Kirjeitä kentältä: Arktinen tutkimus ja heittäytymisen taito

”En halua, että vas­tauk­se­ni nau­hoi­te­taan”, kuulen haas­ta­tel­ta­van sanovan. Kello on vasta kahdeksan aamulla, ja istumme pöydän ääressä tyhjässä toi­mis­tos­sa eräässä poh­jois­ruot­sa­lai­ses­sa kylässä. Kollegani, joka alun perin sopi haas­tat­te­lun, ei pys­ty­nyt­kään tulemaan paikalle, vaan on jo junassa matkalla etelään. Pääni lyö tyhjää ja kylmä hiki nousee pintaan. Lupauduin tuu­raa­jak­si vasta edel­li­se­nä iltana, enkä ole ehtinyt val­mis­tau­tua kunnolla.

Kerron haas­ta­tel­ta­val­le hädissäni lisää tut­ki­mus­pro­jek­tis­tam­me ja kes­kus­te­lun luot­ta­muk­sel­li­suu­des­ta. Korostan mah­dol­li­suut­ta pysyä täysin ano­nyy­mi­na. Sanon muutamia fraaseja ruotsiksi, mutta pää­asias­sa puhun englantia. Tunnelma on väki­näi­nen ja haas­ta­tel­ta­va vaikuttaa her­mos­tu­neel­ta. Minulle valkenee, että en voi esittää tälle haas­ta­tel­ta­val­le kysy­myk­siä englan­nik­si ja samalla vakuuttaa, että hän voi vastata minulle myös ruotsiksi. Pala nousee kurkkuun. En tiedä pystynkö vaih­ta­maan haas­tat­te­lu­kiel­tä lennosta ja vielä samaan aikaan tekemään sellaiset muis­tiin­pa­not, jotka korvaavat nau­hoi­tuk­sen. Mihin olen oikein lupau­tu­nut?

Kenttätöiden luon­tee­seen kuuluu, että kaikkeen ei voi aina varautua etukäteen. On muu­tet­ta­va suun­ni­tel­maa, jos alku­pe­räi­nen idea ei toimi; ja on uskal­let­ta­va tarttua uusiin tilai­suuk­siin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllä­tyk­set ja muutokset voivat tuntua stres­saa­vil­ta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se myös palkitaan. Keskustelin aiemmin tästä aiheesta erään vanhemman tutkijan kanssa. Hän muisteli omia jatko-opin­to­jaan ja kertoi suun­ni­tel­leen­sa tut­ki­mus­ta ilmas­ton­muu­tok­seen liit­ty­vis­tä huolista ja ris­ki­kä­si­tyk­sis­tä Grönlannissa. Sopivia teo­rioi­ta­kin oli jo valittuna etukäteen.

Kun nuori tut­ki­ja­nal­ku kaiken val­mis­te­lun jälkeen pääsi kentälle, haas­ta­tel­ta­vat eivät olleet­kaan erityisen kiin­nos­tu­nei­ta kes­kus­te­le­maan ilmas­to­ris­keis­tä. Heidän arjessaan moder­ni­saa­tio ja teol­lis­tu­mi­nen olivat paljon kes­kei­sem­piä teemoja, joissa riitti pun­ta­roi­ta­vaa. Ilmastokysymykset vai­kut­ti­vat enemmän taka-alalla. Tutkija päätyi vaih­ta­maan lähes­ty­mis­ta­paan­sa, ja kent­tä­töi­den anti muuttui heti parem­mak­si.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Kentällä ja yli­pää­tän­sä tut­ki­mus­pro­ses­sin aikana eteen tulevat vas­toin­käy­mi­set ovat usein jopa paljon hyö­dyl­li­sem­piä ja opet­ta­vai­sem­pia kuin ”nor­maa­lis­ti” ja odotusten mukaan sujuneet tilanteet. Minulla oli tut­ki­muk­se­ni alussa lukuisia erilaisia arktisia kai­vos­ta­pauk­sia kor­va­mer­kit­tyi­nä tut­kit­ta­vik­si, ja perehdyin niihin suurella vimmalla. Pohdin tulo­kul­mia, mietin ver­tail­ta­vuut­ta, luin kir­jal­li­suut­ta ja kirjoitin teks­ti­kat­kel­mia. Koin, että tutkimus eteni hyvää vauhtia. Vähitellen kuitenkin havahduin siihen, että yritin tasa­pai­no­tel­la liian monen tapauksen välillä saamatta kun­nol­lis­ta otetta yhdes­tä­kään. Oli siis pakko alkaa tehdä vaikeita valintoja.

