Kamppailu työajasta

Kahdeksan tunnin työpäivää pidetään eräänä työ­väen­liik­keen mer­kit­tä­vim­mis­tä saa­vu­tuk­sis­ta. Suomessa laki kah­dek­san­tun­ti­ses­ta työ­päi­väs­tä sää­det­tiin vuoden 1917 mar­ras­kuus­sa. Työviikko oli tuolloin nykyistä pidempi, sillä lauantai oli työpäivä aina 1960-luvulle asti. Toisaalta lau­an­tai­sin työaika oli jonkin verran lyhyempi kuin muina päivinä.

Kahdeksan tunnin työpäivä oli aikanaan kovan poliit­ti­sen taistelun tulos, ja työajan lyhen­tä­mis­tä vas­tus­tet­tiin ankarasti. Lyhyempi työaika nähtiin talou­del­li­ses­ti mah­dot­to­ma­na, ja lisään­ty­vä vapaa-aika nähtiin uhkana yhteis­kun­ta­rau­hal­le ja yleiselle moraa­lil­le. Nämä pelot osoit­tau­tui­vat kat­teet­to­mik­si. Työajan lyhen­tä­mi­nen ei syössyt yhteis­kun­taa tuhoon.

Vaikka 1900-luvun kuluessa työaika lyheni mer­kit­tä­väs­ti, kyse ei var­si­nai­ses­ti ollut uudesta ilmiöstä, jonka vasta moderni teollinen yhteis­kun­ta olisi mah­dol­lis­ta­nut. Pikemminkin kyse oli paluusta vanhaan. Yleisesti ottaen työaika oli nimittäin piden­ty­nyt vasta teollisen val­lan­ku­mouk­sen myötä.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin tunnetut kuvaukset työ­väen­luo­kan heikosta asemasta saattavat tuntua län­si­mai­den osalta jo van­hen­tu­neil­ta, mutta esi­mer­kik­si Bangladeshin teks­tii­li­teh­tais­sa työn­te­ki­jöi­den oloissa on edelleen vakavia puutteita.

Ihmiskunnan his­to­rias­sa pitkät työajat ovat olleet pikem­min­kin poikkeus kuin sääntö. Esiteollisissa yhteis­kun­nis­sa vuo­den­kier­to ja valoisan ajan määrä vai­kut­ti­vat päi­vit­täi­sen työajan pituuteen. Esimerkiksi antiikin Roomassa orjien työaika ei tal­vi­kau­del­la ollut vält­tä­mät­tä edes kahdeksaa tuntia päivässä.

Esiteollisissa yhteis­kun­nis­sa myös uskonto rajoitti työntekoa. Esimerkiksi siinä missä nyky-Suomessa kir­kol­li­sia pyhä­päi­viä on vuodessa vain muutamia, kes­kia­jal­la niitä oli kym­me­nit­täin. Varsinaisia työpäiviä ei kertynyt vuoteen vält­tä­mät­tä edes kah­ta­sa­taa.

Keskiajan maa­or­jil­la oli enemmän vapaa-aikaa kuin nykyajan pal­kan­saa­jat pystyvät kuvit­te­le­maan. Toisaalta täytyy muistaa, että esi­mo­der­neis­sa yhteis­kun­nis­sa työajan ja vapaa-ajan välillä ei useinkaan ollut saman­lais­ta eroa kuin nyky-yhteis­kun­nas­sa. Esimerkiksi kris­ti­nus­kon piirissä työ- ja vapaa-ajan eroa kes­kei­sem­pi oli pyhän ja arjen välinen ero.

Vielä 1900-luvun alku­puo­lel­la aja­tel­tiin opti­mis­ti­ses­ti, että työaika tulee tule­vai­suu­des­sa lyhe­ne­mään mer­kit­tä­väs­ti. Esimerkiksi talous­tie­tei­li­jä John Maynard Keynes piti toden­nä­köi­se­nä 15-tuntiseen työ­viik­koon siir­ty­mis­tä. Nämä ennusteet ovat osoit­tau­tu­neet tois­tai­sek­si kat­teet­to­mik­si. Tuottavuuden kasvusta huo­li­mat­ta työajan lyhen­tä­mi­nen ei näytä poliit­ti­ses­ti rea­lis­ti­sel­ta tavoit­teel­ta.

Rajallisten resurs­sien maa­il­mas­sa voisi silti olla perus­tel­tua löysätä tahtia. Jos työviikko muuttuisi neli­päi­väi­sek­si, työ­mat­ka­lii­ken­teen päästöt vähen­tyi­si­vät mer­kit­tä­väs­ti. Tällä hetkellä Suomessa pyritään kuitenkin piden­tä­mään työaikaa. Esimerkiksi Juha Sipilän hal­li­tuk­sen masinoima Kilpailukykysopimus pidensi vuo­sit­tais­ta työaikaa jonkin verran.

Tätä perus­tel­tiin kan­sal­li­sen kil­pai­lu­ky­vyn tur­vaa­mi­sel­la. Porvarillisen yhteis­kun­nan toi­min­ta­lo­giik­ka kannustaa jous­ta­maan ihmisten hyvin­voin­nis­ta ja vapaa-ajasta. Ihmisistä yritetään pusertaa irti mah­dol­li­sim­man paljon, vaikka tuot­ta­vuus työtuntia kohden voisi monilla aloilla olla parempi, jos työpäivät olisivat lyhyempiä.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki. Juusolle voi lähettää palautetta ja kommentteja sähköpostitse: palaute.koponen@gmail.com

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: