Minkä taidenäyttelyn näit viimeksi? Nostiko konsertti ihon kananlihalle? Jäitkö teatterin penkkiin ihmettelemään, mitä ihmettä juuri näyttämöllä näit? Taide ei sanonnan mukaan tunne rajoja – vaan taitaapa tuntea sittenkin. Suomessa kulttuuripolitiikalla ohjataan luovan kentän mahdollisuuksia tarjota taide- ja kulttuurikokemuksia. Ilman valtion, kuntien ja apurahoja myöntävien instituutioiden rahoitusta taide-elämykset jäisivät ehkä kokematta.
Kuten muutkin politiikan sektorit, myös kulttuuripolitiikka hakee jatkuvasti muotoaan. Välillä leikataan ja järjestellään uudelleen. Kulttuuripolitiikan rakenteita, ongelmia ja kehityskohtia tutkitaan muun muassa Cuporella, joka on kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus. Se tuottaa tietoa esimerkiksi päätöksenteon tarpeisiin sekä toimii itse keskustelun avaajana.
AntroBlogin työelämätoimitusta kiinnosti kuulla lisää luovan kenttämme ohjaamisesta. Kävimme haastattelemassa Cuporen projektitutkijaa ja antropologi Sirene Karria ja kysyimme, millaisten kysymysten kanssa kulttuuripolitiikan tutkimuksessa painitaan.
Päättäväisenä sattuman kyydissä
Antropologi Sirene Karri työhuoneellaan. Kuva: Marjatta Kuisma
Aurinko häikäisee, kun saavun maaliskuiseen Pitkänsillan rantaan Helsingin Hakaniemessä. Oikea rappu voi kuulemma olla vähän hankala löytää. Löytyy kuitenkin. Hissillä kuudenteen. Sirene tulee avaamaan Cuporen toimiston oven ja tervehtii hymyillen. Hän on jännittänyt haastattelua jo hieman aamulla. Neuvotteluhuoneen ikkunasta avautuu näkymä Kaisaniemenlahdelle. Juttelu meinaa siirtyä haastatteluaiheisiin ennen kuin ehdimme edes istua kunnolla alas. Asiaan siis.
Haastateltavani naureskelee itsekin, miten kaikki tuntuu tapahtuneen vahingossa ja sattumalta. Lapsena Sirene haaveili paleontologin urasta – siis dinosaurusten luiden kaivelusta. Parisuhde vei kuitenkin aikoinaan Hämeenlinnasta Ouluun ja opiskelualan oli löydyttävä Oulun yliopistosta. Jälkeenpäin ajateltuna kulttuuriantropologia oli ihan luonnollinen alavalinta Sirenelle, jota on aina kiehtonut, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat.
Sattuma ei ole kuitenkaan osunut Sirenenkään kohdalle ilman, että sitä on koputtanut itse olalle. Etsiessään harjoittelupaikkaa hän, kuten niin moni korkeakouluopiskelija, selasi työilmoitussivuja turhautumiseen asti ja kävi haastatteluissa, jotka eivät johtaneet mihinkään. Lopulta Sirene törmäsi ohimennen Cuporen nimeen, otti selvää mistä on kyse, pyysi päästä harjoitteluun ja sai kuin saikin harjoittelupaikkansa reilu kaksi vuotta sitten. Elämä sattuman kanssa on vaatinut ennen kaikkea epävarmuuden sietokykyä ja rohkeutta:
”Kun sä et valmistu mihinkään tiettyyn ammattiin, niin sun on pakko tehdä itsellesi se työpaikka. Kukaan ei sano sulle, mitä sä voisit tällä tehdä. Mieti missä haluaisit olla töissä, käy pistämässä jalka oven väliin ja sano että moi mä tulen tänne töihin, mulla olisi tällaista osaamista, te tarvitsette mua. Koska antropologeja tarvitaan joka paikassa, missä tarvitaan ymmärrystä ihmisistä.”
Harjoittelun jälkeen Sirene teki Cuporelle Oulusta käsin tutkimusavustajan töitä, kunnes valmistumisen aikoihin vuosi sitten häntä pyydettiin projektitutkijaksi Helsingin toimistolle. Hän vastaa huvittuneena kysymykseen siitä, mitä ajattelee työllistymispolustaan:
”Jaa. Mä olen tullut pikkasen metsästä tuolta. Mä en ole tiennyt kulttuuripolitiikasta mitään. En olisi ikinä kuvitellut että mä tutkisin niin sanotusti korkeakulttuuria. Mä ajattelin, että mä haluan enemmän tehdä soveltavaa antropologiaa yritysmaailmassa tai järjestössä. Et ei musta tule tutkijaa.”
Sattuma on ollut kuitenkin hyvä liittolainen. Luonteeltaan järjestelmällinen haasteltava on huomannut, että itseohjautuva tutkijan työ ja monessa projektissa yhtä aikaa häärääminen sopivat hänelle paremmin kuin hyvin. Myöskään pomostaan ja Cuporen rennosta ilmapiiristä hänellä ei ole kuin kehuttavaa.
