Antropologeja työskentelee paljon museoalalla. Työkentällä-haastattelussa Helinä Rautavaaran etnografisen museon johtaja Ulla Kinnunen ja museolehtori Ilona Niinikangas kertovat kokemuksistaan alojen ristivedossa.
Etnografiset museot ovat 1800-luvulta lähtien olleet yleinen instituutio varsinkin länsimaissa, mutta Suomessa ne ovat olleet harvinaisempia. Tällä hetkellä Suomen ainut etnografinen museo pysyvillä näyttelytiloilla on vuonna 1998 avautunut Helinä Rautavaaran museo Espoon Tapiolassa.
AntroBlogi kävi tutustumassa uusissa tiloissa vastikään avautuneeseen museoon. Halusimme lisäksi pohtia yleisemmin sitä, millainen museo on työpaikkana ja mikä antropologien suhde on sekä etnografisiin että muihin museoihin.
Helinä Rautavaaran museo on useimmille antropologeille tuttu paikka. Valtaosa tämän kiehtovan museon henkilökunnasta on alusta asti ollut antropologeja, ja yhteistyötä on museon ja antropologien välillä tehty laajemminkin. AntroBlogi pääsi keskustelemaan museonjohtaja Ulla Kinnusen sekä museolehtori Ilona Niinikankaan kanssa meitä askarruttavista aiheista, ja kysymään näkökulmia museomaailman saloihin.
Vaikka aiheenamme oli alustavasti museo työpaikkana, keskustelu poiki lopulta paljon laajempaakin pohdintaa. Keskustelimme muun muassa museon tehtävästä yhteiskunnassa ja siitä, miten tämä tehtävä on muuttumassa. Esiin nousi myös etnografisen museon paikka nykymaailmassa ja minkälaisia väyliä työelämään yleensä löytyy. Tulimme myös pohtineeksi antropologien ja etnografisten museoiden mahdollista erityissuhdetta.
Monta väylää museotyöhön
Museonjohtaja Kinnusella ja museolehtori Niinikankaalla on varsin erilaiset taustat. Ulla Kinnunen, joka haastatteluhetkellä sanoo aloittaneensa museonjohtajan työt ”yksitoista ja puoli kuukautta sitten”, on koulutukseltaan kansatieteilijä Turun yliopistosta. Hänellä ei ole uransa aikana ollut erityisiä pyrkimyksiä museotyöhön, ja tie museonjohtajaksi löytyikin sattumalta. Museota ylläpitää Helinä Rautavaaran etnografisen museon säätiö, ja säätiötyö oli tullut Kinnuselle tutuksi Alvar Aallon säätiössä yhdentoista vuoden rupeamalla. Viisivuotisen kulttuuripäällikön pestin loppuessa Japanin Suomi-instituutissa hän päättikin pyrkiä Helinä Rautavaaran museonjohtajan pestiin.
Ilona Niinikangas on puolestaan Helsingin yliopistosta vuonna 1999 valmistunut kulttuuriantropologi, jolla on vankka tausta järjestötyössä. Hän kertoo olleensa opiskelijana ”tuutorien varoittava esimerkki”. Hän opiskeli vain ”intohimoaineita”, vaikka häntä varoiteltiin, että sekä pääaineopinnot että sivuaineopinnot eivät voi olla niin kutsuttuja marginaaliaineita. Nämä väitetyt ”marginaaliaineet” olivat antropologian lisäksi Niinikankaalla uskontotiede ja kehitysmaatutkimus.
Tehtyään opintojen ohessa ja niiden jälkeen paljon vapaaehtoistyötä eri järjestöille, Niinikangas päätyi KEPAn (kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestö) tiedottajaksi noin kahdeksaksi vuodeksi. Tämän jälkeen hän löysi tiensä Helinä Rautavaaran museoon, jossa on toiminut nyt noin kymmenen vuotta museolehtorina.
Niinikankaan mielestä museotyö on järjestötyöhön verrattuna hauskaa, ”sellasta kevyttä duunia”. Museossa katsotaan hänen mielestään maailmaa ilon ja positiivisen kautta. Järjestöissä näkökulma on hieman erilainen. Niissä toiminta on helposti poliittista vaikuttamista, jonka voi mieltää raskaammaksi.Kinnunenkin toteaa, että museon tehtävä on positiivinen. Se on yleissivistävä, ja esimerkiksi kirjastot rinnastuvat melko hyvin museoiden kanssa. Molemmat ovat ”suurelle yleisölle sivistäviä. Tällainen ylevä ajatus,” hän sanoo. Kinnusen mielestä museo on kuitenkin murrosvaiheessa. Museot ovat menossa sellaiseen suuntaan, jossa tarjotaan ”tekemistä ja viihdettä vapaa-ajalle.”
