Kirjeitä kentältä: Turhauttaa

Istun bei­ru­ti­lai­ses­sa kah­vi­las­sa ja minua tur­haut­taa. Kirjoitan tut­ki­mus­pro­jek­ti­ni rahoit­ta­jal­le vuo­si­ra­port­tia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suo­ma­lais­ten tut­ki­ja­tut­tu­je­ni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivu­kor­val­la, kuinka viereisen pöydän kol­me­kymp­pi­set bei­ru­ti­lai­set puhuvat espres­so­jen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoi­tuk­sel­la siitä, missä jour­naa­lis­sa saisivat jul­kais­tua erään heistä kir­joit­ta­man ant­ro­po­lo­gi­sen artik­ke­lin. Mietin kes­keyt­täi­sin­kö heidän kes­kus­te­lun­sa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raport­ti­ni säh­kö­pos­tit­se pro­jek­ti­hal­lin­taan, suljen tie­to­ko­neen ja lähden kah­vi­las­ta tal­lus­ta­maan baariin kau­pun­gin­osan toiselle laidalle.

Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mie­les­sä­ni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin. Eikö minun pitäisi olla tiukan pie­nyh­tei­sön ympä­röi­mä­nä tekemässä havain­to­ja pai­kal­lis­ten tut­ki­mus­osal­lis­tu­jie­ni arki­päi­vän käy­tän­nöis­tä sen sijaan, että vietän iltani byro­kraat­tis­ten rutiinien ja suo­ma­lais­ten tuttujen seurassa. Olen viral­li­ses­ti ollut kent­tä­töis­sä jo useamman viikon Libanonin pää­kau­pun­gis­sa Beirutissa.

Tarkoituksenani on tutkia julkista tilaa ja sen muutosta kau­pun­gis­sa, jossa kes­kus­te­lu aiheesta käy välillä hyvinkin kuumana. Silti olen viettänyt tois­tai­sek­si aikaa lähinnä lähet­tä­mäl­lä säh­kö­pos­te­ja, maa­laa­mal­la löytämäni asunnon vaa­lean­pu­nai­sia seiniä skan­di­naa­vi­sen val­koi­sik­si, jär­jes­tä­mäl­lä itselleni käyt­tö­oi­keut­ta pai­kal­li­sen huip­pu­yli­opis­ton kir­jas­toon ja viet­tä­mäl­lä vii­kon­lop­puil­to­ja kaksi vuotta sitten kau­pun­gis­sa tekemäni gra­du­kent­tä­työn aikaisten ystävieni kanssa.

Ongelmanani ei var­si­nai­ses­ti ole paljon puhuttu kult­tuu­ris­hok­ki, joka usein vaivaa kentälle lähteviä ant­ro­po­lo­ge­ja. Kaupunki on minulle tuttu, eikä Libanonin pää­kau­pun­gis­sa asuvien kor­kea­kou­lu­tet­tu­jen nuorten elämä lopulta eroa pal­joa­kaan suo­ma­lais­ten ystävieni elämästä. Ihmettelen, että mistä sitten kiikastaa, sillä tunnistan vet­kut­te­le­va­ni ja vält­te­le­vä­ni ‘var­si­nai­sen’ aineis­ton­ke­ruun aloit­ta­mis­ta.

Julkista tilaa tutkimaan

Kaupunkitilan muutos Beirutissa liittyy tiiviisti alu­eel­li­seen poliit­ti­seen tilan­tee­seen. Vaikka Libanonin itä­naa­pu­ri Syyria on ollut jo monta vuotta sisäl­lis­so­dan kourissa ja ete­lä­naa­pu­ris­sa Israelin mie­hi­tys­val­ta ei näytä lop­pu­mi­sen merkkejä, on Libanon viime vuosina pitkälti säästynyt sodalta ja poliit­ti­sel­ta väki­val­lal­ta. Rauhallisessa Beirutissa kiin­teis­tö­mark­ki­nat kukois­ta­vat ja tonttimaa on arvossaan kaupungin kasvaessa niin köyhien kuin rik­kai­den­kin Syyrian pako­lais­ten siir­tyes­sä kau­pun­kiin sotaa pakoon.

