Suomessa kerrottiin vielä 1900-luvun alussa ihmisten ja peikkojen kanssakäymisestä. Peikot asuivat suurten kallioiden sisällä ja olivat tunnetusti hankalia naapureita. Ne saattoivat tulla sotkemaan ja rikkomaan paikkoja ja päästämään karjan vapaaksi.
Peikkoasumuksista kuultiin välillä ääniä, kuten epävireistä laulua, lasten parkumista tai kangaspuiden kolinaa. Joskus sisältä huudeltiin ohikulkeville ihmisille tai heitettiin kiviä.
Kurittomia peikkolapsia saatettiin vaihtaa salaa ihmislapsiin. Vaihdokkaasta pääsi eroon kohtelemalla sitä niin huonosti, että peikkoja alkoi säälittää ja ne vaihtoivat lapsen takaisin. Peikot saattoivat myös houkutella tai kaapata ihmisiä vieraakseen. Ne tarjosivat herkullisen näköistä ruokaa, joka paljastui siunattaessa syömäkelvottomaksi: leipä kiveksi, keitto sammaleiksi ja makkarat käärmeiksi.
Peikot tulivat usein lainaamaan oudoilla nimillä kutsumiaan tavaroita, joita ne eivät koskaan palauttaneet. Lainaksi saatettiin pyytää hömpäntömppää (perunanuija) tai viipsun vaapsutinta (seula). Joidenkin suomenkielen sanojen, kuten hilavitkutin ja hölkynkölkyn, kerrotaan olevan peräisin peikkojen kielestä.
Yliluonnollisten olentojen kerrotaan muuallakin maailmassa puhuvan kielellä jota ihmiset eivät ymmärrä. Kieli tekee olennoista ratkaisevasti erilaisia kuin ihmiset, ja peikot edustavatkin ”toista”, vierasta versiota omasta todellisuudesta ja kulttuurista.
Peikkojen läsnäolon on ymmärretty liittyvän moniin poikkeuksellisiin ilmiöihin. Esimerkiksi lapset, joiden kehitys ei edennyt totutusti, selitettiin peikkovaihdokkaina. Tarinat heijastelevat aina aikansa ihmisyhteisön kokemuksia ja elinpiiriä, ja peikot ovat sittemmin saaneet erilaisia muotoja suomalaisessa kertomusperinteessä ja kirjallisuudessa.
Lukemista
- Merja Leppälahti 2012: Vahvaa väkeä
- Lauri Simonsuuri 2005 (1950): Kansa tarinoi
