Kenttätyö on keskeinen osa antropologista tutkimusta. Tunnelmat kentällä ovat usein ristiriitaisia, sillä antropologinen aineistonkeruu edellyttää aina myös tutkijan oman persoonan laittamista likoon. Kirjeitä kentältä -kolumnissaan Minna Kulmala jakaa kenttätyötuntemuksiaan Etelä-Siperian Vissarion-liikkeen keskuudessa.
Tutkin Etelä-Siperian taigalla toimivaa venäläisperäistä uskonnollis-ekologista utopiayhteisöä, Viimeisen testamentin kirkkoa (Vissarion-liike). Kirkon sanoma ja käytänteet tiivistyvät käsillä oleviin lopun aikoihin: ekologiset ja poliittiset kriisit ovat johtaneet tuhon kierteeseen, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin radikaali suunnanmuutos ihmisten ajattelu- ja toimintatavoissa.
Vissarionin noin 5000 seuraajaa ovatkin tarttuneet toimeen muodostaakseen taigalle tulevaisuuden malliyhteisön. Avainsanoina toimivat omavaraisuus, positiivinen ajattelu, luovuus ja itsetutkiskelu. “Pelastuksen arkin” rakentumista luotsaa liikkeen perustaja, Jeesuksen reinkarnaationa pidetty Vissarion (Sergei Torop).
Tutkimuksessani kysyn, miten kääntymyksen myötä omaksuttu usko vaikuttaa vissarionistien tapaan jäsentää, käyttää ja muokata tilaa, aikaa, kehollisuutta ja kieltä – ja luoda näin omanlaistaan versiota maailmasta. Tähän mennessä olen viettänyt Siperiassa noin vuoden viidessä eri jaksossa, ja yksi matka on vielä edessä. Jokainen kenttämatka on ollut erilainen ja opettanut uutta paitsi yhteisöstä, myös itsestäni ja työskentelytavoistani.
Yllätykset kuuluvat kenttätyöhön
Hypistelin lentolippuani jännittyneenä; edessä häämötti ensimmäinen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin antropologin hattusulasta: kenttätyön myötä selvittäisin yhden mystisen maailman viipaleen kulttuurisen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tarvittavan: kameran, ääninauhurin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tietokoneen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön liturgisia menoja varten. Punaiseksi huutomerkiksi paisunut rinkka ritisi saumoistaan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!
Indiana Jones -tyyliset kuvitelmani murenivat tietysti heti alkuunsa. Ensimmäisen henkisen takaiskun olin kokea jo menomatkalla. Tuntikausia siperialaisella bussiasemalla viruttuani huomasin viimein oikealla osoitekyltillä varustetun auton. Tuikea lipuntarkastaja pysäytti minut ovella. ”Ettekö osaa lukea lipustanne lähtöaikaa?”, tivasi daami tylyyn sävyyn. Selvisi, että bussi oli huomaamattani jo lähtenyt, ja seuraava menisi vasta aamulla. Mitähän yöstä sysipimeän pikkukylän murheelliseksi rapistuneen aseman varjoissa tulisi…?
Onneksi autoon pakkautunut väki (näkemieni kuvien perusteella tunnistin lierihattuiset, pitkiin hameisiin pukeutuneet naiset ja parrakkaat miehet vissarionisteiksi) huomasi pulmani ja ylipuhui minut sisään tarkastajan ohi. Liikutuin ystävällisyydestä, mutta ikkunan takaiset nimettömät lakeudet ja uteliaiden silmäparien tuijotus hermostuttivat. Olin saapunut uuteen ympäristöön, jonka sääntöjä en tuntenut.
Kun auto parin tunnin päästä kaarsi syrjäiseen Petropavlovkan kylään, päätin sisuuntua. Sitä paitsi kylä vaikutti viehättävältä. Täällä, vuolaan joen rannalla, vapaina ravaavien hevosten ja muhkeita kasvimaitaan hoitavien vissarionistien luona, viettäisin tulevan kesän. Perhosparvet kieppuivat valkeina pilvinä ympärilläni. Niiden eloisa tanssi kevensi mieltäni.