Toisaalta myös Persianlahden öljy­val­tiois­ta on jo pitkään saavuttu Beirutiin turismin ja bisneksen perässä, ja usein inves­toi­tu kal­lii­siin huip­pu­mo­der­nei­hin kau­pun­kia­sun­toi­hin. Samalla maa on edelleen jakau­tu­nut eri uskon­to­kun­tia edus­ta­viin poliit­ti­siin blok­kei­hin, joita johtavat monessa tapauk­ses­sa edelleen vuonna 1990 loppuneen sisäl­lis­so­dan aikaiset sota­her­rat.

Katunäkymä Beirutissa. Kuva_ Lena Malm

Katunäkymä Beirutissa. Kuva: Lena Malm.

Kun kaupunki on jakau­tu­nut eri uskontoja ja niihin lin­kit­ty­viä puolueita tun­nus­ta­viin asui­na­luei­siin, on kan­sa­lai­syh­teis­kun­ta todennut, että tarve tun­nuk­set­to­mal­le, kaikille avoimelle jul­ki­sel­le tilalle on kova. Samalla maa­no­mis­ta­jia houkuttaa kuitenkin paine laittaa kaikki tonttimaa poikimaan rahaa kiin­teis­tö­bis­nek­sen kautta. Viime vuosina kaupunki onkin nähnyt niin toistuvia mie­le­no­soi­tuk­sia uhattuna olevien puistojen ja julkisten rantojen puolesta kuin esi­mer­kik­si lail­li­suu­den harmaalla alueella raken­ne­tun uuden hotel­li­pro­jek­tin Beirutin ainoalle jul­ki­sel­le uima­ran­nal­le.

Tähän tilan­tee­seen pyrin tut­ki­muk­sel­la­ni tart­tu­maan ja ymmär­tä­mään julkisen tilan ympärillä käytävän kuuman kes­kus­te­lun ja kamp­pai­lun perus­teel­la myös hitaampia pro­ses­se­ja kaupungin muu­tok­ses­ta, kan­sa­lai­suu­des­ta, ja siitä, kuinka eri tilojen ja paikkojen arvo muuttuu kaupungin muut­tues­sa. Tarkoituksenani on kerätä aineistoa niin kasu­aa­lil­la oles­ke­lul­la kes­kus­te­lun kipu­pis­tees­sä olevissa tiloissa kuin tekemällä haas­tat­te­lui­ta ja osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan ja kiin­teis­tö­bis­nek­sen puolella toimivien asian­tun­ti­joi­den parissa.

Itse asiassa vet­kut­te­lu­ni tiivistyy ant­ro­po­lo­gial­le tyy­pil­li­seen alku­vai­keu­teen sovel­tu­vien tut­ki­mus­osal­lis­tu­jien ja kon­tak­tien löy­ty­mi­ses­sä. Minulla on pitkä lista kon­tak­te­ja Beirutin aka­te­mias­sa, kan­sa­lai­syh­teis­kun­nas­sa ja talous­maa­il­mas­sa. Kiireisten ammat­ti­lais­ten tavoit­ta­mi­nen usein pelkän säh­kö­pos­tio­soit­teen perus­teel­la on kuitenkin haastavaa ja myön­tei­siä vas­tauk­sia odo­tel­les­sa päivät vierivät nopeasti.

Etnografian ensiaskeleita puistossa

Eräänä toisena päivänä olen ilta­päi­väs­tä kolmen aikoihin kävelyllä Beirutin suu­rim­mas­sa jul­ki­ses­sa puistossa, Horsh Beirutissa. Puisto on ollut viime vuosiin asti sul­jet­tu­na suurelta yleisöltä aina siitä asti, kun se uudel­leen­ra­ken­net­tiin sodan jäljiltä 1990-luvun alussa. Viime vuosina puistoa on kuitenkin asteit­tain avattu pitkän kan­sa­lais­kam­pan­jan vai­ku­tuk­ses­ta, mutta nyt akti­vis­te­ja huolettaa puiston reunoille suun­ni­tel­tu urhei­lus­ta­dion ja jo raken­teil­la oleva sairaala, mitkä lohkovat osasia puistosta.

