Kirjeitä kentältä: Turhauttaa

Istun bei­ru­ti­lai­ses­sa kah­vi­las­sa ja minua tur­haut­taa. Kirjoitan tut­ki­mus­pro­jek­ti­ni rahoit­ta­jal­le vuo­si­ra­port­tia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suo­ma­lais­ten tut­ki­ja­tut­tu­je­ni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivu­kor­val­la, kuinka viereisen pöydän kol­me­kymp­pi­set bei­ru­ti­lai­set puhuvat espres­so­jen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoi­tuk­sel­la siitä, missä jour­naa­lis­sa saisivat jul­kais­tua erään heistä kir­joit­ta­man ant­ro­po­lo­gi­sen artik­ke­lin. Mietin kes­keyt­täi­sin­kö heidän kes­kus­te­lun­sa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raport­ti­ni säh­kö­pos­tit­se pro­jek­ti­hal­lin­taan, suljen tie­to­ko­neen ja lähden kah­vi­las­ta tal­lus­ta­maan baariin kau­pun­gin­osan toiselle laidalle.

Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mie­les­sä­ni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin. Eikö minun pitäisi olla tiukan pie­nyh­tei­sön ympä­röi­mä­nä tekemässä havain­to­ja pai­kal­lis­ten tut­ki­mus­osal­lis­tu­jie­ni arki­päi­vän käy­tän­nöis­tä sen sijaan, että vietän iltani byro­kraat­tis­ten rutiinien ja suo­ma­lais­ten tuttujen seurassa. Olen viral­li­ses­ti ollut kent­tä­töis­sä jo useamman viikon Libanonin pää­kau­pun­gis­sa Beirutissa.

Tarkoituksenani on tutkia julkista tilaa ja sen muutosta kau­pun­gis­sa, jossa kes­kus­te­lu aiheesta käy välillä hyvinkin kuumana. Silti olen viettänyt tois­tai­sek­si aikaa lähinnä lähet­tä­mäl­lä säh­kö­pos­te­ja, maa­laa­mal­la löytämäni asunnon vaa­lean­pu­nai­sia seiniä skan­di­naa­vi­sen val­koi­sik­si, jär­jes­tä­mäl­lä itselleni käyt­tö­oi­keut­ta pai­kal­li­sen huip­pu­yli­opis­ton kir­jas­toon ja viet­tä­mäl­lä vii­kon­lop­puil­to­ja kaksi vuotta sitten kau­pun­gis­sa tekemäni gra­du­kent­tä­työn aikaisten ystävieni kanssa.

Ongelmanani ei var­si­nai­ses­ti ole paljon puhuttu kult­tuu­ris­hok­ki, joka usein vaivaa kentälle lähteviä ant­ro­po­lo­ge­ja. Kaupunki on minulle tuttu, eikä Libanonin pää­kau­pun­gis­sa asuvien kor­kea­kou­lu­tet­tu­jen nuorten elämä lopulta eroa pal­joa­kaan suo­ma­lais­ten ystävieni elämästä. Ihmettelen, että mistä sitten kiikastaa, sillä tunnistan vet­kut­te­le­va­ni ja vält­te­le­vä­ni ‘var­si­nai­sen’ aineis­ton­ke­ruun aloit­ta­mis­ta.

Julkista tilaa tutkimaan

Kaupunkitilan muutos Beirutissa liittyy tiiviisti alu­eel­li­seen poliit­ti­seen tilan­tee­seen. Vaikka Libanonin itä­naa­pu­ri Syyria on ollut jo monta vuotta sisäl­lis­so­dan kourissa ja ete­lä­naa­pu­ris­sa Israelin mie­hi­tys­val­ta ei näytä lop­pu­mi­sen merkkejä, on Libanon viime vuosina pitkälti säästynyt sodalta ja poliit­ti­sel­ta väki­val­lal­ta. Rauhallisessa Beirutissa kiin­teis­tö­mark­ki­nat kukois­ta­vat ja tonttimaa on arvossaan kaupungin kasvaessa niin köyhien kuin rik­kai­den­kin Syyrian pako­lais­ten siir­tyes­sä kau­pun­kiin sotaa pakoon.

