Istun beirutilaisessa kahvilassa ja minua turhauttaa. Kirjoitan tutkimusprojektini rahoittajalle vuosiraporttia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suomalaisten tutkijatuttujeni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivukorvalla, kuinka viereisen pöydän kolmekymppiset beirutilaiset puhuvat espressojen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoituksella siitä, missä journaalissa saisivat julkaistua erään heistä kirjoittaman antropologisen artikkelin. Mietin keskeyttäisinkö heidän keskustelunsa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raporttini sähköpostitse projektihallintaan, suljen tietokoneen ja lähden kahvilasta tallustamaan baariin kaupunginosan toiselle laidalle.
Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mielessäni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin. Eikö minun pitäisi olla tiukan pienyhteisön ympäröimänä tekemässä havaintoja paikallisten tutkimusosallistujieni arkipäivän käytännöistä sen sijaan, että vietän iltani byrokraattisten rutiinien ja suomalaisten tuttujen seurassa. Olen virallisesti ollut kenttätöissä jo useamman viikon Libanonin pääkaupungissa Beirutissa.
Tarkoituksenani on tutkia julkista tilaa ja sen muutosta kaupungissa, jossa keskustelu aiheesta käy välillä hyvinkin kuumana. Silti olen viettänyt toistaiseksi aikaa lähinnä lähettämällä sähköposteja, maalaamalla löytämäni asunnon vaaleanpunaisia seiniä skandinaavisen valkoisiksi, järjestämällä itselleni käyttöoikeutta paikallisen huippuyliopiston kirjastoon ja viettämällä viikonloppuiltoja kaksi vuotta sitten kaupungissa tekemäni gradukenttätyön aikaisten ystävieni kanssa.
Ongelmanani ei varsinaisesti ole paljon puhuttu kulttuurishokki, joka usein vaivaa kentälle lähteviä antropologeja. Kaupunki on minulle tuttu, eikä Libanonin pääkaupungissa asuvien korkeakoulutettujen nuorten elämä lopulta eroa paljoakaan suomalaisten ystävieni elämästä. Ihmettelen, että mistä sitten kiikastaa, sillä tunnistan vetkuttelevani ja vältteleväni ’varsinaisen’ aineistonkeruun aloittamista.
Julkista tilaa tutkimaan
Kaupunkitilan muutos Beirutissa liittyy tiiviisti alueelliseen poliittiseen tilanteeseen. Vaikka Libanonin itänaapuri Syyria on ollut jo monta vuotta sisällissodan kourissa ja etelänaapurissa Israelin miehitysvalta ei näytä loppumisen merkkejä, on Libanon viime vuosina pitkälti säästynyt sodalta ja poliittiselta väkivallalta. Rauhallisessa Beirutissa kiinteistömarkkinat kukoistavat ja tonttimaa on arvossaan kaupungin kasvaessa niin köyhien kuin rikkaidenkin Syyrian pakolaisten siirtyessä kaupunkiin sotaa pakoon.
Toisaalta myös Persianlahden öljyvaltioista on jo pitkään saavuttu Beirutiin turismin ja bisneksen perässä, ja usein investoitu kalliisiin huippumoderneihin kaupunkiasuntoihin. Samalla maa on edelleen jakautunut eri uskontokuntia edustaviin poliittisiin blokkeihin, joita johtavat monessa tapauksessa edelleen vuonna 1990 loppuneen sisällissodan aikaiset sotaherrat.
Katunäkymä Beirutissa. Kuva: Lena Malm.
Kun kaupunki on jakautunut eri uskontoja ja niihin linkittyviä puolueita tunnustaviin asuinalueisiin, on kansalaisyhteiskunta todennut, että tarve tunnuksettomalle, kaikille avoimelle julkiselle tilalle on kova. Samalla maanomistajia houkuttaa kuitenkin paine laittaa kaikki tonttimaa poikimaan rahaa kiinteistöbisneksen kautta. Viime vuosina kaupunki onkin nähnyt niin toistuvia mielenosoituksia uhattuna olevien puistojen ja julkisten rantojen puolesta kuin esimerkiksi laillisuuden harmaalla alueella rakennetun uuden hotelliprojektin Beirutin ainoalle julkiselle uimarannalle.
Tähän tilanteeseen pyrin tutkimuksellani tarttumaan ja ymmärtämään julkisen tilan ympärillä käytävän kuuman keskustelun ja kamppailun perusteella myös hitaampia prosesseja kaupungin muutoksesta, kansalaisuudesta, ja siitä, kuinka eri tilojen ja paikkojen arvo muuttuu kaupungin muuttuessa. Tarkoituksenani on kerätä aineistoa niin kasuaalilla oleskelulla keskustelun kipupisteessä olevissa tiloissa kuin tekemällä haastatteluita ja osallistuvaa havainnointia kansalaisyhteiskunnan ja kiinteistöbisneksen puolella toimivien asiantuntijoiden parissa.
Itse asiassa vetkutteluni tiivistyy antropologialle tyypilliseen alkuvaikeuteen soveltuvien tutkimusosallistujien ja kontaktien löytymisessä. Minulla on pitkä lista kontakteja Beirutin akatemiassa, kansalaisyhteiskunnassa ja talousmaailmassa. Kiireisten ammattilaisten tavoittaminen usein pelkän sähköpostiosoitteen perusteella on kuitenkin haastavaa ja myönteisiä vastauksia odotellessa päivät vierivät nopeasti.
Etnografian ensiaskeleita puistossa
Eräänä toisena päivänä olen iltapäivästä kolmen aikoihin kävelyllä Beirutin suurimmassa julkisessa puistossa, Horsh Beirutissa. Puisto on ollut viime vuosiin asti suljettuna suurelta yleisöltä aina siitä asti, kun se uudelleenrakennettiin sodan jäljiltä 1990-luvun alussa. Viime vuosina puistoa on kuitenkin asteittain avattu pitkän kansalaiskampanjan vaikutuksesta, mutta nyt aktivisteja huolettaa puiston reunoille suunniteltu urheilustadion ja jo rakenteilla oleva sairaala, mitkä lohkovat osasia puistosta.
Tarkoitukseni oli käydä ensimmäistä kertaa kenttätöideni puitteissa kävelyllä minulle ennestään tuttussa puistossa muodostaakseni ensivaikutelman yhdestä tutkimukseni ydinpaikoista. Puiston portilla valkoisella muovituolilla istuu nahkatakkiin ja pilottilaseihin sonnustautunut nuorimies, joka hymyillen tiedottaa minulle, että puisto on nykyisin auki arkisin vain kello seitsemästä yhteen ja viikonloppuisin seitsemästä viiteen. Hän kuitenkin ehdottaa minulle vierailua virastotalolla, josta voisin saada erikoisluvan puiston käyttöön aukioloaikojen ulkopuolella eurooppalaisen passini turvin.
Kaupungin suurin puisto Horsh Beirut on auki arkisin vain 6 tuntia päivässä. Kuva: Lena Malm.
Kiitän tiedosta ja päädyn kävelylle puiston pienempään avoimeen osaan, jota ei ylläpidetä, toisin kuin virallista puolta. Pitkien puurivistöjen katveessa on vilkasta: hieman rähjäisillä puistonpenkeillä tai niiden liepeille levitetyillä muovituoleilla istuskelee keskiviikkoiltapäivää viettämässä niin nuorisoporukoita, vanhoja pariskuntia kuin perheitä lapsineen. Puiston keskellä teiniporukka tarjoilee suuresta kovaäänisestä musiikkia ja pistää tanssien dabkea, Levantin alueen kansantanssia. Teinipoikien meininki naurattaa selvästi muita puistossa viipyilijöitä.