Tarkoitukseni oli käydä ensim­mäis­tä kertaa kent­tä­töi­de­ni puit­teis­sa kävelyllä minulle ennestään tuttussa puistossa muo­dos­taak­se­ni ensi­vai­ku­tel­man yhdestä tut­ki­muk­se­ni ydin­pai­kois­ta. Puiston portilla val­koi­sel­la muo­vi­tuo­lil­la istuu nah­ka­tak­kiin ja pilot­ti­la­sei­hin son­nus­tau­tu­nut nuorimies, joka hymyillen tiedottaa minulle, että puisto on nykyisin auki arkisin vain kello seit­se­mäs­tä yhteen ja vii­kon­lop­pui­sin seit­se­mäs­tä viiteen. Hän kuitenkin ehdottaa minulle vierailua viras­to­ta­lol­la, josta voisin saada eri­kois­lu­van puiston käyttöön aukio­loai­ko­jen ulko­puo­lel­la euroop­pa­lai­sen passini turvin.

Kaupungin suurin puisto Horsh Beirut on auki arkisin vain 6 tuntia päivässä. Kuva_ Lena Malm

Kaupungin suurin puisto Horsh Beirut on auki arkisin vain 6 tuntia päivässä. Kuva: Lena Malm.

Kiitän tiedosta ja päädyn kävelylle puiston pie­nem­pään avoimeen osaan, jota ei yllä­pi­de­tä, toisin kuin viral­lis­ta puolta. Pitkien puu­ri­vis­tö­jen katveessa on vilkasta: hieman räh­jäi­sil­lä puis­ton­pen­keil­lä tai niiden liepeille levi­te­tyil­lä muo­vi­tuo­leil­la istus­ke­lee kes­ki­viik­koil­ta­päi­vää viet­tä­mäs­sä niin nuo­ri­so­po­ru­koi­ta, vanhoja paris­kun­tia kuin perheitä lapsineen. Puiston keskellä tei­ni­po­ruk­ka tarjoilee suuresta kova­ää­ni­ses­tä musiikkia ja pistää tanssien dabkea, Levantin alueen kan­san­tans­sia. Teinipoikien meininki naurattaa selvästi muita puistossa vii­pyi­li­jöi­tä.

Horsh Beirut -puiston avoin puoli tarjoaa mahdollisuuksia istuskeluun puiden katveessa. Kuva_ Lena Malm

Horsh Beirut -puiston avoin puoli tarjoaa mah­dol­li­suuk­sia istus­ke­luun puiden katveessa. Kuva: Lena Malm.

Katselen vihreän metal­li­sen verk­koai­dan läpi puiston sul­je­tul­le puolelle ja ihmet­te­len, kuinka sielläkin näyttää olevan useita seurueita pik­ni­kvilt­tien kera. Paikalle kurvaa kuitenkin puis­to­var­tioi­den avolava-auto. Vahdit hätis­tä­vät ilta­päi­vä­au­rin­gos­ta nur­mi­kol­la naut­ti­neet perheet takaisin puiston avoimelle puolelle, jonne nämä pujah­ta­vat verk­koai­dan aukosta. Hymähdän, sillä jos olen jotain oppinut rajojen ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta lukies­sa­ni, niin sen, että siellä missä on raja-aita on myös aukkoja pujahtaa läpi.


Antropologiassa puhutaan usein kent­tä­työs­tä ikään kuin paikkana johon mennään, kuten jo termi kenttä antaa ymmärtää. Antropologiassa puhutaan myös holis­mis­ta, aja­tuk­ses­ta, jonka mukaan kentällä kaikki asiat liittyvät toisiinsa. Siksi lähes kaikki, mitä kentältä löytyy, on rele­vant­tia ant­ro­po­lo­gil­le. Koska kent­tä­työ­ni paikkana on toisaalta muutama tiukasti rajattu sijainti Beirutissa, ja toisaalta kaikki niihin liittyvä muualla kau­pun­gis­sa, tuntuu tämä perin­tei­nen muotoilu huonosti sopivalta. Vaikka jossakin mielessä koko Beirut — tai koko Libanon — on kent­tä­työ­ni kohteena, en suinkaan ole aka­tee­mi­ses­ti kiin­nos­tu­nut kaikesta, mitä maassa tai kau­pun­gis­sa tapahtuu.

