Yhdistetty uskonnonopetus ei ole riittävä askel

Viime päivinä Helsingin Sanomissa on käsitelty uskon­to­kun­nil­le yhteistä uskon­non­ope­tus­ta. Keskiviikkona sitee­rat­tiin muun muassa uskon­non­ope­tuk­sen pro­fes­so­ri Arto Kallioniemeä, jonka mukaan se, että ”lapset jaetaan eri luokkiin uskonnon perus­teel­la, ei ole tätä päivää”. Kallioniemen mielestä koulujen uskon­non­ope­tus tulisi yhdistää niin, että eri uskon­to­kun­tiin kuuluvat oppilaat poh­ti­si­vat nyky-yhteis­kun­nan ilmiöitä yhtei­ses­sä opetuksessa. 

Professorin näkökulma on liberaali ja kriit­ti­nen, mutta sekin ylläpitää uskonnon koros­tu­nut­ta asemaa kouluissa. Pitäisi mennä vielä pidem­mäl­le ja kysyä, tar­vit­see­ko uskon­nol­le omis­tet­tua oppiai­net­ta yli­pää­tään olla kouluissa.

Uskonnonopetus on koulujen arjessa totuttu tosiasia, mutta kou­luo­pe­tuk­sen tie­teel­lis­tä pohjaa vasten sen asema on ongel­mal­li­nen. Onhan uskon­to­jen ytimessä empii­ri­sen tieteen ja varsinkin seku­laa­rin kou­lu­lai­tok­sen näkö­kul­mas­ta kiusal­li­sen epä­tie­teel­li­nen oletus. Kärjistäen uskonto pohjaa fan­ta­sia­maa­il­maan yli-inhi­mil­li­si­ne olen­toi­neen. Toki jumaliin, enke­lei­hin, ihmeisiin tai kuo­le­man­jäl­kei­seen elämään voi ope­tuk­ses­sa suhtautua sym­bo­li­ses­ti, reto­ri­ses­ti tai jopa mate­ria­lis­ti­sen marxi­lai­ses­ti. Silti voidaan kysyä, tar­vit­see­ko myto­lo­gi­sia ihmis­kä­si­tyk­siä ja maa­il­man­ku­via käsit­te­le­vä opetus oman oppiai­neen. Sekulaarimmassa yhteis­kun­nas­sa uskon­nol­li­sia ilmiöitä käsi­tel­täi­siin vain osana psy­ko­lo­gi­aa, historiaa, yhteis­kun­taop­pia tai vaikkapa kirjallisuutta.

Uskonnollisuus voi tuoda lohtua elämään, antaa auk­to­ri­teet­tia arvoille tai motivoida koko­nai­sia kan­san­liik­kei­tä yhteis­kun­nal­li­seen muu­tok­seen. Vaikka uskonto on monille tärkeä ilmiö, se ei tarkoita, että uskon­nol­li­nen myto­lo­gian opet­ta­mi­nen ja levit­tä­mi­nen olisi kou­lu­toi­men tehtävä.

Juuri tämä on uskon­non­ope­tuk­sen ongelma: Kuinka oikeuttaa koko­nai­nen uskon­nol­le omistettu oppiaine — oli opetus sitten jaettu lah­koit­tain, uskon­to­kun­nit­tain tai kaikki usko­mus­jär­jes­tel­mät yhdistäen — kun uskon­to­jen tie­teel­li­nen pohja on niin kysee­na­lai­nen? Onko jopa eet­ti­ses­ti kysee­na­lais­ta pereh­dyt­tää lapsia perin­poh­jai­ses­ti ajat­te­luun, joka kumpuaa niin vahvasti myto­lo­gias­ta — vaikka val­veu­tu­nut opettaja sen ääneen sanoisikin?

Vastauksia kou­lu­lai­tok­sen taholta on yleensä kah­den­lai­sia: ”Uskonnolla on pitkät perinteet” ja/​tai ”Uskonto on tärkeä maassamme/​maailmassa”. Tutkijan näkö­kul­mas­ta kiin­toi­saa on se, että opet­ta­mal­la uskontoa kou­lu­lai­tos itse ylläpitää sen perin­net­tä. Ja tähän perin­tee­seen se viittaa perus­tel­les­saan uskonto-oppiai­neen tärkeyttä. 