Kinnunen kertoo, että hän ja eräs toinen ovat henkilökunnan ainoat ei-antropologit tällä hetkellä – ja hekin ovat kansatietelijöitä. Näin on ollut museon perustamisesta lähtien. Molemmat naiset kertovat vuolaasti Helinä Rautavaaran vaiheista ja kuinka museon perustamista oli alun perin puoltamassa antropologeja kuten professori Jukka Siikala. Monet näistä Helinä Rautavaara myös tunsi hyvin.
Haastateltavat painottavat, että on kuitenkin hyvä, jos museon parissa työskentelee muidenkin alojen osaajia – museoalan ollessa muutoksessa kaivataan heidän mielestään muitakin kuin perinteisiä tällaisen museon taitajia. Niinikangas muistuttaa, että kaikilla museossa työskentelevillä antropologeilla on hieman eri kentät. He ovat omien osa-alueidensa asiantuntijoita, ja niiden kautta he voivat rikastuttaa museotyötään. Tämä pätee varsinkin etnografiseen museoon, jolla on esineistöä kerättynä ympäri maailman.
Pohtiessamme eroja kansatieteilijän ja antropologin välillä museotyössä Kinnunen ja Niinikangas toteavat, että tietyt työpaikan rutiinit ja tavat toimia ovat määräävämpiä kuin taustakoulutus. Erot saattavat heidän mielestään ilmetä ”silloin kun hifistellään termeistä”. Tämä ”termihifistely” on tietysti tuttua akateemikoille. Haastateltavamme toteavatkin, että on lähinnä kyse siitä, että ”on jumituttu tiettyihin termeihin, ja aina me sitten kiistellään siitä, mitä termejä käytetään”.Museolla on ollut yhteistyötä Espoossa asuvien somalialaisten kanssa, erityisesti naisten. Niinikankaan mukaan he olivat todenneet museolla olevan paljon sellaisia töitä, joita voisivat tehdä muutkin kuin korkeakoulutetut. Ei siis välttämättä tarvitse olla yliopistomaisteri päästäkseen etnografiseen museoon töihin. Helinä Rautavaaran museossa on viiden vakituisen työntekijän lisäksi ollut muutenkin kirjava joukko erilaisia harjoittelijoita, osa-aikaisia opiskelijaoppaita sekä omien projektien kautta museon kanssa yhteistyössä toimivia akateemikkoja.
Antropologian tai kansatieteilijän opinnoista on ollut Kinnusen ja Niinikankaan mielestä suora hyöty heidän työhönsä. Kun he ovat tekemisissä moninaisten yleisöjen ja teemojen kanssa, heidän opintotaustansa antaa ”tiettyjä välineitä joita käyttää”. Jos he esimerkiksi tekevät yhteistyötä maahanmuuttajataustaisten ihmisten kanssa, he tiedostavat, että on moninaisia identiteettejä – ”kukaan ei ole kulttuurinsa kantaja”. He kuitenkin myöntävät, että tällaiset teemat alkavat olla jo tuttuja kaikille. Voidaan toki kyseenalaistaa, kuinka hyvin sellaista tietoutta käytetään hyväksi. ”Toiset museot joutuvat kuitenkin harkitsemaan lähestymistapojaan enemmän samanlaisen kokemuksen puutteessa”, he sanovat.
Kinnusen mielestä yksikään kansatieteilijä tai antropologi ei sellaisenaan ole valmis museoon. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ”työpaikka opettaa ja kasvattaa”. Työssäoppimisessa tulee lopulta siis suurin osa valmiuksista. Antropologit ovat kuitenkin hänen mielestään moneen taipuvaisia, heitä kun löytyy monilta aloilta.
Etnografinen museo
Kysyessäni Kinnuselta ja Niinikankaalta tarvitaanko Suomeen etnografista museota, vastaus on molemmilta terävä kyllä. He lisäävät, että ”ne ovat maailmalla muotia”. Niinikankaan mukaan ”maailma löytyy sieltä museosta”. Se on hänen mielestään myös tekijä, joka yhdistää museon parissa työskenteleviä. Myös antropologia voisi yleisemminkin olla hyödyksi museomaailmalle. Haastateltavien mielestä antropologia on ajankohtainen ala. Se voisi tuottaa uusia tulkintamahdollisuuksia museoalalle, ja antaa jopa etnografisiin museoihin uutta näkökulmaa. Tämä pätisi naisten mielestä myös laajemmin, esimerkiksi taidemuseoihin.”Tietysti ajatellaan, että antropologit ja etnografiset museot ovat se matchi”, Niinikangas selittää. Kinnunen jatkaa, että tämä on ”liiankin kapea, selkeä ja lyhyt reitti”. Hänen mukaansa antropologisesta näkökulmasta voisi saada jopa enemmän irti jossain muussa museossa. Kinnunen pitää mielenkiintoisena ajatusta tarkastella kansatieteellistä museota antropologisesta näkökulmasta.