Toisaalta olen rajannut kiin­nos­tuk­se­ni julkisen tilan kysy­myk­seen ja eri­tyi­ses­ti muutamaan kiistan kohteena olevaan sijain­tiin Beirutissa. Puistojen ja rantojen kannalta olen­nai­set tapah­tu­mat kuitenkin tapah­tu­vat vain osittain niiden tilal­li­sis­sa puit­teis­sa. Yhtä usein ne tapah­tu­vat pankkien kiin­teis­tö-osas­toil­la tai kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen toi­mis­tois­sa — tai ties missä muualla kau­pun­gis­sa.

Eikä olen­nai­nen tapahdu suinkaan vain Libanonissa. Kuten totesin jo aiemmin, puistojen tukalan tilanteen ymmär­tä­mi­sek­si Libanoniin muualta maa­il­mas­ta sol­ju­vil­la inves­toin­neil­la on hyvinkin keskeinen rooli kau­pun­ki­ti­lan muu­tok­ses­sa. Astellessani pois puis­to­ku­jal­ta mietin, että kenttäni tilanne kuvastaa hyvin ant­ro­po­lo­gias­sa vii­meis­ten parin­kym­me­nen vuoden aikana läpi­käy­tyä kent­tä­työn uudel­lee­nar­vioin­tia.

On todettu, että pai­kal­lis­ta on oikeas­taan hankala erottaa glo­baa­lis­ta eikä ympä­röi­väs­tä maa­il­mas­ta irral­li­sia kent­tä­paik­ko­ja, jotka mah­dol­lis­tai­si­vat perin­tei­sen holismin, ole ole­mas­sa­kaan. Sen sijaan on erilaisia, eri mit­ta­kaa­vois­sa toimivia pro­ses­se­ja, joiden kit­ka­koh­dis­sa tapahtuu. Puiston lähi­naa­pu­rus­to­jen asuk­kai­den ilta­päi­vän­vie­ton käytännöt ja Libanonin valtion ja pankkien uus­li­be­raa­li kiin­teis­tö­po­li­tiik­ka kie­tou­tu­vat toisiaan vastaan han­kaa­vak­si moni­mut­kai­sek­si koko­nai­suu­dek­si.

Kiistelty Daliehin alue Beirutissa on vapaa-ajanviettäjien suosiossa. Kuva_ Lena Malm

Kiistelty Daliehin alue on vapaa-ajan­viet­tä­jien suosiossa. Kuva: Lena Malm.

Hiljaa hyvä tulee

Kävelen Beirutin kan­ta­kau­pun­gis­sa sijait­se­van rans­kan­kie­li­sen kaup­pa­kor­kea­kou­lun portille. Portinvartija viittoo minut koppiin ja kysyy ketä olen tulossa tapaamaan. Kerron minulla olevan tapaa­mi­nen erään pro­fes­so­rin kanssa, mutta ennen kuin saan sanottua lauseen loppuun, vartija hymyilee ystä­väl­li­ses­ti ja ohjeistaa minulle reitin neljännen kerroksen kahvilaan. Kävelen vehreän kam­pus­pi­han poikki ja kiipeän huip­pu­mo­der­nin raken­nuk­sen portaita neljännen kerroksen rau­hal­li­seen kahvioon. Kontaktini, sanot­ta­koon prof. Khaled, istuu läp­pä­rin­sä ääressä kahvilan sohvalla. Hän ottaa minut vastaan hymyillen, ja tarjoaa minulle pepsin ja keksin kahviosta.

Hän on koulussa ajoittain opettava talous­tie­tei­li­jä, joka on luvannut auttaa minua luomaan tar­vit­se­mia­ni kon­tak­te­ja Beirutin pank­ki­maa­il­mas­sa. Jutustelemme pitkän tunnin vaihtaen kuu­lu­mi­sia omasta tut­ki­muk­ses­tam­me, ja kes­kus­te­lem­me prof. Khaledin vii­me­ai­kai­sis­ta sijoi­tuk­sis­ta Libanonin pien­pa­ni­mo­teol­li­suu­teen. Saan häneltä useiden lupaa­vil­ta vai­kut­ta­vien hen­ki­löi­den yhteys­tie­dot, mutta yhtä monen mai­nit­se­man­sa henkilön kohdalla hän sanoo: “Lähetin kyllä hänelle säh­kö­pos­tia, mutta hän ei ole vielä vastannut” tai: “tapaan hänet mah­dol­li­ses­ti parin viikon sisään, ja tuon samalla esille tut­ki­mus­pro­jek­ti­si”.

