”En halua, että vastaukseni nauhoitetaan”, kuulen haastateltavan sanovan. Kello on vasta kahdeksan aamulla, ja istumme pöydän ääressä tyhjässä toimistossa eräässä pohjoisruotsalaisessa kylässä. Kollegani, joka alun perin sopi haastattelun, ei pystynytkään tulemaan paikalle, vaan on jo junassa matkalla etelään. Pääni lyö tyhjää ja kylmä hiki nousee pintaan. Lupauduin tuuraajaksi vasta edellisenä iltana, enkä ole ehtinyt valmistautua kunnolla.
Kerron haastateltavalle hädissäni lisää tutkimusprojektistamme ja keskustelun luottamuksellisuudesta. Korostan mahdollisuutta pysyä täysin anonyymina. Sanon muutamia fraaseja ruotsiksi, mutta pääasiassa puhun englantia. Tunnelma on väkinäinen ja haastateltava vaikuttaa hermostuneelta. Minulle valkenee, että en voi esittää tälle haastateltavalle kysymyksiä englanniksi ja samalla vakuuttaa, että hän voi vastata minulle myös ruotsiksi. Pala nousee kurkkuun. En tiedä pystynkö vaihtamaan haastattelukieltä lennosta ja vielä samaan aikaan tekemään sellaiset muistiinpanot, jotka korvaavat nauhoituksen. Mihin olen oikein lupautunut?
Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi aina varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se myös palkitaan. Keskustelin aiemmin tästä aiheesta erään vanhemman tutkijan kanssa. Hän muisteli omia jatko-opintojaan ja kertoi suunnitelleensa tutkimusta ilmastonmuutokseen liittyvistä huolista ja riskikäsityksistä Grönlannissa. Sopivia teorioitakin oli jo valittuna etukäteen.
Kun nuori tutkijanalku kaiken valmistelun jälkeen pääsi kentälle, haastateltavat eivät olleetkaan erityisen kiinnostuneita keskustelemaan ilmastoriskeistä. Heidän arjessaan modernisaatio ja teollistuminen olivat paljon keskeisempiä teemoja, joissa riitti puntaroitavaa. Ilmastokysymykset vaikuttivat enemmän taka-alalla. Tutkija päätyi vaihtamaan lähestymistapaansa, ja kenttätöiden anti muuttui heti paremmaksi.
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?
Kentällä ja ylipäätänsä tutkimusprosessin aikana eteen tulevat vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin ”normaalisti” ja odotusten mukaan sujuneet tilanteet. Minulla oli tutkimukseni alussa lukuisia erilaisia arktisia kaivostapauksia korvamerkittyinä tutkittaviksi, ja perehdyin niihin suurella vimmalla. Pohdin tulokulmia, mietin vertailtavuutta, luin kirjallisuutta ja kirjoitin tekstikatkelmia. Koin, että tutkimus eteni hyvää vauhtia. Vähitellen kuitenkin havahduin siihen, että yritin tasapainotella liian monen tapauksen välillä saamatta kunnollista otetta yhdestäkään. Oli siis pakko alkaa tehdä vaikeita valintoja.
Lopulta päädyin luopumaan suurimmasta osasta aikaisemmin tutkimiani kaivostapauksia ja sukeltamaan yhden täysin uuden alueen ja tapauksen pariin. Olo oli tämän täyskäännöksen jälkeen jokseenkin hämmentynyt. Kuinka tässä näin kävi? Menikö kaikki aikaisempi työ hukkaan? Suunnittelinko huonosti? Vastaukset ovat pitkälti: olosuhteet muuttuivat. Ei mennyt hukkaan. Suunnittelin liikaa.
Menemättä yksityiskohtiin, voin tiivistäen sanoa, että osa tapauksista alkoi olla ylitutkittuja, yksi osoittautui kielellisesti ja ajankohdallisesti liian hankalaksi, ja yhdestä ei tuntunut irtoavan enempää relevanttia aineistoa kuin mitä minulla jo oli. Samaan aikaan uudella alueella kaksi kaivosprojektia eteni kovaa vauhtia ja tutkimuskoordinaattorini antoi – aikaisemmasta kannastaan poiketen – vihreää valoa alueen tutkimiseen.
