Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä hautauksesta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.
Tiibetiläistä ilmahautausta voidaan pitää yhtenä maailman ekologisimmista tavoista saattaa ihminen haudan lepoon: Jhatorissa vihkiytyneet ruumiinrikkojat paloittelevat kuolleen ruumiin ja jauhavat luut pieneksi puruksi, jonka jälkeen valmistellut vainajan jämät jätetään avoimelle paikalle korppikotkien syötäväksi. Haaskalintujen olennaisesta osasta rituaalia voi lukea lisää Kulttuurishokista.
Suomessa kuolema aloittaa byrokratiaprosessin, joka lopulta johtaa joko hautaan tai tuhkaan. Hautaustoimilaki määrittää, että jokainen kuollut tulee rekisteröidä kuolleeksi – kaikki kuolleet tilastoidaan. Yhteistä on myös arkku: krematorioonkaan ei ole asiaa, ellei ruumis ole arkussa. Pussi tai oksista tehty kaunis kori eivät riitä. Noin puolet ihmisistä haudataan arkun kanssa maahan. Tuhkaus ohitti suosiossaan arkkuhautauksen ensimmäistä kertaa 2016.
Tuhkakapseli, jossa krematoidun ihmisen tuhkat. Norbert Hüttisch/Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)
Kuolema vaatii pohjolassa suhteellisen paljon resursseja maankäytön, hiilijalanjäljen ja päästöjen osalta. Hautapaikat vievät tilaa, ja arkkuihin ja hautaan käytetyt puu, metalli ja betoni paljon raaka-aineita. Ruumiin polttamisessa vaaditaan energiaa ja ihmisistä vapautuu yllättävän paljon ympäristölle haitallisia yhdistelmiä, esimerkiksi elohopeaa hampaiden paikkauksista. Kuolema on loppujen lopuksi aika kuluttavaa.
Miten näistä tavoista pääsisi eroon? Yksi keino on osoittaa, kuinka monimuotoisesti kuolleiden kuoppaamiseen ollaan suhtauduttu vuosien saatossa. Katolinen kirkko hyväksyi paavin käskyllä kremaation tapana käsitellä ruumista vasta 1960-luvulla: tuhkaus soti vastaan ajatusta kuoleman jälkeen uudelleensyntyvästä ruumiista.
Nykyään tätä ristiriitaa ei nähdä. Antropologi Hikaru Suzukin mukaan japanilainen hautaamisperinne on siirtymässä esi-isien kunnioittamisesta kuolleiden yksilölliseen kunnioittamiseen ja muisteluun, ja sitä kautta yhteisön uusintamisesta surijoiden rakkaudenosoituksiin kuolleita kohtaan. Antropologi W.H.R Rivers on todennut harvan ihmiskunnan tavoista vanginneen mielikuvituksemme niin vahvasti, kuin eri keinot hävittää ruumiimme. 2000-luvulle tultaessa on kehitelty uudenlaisia hautaustapoja. Eri puolilla maailmaa on mahdollista liottaa, kompostoida tai vaikka promessoida ruumis. Promessoinnissa ruumis jäädytetään, heilutetaan ja jauhetaan pölykasaksi, jolloin jälki ympäristöön jää alle kymmenyksiin konventionaalisiin hautaustapoihin verrattuna. Suomessa ei näitä metodeja ole vielä käytetty – niiden tuominen arkun ja tuhkauksen rinnalle on haaste, johon antropologit voivat vastata. Yhteiskunnallisella tutkimuksella voidaan osoittaa, kuinka tarvetta ja kysyntää miettiä uusia hautauskeinoja on. Ilmahautausta ei kuitenkaan ehkä tarvitse Suomeen tuoda.
Toimitus
- Verkkotaitto: Nelly Staff
- Artikkelikuva: Pxhere
Hei Tapio Kumpula, luin juuri Michael Lemsterin kirjasta Mozart – musiikkiperheen tarina lain määräämästä hautaustavasta, jossa samaa arkkua käytettiin moneen kertaan. Arkun alapohjassa oli vipu, jolla pohjan sai auki ja säkkiin pantu ruumis kopsahti kuoppaan. Hautaustapa oli tuolloin käytännön syistä pakollinen. Kyse ei ollut köyhien hautaamisesta. Mozartkin haudattiin tällä tavalla. Arkku jatkoi elämäänsä. Kirjan lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta tutustu itse siihen. Tämä ei taida liittyä varsinaiseen aiheeseesi.