Tutkimusta taiteilijoiden toimeentulosta, tasa-arvosta ja elämästä
Kuten kaikkialla, myös kulttuuripolitiikassa puhutaan paljon rahasta. Kulttuurilaitokset eivät pyöri ilman rahoitusta, ja taiteilijakin on ammatti, josta pitäisi saada riittävästi palkkaa. Muutoin ei ole taidetta, josta vaikka vaikuttua ja voimaantua. Taide- ja kulttuurikentän rahoitusta pitäisi siis kehittää niin, että se vastaisi paremmin tämän ja huomisen päivän tarpeita. Kukaan vain ei ihan tiedä miten. Siksi kulttuuripolitiikan tutkimukselle on tilausta.
Opetus- ja kulttuuriministeriö onkin tilannut Cuporelta tutkimusta päätöstensä tueksi muun muassa taiteilijoiden toimeentuloon liittyen. Suomalaisen taide- ja taiteilijapolitiikan rakenteet, kokonaiskuva ja erityisyydet -hankkeessa selvitetään, mitkä asiat tukevat tai estävät taiteilijoiden toimeentuloa ja työllistymistä eri taiteenaloilla. Valmiita vastauksia on aika vähän. Joskus edes perustietoa ei löydy valmiiksi pureskeltuna, vaikka yritettäisiin selvittää niinkin yksinkertaista asiaa kuin taiteilijoiden lukumäärää kullakin taiteenalalla. Sirene myöntää, että tutkijanhuoneessa hakataan välillä päätä seinään:
Kuva: Henrik Dønnestad/ Unsplash
”Haasteena on se, ettei kukaan muu koskaan ennen ole tehnyt sellaista tutkimusta, että selvitetään taiteenalojen rakenteet. Se on sellainen suo. Haasteet johtuu ulkopuolisista tekijöistä, kun haluaisi kaivaa tietoja. Että tossa on vaikka toi järjestö ja mä haluaisin tietää paljon siellä on jäseniä. Sen sijaan että se olisi helposti saatavilla, mulla on ehkä jossain joku sellainen nimilista, josta puuttuu kolmasosa.”
Sirenen työskentelyssä lähtökohta on kuitenkin, että kaikki asiat voidaan ratkaista. Koulutustausta on opettanut ongelmanratkaisukykyä ja luovuutta keksiä, mitä reittejä pitkin vastaukset löytyvät.
Vaikka välillä tulee revittyä hiuksia, etenkin oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvokysymykset tuntuvat ruokkivan Sirenen innostusta. Hänelle kulttuuripolitiikassa on ennen kaikkea kyse ihmisten elannosta ja elämästä. Siihen liittyvät myös monikulttuurisuuskysymykset. Sirene onkin puhunut itselleen paikan esimerkiksi Avaus-hankkeesta, jossa selvitetään ja edistetään ulkomaalaissyntyisten mahdollisuuksia työllistyä suomalaisella taide- ja kulttuurikentällä:
”Me ei olla tasa-arvoisessa asemassa, jos muualta tulleiden taiteilijoiden edessä on kymmenen askelmaa enemmän kun muiden taiteilijoiden. Pitäisi olla niin, että kaikki lähetään samalta viivalta, että mennään sitten kanssa oikeasti taide edellä esimerkiksi näissä rahoituspäätöksissä.”
Sirene arvioi, että kielikysymykset saattavat esimerkiksi hidastaa työllistymistä. Kun apurahan jakajat lupaavat mennä taide edellä, rahoituspäätöksiin ei pitäisi kuitenkaan vaikuttaa kieli sen enempää kuin nimi tai sukupuolikaan – vain taiteen laatu ja hakemus. Joskus lopputulos on kuitenkin toinen.
Henkilökohtainen missio: antropologiaa kulttuuripolitiikalle!
Välillä Sirenestä tuntuu, ettei kulttuuripoliittisessa päätöksenteossa ole kosketusta ihmisten todelliseen elämään. Päästessään puhumaan antropologisen lähestymistavan mahdollisuuksista alalla Sirene pääsee vauhtiin ja puhetahti nopeutuu:
”Lähdetään sieltä ruohonjuuritasolta. Se on just kaikista tärkein asia, mitä mä koitan aina täälläkin huudella, että kun käsitellään politiikkaa ja päätöksentekoa, että muistetaan ne muurahaiset siellä kanssa. Koska se päätöksenteko koskee niitä yksilöitä ja ihmisiä. Jos me ei tiedetä, mitä vaikka nämä taiteilijat on mieltä tästä asiasta, niin eihän tässä ole mitään järkeä, koska ne päätökset koskee just heitä.”