Horsh Beirut -puiston avoin puoli tarjoaa mahdollisuuksia istuskeluun puiden katveessa. Kuva: Lena Malm.
Katselen vihreän metallisen verkkoaidan läpi puiston suljetulle puolelle ja ihmettelen, kuinka sielläkin näyttää olevan useita seurueita piknikvilttien kera. Paikalle kurvaa kuitenkin puistovartioiden avolava-auto. Vahdit hätistävät iltapäiväauringosta nurmikolla nauttineet perheet takaisin puiston avoimelle puolelle, jonne nämä pujahtavat verkkoaidan aukosta. Hymähdän, sillä jos olen jotain oppinut rajojen antropologista tutkimusta lukiessani, niin sen, että siellä missä on raja-aita on myös aukkoja pujahtaa läpi.
Antropologiassa puhutaan usein kenttätyöstä ikään kuin paikkana johon mennään, kuten jo termi kenttä antaa ymmärtää. Antropologiassa puhutaan myös holismista, ajatuksesta, jonka mukaan kentällä kaikki asiat liittyvät toisiinsa. Siksi lähes kaikki, mitä kentältä löytyy, on relevanttia antropologille. Koska kenttätyöni paikkana on toisaalta muutama tiukasti rajattu sijainti Beirutissa, ja toisaalta kaikki niihin liittyvä muualla kaupungissa, tuntuu tämä perinteinen muotoilu huonosti sopivalta. Vaikka jossakin mielessä koko Beirut – tai koko Libanon – on kenttätyöni kohteena, en suinkaan ole akateemisesti kiinnostunut kaikesta, mitä maassa tai kaupungissa tapahtuu. Toisaalta olen rajannut kiinnostukseni julkisen tilan kysymykseen ja erityisesti muutamaan kiistan kohteena olevaan sijaintiin Beirutissa. Puistojen ja rantojen kannalta olennaiset tapahtumat kuitenkin tapahtuvat vain osittain niiden tilallisissa puitteissa. Yhtä usein ne tapahtuvat pankkien kiinteistö-osastoilla tai kansalaisjärjestöjen toimistoissa – tai ties missä muualla kaupungissa.
Eikä olennainen tapahdu suinkaan vain Libanonissa. Kuten totesin jo aiemmin, puistojen tukalan tilanteen ymmärtämiseksi Libanoniin muualta maailmasta soljuvilla investoinneilla on hyvinkin keskeinen rooli kaupunkitilan muutoksessa. Astellessani pois puistokujalta mietin, että kenttäni tilanne kuvastaa hyvin antropologiassa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana läpikäytyä kenttätyön uudelleenarviointia.
On todettu, että paikallista on oikeastaan hankala erottaa globaalista eikä ympäröivästä maailmasta irrallisia kenttäpaikkoja, jotka mahdollistaisivat perinteisen holismin, ole olemassakaan. Sen sijaan on erilaisia, eri mittakaavoissa toimivia prosesseja, joiden kitkakohdissa tapahtuu. Puiston lähinaapurustojen asukkaiden iltapäivänvieton käytännöt ja Libanonin valtion ja pankkien uusliberaali kiinteistöpolitiikka kietoutuvat toisiaan vastaan hankaavaksi monimutkaiseksi kokonaisuudeksi.
Kiistelty Daliehin alue on vapaa-ajanviettäjien suosiossa. Kuva: Lena Malm.
Hiljaa hyvä tulee
Kävelen Beirutin kantakaupungissa sijaitsevan ranskankielisen kauppakorkeakoulun portille. Portinvartija viittoo minut koppiin ja kysyy ketä olen tulossa tapaamaan. Kerron minulla olevan tapaaminen erään professorin kanssa, mutta ennen kuin saan sanottua lauseen loppuun, vartija hymyilee ystävällisesti ja ohjeistaa minulle reitin neljännen kerroksen kahvilaan. Kävelen vehreän kampuspihan poikki ja kiipeän huippumodernin rakennuksen portaita neljännen kerroksen rauhalliseen kahvioon. Kontaktini, sanottakoon prof. Khaled, istuu läppärinsä ääressä kahvilan sohvalla. Hän ottaa minut vastaan hymyillen, ja tarjoaa minulle pepsin ja keksin kahviosta.