  1. HS 14.9.2017 
  2. HS 13.9.2017
  3. Talal Asad. Formations of the Secular: Christianity, Islam, Modernity. 2003.
  4. Charles Taylor. A Secular Age. Julkaistu 2007.
  5. Timo Kallinen: Miten uskon­nos­ta tulee kulttuuria?

Kirjoittaja

Jukka Jouhki on etnologian dosentti ja antropologian lehtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta. Hän on tutkinut mm. mobiiliteknologian käyttöä Intiassa, uususkonnollista yhteisöllisyyttä ja suomalaisjohtajia, media- ja uusmediakulttuuria Etelä-Koreassa, nationalismia ja kolonialismia, kasinoympäristöjä Macaossa sekä lapsiavioliittoja ja naisten ympärileikkauksia Gambiassa. Hän on The West Networkin johtaja, https://thewestnetwork.org.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Pekka K 15.9.2017 klo 15:54

    Muutama kommentti.

    Oman n. 10 vuoden takaisen koke­muk­se­ni (ev-lut) perus­teel­la uskon­non­ope­tus ei ollut pel­käs­tään myto­lo­gis­ten ihmis­kä­si­tyks­ten ja maa­il­man­ku­vien käsit­te­lyä eikä oppiaine ollut pel­käs­tään uskon­nol­le omistettu. Yläasteella ja lukiossa käsi­tel­tiin mm. filo­so­fi­sia etiikan teorioita ja ala-asteella poh­dit­tiin, mitä symbolit tar­koit­ta­vat. Toki painotus oli kris­ti­nus­kos­sa, mutta tämä on kult­tuu­ril­li­sis-his­to­rial­li­sis­ta syistä yhtä lailla perus­tel­tua kuin Suomen historian pai­not­ta­mi­nen his­to­rian­ope­tuk­ses­sa. Kristinusko on sitä paitsi vai­kut­ta­nut moniin seku­laa­reik­si miel­let­tyi­hin arvoihin ja ajat­te­lu­ta­poi­hin, joten sen tun­te­mi­nen on yleis­si­vis­tyk­sen kannalta tärkeää ihan riip­pu­mat­ta siitä, uskooko sen opin­kap­pa­lei­siin vai ei. 

    Toiseksi käsitys uskon­nos­ta ensi­si­jai­ses­ti oppi­jär­jes­tel­mä­nä tai maa­il­man­ku­va­na on kovin suppea, minkä ant­ro­po­lo­gi­na varmasti tiedostat. Uskonto on valtavan moni­ta­hoi­nen ja vaikeasti mää­ri­tel­tä­vis­sä oleva aihe-alue. Siksi uskon­non­ope­tuk­sen sisältöjä ei ole helppo eritellä sel­lai­sik­si sel­keä­ra­jai­sik­si koko­nai­suuk­sik­si, jotka voisi punoa osaksi muiden aineiden opetusta. On vaikea nähdä, miksi esim. maa­il­ma­nus­kon­to­ja olisi jär­ke­väm­pi opettaa historian ja yhteis­kun­tao­pin tunneille hajau­tet­tu­na kuin oppiai­nees­sa, jossa niiden historiaa ja nyky­päi­vää voi­tai­siin tar­kas­tel­la limittäin. Epäilen myös muiden kuin uskon­non­opet­ta­jien kom­pe­tens­sia opettaa näitä asioita. Toisaalta kou­luo­pe­tuk­ses­sa on nykyi­sel­lään­kin pääl­lek­käi­syyt­tä: esi­mer­kik­si kan­sal­lis­ro­man­tiik­kaa voidaan käsitellä sekä äidin­kie­len että historian tunneilla. Silti kukaan ei ole lak­kaut­ta­mas­sa kir­jal­li­suus­his­to­rian opetusta saatikka sulaut­ta­mas­sa sitä his­to­ri­aan, joten miksi kirk­ko­his­to­ria sitten pitäisi? 

    Kolmanneksi on ymmärrä sellaista tie­de­fe­ti­sis­miä, jossa kou­luo­pe­tuk­sen tavoit­tee­na on pereh­dyt­tää oppilaita yksi­no­maan koviin faktoihin ja tie­teel­li­siin teo­rioi­hin. Koulussa opetetaan kaiken aikaa kai­ken­lais­ta tie­tee­seen liit­ty­mä­tön­tä ilman että kukaan näkisi tässä mitään när­käs­tyk­sen aihetta. Tulisiko kir­jal­li­suu­den opet­ta­mi­nen kieltää, koska Antti Rokka ei ollut oikeasti olemassa tai koska Harry Potter-romaanien maailma on yliluonnollinen?