Niinikankaan mielestä etnografista museota tarvitaan erityisesti nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Museo onkin hänen mukaansa muuttunut: ennen esiteltiin eksoottista toista, kun tänä päivänä keskitytään usein kulttuuriseen moninaisuuteen omassa lähipiirissämme. Hän varoittelee, että tällä hetkellä isot museot näyttävät ”jyräävän” museoalalla, ja kovina aikoina taide nousee etualalle. ”Täytyy varoa, ettei tule huonoksi taidemuseoksi, vaan pitää sitä omaa yllä,” hän toteaa.
Museo kantaa Helinä Rautavaaran nimeä. Se ei silti yleensä markkinoi itseään tämän uniikin henkilötarinan kautta, vaan keskittyy enemmän puhumaan kulttuurisesta moninaisuudesta. ”Helinä on se sivutarina, sivujuonne, mutta se iso tarina on joku muu,” Kinnunen selittää.Niinikangas jatkaa aiheesta ja toteaa, että Rautavaaran hahmo museon taustalla auttaa heitä kuitenkin olemaan hieman vähemmän ryppyotsaisia. ”Se tietty kepeys tulee Helinästä, lupa katsoa eri tavalla. Historiallista painolastia ei ole. Me ei voida olla liian vakavia, koska meillä on Helinä. Meidän pitää jotenkin taidokkaasti sitä perinnettä hyödyntää,” hän sanoo.
Museo muutoksessa
Kinnusen mielestä museo mielletään hieman kuivana paikkana, joka ei ole tällä hetkellä kiinnostava. Hänen mielestään nykytilanteessa on oleellista rakentaa uudestaan, uudistaa ja päivittää.
Puhe siirtyy museoiden pääsymaksuihin, ja molemmat toteavat, että museolla pitää joko olla kunnollinen pääsymaksu tai sitten ei pääsymaksua ollenkaan. Toisaalta he toivovat, että museot muuttuisivat täysin ilmaisiksi, mutta eivät näe sellaisen tapahtuvan aivan lähiaikoina. Helinä Rautavaaran museon he pitävät tällä haavaa ilmaisena, ilmeisesti niin kauan kuin tilat ovat nykyisessä paikassa.Museolla on monen muun projektin lisäksi Allegra Lab Helsinki ry:n kanssa käynnissä yhteistyöprojekti, jota haastateltavat avaavat virtuaalimuseoprojektina. Sen toteuttajina on antropologeja, ja AntroBlogikin tulee palaamaan asiaan projektin edetessä.
”[Projekti] tarkoittaa käytännössä sitä, että ruvetaan rakentamaan yhteisöllistä verkkoalustaa niin, että se mitä meillä on meneillään täällä niin saatais siitä vähän sellanen elävä kasvava puu sinne verkkoon, että oltais vähän niin kuin joka puolella.”
Virtuaalimuseoprojektin yksi tarkoitus on myös auttaa siinä tapauksessa, että museo joutuu sulkemaan ovensa pariksi vuodeksi tulevaisuudessa. Sen kautta museo voisi olla olemassa jonkinlaisena keskustelevana alustana, joka hyödyntää interaktiivisuutta. Yhteisöllisyys on Helinä Rautavaaran museolle hyvin tärkeää.
Tällä hetkellä museolla on kuitenkin ”hengähdystauko” väliaikaistiloissa, jotka itsessään ovat purkutuomion alla.
Museon terveiset meille muille
Haastattelun lähestyessä loppuaan molemmat naiset intoutuvat antamaan rohkaisevia terveisiä työelämään astuville opiskelijoille ja muillekin. He painottavat, että usein työtä pitää rakentaa itse jossain muodossa. Tämän lisäksi kannattaa aina olla jotakin, joka tukee omaa opintoalaa. ”Harvoin on sitä sellaista, että hei sinä antropologi, tule meille töihin.”
Kinnuselle on yhä pieni arvoitus, kuinka hän lopulta museoalalle päätyikään. Hän toteaa kuitenkin, että ”kokeilemalla ja katselemalla se [oma ala] usein löytyy”. Molempien mielestä arvaamattomat taidot saattavat useinkin johtaa töiden jäljille, eikä mikään opiskeluaikojen kurssi tai muu tietotaito ole loppujen lopuksi turhaa.
Kinnunen päättää ajatukseen, että kun pyörii niiden hommien ympärillä, joista on kiinnostunut, alkavat ne usein lopulta kantaa hedelmää.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: João Silas/Unsplash (CC0)