Lopulta päädyin luopumaan suu­rim­mas­ta osasta aikai­sem­min tut­ki­mia­ni kai­vos­ta­pauk­sia ja sukel­ta­maan yhden täysin uuden alueen ja tapauksen pariin. Olo oli tämän täys­kään­nök­sen jälkeen jok­seen­kin häm­men­ty­nyt. Kuinka tässä näin kävi? Menikö kaikki aikai­sem­pi työ hukkaan? Suunnittelinko huonosti? Vastaukset ovat pitkälti: olo­suh­teet muut­tui­vat. Ei mennyt hukkaan. Suunnittelin liikaa.

Menemättä yksi­tyis­koh­tiin, voin tii­vis­täen sanoa, että osa tapauk­sis­ta alkoi olla yli­tut­kit­tu­ja, yksi osoit­tau­tui kie­lel­li­ses­ti ja ajan­koh­dal­li­ses­ti liian han­ka­lak­si, ja yhdestä ei tuntunut irtoavan enempää rele­vant­tia aineistoa kuin mitä minulla jo oli. Samaan aikaan uudella alueella kaksi kai­vos­pro­jek­tia eteni kovaa vauhtia ja tut­ki­mus­koor­di­naat­to­ri­ni antoi – aikai­sem­mas­ta kan­nas­taan poiketen – vihreää valoa alueen tut­ki­mi­seen.

Vastasivatko nämä käänteet aikai­sem­pia suun­ni­tel­mia­ni? Eivät. Ajoitus oli kuitenkin koh­dil­laan uuden tut­ki­mus­fo­kuk­se­ni kanssa, ja innos­tuk­se­ni kasvoi päivä päivältä. Muihin kai­vos­ta­pauk­siin pereh­ty­mi­nen ei myöskään mennyt hukkaan, koska niiden avulla ymmärsin oman tut­ki­muk­se­ni keskiöön noussutta uutta tapausta paremmin. Jälkiviisaana en siis toden­nä­köi­ses­ti muuttaisi muuta kuin yhden asian: käyt­täi­sin vähemmän aikaa ensim­mäis­ten suun­ni­tel­mie­ni onnis­tu­mi­ses­ta stres­saa­mi­seen.

Kuka yhdistäisi tieteenalat

Kenttätöitä teh­des­sä­ni olen tähän mennessä kohdannut muitakin haasteita kuin suun­nan­muu­tok­sia ja viiveitä. Eräs keskeinen haaste on liittynyt siihen, että ihmis­tie­tei­den ja luon­non­tie­tei­den sijoit­ta­mi­nen eril­li­siin ”kar­si­noi­hin” ark­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa on edelleen masen­ta­van yleistä. Ihmistieteitä ei vieläkään osata auto­maat­ti­ses­ti nähdä tärkeänä osana arktisia kehi­tys­pro­jek­te­ja. Eteenpäin on toki menty, mutta vanhat aja­tus­mal­lit tuntuvat istuvan yllät­tä­vän tiukassa.

Olen esi­mer­kik­si kes­kus­tel­lut jul­kis­hal­lin­non yllä­pi­tä­män orga­ni­saa­tion kanssa, jonka näkö­kul­mas­ta pohjoisen kestävän kehi­tyk­sen läh­tö­koh­tien kartoitus sekä infra­struk­tuu­rin paran­ta­mi­nen eivät ole hankkeita, joille ihmis­tie­teel­li­nen tutkimus olisi keskeistä. Olen ollut yllät­ty­nyt, suo­ras­taan tyr­mis­ty­nyt, että olen joutunut tör­mää­mään täl­lai­siin asen­tei­siin. Eikö ihmisten toiminta nime­no­maan ole hyvin kes­kei­ses­sä roolissa kestävän kehi­tyk­sen ja infra­struk­tuu­ri­hank­kei­den toteu­tu­mi­ses­sa?

