Kahdeksan tunnin työpäivää pidetään eräänä työväenliikkeen merkittävimmistä saavutuksista. Suomessa laki kahdeksantuntisesta työpäivästä säädettiin vuoden 1917 marraskuussa. Työviikko oli tuolloin nykyistä pidempi, sillä lauantai oli työpäivä aina 1960-luvulle asti. Toisaalta lauantaisin työaika oli jonkin verran lyhyempi kuin muina päivinä.
Kahdeksan tunnin työpäivä oli aikanaan kovan poliittisen taistelun tulos, ja työajan lyhentämistä vastustettiin ankarasti. Lyhyempi työaika nähtiin taloudellisesti mahdottomana, ja lisääntyvä vapaa-aika nähtiin uhkana yhteiskuntarauhalle ja yleiselle moraalille. Nämä pelot osoittautuivat katteettomiksi. Työajan lyhentäminen ei syössyt yhteiskuntaa tuhoon.
Vaikka 1900-luvun kuluessa työaika lyheni merkittävästi, kyse ei varsinaisesti ollut uudesta ilmiöstä, jonka vasta moderni teollinen yhteiskunta olisi mahdollistanut. Pikemminkin kyse oli paluusta vanhaan. Yleisesti ottaen työaika oli nimittäin pidentynyt vasta teollisen vallankumouksen myötä.
Karl Marxin ja Friedrich Engelsin tunnetut kuvaukset työväenluokan heikosta asemasta saattavat tuntua länsimaiden osalta jo vanhentuneilta, mutta esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaissa työntekijöiden oloissa on edelleen vakavia puutteita.
Ihmiskunnan historiassa pitkät työajat ovat olleet pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Esiteollisissa yhteiskunnissa vuodenkierto ja valoisan ajan määrä vaikuttivat päivittäisen työajan pituuteen. Esimerkiksi antiikin Roomassa orjien työaika ei talvikaudella ollut välttämättä edes kahdeksaa tuntia päivässä.
Esiteollisissa yhteiskunnissa myös uskonto rajoitti työntekoa. Esimerkiksi siinä missä nyky-Suomessa kirkollisia pyhäpäiviä on vuodessa vain muutamia, keskiajalla niitä oli kymmenittäin. Varsinaisia työpäiviä ei kertynyt vuoteen välttämättä edes kahtasataa.
Keskiajan maaorjilla oli enemmän vapaa-aikaa kuin nykyajan palkansaajat pystyvät kuvittelemaan. Toisaalta täytyy muistaa, että esimoderneissa yhteiskunnissa työajan ja vapaa-ajan välillä ei useinkaan ollut samanlaista eroa kuin nyky-yhteiskunnassa. Esimerkiksi kristinuskon piirissä työ- ja vapaa-ajan eroa keskeisempi oli pyhän ja arjen välinen ero.
Vielä 1900-luvun alkupuolella ajateltiin optimistisesti, että työaika tulee tulevaisuudessa lyhenemään merkittävästi. Esimerkiksi taloustieteilijä John Maynard Keynes piti todennäköisenä 15-tuntiseen työviikkoon siirtymistä. Nämä ennusteet ovat osoittautuneet toistaiseksi katteettomiksi. Tuottavuuden kasvusta huolimatta työajan lyhentäminen ei näytä poliittisesti realistiselta tavoitteelta.
Rajallisten resurssien maailmassa voisi silti olla perusteltua löysätä tahtia. Jos työviikko muuttuisi nelipäiväiseksi, työmatkaliikenteen päästöt vähentyisivät merkittävästi. Tällä hetkellä Suomessa pyritään kuitenkin pidentämään työaikaa. Esimerkiksi Juha Sipilän hallituksen masinoima Kilpailukykysopimus pidensi vuosittaista työaikaa jonkin verran.
Tätä perusteltiin kansallisen kilpailukyvyn turvaamisella. Porvarillisen yhteiskunnan toimintalogiikka kannustaa joustamaan ihmisten hyvinvoinnista ja vapaa-ajasta. Ihmisistä yritetään pusertaa irti mahdollisimman paljon, vaikka tuottavuus työtuntia kohden voisi monilla aloilla olla parempi, jos työpäivät olisivat lyhyempiä.