Bussiaseman säikähdyksen jälkeen seuraavat yllätykset olivat positiivisia. Kenttäkotinani toimiva majatalo oli mitä loistavin päämaja. Pienen työpöytäni äärestä oli suora näkyvyys yhteisön temppelille. Uskovien kohtaamispaikkana toimivan talon keittiössä pääsin kuulemaan tutkimuksellisesti herkullisia keskusteluita lähes päivittäin.Varsinainen lottovoitto oli muutama vuosi takaperin vissarionistiksi kääntynyt moskovalainen Elena. Hänestä tuli avaininformanttini. Selkeästi asioita jäsentelevä nuori juristi johdatti minut yhteisön arkeen ja Vissarionin opin kiemuroihin kauniilla englannillaan.
Elena auttoi löytämään haastateltavia ja tutustutti minut yhteisön arvovaltaisiin henkilöihin, portinvartijoihin, jotka voivat säädellä tutkijan pääsyä ihmisten tai tiedon luo. Hän kulki usein mukanani oikoen tuolloin vielä takkuista venäjääni. Vissarionistien jargonin omaksuminen olisi vienyt kauan ilman häntä.
Tiesin yhteisöstä ennen kentälle saapumista vain vähän: sensaatiohakuisia lehtijuttuja ja asenteellisesti värikkäitä videoita oli ollut helpompi löytää kuin tutkimusartikkeleita.
Tutkimuskysymykset hioutuivat kentällä olon myötä. Moni ennakko-oletus jouti kompostiin vanhentuneena (1990-luvun alussa noudatettua veganismia ei enää pidetty pakollisena) tai täysin virheellisenä (teknologiavastaisina esitettyjen uskovien kotoa löytyi tietokoneita ja puhelimia, eikä kääntyneitä vaadittu luovuttamaan omaisuuttaan kirkolle). Vihkoni täyttyivät havainnoista, kaavioista, koodeista ja kysymysmerkeistä – sekä päivä päivältä ristiriitaisempina käyvistä tunteistani.
Kenttä, kysymysten valtakunta
Kenttätyö edellyttää avoimuutta uuden edessä. Sopeutuminen uuteen elin- ja työskentely-ympäristöön vie aikaa. Kentällä tutkija joutuu aktiivisesti etsimään, ylläpitämään ja pohtimaan paikkaansa tutkimuskentän sosiaalisessa verkostossa sekä tunnistamaan valtahierarkioita ja niiden vaikutusta työhön. Vaikka tiivis vuorovaikutus tutkimusyhteisön kanssa on parhaimmillaan antoisaa ja avartavaa, voi se joskus tuntua raskaalta.
On hyvän tutkimusetiikan mukaista pyrkiä luomaan avoin ja luottamuksellinen suhde tutkimusyhteisön jäseniin. Kentällä selitän yhä uudelleen, kuka olen, mitä, miten ja miksi tutkimusta teen. Minulta on kysytty toistuvasti kantaa yhteisön edustamiin arvoihin ja käytäntöihin, ja vastaaminen on johtanut vaikeiden kysymysten eteen. Luonko vastauksillani pohjaa hedelmälliselle vuorovaikutukselle vai kaivanko kuoppaa jalkojeni alla? Loukkaanko kysyjää, jos kerron eriävän mielipiteen? Sorrunko kiusaukseen muunnella käyttäytymistäni ja sanavalintojani saadakseni uskovat paremmin avautumaan minua kiinnostavista teemoista?
Tämäntyyliset kysymykset ovat läsnä myös antropologi Peter Metcalfin kirjassa They Lie, We Lie (2002). Kentän valtasuhteita ja petoksen häilyviä rajoja tarkasteleva Metcalf kuvaa, miten omiin päämääriinsä pyrkivät informantit ja etnografi voivat pönkittää asemaansa esimerkiksi tietoa panttaamalla (informantin tapauksessa) tai (etnografin tapauksessa) kääntymällä sellaisen informantin puoleen, joka auktoriteettien mahdollisista kielloista huolimatta auttaa häntä kaivamaan esiin halutun tiedon.Ihmiset vastaavat kysymyksiini yleensä mielellään. Arvelen sen johtuvan siitä, että minut on koettu ”vaarattomaksi”. En edusta yhteisöstä negatiivisesti kirjoittanutta mediaa. Tutkimusaiheeni vastaa pitkälti yhteisön omia intressejä. Tutkimukseen osallistuessaan uskovat pääsevät kertomaan itselleen merkityksellisistä kokemuksista ja tekemään kauttani epäsuoraa lähetystyötä.
Uskon avoimuuden juontuvan myös Vissarionin opetuksesta, jonka mukaan yhteistyökumppaneihin tulisi aina luottaa. ”Meillä ei ole salaisuuksia”, ovat informantit todenneet toinen toisensa jälkeen ja kertoneet avoimesti intiimeistäkin asioistaan. Ihanteista huolimatta tilanne saattaisi olla toisenlainen, mikäli kysymykseni pyörisivät yhteisön kohtaaman negatiivisen mediahuomion tai muualle muuttaneiden entisten jäsenten ympärillä.
Ajan myötä tutkija harjaantuu tunnistamaan toimivat ja eettisesti perustellut käytännöt omalla tutkimuskentällään. Vaikka aluksi arastelin poikkipuolisten näkemysten esittämistä, keskustelen nykyään elämän suurista ja pienistä kysymyksistä tutkijan roolin ohella myös omana itsenäni. Vissarionistit arvostavat avarakatseista uteliaisuutta. Avoimen vuoropuhelun ansiosta on voitu korjata väärinkäsityksiä molemmin puolin sekä tunnistaa tutkimuksen kannalta tärkeitä näkökulmia.
Toisaalta oman itsen käyttäminen instrumenttina saa välillä olon tuntumaan suojattomalta. Tilannetta on helpottanut se, että olen kertonut tilan tarpeestani minua majoittaneille vissarionisteille. Kommunikaatiota ja omaa jaksamista parantavat usein samat keinot kuin muissakin ihmissuhteissa.
Kipuilua, sattuvaa synkronisiteettia ja parantavaa avoimuutta
Tutkijan tausta vaikuttaa siihen, miten vieraaksi tai tutuksi hän tutkimusyhteisönsä kokee. Jos aihe tai ympäristö on vieras, haasteena on kyetä eläytymään tutkittavien näkökulmaan. Läheisen aiheen kanssa taas tulee tarkoin miettiä, miten välttyä kotisokeudelta, taipumukselta suhtautua tutuilta tuntuviin asioihin itsestäänselvyyksinä.
Oma kompastuskiveni on ollut kenties liiallinen eläytyminen. Henkisiin pohdintoihin taipuvainen mieleni jää helposti jumiin filosifisiin opinkohtiin. Varsinkin ensimmäisen kenttäjakson aikana maailmankuvani kyseenalaistavat näkemykset hiipivät ihon alle piinaavina ja valvottavina. Aika ajoin tuntui siltä, että koko tutkimus oli muuttumassa henkilökohtaiseksi projektiksi.
Aloin ajatella: Mitä jos suurin osa maailmasta elää harhan vallassa? Entä jos luonnonmullistusten ja kriisien repimä maailma on todella tullut tiensä päähän ja vain Siperia, vissarionistien Luvattu maa, säästyy tuholta? Onko työlläni jokin syvempi tarkoitus kuin opintojen edistäminen?
Miksi juuri silloin, kun hajoamispisteessä rukoilen selvyyttä siihen, miten suhtautua Vissarioniin, valo syttyy jo päiviä vaienneen kännykän näytölle? Sydämeni jätti lyömättä lukiessani ketjuviestiksi osoittautuneen tekstin alun: “Hello, it’s me, Jesus. My child, you are never alone…” Carl Gustaf Jungia lainatakseni: mikä synkronisiteetti!Maailmankuvani alkoi muuttua liukkaaksi jääksi jalkojeni alla. Tunsin joutuneeni eräänlaiseen kuplaan joka ympäröi minut, mutta johon en täysin päässyt sisään. Kyseenalaistin paitsi muut, myös itseni. Mietin vastuutani maailman tilasta ja siitä, minkälaista todellisuutta olen ajatuksillani ja teoillani luomassa. Henkisessä välitilassa koin ahdistusta ja ymmärsin, millaisen vapautuksen ja helpotuksen kääntymys voisi suoda: monet informantit olivat kertoneet vastaavien tunteiden edeltäneen kääntymystään.
