Tiesitkö että Suomessa oli 2017 parin kuukauden ajan saari, jossa tahallaan oltiin lainsäädäntöä jäljessä? Pienessä Tiirasaaressa Tenojoen keskellä oli Ellos Deatnu! (Eläköön Teno!) -ryhmän leiri. Suurimmaksi osaksi saamelaisista koostuva kansanliike piti saarella moratoriota. Suomeksi kyse on lain tai asetuksen täytäntöönpanon tahallisesta määräaikaisesta lykkäämisestä. Tenojoki ja sen lohet olivat tämän mahtipontisen tempauksen takana.
Ellos Deatnu! syntyi vastalauseeksi Tenojoen 2017 voimaantulleille kalastussäännöksille, jossa rajoitettiin kalastusta noin 30 %. Tavoitteena Norjalla ja Suomella on suojella rajajoen lohikantaa. Kansanliikkeen mielestä säännöksillä siirretään kalastusoikeuksia ulkopaikkakuntaisille ja kohdistetaan vähennyksiä ennen kaikkea saamelaisten perinteisille kalastustavoille. Kulkuttamiskiintiöstä, saamelaisten perinteisestä ajoverkkopyyntitekniikasta, leikataan puolet.
Tiirasaaren moratorio ei noudattanut näitä rajoituksia. Ellos Deatnu! perusteli protestiaan muun muassa kansainvälisillä sopimuksilla alkuperäiskansojen oikeudesta harjoittaa perinteisiä elämäntapojaan. Saamelaisten kalastus- ja tapaoikeudet ovat ristiriidassa Suomen lainsäädännön kanssa. Kansanliikkeen mielestä Suomen laki on se, jonka pitää muuttua.
Tenolla vääntö on jo aikamoista. Riitaan on otettu kantaa yleisönosastoista aina perustuslakivaliokuntaan saakka. Kenen pitäisi vastata Tenojoen kohtalosta? Tenojoki voitaisiin määrittää oikeussubjektiksi jotta joki voitaisiin ottaa osaksi keskustelua sen tulevaisuudesta.
Luonnontilassa olevia alkuperäiskansojen asuttamia lohijokia ei jokaisesta laaksosta ja notkelmasta löydy, mutta vastaava tapaus Tenojoen tilanteelle on olemassa. Antropologit Gro Ween ja Benedict Colombi vertasivat 2013 artikkelissaan Tenojokea ja saamelaisia Yhdysvalloissa virtaavaan Columbia-jokeen ja sen varrella asuvaan nez percé -kansaan. Joki, lohien potentiaalinen sukupuutto ja alkuperäiskansan perinteisen elämäntavan ylläpito löytyivät kummastakin tapauksesta.
Ween ja Colombi tutkivat paikallisten toimijoiden reaktioita ja toimia näihin kriiseihin kummassakin maassa. Norjassa uhkaan vastattiin tiukalla tieteellisellä lohikannan eristyksellä ja valvomisella, johon saamelaisten paikallistieto tai perinteet lohesta eivät mahtuneet mukaan. Columbia-joella paikallisten alkuperäiskansojen oikeustaistelujen kautta nez percé muiden kansojen mukana onnistui sisällyttämään perinnetiedon osaksi mm. kalahautomoiden toimintaa ja varmistamaan osuutensa lohisaaliista.
Ween ja Colombi tiivistävät, että kun Tenolla painotettiin biologista kestävyyttä, Columbia-joella panostettiin kulttuurisen monimuotoisuuden kestävyyteen. Kysymys kuuluukin: voisiko kumpaakin, biologista ja kulttuurista kestävyyttä, kehittää syömättä toista?
No, mitäs jos Tenojoesta tehtäisiin oikeushenkilö?
Kivien, jokien, vuorien ja muiden luonnon asioiden henkilöitymisellä on pitkä historia. Animistisissa kulttuureissa ja uskonnoissa lähdetään siitä, että kasveilla, eläimillä tai vaikka niillä kivillä on sielu ja toimijuus. Vaikka vuorella tai joella olisi sielu, ei niiden ole helppo puolustaa itseään esimerkiksi oikeudessa: hirveän harva, jos kukaan, puhuu puuta tai jokea.
Yksi tapa lähestyä tätä problematiikkaa on oikeudellinen konsepti environmental personhood, yleisesti hyväksytyn suomennoksen puutteessa vaikkapa ympäristöyksilöllisyys. Ympäristöyksilöllisyydessä luonnon entiteetille, esimerkiksi vuorelle, annetaan oikeussubjektin status. Tällöin tämä vuori saa juridisesti samat oikeudet, suojat ja vastuut mitä ihmisillä on lain edessä. Esimerkkinä: jos kaivosyhtiö kaivaa puolet vuoren seinästä ilman lupaa, voi vuori haastaa yhtiön siitä oikeuteen samalla tavalla kuin joku ihminen voisi tehdä, jos hänestä olisi puolet louhittu pois.
Tunnetuin ja tuorein tapaus ympäristöyksilöllisyydestä on Uuden-Seelannin Whanganui-joki, joka vuonna 2017 sai oikeussubjektin statuksen lakimuutoksen myötä. Paikalliset maorit näkevät Whanganuilla olevan oma manansa, elämänvoimansa, ja pitävät tätä siksi eräänlaisena esi-isänä. Lakimuutoksen jälkeen jokea vastaavat nimitetyt valvojat sekä Uuden-Seelannin valtiosta että Whanganui iwistä, jokialueen maorien kansasta. Nämä ”vartijat” marssivat joen puolesta raastupaan jos joku alkaa kukkoilemaan tai riistämään jokea.
Samanlainen järjestely voisi sopia Tenojoelle, vaikka se ei saamelaisille ole vastaavalla tavalla sukulainen. Jokea voitaisiin hallinnoida yhdessä Suomen ja Norjan valtioiden sekä Suomen ja Norjan saamelaiskäräjien kanssa: ”vartijat” jokaisesta yhteiseen tribunaaliin. Olisiko tässä mahdollinen tapa tuoda ympäristöllinen ja kulttuurinen monimuotoisuus samaan pöytään Tenolla?
Vielä ei olla varmoja mitä ympäristöyksilöllisyys tuo mukanaan kansainväliseen oikeuskenttään. Kansainvälisten konfliktien sovittelua tutkivan Lidia Cano Pecharrománin mukaan vielä ei ole selvää miten luontoa suojellaan oikeudessa, mutta Whanganuin kaltaiset avaukset osoittavat tarpeen siirtyä katsomaan maapalloa ympäristöoikeuden keskeisenä subjektina, ei passiivisena taustana jota laki suojelee. Tätä voitaisiin kokeilla Suomessa. Silloin ei tarvitsisi perustaa moratorioita saariin – Ellos Deatnu! suunnittelee sellaisen perustamista täksikin kesäksi Tenojoelle.
Toimitus
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
- Artikkelikuva: Vlad Tchompalov/ Unsplash
Lukemista
- Ween ja Colombi, 2013. Two Rivers: The Politics of Wild Salmon, Indigenous Rights and Natural Resource Management. Sustainability
- Cano Pecharroman, 2018. Rights of Nature: Rivers That Can Stand in Court. Resources 7.1
Ympäristön henkilöys voisi olla osuvampi suomennos environmental personhoodille kuin ympäristöyksilöllisyys.