Pohjoisessa Euroopassa syntyi 1200-luvulla kristittyjen maallikkoharjoittajien sisarkunta, beguiinit, joka loi naisille aikaansa nähden poikkeuksellisia mahdollisuuksia.
Beguiinien yhteisöt olivat muurein erotettuja pieniä, suljettuja kyliä kaupunkien sisällä. Niissä saattoi olla oma sairaala, kirkko ja koulu. Toisin kuin luostareissa, osallisuutta ei tarvinnut yleensä lunastaa rahalla, ja naiset olivat vapaita lähtemään yhteisöstä ja palaamaan siihen. Yhteisö tarjosi ainutlaatuisen sosiaaliturvan aikana, jolloin naisen arvo määrittyi avioliiton kautta ja yksinäisen naisen asema oli heikko.
Beguiinit elättivät itsensä muiden välttämällä työllä, kuten kuolleiden käsittelyllä ja sairaiden hoitamisella. Elinkeinoihin kuului myös viljely, kankaankudonta ja kaupankäynti. He menestyivät taloudellisesti varsin hyvin, käyttäen rahan köyhempien sisartensa tukemiseen ja yhteisön ylläpitoon. Yhteisöissä opetettiin lakia, teologiaa, latinaa ja ranskaa aikana, jolloin kirjoitustaito naisen hyppysissä nähtiin pahuuden siemenenä.
Beguiinit eivät käyttäneet uskon kielenä latinaa vaan kansan kieltä. He pitivät sillä julkisia saarnoja, joka oli ennenkuulumatonta. Mystiikkaan taipuvaisten beguiinien usko oli intohimoista rakkautta Jumalaa kohtaan, ja he puhuivat aiheesta käyttäen erittäin kuvailevaa kieltä.
Kirkolle beguiinit olivat piikki lihassa, ja se yritti hankkiutua yhteisöistä eroon monin tavoin. Eräs tehokas keino oli narratiivin kaappaaminen. Kirkko levitti beguiineista omiin tarkoituksiinsa sopivia taustatarinoita. Ne korostivat määrätietoista toimijuutta ilmentävän uskonnollisen rakkauden sijasta naisten raamatullista kärsimystä, ja käytännönläheisen solidaarisuuden sijaan jumalallisia ihmeitä ja yhteyksiä miespuolisiin hengellisiin hahmoihin.
Lukemista
- Michael Pye. The Edge of the World – How the North Sea made us who we are.