Toisaalta myös Persianlahden öljy­val­tiois­ta on jo pitkään saavuttu Beirutiin turismin ja bisneksen perässä, ja usein inves­toi­tu kal­lii­siin huip­pu­mo­der­nei­hin kau­pun­kia­sun­toi­hin. Samalla maa on edelleen jakau­tu­nut eri uskon­to­kun­tia edus­ta­viin poliit­ti­siin blok­kei­hin, joita johtavat monessa tapauk­ses­sa edelleen vuonna 1990 loppuneen sisäl­lis­so­dan aikaiset sota­her­rat.

Katunäkymä Beirutissa. Kuva_ Lena Malm

Katunäkymä Beirutissa. Kuva: Lena Malm.

Kun kaupunki on jakau­tu­nut eri uskontoja ja niihin lin­kit­ty­viä puolueita tun­nus­ta­viin asui­na­luei­siin, on kan­sa­lai­syh­teis­kun­ta todennut, että tarve tun­nuk­set­to­mal­le, kaikille avoimelle jul­ki­sel­le tilalle on kova. Samalla maa­no­mis­ta­jia houkuttaa kuitenkin paine laittaa kaikki tonttimaa poikimaan rahaa kiin­teis­tö­bis­nek­sen kautta. Viime vuosina kaupunki onkin nähnyt niin toistuvia mie­le­no­soi­tuk­sia uhattuna olevien puistojen ja julkisten rantojen puolesta kuin esi­mer­kik­si lail­li­suu­den harmaalla alueella raken­ne­tun uuden hotel­li­pro­jek­tin Beirutin ainoalle jul­ki­sel­le uima­ran­nal­le.

Tähän tilan­tee­seen pyrin tut­ki­muk­sel­la­ni tart­tu­maan ja ymmär­tä­mään julkisen tilan ympärillä käytävän kuuman kes­kus­te­lun ja kamp­pai­lun perus­teel­la myös hitaampia pro­ses­se­ja kaupungin muu­tok­ses­ta, kan­sa­lai­suu­des­ta, ja siitä, kuinka eri tilojen ja paikkojen arvo muuttuu kaupungin muut­tues­sa. Tarkoituksenani on kerätä aineistoa niin kasu­aa­lil­la oles­ke­lul­la kes­kus­te­lun kipu­pis­tees­sä olevissa tiloissa kuin tekemällä haas­tat­te­lui­ta ja osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan ja kiin­teis­tö­bis­nek­sen puolella toimivien asian­tun­ti­joi­den parissa.

Itse asiassa vet­kut­te­lu­ni tiivistyy ant­ro­po­lo­gial­le tyy­pil­li­seen alku­vai­keu­teen sovel­tu­vien tut­ki­mus­osal­lis­tu­jien ja kon­tak­tien löy­ty­mi­ses­sä. Minulla on pitkä lista kon­tak­te­ja Beirutin aka­te­mias­sa, kan­sa­lai­syh­teis­kun­nas­sa ja talous­maa­il­mas­sa. Kiireisten ammat­ti­lais­ten tavoit­ta­mi­nen usein pelkän säh­kö­pos­tio­soit­teen perus­teel­la on kuitenkin haastavaa ja myön­tei­siä vas­tauk­sia odo­tel­les­sa päivät vierivät nopeasti.

Etnografian ensiaskeleita puistossa

Eräänä toisena päivänä olen ilta­päi­väs­tä kolmen aikoihin kävelyllä Beirutin suu­rim­mas­sa jul­ki­ses­sa puistossa, Horsh Beirutissa. Puisto on ollut viime vuosiin asti sul­jet­tu­na suurelta yleisöltä aina siitä asti, kun se uudel­leen­ra­ken­net­tiin sodan jäljiltä 1990-luvun alussa. Viime vuosina puistoa on kuitenkin asteit­tain avattu pitkän kan­sa­lais­kam­pan­jan vai­ku­tuk­ses­ta, mutta nyt akti­vis­te­ja huolettaa puiston reunoille suun­ni­tel­tu urhei­lus­ta­dion ja jo raken­teil­la oleva sairaala, mitkä lohkovat osasia puistosta.

Tarkoitukseni oli käydä ensim­mäis­tä kertaa kent­tä­töi­de­ni puit­teis­sa kävelyllä minulle ennestään tuttussa puistossa muo­dos­taak­se­ni ensi­vai­ku­tel­man yhdestä tut­ki­muk­se­ni ydin­pai­kois­ta. Puiston portilla val­koi­sel­la muo­vi­tuo­lil­la istuu nah­ka­tak­kiin ja pilot­ti­la­sei­hin son­nus­tau­tu­nut nuorimies, joka hymyillen tiedottaa minulle, että puisto on nykyisin auki arkisin vain kello seit­se­mäs­tä yhteen ja vii­kon­lop­pui­sin seit­se­mäs­tä viiteen. Hän kuitenkin ehdottaa minulle vierailua viras­to­ta­lol­la, josta voisin saada eri­kois­lu­van puiston käyttöön aukio­loai­ko­jen ulko­puo­lel­la euroop­pa­lai­sen passini turvin.