On toki mah­dol­lis­ta tehdä häi­käi­se­vän tarkkoja mal­lin­nuk­sia esi­mer­kik­si lumen, jään ja ikiroudan muu­tok­sis­ta pel­käs­tään luon­non­tie­teel­li­sis­tä näkö­kul­mis­ta. Samalla on kuitenkin hyvin tärkeää ymmärtää paremmin, ottavatko ihmiset näitä kerättyä tietoja pää­tök­sen­teos­sa huomioon — ja jos ottavat, miten. Tällaisen tiedon kerää­mi­seen tarvitaan huma­nis­tien ja yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jöi­den osaamista.

Kokemukseni ihmis­tie­tei­den sivuut­ta­mi­ses­ta eivät onneksi ole olleet lamaan­nut­ta­via, vaan sen sijaan tuoneet sisuk­kuut­ta. Olen saanut osit­tai­ses­ta mar­gi­naa­liin jou­tu­mi­ses­ta lisää moti­vaa­tio­ta puhua ja ottaa kantaa. Epäkohdista ääneen puhuvan ihmis­tie­tei­li­jän tie ei ole hel­poim­mas­ta päästä – ja siksi omatkin askeleeni siihen suuntaan ovat tois­tai­sek­si olleet melko varo­vai­sia. Olen kokenut tar­vit­se­va­ni enemmän koke­mus­pin­taa tut­ki­mus­maa­il­mas­ta ennen kuin uskallan lähteä mukaan muun­lai­seen vai­kut­ta­mis­työ­hön.

En ole yksin lähes­ty­mis­ta­pa­ni kanssa. Esimerkiksi Franz Boas – ame­rik­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gian uudistaja – odotti vaki­tui­seen pro­fes­suu­riin ja 46 vuoden ikään asti, ennen kuin alkoi jul­ki­ses­ti vastustaa rasismia ja sotia. Näkökulmat eivät olleet Boasille uusia, mutta hän toden­nä­köi­ses­ti halusi odottaa vakiin­tu­neem­man ja tur­va­tum­man aseman saa­vut­ta­mis­ta ennen bar­ri­ka­deil­le nousua.

Tutkija-aktivistit – onko heitä?

Onneksi esi­ku­vik­si löytyy jo aikai­sem­min tut­ki­musu­ral­la akti­vis­min pariin läh­te­nei­tä ihmis­tie­tei­li­jöi­tä. Antropologi Stuart Kirsch on hyvä esimerkki tästä. Hän on vuo­si­kym­me­niä kam­pan­joi­nut aktii­vi­ses­ti pai­kal­lis­väes­tö­jen rinnalla ympä­ris­tö­kiis­tois­sa, muun muassa Papua-Uudessa-Guineassa Ok Tedi -kaivoksen saas­tu­tuson­gel­miin liittyen.

Myös omasta REXSAC-pro­jek­tis­tam­me löytyy tut­ki­joi­ta, jotka eivät ole aras­tel­leet yhdistää akti­vis­mia ja tut­ki­mus­työ­tä. Rebecca Lawrence, Rasmus Kløcker Larsen ja Kaisa Raitio ovat monin tavoin pyrkineet paran­ta­maan muun muassa saa­me­lais­ten vai­ku­tus­mah­dol­li­suuk­sia maan­käyt­tö- ja ympä­ris­tö­kiis­tois­sa.

Lawrence ja Raitio ovat myös avoimesti kertoneet siitä, kuinka teol­li­suu­den edustajat ovat uhkail­leet heitä ja väit­tä­neet, ettei heidän tekemänsä tutkimus ole pätevää. Vaatiikin paljon rohkeutta ja sin­nik­kyyt­tä jatkaa akti­vis­ti­po­lul­la kul­ke­mis­ta samaan aikaan, kun vai­ku­tus­val­tai­set tahot pyrkivät kysee­na­lais­ta­maan oman työn oikeel­li­suu­den ja mer­ki­tyk­sen.

Kenties edellä mai­nit­tu­jen tut­ki­joi­den jak­sa­mi­seen on vai­kut­ta­nut posi­tii­vi­ses­ti se, että he ovat työs­ken­nel­leet tut­ki­musor­ga­ni­saa­tiois­sa syn­nyin­mai­den­sa ulko­puo­lel­la? Ainakin itse koen, että kun kent­tä­työt ovat eri paikassa kuin oma perhe ja pitkä hen­ki­lö­his­to­ria, lii­al­li­nen varo­vai­suus asioihin pureu­tu­mi­sen suhteen hiukan hellittää.

