Puolentoista tunnin julkista tilaa käsittelevän videopuhelun puolivälissä kysyn Leilalta, mistä keskustelu julkisesta tilasta on hänen mielestään oikein tullut Beirutiin. Noin 35-vuotias arkkitehti ja kaupunkiaktivisti, joka on hiljattain muuttanut Beirutista New Yorkiin, vastaa minulle yllättävän hyvin toimivan skype-yhteyden välityksellä.
”Hauskaa että kysyt tuosta. Sanoisin että se tulee Beirutin amerikkalaisesta yliopistosta, kaupunkisuunnittelun oppiaineesta. Eli kyllä, se tulee eurooppalaisittain tai amerikkalaisittain koulutetuilta…. Mutta on myös tämä toinen diskurssi jota monet painottavat, kuten oikeus kaupunkiin, Lefebvre ja niin edelleen. Kyseessä on siis sekoitus näitä eri käsitteitä. Mutta mielenkiintoista on, että me otimme nämä käsitteet ja sovelsimme niitä kansanomaisiin paikkoihin, kuten Daliehiin, Ramlet al-Baydan julkiseen uimarantaan, tai Horsh Beirutin puistoon.”
Leilan vastaus saa monta palasta loksahtamaan kohdilleen mielessäni. Kuten monesti aiemmin kenttätyöni aikana, yllätyn kuullessani tilan käsitteestä kirjoittaneen marxilaisen filosofi Henri Lefebvren nimen. Kirjallisuus, jonka perusteellisempi läpikahlaus on roikkunut lukulistallani pitkään, näyttelee merkittävää roolia Beirutin kaupunkitilan muutoksessa. Sitä todellisuutta minun olisi tarkoitus tutkia, tuo kirjallisuus apunani. Tutkiessani julkista tilaa Beirutissa etnografisin menetelmin olen säännöllisesti törmännyt tilanteisiin, joissa tutkimukseni osallistujat ovat lukeneempia ja kokeneempia aihepiirin akateemisissa puolissa kuin minä itse tutkijana.
Tavallaan tässä ei ole mitään yllättävää. On itsestään selvää, että niin merkittävä kysymys kuin julkinen tila ja kaupunkitila vetävät huomiota puoleensa paitsi suomalaisilta antropologeilta, myös Beirutin korkeakoulutetulta väestöltä. Tilanne kuitenkin kertoo hierarkioista ja statuksesta tutkijan ja “tutkittavien” välillä, sekä tutkijan roolista tutkimassaan sosiaalisessa todellisuudessa.
Muuttuva antropologia
Antropologian varhaisaikoina tutkijat keskittyivät usein tutkimaan yhteisöjä, joiden jäsenillä ei ollut pääsyä eurooppalaistyyliseen korkeakoulutukseen. Lisäksi etnografilla oli monesti käytössään taloudellisia resursseja, joihin hänen tutkimuksensa osallistujilla ei ollut pääsyä. Tällaista tutkimusta kutsutaan nykytermein alaspäin tutkimiseksi. Vaikka etnografi asettui tutkimansa yhteisön paikalliseen arvojärjestykseen monenlaisilla tavoilla – eikä välttämättä symbolisen järjestyksen huipulle – oli hänellä kuitenkin usein monopoli omaan tapaansa tuottaa tietoa. Hän oli siis ainoa henkilö joka tuotti akateemista tietoa tutkimastaan yhteisöstä tai kulttuurista länsimaisen akatemian kriteereillä, ja pystyi siten hallitsemaan tuota keskustelua.
Tilanne on muuttunut monella tapaa. Nykyään antropologiaa opetetaan ympäri maailmaa, ja yhä suuremmalla osalla maailman väestöstä on pääsy korkeakoulutukseen. Lisäksi antropologia on käynyt pitkän sisäisen keskustelun omasta roolistaan kolonialismissa, ja laajentanut alaansa yhä moninaisempien kysymysten ja yhteisöjen tarkasteluun. Osana tätä keskustelua on arvioitu uudestaan myös terminologiaa, jolla antropologi viittaa tutkimustaan kentällä edesauttaneisiin henkilöihin. Perinteisesti antropologiassa on puhuttu informanteista tai tutkimuskohteista. Termit viittaavat yksipuoliseen suhteeseen, jossa tutkija kerää tietoa ja muuttaa sen tutkimukseksi. Käytän tässä tekstissä tuoreempaa muotoilua ‘tutkimusosallistuja’, joka painottaa osallistujien roolia tutkimuksen muotoutumisessa.
Nykyään antropologi voikin valita tutkimuskohteekseen esimerkiksi akateemisen tiedontuotannon tai globaalin talouseliitin toimet perinteisempien tutkimuskohteiden sijasta. Yhä useampi antropologi löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen tutkimusosallistujansa ovat joko vähintään yhtä koulutettuja tai paremmin toimeentulevia kuin hän itse, tai molempia näistä. Näitä tilanteita kuvaamaan on antropologian piirissä omaksuttu termit ylöspäin tutkiminen ja sivuttain tutkiminen.
Kuten termeistä voi päätellä, ylöspäin tutkimisella viitataan tarpeeseen tutkia maailmamme eliittejä ja vallanpitäjiä: ihmisiä, joilla on enemmän valtaa, statusta ja omaisuutta kuin heitä tutkivalla etnografilla. Sivuttain tutkimisella taas viitataan tilanteeseen, jossa tutkimukseen osallistujat ovat koulutukseltaan, statukseltaan ja tulotasoltaan etnografiin verrattavissa. Nämä eroavaisuudet tai samankaltaisuudet sosiaalisessa ja taloudellisessa asemassa luovat omanlaisiaan eettisiä haasteita tutkijalle. Ne saattavat myös vaatia erilaisia käytännöllisiä ja metodologisia lähestymistapoja.
Onko tutkijasta hyötyä?
Helteisen iltapäivän aurinko porottaa niskaan. Välimeren kevyet aallot kohisevat taustalla, kun Khaled ohjeistaa minua hiomaan hiekkapaperilla vanhat maaliläiskät vanerilevyistä, ennen kuin levyt maalataan uudelleen violetilla glittermaalilla. Minä ja muutama vapaaehtoinen nuori maalaamme edellisvuotisia kulahtaneita koristelevyjä Ramlet al-Baydan julkisen uimarannan somistamiseksi. Koristeet olisi hyvä saada valmiiksi pikaisesti, sillä ramadan on jo kulman takana.
Khaled on hiekkarannan pyörittämisestä vastaavan järjestön aktiivi. Hänen intohimonsa on oikeastaan sukeltamisessa ja merten biodiversiteetin suojelemisessa. Tänään merikilpikonnien suojelemiseen erikoistuneet aktivistit, kuten myös vieraileva antropologi, keskittyvät rannan somistamiseen kierrätysmateriaalien avulla. Mietin olevani kerrankin hyödyksi tutkimusosallistujilleni, sillä rantaa pienillä resursseilla pyörittävällä kansalaisjärjestöllä on aina pula apukäsistä.
Antropologiassa mietitään usein, kuinka etnografi voi olla hyödyksi tai avuksi tutkimusosallistujilleen. Tutkimussuhde nimittäin muodostuu helposti yksipuoliseksi. Tutkija tuottaa tietoa kohteestaan ja etenee sen avulla urallaan, mutta tutkimuksen osallistujat jäävät puille paljaille tutkijalle tarjoamastaan avusta. Tämä tutkimuksen vastavuoroisuus ja sen mahdollisuudet vaihtelevat tietysti tutkittavan aiheen mukaan, mutta niihin vaikuttaa myös valtasuhde tutkijan ja tutkittavan välillä. Rantaa pyörittävä kansalaisjärjestö ei toki alun perin lupautunut auttamaan minua loistavien maalarintaitojeni vuoksi, vaan aivan muista syistä. Rantojen, julkisen tilan ja meriekologian puolesta kampanjoivan järjestön aktiivit tunnistavat tutkimuksessa mahdollisuuden. Tutkimus lisää yleensä kohteensa tunnettuutta, ja parhaimmillaan tutkimustietoa voi käyttää hyödyksi kampanjoinnissa.
