Yhdistetty uskonnonopetus ei ole riittävä askel

Viime päivinä Helsingin Sanomissa on käsitelty uskon­to­kun­nil­le yhteistä uskon­non­ope­tus­ta. Keskiviikkona sitee­rat­tiin muun muassa uskon­non­ope­tuk­sen pro­fes­so­ri Arto Kallioniemeä, jonka mukaan se, että ”lapset jaetaan eri luokkiin uskonnon perus­teel­la, ei ole tätä päivää”. Kallioniemen mielestä koulujen uskon­non­ope­tus tulisi yhdistää niin, että eri uskon­to­kun­tiin kuuluvat oppilaat poh­ti­si­vat nyky-yhteis­kun­nan ilmiöitä yhtei­ses­sä ope­tuk­ses­sa.

Professorin näkökulma on liberaali ja kriit­ti­nen, mutta sekin ylläpitää uskonnon koros­tu­nut­ta asemaa kouluissa. Pitäisi mennä vielä pidem­mäl­le ja kysyä, tar­vit­see­ko uskon­nol­le omis­tet­tua oppiai­net­ta yli­pää­tään olla kouluissa.

Uskonnonopetus on koulujen arjessa totuttu tosiasia, mutta kou­luo­pe­tuk­sen tie­teel­lis­tä pohjaa vasten sen asema on ongel­mal­li­nen. Onhan uskon­to­jen ytimessä empii­ri­sen tieteen ja varsinkin seku­laa­rin kou­lu­lai­tok­sen näkö­kul­mas­ta kiusal­li­sen epä­tie­teel­li­nen oletus. Kärjistäen uskonto pohjaa fan­ta­sia­maa­il­maan yli-inhi­mil­li­si­ne olen­toi­neen. Toki jumaliin, enke­lei­hin, ihmeisiin tai kuo­le­man­jäl­kei­seen elämään voi ope­tuk­ses­sa suhtautua sym­bo­li­ses­ti, reto­ri­ses­ti tai jopa mate­ria­lis­ti­sen marxi­lai­ses­ti. Silti voidaan kysyä, tar­vit­see­ko myto­lo­gi­sia ihmis­kä­si­tyk­siä ja maa­il­man­ku­via käsit­te­le­vä opetus oman oppiai­neen. Sekulaarimmassa yhteis­kun­nas­sa uskon­nol­li­sia ilmiöitä käsi­tel­täi­siin vain osana psy­ko­lo­gi­aa, historiaa, yhteis­kun­taop­pia tai vaikkapa kir­jal­li­suut­ta.

Uskonnollisuus voi tuoda lohtua elämään, antaa auk­to­ri­teet­tia arvoille tai motivoida koko­nai­sia kan­san­liik­kei­tä yhteis­kun­nal­li­seen muu­tok­seen. Vaikka uskonto on monille tärkeä ilmiö, se ei tarkoita, että uskon­nol­li­nen myto­lo­gian opet­ta­mi­nen ja levit­tä­mi­nen olisi kou­lu­toi­men tehtävä.

Juuri tämä on uskon­non­ope­tuk­sen ongelma: Kuinka oikeuttaa koko­nai­nen uskon­nol­le omistettu oppiaine — oli opetus sitten jaettu lah­koit­tain, uskon­to­kun­nit­tain tai kaikki usko­mus­jär­jes­tel­mät yhdistäen — kun uskon­to­jen tie­teel­li­nen pohja on niin kysee­na­lai­nen? Onko jopa eet­ti­ses­ti kysee­na­lais­ta pereh­dyt­tää lapsia perin­poh­jai­ses­ti ajat­te­luun, joka kumpuaa niin vahvasti myto­lo­gias­ta — vaikka val­veu­tu­nut opettaja sen ääneen sanoi­si­kin?

Vastauksia kou­lu­lai­tok­sen taholta on yleensä kah­den­lai­sia: ”Uskonnolla on pitkät perinteet” ja/​tai ”Uskonto on tärkeä maassamme/​maailmassa”. Tutkijan näkö­kul­mas­ta kiin­toi­saa on se, että opet­ta­mal­la uskontoa kou­lu­lai­tos itse ylläpitää sen perin­net­tä. Ja tähän perin­tee­seen se viittaa perus­tel­les­saan uskonto-oppiai­neen tärkeyttä.

  1. HS 14.9.2017 
  2. HS 13.9.2017
  3. Talal Asad. Formations of the Secular: Christianity, Islam, Modernity. 2003.
  4. Charles Taylor. A Secular Age. Julkaistu 2007.
  5. Timo Kallinen: Miten uskon­nos­ta tulee kult­tuu­ria?

Kirjoittaja

Jukka Jouhki on etnologian dosentti ja antropologian lehtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta. Hän on tutkinut mm. mobiiliteknologian käyttöä Intiassa, uususkonnollista yhteisöllisyyttä ja suomalaisjohtajia, media- ja uusmediakulttuuria Etelä-Koreassa, nationalismia ja kolonialismia, kasinoympäristöjä Macaossa sekä lapsiavioliittoja ja naisten ympärileikkauksia Gambiassa. Hän on The West Networkin johtaja (https://thewestnetwork.org) ja Human Technology -journaalin päätoimittaja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Pekka K 15.9.2017 klo 15:54

    Muutama kommentti.

    Oman n. 10 vuoden takaisen koke­muk­se­ni (ev-lut) perus­teel­la uskon­non­ope­tus ei ollut pel­käs­tään myto­lo­gis­ten ihmis­kä­si­tyks­ten ja maa­il­man­ku­vien käsit­te­lyä eikä oppiaine ollut pel­käs­tään uskon­nol­le omistettu. Yläasteella ja lukiossa käsi­tel­tiin mm. filo­so­fi­sia etiikan teorioita ja ala-asteella poh­dit­tiin, mitä symbolit tar­koit­ta­vat. Toki painotus oli kris­ti­nus­kos­sa, mutta tämä on kult­tuu­ril­li­sis-his­to­rial­li­sis­ta syistä yhtä lailla perus­tel­tua kuin Suomen historian pai­not­ta­mi­nen his­to­rian­ope­tuk­ses­sa. Kristinusko on sitä paitsi vai­kut­ta­nut moniin seku­laa­reik­si miel­let­tyi­hin arvoihin ja ajat­te­lu­ta­poi­hin, joten sen tun­te­mi­nen on yleis­si­vis­tyk­sen kannalta tärkeää ihan riip­pu­mat­ta siitä, uskooko sen opin­kap­pa­lei­siin vai ei.

    Toiseksi käsitys uskon­nos­ta ensi­si­jai­ses­ti oppi­jär­jes­tel­mä­nä tai maa­il­man­ku­va­na on kovin suppea, minkä ant­ro­po­lo­gi­na varmasti tiedostat. Uskonto on valtavan moni­ta­hoi­nen ja vaikeasti mää­ri­tel­tä­vis­sä oleva aihe-alue. Siksi uskon­non­ope­tuk­sen sisältöjä ei ole helppo eritellä sel­lai­sik­si sel­keä­ra­jai­sik­si koko­nai­suuk­sik­si, jotka voisi punoa osaksi muiden aineiden opetusta. On vaikea nähdä, miksi esim. maa­il­ma­nus­kon­to­ja olisi jär­ke­väm­pi opettaa historian ja yhteis­kun­tao­pin tunneille hajau­tet­tu­na kuin oppiai­nees­sa, jossa niiden historiaa ja nyky­päi­vää voi­tai­siin tar­kas­tel­la limittäin. Epäilen myös muiden kuin uskon­non­opet­ta­jien kom­pe­tens­sia opettaa näitä asioita. Toisaalta kou­luo­pe­tuk­ses­sa on nykyi­sel­lään­kin pääl­lek­käi­syyt­tä: esi­mer­kik­si kan­sal­lis­ro­man­tiik­kaa voidaan käsitellä sekä äidin­kie­len että historian tunneilla. Silti kukaan ei ole lak­kaut­ta­mas­sa kir­jal­li­suus­his­to­rian opetusta saatikka sulaut­ta­mas­sa sitä his­to­ri­aan, joten miksi kirk­ko­his­to­ria sitten pitäisi?