Hän on koulussa ajoittain opettava taloustieteilijä, joka on luvannut auttaa minua luomaan tarvitsemiani kontakteja Beirutin pankkimaailmassa. Jutustelemme pitkän tunnin vaihtaen kuulumisia omasta tutkimuksestamme, ja keskustelemme prof. Khaledin viimeaikaisista sijoituksista Libanonin pienpanimoteollisuuteen. Saan häneltä useiden lupaavilta vaikuttavien henkilöiden yhteystiedot, mutta yhtä monen mainitsemansa henkilön kohdalla hän sanoo: ”Lähetin kyllä hänelle sähköpostia, mutta hän ei ole vielä vastannut” tai: ”tapaan hänet mahdollisesti parin viikon sisään, ja tuon samalla esille tutkimusprojektisi”.
Olen syvästi kiitollinen prof. Khaledin avusta, ja minusta tuntuu, että pääsen vihdoin kunnolla kiinni kenttätyöni käytännön kannalta haastavimpaan puoleen. En voi silti kuin todeta, että sama kaikkia kiireisiä ammattilaisia vaivaava ongelma vaivaa häntäkin. Hänen asemastaan huolimatta ihmiset eivät välttämättä vastaa viesteihin, joissa hän pyytää apua tutulle tohtoriopiskelijalle. Tilanne on samanlainen hänen isänsä tutun poliitikon kohdalla, joka on mahdollisesti lupautunut valottamaan näkökulmia tutkimustani varten poliittisen vallan huipulta. Libanonissa on tulossa vaalit toukokuussa, eikä kampanjakiertueella oleva entinen ministeri voi hyvästä tahdostaan huolimatta uhrata minuuttiakaan ennen vaalipäivää.
Beirutin ainoa julkinen uimaranta Ramlet al-Baida nousi keskusteluun kun uusi ”Eden Rock” -hotelli lohkaisi osan rannasta. Kuva: Lena Malm.
Antropologinen kenttätyö on hidasta. Vaikka nykyajan antropologit saattavatkin tehdä tavallani tutkimusta huippunopeiden liikenne- ja internetyhteyksien ulottuvilla, nopeasti liikkuvien globaalien rahavirtojen katveessa, ei etnografian tutkijalta vaatima hidas tahti ole kadonnut mihinkään. Varhaisten antropologien tutkimus vaati aikaa ja hidasta tempoa jo siihen, että tutkija edes pääsi matkustamaan tutkimuskohteeseensa, saati tutustui kohdepaikkansa kieleen ja kulttuuriin. Hitaan tahdin ja odottelun tuottama turhautuminen on varmasti yksi tyypillisimpiä etnografin kokemista tunteista. Ja vaikka omassa kenttätyössäni asiat silloin tällöin nytkähtävät eteenpäin, ei turhautuminen vetkutteluun ja odotteluun katoa nopeasti.
Vaikka tutkin ilmiötä minulle ennestään tutussa maassa, kielillä joita osaan vähintään auttavasti sekä teemoista, jotka ovat relevantteja niin Libanonissa kuin Suomessakin, huomaan, että etnografia vaatii silti aikansa aina kiireisten tutkimusosallistujien tavoittamisesta lähtien. Se on välillä erittäin turhauttavaa tutkijalle, mutta siinä on myös etnografian vahvuus. Hidas tempo tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden rakentaa juuri niin kattavat kontaktiverkostot kuin tutkimukseni tarvitsee, ja saavuttaa ne tutkimusosallistujat, joiden kanssa työskentely on aiheeni ymmärtämisen kannalta mielenkiintoisinta.
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Noora Viitala
- Artikkelikuva: Lena Malm