Kaupungin suurin puisto Horsh Beirut on auki arkisin vain 6 tuntia päivässä. Kuva_ Lena Malm

Kaupungin suurin puisto Horsh Beirut on auki arkisin vain 6 tuntia päivässä. Kuva: Lena Malm.

Kiitän tiedosta ja päädyn kävelylle puiston pie­nem­pään avoimeen osaan, jota ei yllä­pi­de­tä, toisin kuin viral­lis­ta puolta. Pitkien puu­ri­vis­tö­jen katveessa on vilkasta: hieman räh­jäi­sil­lä puis­ton­pen­keil­lä tai niiden liepeille levi­te­tyil­lä muo­vi­tuo­leil­la istus­ke­lee kes­ki­viik­koil­ta­päi­vää viet­tä­mäs­sä niin nuo­ri­so­po­ru­koi­ta, vanhoja paris­kun­tia kuin perheitä lapsineen. Puiston keskellä tei­ni­po­ruk­ka tarjoilee suuresta kova­ää­ni­ses­tä musiikkia ja pistää tanssien dabkea, Levantin alueen kan­san­tans­sia. Teinipoikien meininki naurattaa selvästi muita puistossa vii­pyi­li­jöi­tä.

Horsh Beirut -puiston avoin puoli tarjoaa mahdollisuuksia istuskeluun puiden katveessa. Kuva_ Lena Malm

Horsh Beirut -puiston avoin puoli tarjoaa mah­dol­li­suuk­sia istus­ke­luun puiden katveessa. Kuva: Lena Malm.

Katselen vihreän metal­li­sen verk­koai­dan läpi puiston sul­je­tul­le puolelle ja ihmet­te­len, kuinka sielläkin näyttää olevan useita seurueita pik­ni­kvilt­tien kera. Paikalle kurvaa kuitenkin puis­to­var­tioi­den avolava-auto. Vahdit hätis­tä­vät ilta­päi­vä­au­rin­gos­ta nur­mi­kol­la naut­ti­neet perheet takaisin puiston avoimelle puolelle, jonne nämä pujah­ta­vat verk­koai­dan aukosta. Hymähdän, sillä jos olen jotain oppinut rajojen ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta lukies­sa­ni, niin sen, että siellä missä on raja-aita on myös aukkoja pujahtaa läpi.


Antropologiassa puhutaan usein kent­tä­työs­tä ikään kuin paikkana johon mennään, kuten jo termi kenttä antaa ymmärtää. Antropologiassa puhutaan myös holis­mis­ta, aja­tuk­ses­ta, jonka mukaan kentällä kaikki asiat liittyvät toisiinsa. Siksi lähes kaikki, mitä kentältä löytyy, on rele­vant­tia ant­ro­po­lo­gil­le. Koska kent­tä­työ­ni paikkana on toisaalta muutama tiukasti rajattu sijainti Beirutissa, ja toisaalta kaikki niihin liittyvä muualla kau­pun­gis­sa, tuntuu tämä perin­tei­nen muotoilu huonosti sopivalta. Vaikka jossakin mielessä koko Beirut — tai koko Libanon — on kent­tä­työ­ni kohteena, en suinkaan ole aka­tee­mi­ses­ti kiin­nos­tu­nut kaikesta, mitä maassa tai kau­pun­gis­sa tapahtuu.

Toisaalta olen rajannut kiin­nos­tuk­se­ni julkisen tilan kysy­myk­seen ja eri­tyi­ses­ti muutamaan kiistan kohteena olevaan sijain­tiin Beirutissa. Puistojen ja rantojen kannalta olen­nai­set tapah­tu­mat kuitenkin tapah­tu­vat vain osittain niiden tilal­li­sis­sa puit­teis­sa. Yhtä usein ne tapah­tu­vat pankkien kiin­teis­tö-osas­toil­la tai kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen toi­mis­tois­sa — tai ties missä muualla kau­pun­gis­sa.