    Kolmanneksi on ymmärrä sellaista tie­de­fe­ti­sis­miä, jossa kou­luo­pe­tuk­sen tavoit­tee­na on pereh­dyt­tää oppilaita yksi­no­maan koviin faktoihin ja tie­teel­li­siin teo­rioi­hin. Koulussa opetetaan kaiken aikaa kai­ken­lais­ta tie­tee­seen liit­ty­mä­tön­tä ilman että kukaan näkisi tässä mitään när­käs­tyk­sen aihetta. Tulisiko kir­jal­li­suu­den opet­ta­mi­nen kieltää, koska Antti Rokka ei ollut oikeasti olemassa tai koska Harry Potter-romaanien maailma on yli­luon­nol­li­nen?

    Vastaa
    • Jukka Jouhki 15.9.2017 klo 17:50

      Hei Pekka!

      Kiitoksia selkeistä kom­men­teis­ta­si. Vastaan kolmeen point­tii­si:

      1. Olet oikeassa, että uskon­non­ope­tus sisältää muutakin kuin selkeästi uskon­nol­lis­ten asioiden oppimista. Olen myös samaa mieltä kanssasi, että Suomessa uskon­non­ope­tuk­ses­sa on mie­le­käs­tä painottaa kris­ti­nus­koa koskevia sisältöjä ja että kris­ti­nus­koon pereh­ty­mi­nen kuuluu yleis­si­vis­tyk­seen. En vain näe uskon­nol­le pyhi­tet­tyä ;) oppiai­net­ta mie­lek­kääk­si asiaksi.

      2. Olen samaa mieltä kanssasi, että uskonto on moni­ta­hoi­nen ja — ainakin toisinaan — vaikeasti mää­ri­tel­tä­vä ilmiö, mutta en näe sitä kui­ten­kaan niin moni­mut­kai­sek­si sys­tee­mik­si, että sitä olisi vaikea käsitellä muilla tunneilla.

      En myöskään näe ongel­mal­li­sek­si mää­ri­tel­lä uskontoa jär­jes­tel­mäk­si, jonka ole­mas­sao­lol­le usko yli­luon­nol­li­seen on tärkeää. Tämä usko puo­les­taan vaikuttaa uskovien maa­il­man­ku­vaan.

      Kirjallisuushistoria ei taidakaan olla oma oppiai­neen­sa ainakaan perus­kou­lus­sa ja lukiossa, mutta jos olisikin, niin näkisin sen empii­ri­ses­sä mielessä arvok­kaam­pa­na oppiai­nee­na kuin uskonnon jo siitä syystä, että kir­jal­li­suut­ta on todis­tet­ta­vas­ti ollut olemassa.

      3. Itse näen, että kou­luo­pe­tuk­sen täytyy nime­no­maan pohjata tut­kit­tuun tietoon, pehmeään ja kovaan. Antti Rokan ja Harry Potterin tai muunkaan fiktion vuoksi ei tarvitse äidin­kiel­tä ja kir­jal­li­suut­ta lopettaa, kunhan kirjojen kohdalla tehdään selväksi, että ne ovat fiktiota. Olisin kyllä huo­lis­sa­ni, jos koulussa alet­tai­siin opettaa huis­paa­mis­ta tai magiaa, vaikka se ei olisikaan tun­nus­tuk­sel­lis­ta :).

      Yst. terv. Jukka

      Vastaa

Lue myös nämä:

Uskonto on varsin tavallinen aihe kirjallisuudessa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta suurelle yleisölle tehdyissä elektronisissa peleissä se on harvinaisempi. Miten uskontoa käsitellään peleissä sen ollessa mukana, ja miksi peliala poikkeaa tässä muista viihteen ja kulttuurin aloista?