Olen syvästi kii­tol­li­nen prof. Khaledin avusta, ja minusta tuntuu, että pääsen vihdoin kunnolla kiinni kent­tä­työ­ni käytännön kannalta haas­ta­vim­paan puoleen. En voi silti kuin todeta, että sama kaikkia kiireisiä ammat­ti­lai­sia vaivaava ongelma vaivaa häntäkin. Hänen ase­mas­taan huo­li­mat­ta ihmiset eivät vält­tä­mät­tä vastaa vies­tei­hin, joissa hän pyytää apua tutulle toh­to­rio­pis­ke­li­jal­le. Tilanne on saman­lai­nen hänen isänsä tutun polii­ti­kon kohdalla, joka on mah­dol­li­ses­ti lupau­tu­nut valot­ta­maan näkö­kul­mia tut­ki­mus­ta­ni varten poliit­ti­sen vallan huipulta. Libanonissa on tulossa vaalit tou­ko­kuus­sa, eikä kam­pan­ja­kier­tu­eel­la oleva entinen ministeri voi hyvästä tah­dos­taan huo­li­mat­ta uhrata minuut­tia­kaan ennen vaa­li­päi­vää.

Beirutin ainoa julkinen uimaranta Ramlet al-Baida nousi keskusteluun kun uusi ‘Eden Rock’ -hotelli lohkaisi osan rannasta. Kuva_ Lena Malm

Beirutin ainoa julkinen uimaranta Ramlet al-Baida nousi kes­kus­te­luun kun uusi “Eden Rock” -hotelli lohkaisi osan rannasta. Kuva: Lena Malm.

Antropologinen kenttätyö on hidasta. Vaikka nykyajan ant­ro­po­lo­git saat­ta­vat­kin tehdä tavallani tut­ki­mus­ta huip­pu­no­pei­den liikenne- ja inter­ne­tyh­teyk­sien ulot­tu­vil­la, nopeasti liik­ku­vien glo­baa­lien raha­vir­to­jen katveessa, ei etno­gra­fian tut­ki­jal­ta vaatima hidas tahti ole kadonnut mihinkään. Varhaisten ant­ro­po­lo­gien tutkimus vaati aikaa ja hidasta tempoa jo siihen, että tutkija edes pääsi mat­kus­ta­maan tut­ki­mus­koh­tee­seen­sa, saati tutustui koh­de­paik­kan­sa kieleen ja kult­tuu­riin. Hitaan tahdin ja odottelun tuottama tur­hau­tu­mi­nen on varmasti yksi tyy­pil­li­sim­piä etno­gra­fin kokemista tunteista. Ja vaikka omassa kent­tä­työs­sä­ni asiat silloin tällöin nyt­käh­tä­vät eteenpäin, ei tur­hau­tu­mi­nen vet­kut­te­luun ja odot­te­luun katoa nopeasti.

Vaikka tutkin ilmiötä minulle ennestään tutussa maassa, kielillä joita osaan vähintään aut­ta­vas­ti sekä teemoista, jotka ovat rele­vant­te­ja niin Libanonissa kuin Suomessakin, huomaan, että etno­gra­fia vaatii silti aikansa aina kii­reis­ten tut­ki­mus­osal­lis­tu­jien tavoit­ta­mi­ses­ta lähtien. Se on välillä erittäin tur­haut­ta­vaa tut­ki­jal­le, mutta siinä on myös etno­gra­fian vahvuus. Hidas tempo tarjoaa ainut­laa­tui­sen mah­dol­li­suu­den rakentaa juuri niin kattavat kon­tak­ti­ver­kos­tot kuin tut­ki­muk­se­ni tarvitsee, ja saavuttaa ne tut­ki­mus­osal­lis­tu­jat, joiden kanssa työs­ken­te­ly on aiheeni ymmär­tä­mi­sen kannalta mie­len­kiin­toi­sin­ta.

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Verkkotaitto: Noora Viitala
  • Artikkelikuva: Lena Malm

Kirjoittaja

Samuli Lähteenaho on valtiotieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Samulia kiinnostavat muun muassa tilaan, paikkaan ja sijaintiin liittyvät kysymykset Lähi-idässä, erityisesti Levantin alueella.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.