Vastasivatko nämä käänteet aikaisempia suunnitelmiani? Eivät. Ajoitus oli kuitenkin kohdillaan uuden tutkimusfokukseni kanssa, ja innostukseni kasvoi päivä päivältä. Muihin kaivostapauksiin perehtyminen ei myöskään mennyt hukkaan, koska niiden avulla ymmärsin oman tutkimukseni keskiöön noussutta uutta tapausta paremmin. Jälkiviisaana en siis todennäköisesti muuttaisi muuta kuin yhden asian: käyttäisin vähemmän aikaa ensimmäisten suunnitelmieni onnistumisesta stressaamiseen.
Kuva: Mabel Amber/ Pixabay (CC 0)
Kuka yhdistäisi tieteenalat
Kenttätöitä tehdessäni olen tähän mennessä kohdannut muitakin haasteita kuin suunnanmuutoksia ja viiveitä. Eräs keskeinen haaste on liittynyt siihen, että ihmistieteiden ja luonnontieteiden sijoittaminen erillisiin ”karsinoihin” arktisessa tutkimuksessa on edelleen masentavan yleistä. Ihmistieteitä ei vieläkään osata automaattisesti nähdä tärkeänä osana arktisia kehitysprojekteja. Eteenpäin on toki menty, mutta vanhat ajatusmallit tuntuvat istuvan yllättävän tiukassa.
Olen esimerkiksi keskustellut julkishallinnon ylläpitämän organisaation kanssa, jonka näkökulmasta pohjoisen kestävän kehityksen lähtökohtien kartoitus sekä infrastruktuurin parantaminen eivät ole hankkeita, joille ihmistieteellinen tutkimus olisi keskeistä. Olen ollut yllättynyt, suorastaan tyrmistynyt, että olen joutunut törmäämään tällaisiin asenteisiin. Eikö ihmisten toiminta nimenomaan ole hyvin keskeisessä roolissa kestävän kehityksen ja infrastruktuurihankkeiden toteutumisessa?
On toki mahdollista tehdä häikäisevän tarkkoja mallinnuksia esimerkiksi lumen, jään ja ikiroudan muutoksista pelkästään luonnontieteellisistä näkökulmista. Samalla on kuitenkin hyvin tärkeää ymmärtää paremmin, ottavatko ihmiset näitä kerättyä tietoja päätöksenteossa huomioon – ja jos ottavat, miten. Tällaisen tiedon keräämiseen tarvitaan humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden osaamista.
Kokemukseni ihmistieteiden sivuuttamisesta eivät onneksi ole olleet lamaannuttavia, vaan sen sijaan tuoneet sisukkuutta. Olen saanut osittaisesta marginaaliin joutumisesta lisää motivaatiota puhua ja ottaa kantaa. Epäkohdista ääneen puhuvan ihmistieteilijän tie ei ole helpoimmasta päästä – ja siksi omatkin askeleeni siihen suuntaan ovat toistaiseksi olleet melko varovaisia. Olen kokenut tarvitsevani enemmän kokemuspintaa tutkimusmaailmasta ennen kuin uskallan lähteä mukaan muunlaiseen vaikuttamistyöhön.
En ole yksin lähestymistapani kanssa. Esimerkiksi Franz Boas – amerikkalaisen antropologian uudistaja – odotti vakituiseen professuuriin ja 46 vuoden ikään asti, ennen kuin alkoi julkisesti vastustaa rasismia ja sotia. Näkökulmat eivät olleet Boasille uusia, mutta hän todennäköisesti halusi odottaa vakiintuneemman ja turvatumman aseman saavuttamista ennen barrikadeille nousua.
Tutkija-aktivistit – onko heitä?
Onneksi esikuviksi löytyy jo aikaisemmin tutkimusuralla aktivismin pariin lähteneitä ihmistieteilijöitä. Antropologi Stuart Kirsch on hyvä esimerkki tästä. Hän on vuosikymmeniä kampanjoinut aktiivisesti paikallisväestöjen rinnalla ympäristökiistoissa, muun muassa Papua-Uudessa-Guineassa Ok Tedi -kaivoksen saastutusongelmiin liittyen.