Tätä juttua kir­joit­taes­sa­ni pakkaan samalla laukkuja ja val­mis­tau­dun lähtemään tut­ki­mus­vaih­toon ja kent­tä­töi­hin Kanadaan. Uuteen kult­tuu­riin sukel­ta­mi­nen ei ole helppoa tai nopeaa, mutta se on erittäin opet­ta­vais­ta. Aktivistitutkijoiden vaiheita ker­ra­tes­sa­ni olenkin alkanut pohtia, että kenties monet ant­ro­po­lo­git ovat perin­tei­ses­ti viih­ty­neet kent­tä­töis­sä koti­mai­den­sa ulko­puo­lel­la myös siksi, että vaikka lähelle näkee hyvin niin kauemmas näkee toisinaan vielä paremmin.

Kuinkas sitten kävikään

Lopuksi vielä muutama sana siitä kuu­mot­ta­vas­ta haas­tat­te­lu­ti­lan­tees­ta Ruotsissa. Kuinka haas­tat­te­lun kanssa lopulta kävi? Vaihdoin haas­tat­te­lu­kie­len täysin ruotsiksi, vaikka en ollut val­mis­tau­tu­nut siihen. Haastateltava rentoutui ja muutti mieltään nau­hoi­tuk­sen suhteen. Itse häpesin kan­ger­rel­len esit­tä­miä­ni kysy­myk­siä, mutta se ei vai­kut­ta­nut haas­tat­te­lun onnis­tu­mi­seen. Kävi itsea­sias­sa päin­vas­toin.

Samalla kun nolos­te­lin ruos­tu­nei­ta ruotsin kielen taitojani ja käytin paljon aikaa sopivien sanojen valit­se­mi­seen, haas­ta­tel­ta­va innostui täyt­tä­mään hiljaiset hetket. Hän puhui pitkään ja moni­puo­li­ses­ti. Kun olin jo esittänyt viimeiset kysy­myk­se­ni ja tuumin, miten lopet­tai­sin haas­tat­te­lun sujuvasti, haas­ta­tel­ta­va innostui puhumaan hyvän tovin lisää ja toi itse esiin muutamia uusia aiheita.

Oikeastaan kaikki haas­tat­te­luop­paat neuvovat toimimaan juuri tällä tavalla – käyt­tä­mään hil­jai­suut­ta haas­tat­te­lustra­te­gia­na. Puheliaana ihmisenä minun on kuitenkin aina ollut hyvin vaikeaa olla riittävän hiljaa haas­tat­te­lu­ja teh­des­sä­ni. Ruotsin kokemus opetti, että oman muka­vuusa­lu­een ulko­puo­lel­le meneminen kannattaa. Se voi jopa tarjota paremman lop­pu­tu­lok­sen, jos vain uskaltaa heit­täy­tyä uuden­lai­sen kent­tä­työ­ti­lan­teen vie­tä­väk­si.

Tämä on Kirjeitä kentältä -sarjan viimeinen kolumni, jonka myötä AntroBlogin työ­elä­mä­toi­mi­tus jää kesä­tauol­le. Sarjan muut osat on luet­ta­vis­sa täältä.

  1. Kirsch, Stuart 2018: Engaged Anthropology – Politics beyond the Text.
  2. Lawrence, Rebecca ja Raitio, Kaisa 2016: Academia and activism in Saami research: nego­tia­ting the blurred spaces between. In: Drugge, A-L. 2016. Ethics in Indigenous Research. Past Experiences – Future Challenges.
  3. Lawrence, Rebecca ja Larsen, Rasmus Kløcker 2017: The politics of planning: assessing the impacts of mining on Sami lands.
  4. Stocking, George W. 1974: The Shaping of American Anthropology 1883 – 1911. A Franz Boas Reader.

Kirjoittaja

Jasmiini Pylkkänen on tohtorikoulutettava, jonka ympäristöantropologinen tutkimus tarkastelee kaivosteollisuuteen liittyvien riskien hallintaa ja oikeuttamista eri toimijoiden näkökulmista. Hänen kenttänsä sijaitsee Pohjoismaiden ja Kanadan arktisilla ja subarktisilla alueilla. Pylkkäsen väitöstutkimus on osa monitieteellistä Resource Extraction and Sustainable Arctic Communities (REXSAC) -tutkimushanketta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?