Eikä olen­nai­nen tapahdu suinkaan vain Libanonissa. Kuten totesin jo aiemmin, puistojen tukalan tilanteen ymmär­tä­mi­sek­si Libanoniin muualta maa­il­mas­ta sol­ju­vil­la inves­toin­neil­la on hyvinkin keskeinen rooli kau­pun­ki­ti­lan muu­tok­ses­sa. Astellessani pois puis­to­ku­jal­ta mietin, että kenttäni tilanne kuvastaa hyvin ant­ro­po­lo­gias­sa vii­meis­ten parin­kym­me­nen vuoden aikana läpi­käy­tyä kent­tä­työn uudel­lee­nar­vioin­tia.

On todettu, että pai­kal­lis­ta on oikeas­taan hankala erottaa glo­baa­lis­ta eikä ympä­röi­väs­tä maa­il­mas­ta irral­li­sia kent­tä­paik­ko­ja, jotka mah­dol­lis­tai­si­vat perin­tei­sen holismin, ole ole­mas­sa­kaan. Sen sijaan on erilaisia, eri mit­ta­kaa­vois­sa toimivia pro­ses­se­ja, joiden kit­ka­koh­dis­sa tapahtuu. Puiston lähi­naa­pu­rus­to­jen asuk­kai­den ilta­päi­vän­vie­ton käytännöt ja Libanonin valtion ja pankkien uus­li­be­raa­li kiin­teis­tö­po­li­tiik­ka kie­tou­tu­vat toisiaan vastaan han­kaa­vak­si moni­mut­kai­sek­si koko­nai­suu­dek­si.

Kiistelty Daliehin alue Beirutissa on vapaa-ajanviettäjien suosiossa. Kuva_ Lena Malm

Kiistelty Daliehin alue on vapaa-ajan­viet­tä­jien suosiossa. Kuva: Lena Malm.

Hiljaa hyvä tulee

Kävelen Beirutin kan­ta­kau­pun­gis­sa sijait­se­van rans­kan­kie­li­sen kaup­pa­kor­kea­kou­lun portille. Portinvartija viittoo minut koppiin ja kysyy ketä olen tulossa tapaamaan. Kerron minulla olevan tapaa­mi­nen erään pro­fes­so­rin kanssa, mutta ennen kuin saan sanottua lauseen loppuun, vartija hymyilee ystä­väl­li­ses­ti ja ohjeistaa minulle reitin neljännen kerroksen kahvilaan. Kävelen vehreän kam­pus­pi­han poikki ja kiipeän huip­pu­mo­der­nin raken­nuk­sen portaita neljännen kerroksen rau­hal­li­seen kahvioon. Kontaktini, sanot­ta­koon prof. Khaled, istuu läp­pä­rin­sä ääressä kahvilan sohvalla. Hän ottaa minut vastaan hymyillen, ja tarjoaa minulle pepsin ja keksin kahviosta.

Hän on koulussa ajoittain opettava talous­tie­tei­li­jä, joka on luvannut auttaa minua luomaan tar­vit­se­mia­ni kon­tak­te­ja Beirutin pank­ki­maa­il­mas­sa. Jutustelemme pitkän tunnin vaihtaen kuu­lu­mi­sia omasta tut­ki­muk­ses­tam­me, ja kes­kus­te­lem­me prof. Khaledin vii­me­ai­kai­sis­ta sijoi­tuk­sis­ta Libanonin pien­pa­ni­mo­teol­li­suu­teen. Saan häneltä useiden lupaa­vil­ta vai­kut­ta­vien hen­ki­löi­den yhteys­tie­dot, mutta yhtä monen mai­nit­se­man­sa henkilön kohdalla hän sanoo: “Lähetin kyllä hänelle säh­kö­pos­tia, mutta hän ei ole vielä vastannut” tai: “tapaan hänet mah­dol­li­ses­ti parin viikon sisään, ja tuon samalla esille tut­ki­mus­pro­jek­ti­si”.