Myös omasta REXSAC-projektistamme löytyy tutkijoita, jotka eivät ole arastelleet yhdistää aktivismia ja tutkimustyötä. Rebecca Lawrence, Rasmus Kløcker Larsen ja Kaisa Raitio ovat monin tavoin pyrkineet parantamaan muun muassa saamelaisten vaikutusmahdollisuuksia maankäyttö- ja ympäristökiistoissa.
Lawrence ja Raitio ovat myös avoimesti kertoneet siitä, kuinka teollisuuden edustajat ovat uhkailleet heitä ja väittäneet, ettei heidän tekemänsä tutkimus ole pätevää. Vaatiikin paljon rohkeutta ja sinnikkyyttä jatkaa aktivistipolulla kulkemista samaan aikaan, kun vaikutusvaltaiset tahot pyrkivät kyseenalaistamaan oman työn oikeellisuuden ja merkityksen.
Kenties edellä mainittujen tutkijoiden jaksamiseen on vaikuttanut positiivisesti se, että he ovat työskennelleet tutkimusorganisaatioissa synnyinmaidensa ulkopuolella? Ainakin itse koen, että kun kenttätyöt ovat eri paikassa kuin oma perhe ja pitkä henkilöhistoria, liiallinen varovaisuus asioihin pureutumisen suhteen hiukan hellittää.
Tätä juttua kirjoittaessani pakkaan samalla laukkuja ja valmistaudun lähtemään tutkimusvaihtoon ja kenttätöihin Kanadaan. Uuteen kulttuuriin sukeltaminen ei ole helppoa tai nopeaa, mutta se on erittäin opettavaista. Aktivistitutkijoiden vaiheita kerratessani olenkin alkanut pohtia, että kenties monet antropologit ovat perinteisesti viihtyneet kenttätöissä kotimaidensa ulkopuolella myös siksi, että vaikka lähelle näkee hyvin niin kauemmas näkee toisinaan vielä paremmin.
Kuva: Rux Centea/ Unplash (CC 0)
Kuinkas sitten kävikään
Lopuksi vielä muutama sana siitä kuumottavasta haastattelutilanteesta Ruotsissa. Kuinka haastattelun kanssa lopulta kävi? Vaihdoin haastattelukielen täysin ruotsiksi, vaikka en ollut valmistautunut siihen. Haastateltava rentoutui ja muutti mieltään nauhoituksen suhteen. Itse häpesin kangerrellen esittämiäni kysymyksiä, mutta se ei vaikuttanut haastattelun onnistumiseen. Kävi itseasiassa päinvastoin.
Samalla kun nolostelin ruostuneita ruotsin kielen taitojani ja käytin paljon aikaa sopivien sanojen valitsemiseen, haastateltava innostui täyttämään hiljaiset hetket. Hän puhui pitkään ja monipuolisesti. Kun olin jo esittänyt viimeiset kysymykseni ja tuumin, miten lopettaisin haastattelun sujuvasti, haastateltava innostui puhumaan hyvän tovin lisää ja toi itse esiin muutamia uusia aiheita.
Oikeastaan kaikki haastatteluoppaat neuvovat toimimaan juuri tällä tavalla – käyttämään hiljaisuutta haastattelustrategiana. Puheliaana ihmisenä minun on kuitenkin aina ollut hyvin vaikeaa olla riittävän hiljaa haastatteluja tehdessäni. Ruotsin kokemus opetti, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen kannattaa. Se voi jopa tarjota paremman lopputuloksen, jos vain uskaltaa heittäytyä uudenlaisen kenttätyötilanteen vietäväksi.
Tämä on Kirjeitä kentältä -sarjan viimeinen kolumni, jonka myötä AntroBlogin työelämätoimitus jää kesätauolle. Sarjan muut osat on luettavissa täältä.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: Scott Webb/ Unplash (CC 0)
Lukemista
- Kirsch, Stuart 2018: Engaged Anthropology – Politics beyond the Text.
- Lawrence, Rebecca ja Raitio, Kaisa 2016: Academia and activism in Saami research: negotiating the blurred spaces between. In: Drugge, A-L. 2016. Ethics in Indigenous Research. Past Experiences – Future Challenges.
- Lawrence, Rebecca ja Larsen, Rasmus Kløcker 2017: The politics of planning: assessing the impacts of mining on Sami lands.
- Stocking, George W. 1974: The Shaping of American Anthropology 1883 – 1911. A Franz Boas Reader.
