Ekologinen kuolema

Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä hautauksesta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.

Tiibetiläistä ilma­hau­taus­ta voidaan pitää yhtenä maailman eko­lo­gi­sim­mis­ta tavoista saattaa ihminen haudan lepoon: Jhatorissa vih­kiy­ty­neet ruu­miin­rik­ko­jat paloit­te­le­vat kuolleen ruumiin ja jauhavat luut pieneksi puruksi, jonka jälkeen val­mis­tel­lut vainajan jämät jätetään avoimelle paikalle korp­pi­kot­kien syö­tä­väk­si. Haaskalintujen olen­nai­ses­ta osasta rituaalia voi lukea lisää Kulttuurishokista.

Suomessa kuolema aloittaa byro­kra­tia­pro­ses­sin, joka lopulta johtaa joko hautaan tai tuhkaan. Hautaustoimilaki määrittää, että jokainen kuollut tulee rekis­te­röi­dä kuol­leek­si – kaikki kuolleet tilas­toi­daan. Yhteistä on myös arkku: kre­ma­to­rioon­kaan ei ole asiaa, ellei ruumis ole arkussa. Pussi tai oksista tehty kaunis kori eivät riitä. Noin puolet ihmisistä haudataan arkun kanssa maahan. Tuhkaus ohitti suo­sios­saan ark­ku­hau­tauk­sen ensim­mäis­tä kertaa 2016.

1024px-AschenkapselOffen

Tuhkakapseli, jossa kre­ma­toi­dun ihmisen tuhkat. Norbert Hüttisch/​Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Kuolema vaatii poh­jo­las­sa suh­teel­li­sen paljon resurs­se­ja maan­käy­tön, hii­li­ja­lan­jäl­jen ja päästöjen osalta. Hautapaikat vievät tilaa, ja arkkuihin ja hautaan käytetyt puu, metalli ja betoni paljon raaka-aineita. Ruumiin polt­ta­mi­ses­sa vaaditaan energiaa ja ihmisistä vapautuu yllät­tä­vän paljon ympä­ris­töl­le hai­tal­li­sia yhdis­tel­miä, esi­mer­kik­si elohopeaa hampaiden paik­kauk­sis­ta. Kuolema on loppujen lopuksi aika kulut­ta­vaa.

Miten näistä tavoista pääsisi eroon? Yksi keino on osoittaa, kuinka moni­muo­toi­ses­ti kuol­lei­den kuop­paa­mi­seen ollaan suh­tau­dut­tu vuosien saatossa. Katolinen kirkko hyväksyi paavin käskyllä kre­maa­tion tapana käsitellä ruumista vasta 1960-luvulla: tuhkaus soti vastaan ajatusta kuoleman jälkeen uudel­leen­syn­ty­väs­tä ruumiista.

Nykyään tätä ris­ti­rii­taa ei nähdä. Antropologi Hikaru Suzukin mukaan japa­ni­lai­nen hau­taa­mis­pe­rin­ne on siir­ty­mäs­sä esi-isien kun­nioit­ta­mi­ses­ta kuol­lei­den yksi­löl­li­seen kun­nioit­ta­mi­seen ja muis­te­luun, ja sitä kautta yhteisön uusin­ta­mi­ses­ta suri­joi­den rak­kau­de­no­soi­tuk­siin kuolleita kohtaan. Antropologi W.H.R Rivers on todennut harvan ihmis­kun­nan tavoista van­gin­neen mie­li­ku­vi­tuk­sem­me niin vahvasti, kuin eri keinot hävittää ruumiimme.

2000-luvulle tultaessa on kehitelty uuden­lai­sia hau­taus­ta­po­ja. Eri puolilla maailmaa on mah­dol­lis­ta liottaa, kom­pos­toi­da tai vaikka pro­mes­soi­da ruumis. Promes­soin­nis­sa ruumis jää­dy­te­tään, hei­lu­te­taan ja jauhetaan pöly­ka­sak­si, jolloin jälki ympä­ris­töön jää alle kym­me­nyk­siin kon­ven­tio­naa­li­siin hau­taus­ta­poi­hin ver­rat­tu­na. Suomessa ei näitä metodeja ole vielä käytetty – niiden tuominen arkun ja tuh­kauk­sen rinnalle on haaste, johon ant­ro­po­lo­git voivat vastata. Yhteiskunnallisella tut­ki­muk­sel­la voidaan osoittaa, kuinka tarvetta ja kysyntää miettiä uusia hau­taus­kei­no­ja on. Ilmahautausta ei kui­ten­kaan ehkä tarvitse Suomeen tuoda.

  • Verkkotaitto: Nelly Staff
  • Artikkelikuva: Pxhere

Kirjoittaja

Tapio Kumpula on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin työelämätoimituksen toinen toimituspäällikkö. Mm. sovittelu, ympäristö, maisema ja sen arvot ovat Tapion pro gradu -tutkimuksen keskiössä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa. Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”.

Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi tunnetaan turismin tutkijana, Aurinkomatkojen entisenä toimitusjohtajana ja kestävän matkailun asiantuntijana. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, miksi matkailu on niin koukuttavaa, miten tutkimuksesta tulee bisnestä ja kuinka matkailu muuttuu luonnonsuojeluksi.