Olen syvästi kii­tol­li­nen prof. Khaledin avusta, ja minusta tuntuu, että pääsen vihdoin kunnolla kiinni kent­tä­työ­ni käytännön kannalta haas­ta­vim­paan puoleen. En voi silti kuin todeta, että sama kaikkia kiireisiä ammat­ti­lai­sia vaivaava ongelma vaivaa häntäkin. Hänen ase­mas­taan huo­li­mat­ta ihmiset eivät vält­tä­mät­tä vastaa vies­tei­hin, joissa hän pyytää apua tutulle toh­to­rio­pis­ke­li­jal­le. Tilanne on saman­lai­nen hänen isänsä tutun polii­ti­kon kohdalla, joka on mah­dol­li­ses­ti lupau­tu­nut valot­ta­maan näkö­kul­mia tut­ki­mus­ta­ni varten poliit­ti­sen vallan huipulta. Libanonissa on tulossa vaalit tou­ko­kuus­sa, eikä kam­pan­ja­kier­tu­eel­la oleva entinen ministeri voi hyvästä tah­dos­taan huo­li­mat­ta uhrata minuut­tia­kaan ennen vaa­li­päi­vää.

Beirutin ainoa julkinen uimaranta Ramlet al-Baida nousi keskusteluun kun uusi ‘Eden Rock’ -hotelli lohkaisi osan rannasta. Kuva_ Lena Malm

Beirutin ainoa julkinen uimaranta Ramlet al-Baida nousi kes­kus­te­luun kun uusi “Eden Rock” -hotelli lohkaisi osan rannasta. Kuva: Lena Malm.

Antropologinen kenttätyö on hidasta. Vaikka nykyajan ant­ro­po­lo­git saat­ta­vat­kin tehdä tavallani tut­ki­mus­ta huip­pu­no­pei­den liikenne- ja inter­ne­tyh­teyk­sien ulot­tu­vil­la, nopeasti liik­ku­vien glo­baa­lien raha­vir­to­jen katveessa, ei etno­gra­fian tut­ki­jal­ta vaatima hidas tahti ole kadonnut mihinkään. Varhaisten ant­ro­po­lo­gien tutkimus vaati aikaa ja hidasta tempoa jo siihen, että tutkija edes pääsi mat­kus­ta­maan tut­ki­mus­koh­tee­seen­sa, saati tutustui koh­de­paik­kan­sa kieleen ja kult­tuu­riin. Hitaan tahdin ja odottelun tuottama tur­hau­tu­mi­nen on varmasti yksi tyy­pil­li­sim­piä etno­gra­fin kokemista tunteista. Ja vaikka omassa kent­tä­työs­sä­ni asiat silloin tällöin nyt­käh­tä­vät eteenpäin, ei tur­hau­tu­mi­nen vet­kut­te­luun ja odot­te­luun katoa nopeasti.

Vaikka tutkin ilmiötä minulle ennestään tutussa maassa, kielillä joita osaan vähintään aut­ta­vas­ti sekä teemoista, jotka ovat rele­vant­te­ja niin Libanonissa kuin Suomessakin, huomaan, että etno­gra­fia vaatii silti aikansa aina kii­reis­ten tut­ki­mus­osal­lis­tu­jien tavoit­ta­mi­ses­ta lähtien. Se on välillä erittäin tur­haut­ta­vaa tut­ki­jal­le, mutta siinä on myös etno­gra­fian vahvuus. Hidas tempo tarjoaa ainut­laa­tui­sen mah­dol­li­suu­den rakentaa juuri niin kattavat kon­tak­ti­ver­kos­tot kuin tut­ki­muk­se­ni tarvitsee, ja saavuttaa ne tut­ki­mus­osal­lis­tu­jat, joiden kanssa työs­ken­te­ly on aiheeni ymmär­tä­mi­sen kannalta mie­len­kiin­toi­sin­ta.

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Verkkotaitto: Noora Viitala
  • Artikkelikuva: Lena Malm

Kirjoittaja

Samuli Lähteenaho on valtiotieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Samulia kiinnostavat muun muassa tilaan, paikkaan ja sijaintiin liittyvät kysymykset Lähi-idässä, erityisesti Levantin alueella.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta - festivaaliympäristö kun sisältää monia arkijärjestyksen kiepautuksia, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Siirtolaisuuden tutkimuksessa vanheneminen, terveys, kuolema, viimeisen lepopaikan valinta ja hautajaisten käytännön järjestelyt ovat jääneet suhteellisen vähäiselle huomiolle. Kuinka lähelle voimme tutkijoina katsoa silloin, kun tutkimuksen kohteet ovat kuolleet tai heitä on haastateltu jo vuosikymmeniä sitten? Entä kuinka lähelle voimme päästää lukijan, kun kirjoitamme hautakivistä, hautajaistoiveista ja kuolemasta tai edesmenneiden henkilöiden terveydentilasta?