Toisaalta pelkkä tiedontuotanto ei riitä tekemään suhteesta tasapuolista, ja tutkimussuhteen yksipuolistuminen on aina uhka. Tämä korostuu etenkin Beirutin kaltaisessa paikassa, joka alueellisen tilanteen vuoksi vilisee kaikenmoisia graduntekijöitä, väitöskirjatutkijoita ja tutkivia journalisteja. Egyptin, Syyrian, Irakin ja Palestiinan heikon turvallisuuden takia yhä useampi Lähi-idästä kiinnostunut länsimaalainen suuntaa Libanoniin. Esimerkiksi paikallisessa feministijärjestössä aktiiviset tuttuni manailivat saavansa kasoittain yhteydenottopyyntöjä tutkijoilta, jotka eivät ole valmiita vastavuoroisuuteen.
Kuten eräs tuttavani totesi: ”Tarjoutuisivat edes auttamaan käännöksissä, tai missä tahansa. Ei, sen sijaan se on haastattelu, pahimmillaan skypessä, ja sen jälkeen tutkijasta ei kuulu mitään. Eräskin laittoi meille loukkaantuneen viestin, koska emme vastanneet tarpeeksi nopeasti hänen pyyntöönsä. Ihan kuin meillä ei olisi muuta tekemistä.”
Osa laajempaa keskustelua
Kuten mainitsin, vastavuoroisuuden helppous riippuu tutkimusaiheesta ja valtasuhteista. Omassa työssäni minun on helpompi keksiä tapoja olla edes hieman hyödyksi esimerkiksi järjestöille, jotka joka tapauksessa toimivat pitkälti vapaaehtoisvoimin, ja joiden on mahdollista hyötyä suoraan tekemästäni tutkimuksesta.
Osana työtäni olen kuitenkin haastatellut myös kiinteistömarkkinoiden parissa toimivia pankkiireita ja rakennusyrittäjiä. Näiden minua selvästi paremmin toimeentulevien tutkimusosallistujien suhteen onkin jo paljon monimutkaisempaa muotoilla, kuinka tutkimuksestani voisi olla mitään iloa siihen osallistujille. Joskus tutkimukseen osallistumisen syynä voi tietysti olla vastuuntunto yhteiskuntaa tai tiedettä kohtaan. Kuten Beirutin maarekisteriviraston johtaja totesi: ”Me pidämme opiskelijoiden auttamisesta.” Ainakaan oman tutkimukseni puitteissa ei minulla antropologina ole minkäänlaista yksinoikeutta yhteiskuntatieteelliseen tietoon ja tiedontuotantoon. Samoilla sosiologian ja yhteiskuntafilosofian käsitteillä varustetut aktivistit kampanjoivat muuttaakseen Beirutia niiden avulla samalla, kun minä käytän niitä ymmärtääkseni ja oppiakseni. Beirutin kaupunkiaktivistit myös käyttävät tiedontuotantoa keskeisenä työkaluna kampanjoinnissaan. Minulle on useaan otteeseen kerrottu, kuinka uuden kampanjan aloittaminen vaatii huolellista taustatutkimusta.
Toisaalta kampanjoitsijat käyttävät itse tuottamaansa tietoa keskeisinä argumentteina yrittäessään vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen tai poliittisiin päättäjiin. Mikä on yhden antropologian jatko-opiskelijan rooli tällaisessa tiedontuotannon kentässä? Ainakin tulee selväksi, että etnografin ja tutkimusosallistujien väliset valtasuhteet eivät ole itsestään selviä. Tutkijan täytyy olla valmiina tarkastelemaan hierarkioissa niin ylös, alas kuin sivuille ymmärtääkseen ympäröivää maailmaa.
Oma väitöskirjani on vain yksi pieni ääni, osa Beirutin kaupunkitilan ympärillä vellovaa tiedontuotannon aallokkoa. Kenties muut aiheen parissa työskentelevät, oli heillä akateemista taustaa tai ei, löytävät työstäni jotain mihin tarttua – pientä inspiraatiota jatkaa omaa työtään aiheen parissa.
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: Dmitri Popov/Unsplash (CC0)