Hän on ainoa antropologi Cuporella, joten alan metodit – kuten osallistuva havainnointi – ovat muille jotain ihan uutta. Kollegat ovat olleet kuitenkin hyvin kiinnostuneita uusista mahdollisuuksista. Sirene kertoo, että pomo on ostanut jopa antropologisia näkökulmia esittelevän kirjan ja lukenut sitä innoissaan. Uusi lähestymistapa on myös otettu Sirenen innostamana käyttöön kahdessa projektissa, joista toinen on Avaus. Siinä mennään kulttuurilaitoksiin paikan päälle havainnoimaan ja haastattelemaan. Näin ulkomaalaissyntyisten työllistymisestä saadaan selville asioita, joita tilastot eivät kerro.
Sirene huomauttaa, että tilastollista ja laadullista tutkimusta tarvitaan toki molempia. Ne vastaavat eri kysymyksiin. Ilman näkyvämpää ruohonjuuritason tarkastelua yksilön ääni kuitenkin hukkuu poliittisesta päätöksenteosta. Siksi Sirene on ottanut henkilökohtaiseksi projektikseen kehittää Cuporea ja liittää antropologiset metodit osaksi sen toimintaa – siis tuoda antropologian kulttuuripolitiikan tutkimukseen. Se inspiroi juuri nyt, vähintään yhtä paljon kuin kevät.
Taidetta ja kulttuuria kenelle?
Palataan hetkeksi vielä alkuun ja teatterin penkille. Keitä istuu ympärilläsi? Vai oletko itse yksi niistä, jota ei katsomosta löydä? Saavutettavuuden, osallisuuden ja osallistumisen kysymykset ovat puhuttaneet pitkään taide- ja kulttuurikentällä – niin Cuporessa kuin esimerkiksi nykyisissä Opetus- ja kulttuuriministeriön strategisissa tavoitteissa. Huomio siirtyy taiteentekijästä vastaanottajaan. Pyrkimys ainakin on kohti demokraattisempaa kulttuuri- ja taidekenttää. Sirenelle kysymys on vastaanottajan roolista on hyvin selkeä:
”Taide on ihmisoikeus. Suomikin on allekirjoittanut ihmisoikeusartiklan, jonka mukaan taide kuuluu kaikille. Taide kuuluu vangeille ja se kuuluu mielenterveyskuntoutujille. Se kuuluu kaikille.”
Se, miten kulttuuritarjonta onnistuu käytännössä tavoittamaan ja puhuttelemaan moninaisia yleisöjään, on tietysti vaikeampi kysymys. Kaikille tunne-elämykset, oivallukset tai esimerkiksi rentoutuminen eivät löydy vaikkapa teatterista. Joku lainaa mieluummin dekkarin kirjastosta, toinen osallistuu taideterapiaan ja kolmannelle näyttelyssä käyminen on ennen kaikkea yhteisöllistä ajanvietettä ystävien kanssa. Sitten on niitä, joita taide ja kulttuuritarjonta ei tavoita laisinkaan.
Erilaisia sisältöjä ja osallistumisen tapoja on epäilemättä tuettava – mutta miten voimme tietää, mitä ihmiset tarvitsevat ja mikä taide- tai kulttuurikokemuksessa oikeastaan on merkityksellistä vastaanottajalleen? 
Kuva: Adam Birkett/ Unsplash
Mennään Cuporen toiseen hankkeeseen, jossa antropologinen lähestymistapa on otettu käyttöön. Espoon kaupungin tilaamassa kaksivuotisessa EspooCult -hankkeessa tutkitaan yleisesti kaupungin kulttuuripalveluita ja -profiilia. Sirenen rooli hankkeessa on yrittää ymmärtää vastaanottajien kokemuksia:
”Siihen sopii hirveen hyvin antropologinen näkökulma, että millaisia kulttuurinkäyttäjiä espoolaiset on. Siinä lähdetään just sieltä ruohonjuuritasolta. Tarkoitus on tehdä osallistuvaa havainnointia esimerkiksi eri kirjastossa ja haastatella kulttuuripalvelujen käyttäjiä.”
Vaikka antropologinen lähestymistapa on otettu hyvin vastaan Cuporella, Sirene toivoisi, että se saisi vielä enemmän jalansijaa useammassakin projektissa ja pääsisi pois sivuroolistaan. Mikäli kulttuuripolitiikan kentällä halutaan saada vielä paremmin niin taiteilijoiden, vastaanottajien kuin muiden kulttuuritoimijoiden äänet kuuluviin, se on epäilemättä oikea suunta.
Haastattelu alkaa olla ohi. Päällimmäisenä mielessä ilahduttaa, että ihmislähtöinen lähestymistapa on saanut lisää tilaa ja määrätietoisen puolestapuhujan kulttuuripolitiikan tutkimuksen kentällä. Töitä sen eteen on toki vielä paljon tehtävänä. Keskustelumme aikana kevätmaisema ikkunassa on ottanut takapakkia. Lunta tulee vaakatasossa. Sirenenkin pitäisi astua ulos tuiskuun ja lähteä tekemään omia haastattelujaan.
Niin. Päättäväisesti vain sitäkin tuulta päin.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
- Artikkelikuva: Matias Rengel/ Unsplash (CC0)