    Vastaa
    • Jukka Jouhki 15.9.2017 klo 17:50

      Hei Pekka!

      Kiitoksia selkeistä kom­men­teis­ta­si. Vastaan kolmeen pointtiisi:

      1. Olet oikeassa, että uskon­non­ope­tus sisältää muutakin kuin selkeästi uskon­nol­lis­ten asioiden oppimista. Olen myös samaa mieltä kanssasi, että Suomessa uskon­non­ope­tuk­ses­sa on mie­le­käs­tä painottaa kris­ti­nus­koa koskevia sisältöjä ja että kris­ti­nus­koon pereh­ty­mi­nen kuuluu yleis­si­vis­tyk­seen. En vain näe uskon­nol­le pyhi­tet­tyä ;) oppiai­net­ta mie­lek­kääk­si asiaksi.

      2. Olen samaa mieltä kanssasi, että uskonto on moni­ta­hoi­nen ja — ainakin toisinaan — vaikeasti mää­ri­tel­tä­vä ilmiö, mutta en näe sitä kui­ten­kaan niin moni­mut­kai­sek­si sys­tee­mik­si, että sitä olisi vaikea käsitellä muilla tunneilla. 

      En myöskään näe ongel­mal­li­sek­si mää­ri­tel­lä uskontoa jär­jes­tel­mäk­si, jonka ole­mas­sao­lol­le usko yli­luon­nol­li­seen on tärkeää. Tämä usko puo­les­taan vaikuttaa uskovien maailmankuvaan. 

      Kirjallisuushistoria ei taidakaan olla oma oppiai­neen­sa ainakaan perus­kou­lus­sa ja lukiossa, mutta jos olisikin, niin näkisin sen empii­ri­ses­sä mielessä arvok­kaam­pa­na oppiai­nee­na kuin uskonnon jo siitä syystä, että kir­jal­li­suut­ta on todis­tet­ta­vas­ti ollut olemassa.

      3. Itse näen, että kou­luo­pe­tuk­sen täytyy nime­no­maan pohjata tut­kit­tuun tietoon, pehmeään ja kovaan. Antti Rokan ja Harry Potterin tai muunkaan fiktion vuoksi ei tarvitse äidin­kiel­tä ja kir­jal­li­suut­ta lopettaa, kunhan kirjojen kohdalla tehdään selväksi, että ne ovat fiktiota. Olisin kyllä huo­lis­sa­ni, jos koulussa alet­tai­siin opettaa huis­paa­mis­ta tai magiaa, vaikka se ei olisikaan tunnustuksellista :). 

      Yst. terv. Jukka

      Vastaa

Lue myös nämä:

Helsinkiläisiä tuntuu yhdistävän viha liikkumistapoihin, joita he eivät itse käytä: pyöräilijät elävät liikennesäännöttömässä maailmassa, kävelykeskusta tyhjentää kaupungin kassan ja autoilijat (varsinkin bemarikuskit) edustavat kaikkea pahaa länsimaisessa yhteiskunnassamme. Vihaa yleisempää on ainoastaan pelko toisia kulkuvälineitä kohtaan. Kaupungilla liikkuessa kaikki vastaantulijat ovat potentiaalisia vaaran aiheuttajia.

Hypistelin lentolippuani jännittyneenä; edessä häämötti ensimmäinen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin antropologin hattusulasta: kenttätyön myötä selvittäisin yhden mystisen maailman viipaleen kulttuurisen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tarvittavan: kameran, ääninauhurin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tietokoneen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön liturgisia menoja varten. Punaiseksi huutomerkiksi paisunut rinkka ritisi saumoistaan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!

Jos turvapaikanhakija kokee lähtömaassaan vainoa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, tämä voi olla peruste turvapaikan myöntämiselle Suomeen. Mutta entä jos hän on vaihtanut uskontoa kesken hakuprosessin? Tällöin Suomessa arvioidaan hakijan uskonnollisen vakaumuksen aitoutta. Mutta miten kääntymyksen ja uskonnollisuuden aitous mitataan?