Kaipasin kipeästi keskustelua yhteisön ulkopuolisten kanssa. Orpouden tunnetta ei auttanut se, että nettiyhteys oli usein olematon ja puhelujen hinnat tähtitieteellisiä. Kohtasin hetkiä, joina en halunnut tehdä haastatteluja, sillä tuntui vaikealta kuulla informanttien vastaukset – ne tulivat liian lähelle ja muuttuivat henkilökohtaisesti provosoiviksi.
Kotiin palattuani olin saanut vissarionisteista yliannostuksen. En kyennyt tarttumaan aineistoon pariin kuukauteen. Välillä ajattelin olevani surkea etnografi kenttätyön näin kuohuttaessa tunteitani. Toisaalta kenttätyö on haastavaa, minkä ovat todenneet myös monet etnografeina pitkän elämäntyön tehneet tutkijat. Amazonian alkuperäiskansoja tutkinut, kaikkien antropologien tuntema Claude Lévi-Strauss tilittää vuonna 1955 ilmestyneen Tropiikin kasvot -kirjansa esipuheessa tuntojaan seuraavasti:
”Etnografin ammatissa ei ole tilaa seikkailulle, se on pelkkä rasite, tehokkaan työskentelyn lisäksi tien päällä vietettävä viikkojen tai kuukausien mittainen aika, tuntikausien toimettomuus tietolähteen osoittautuessa yhteistyöhaluttomaksi, nälkää, väsymystä tai joskus sairautta sekä kaikki ne tuhannet aikaa jäytävät askareet, jotka muuttavat vaarojen täyttämän elämän umpimetsässä pelkäksi asepalvelun jäljitelmäksi…”
Kenttä omana ympäristönä
Vaikka Siperiassa olo on toisinaan hyvin raskasta, en pääse pakoon kohtalonomaista tunnetta siitä, että kenttä on valinnut minut ja minun kuuluu palata sinne. Monet kentällä tapaamistani ihmisistä ovat tulleet minulle läheisiksi. Olen kokenut heidän kanssaan paljon sellaista, mitä en vaihtaisi pois. Siperia on opettanut näkemään maailman toisin ja tunnistamaan sopimuksenvaraisia narratiiveja, jotka omassa elinympäristössäni tulkitaan herkästi “totuuksiksi”. Myös luontosuhteeni on muuttunut pysyvästi – siitä on tullut itseisarvo.
Tunnehaitarin välillä pelottavan hurja soitto on lisännyt itsetuntemusta. Olen ymmärtänyt, miten tärkeää on pitää huolta omasta jaksamisesta ja tilanteen niin vaatiessa, lähteä joksikin aikaa pois ahtaalta tuntuvalta kentältä. Tunteiden tunnustaminen ja tunnistaminen on usein askel eteenpäin; niiden laannuttua arvostelukyky terävöityy ja asiat näkee toisin.
Vaikka tutkimuksessa pyritään tieteen ideaalien mukaan mahdollisimman suureen objektiivisuuteen ja väitteiden empiiriseen perusteluun, voidaan tunnistetun ja auki kirjoitetun subjektiivisen tekstin katsoa jopa lisäävän tutkimuksen luotettavuutta. Antropologisessa kirjoittamisessa tutkijan omaan äänenkäyttöön suhtaudutaan tietyin varauksin suopeammin kuin monella muulla tieteenalalla. Tutkijan avoimuuden myötä lukija vapautuu ”ohjailusta” ja pääsee paremmin tekemään aineistosta omat johtopäätöksensä.
Kenttätyöhön ei ole olemassa tiettyä kaavaa. Menetelmän saloihin pääsee parhaiten kiinni tekemällä. Virheitä ei kannata pelätä, mutta niistä kannattaa oppia. Kentästä on tullut osa minua: tuon tuosta huomaan mieleni karkaavan Uralin taa ja punnitsevan asioita vissarionistien näkökulmasta. Myönnettäköön myös, että vaikka kenttä tuntuu tutulta, sinne paluu on edelleen jännittävää. Kiintoisaa ja haastavaa kenttätyöstä tekee se, että kentät ovat vain harvoin staattisia. Ne muuttuvat ja elävät ihmisten mukana.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
- Artikkelikuva: Minna Kulmala
