Ekologinen kuolema

Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä hautauksesta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.

Tiibetiläistä ilma­hau­taus­ta voidaan pitää yhtenä maailman eko­lo­gi­sim­mis­ta tavoista saattaa ihminen haudan lepoon: Jhatorissa vih­kiy­ty­neet ruu­miin­rik­ko­jat paloit­te­le­vat kuolleen ruumiin ja jauhavat luut pieneksi puruksi, jonka jälkeen val­mis­tel­lut vainajan jämät jätetään avoimelle paikalle korp­pi­kot­kien syö­tä­väk­si. Haaskalintujen olen­nai­ses­ta osasta rituaalia voi lukea lisää Kulttuurishokista.

Suomessa kuolema aloittaa byro­kra­tia­pro­ses­sin, joka lopulta johtaa joko hautaan tai tuhkaan. Hautaustoimilaki määrittää, että jokainen kuollut tulee rekis­te­röi­dä kuol­leek­si – kaikki kuolleet tilas­toi­daan. Yhteistä on myös arkku: kre­ma­to­rioon­kaan ei ole asiaa, ellei ruumis ole arkussa. Pussi tai oksista tehty kaunis kori eivät riitä. Noin puolet ihmisistä haudataan arkun kanssa maahan. Tuhkaus ohitti suo­sios­saan ark­ku­hau­tauk­sen ensim­mäis­tä kertaa 2016.

1024px-AschenkapselOffen

Tuhkakapseli, jossa kre­ma­toi­dun ihmisen tuhkat. Norbert Hüttisch/​Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Kuolema vaatii poh­jo­las­sa suh­teel­li­sen paljon resurs­se­ja maan­käy­tön, hii­li­ja­lan­jäl­jen ja päästöjen osalta. Hautapaikat vievät tilaa, ja arkkuihin ja hautaan käytetyt puu, metalli ja betoni paljon raaka-aineita. Ruumiin polt­ta­mi­ses­sa vaaditaan energiaa ja ihmisistä vapautuu yllät­tä­vän paljon ympä­ris­töl­le hai­tal­li­sia yhdis­tel­miä, esi­mer­kik­si elohopeaa hampaiden paik­kauk­sis­ta. Kuolema on loppujen lopuksi aika kulut­ta­vaa.

Miten näistä tavoista pääsisi eroon? Yksi keino on osoittaa, kuinka moni­muo­toi­ses­ti kuol­lei­den kuop­paa­mi­seen ollaan suh­tau­dut­tu vuosien saatossa. Katolinen kirkko hyväksyi paavin käskyllä kre­maa­tion tapana käsitellä ruumista vasta 1960-luvulla: tuhkaus soti vastaan ajatusta kuoleman jälkeen uudel­leen­syn­ty­väs­tä ruumiista.

Nykyään tätä ris­ti­rii­taa ei nähdä. Antropologi Hikaru Suzukin mukaan japa­ni­lai­nen hau­taa­mis­pe­rin­ne on siir­ty­mäs­sä esi-isien kun­nioit­ta­mi­ses­ta kuol­lei­den yksi­löl­li­seen kun­nioit­ta­mi­seen ja muis­te­luun, ja sitä kautta yhteisön uusin­ta­mi­ses­ta suri­joi­den rak­kau­de­no­soi­tuk­siin kuolleita kohtaan. Antropologi W.H.R Rivers on todennut harvan ihmis­kun­nan tavoista van­gin­neen mie­li­ku­vi­tuk­sem­me niin vahvasti, kuin eri keinot hävittää ruumiimme.

2000-luvulle tultaessa on kehitelty uuden­lai­sia hau­taus­ta­po­ja. Eri puolilla maailmaa on mah­dol­lis­ta liottaa, kom­pos­toi­da tai vaikka pro­mes­soi­da ruumis. Promes­soin­nis­sa ruumis jää­dy­te­tään, hei­lu­te­taan ja jauhetaan pöly­ka­sak­si, jolloin jälki ympä­ris­töön jää alle kym­me­nyk­siin kon­ven­tio­naa­li­siin hau­taus­ta­poi­hin ver­rat­tu­na. Suomessa ei näitä metodeja ole vielä käytetty – niiden tuominen arkun ja tuh­kauk­sen rinnalle on haaste, johon ant­ro­po­lo­git voivat vastata. Yhteiskunnallisella tut­ki­muk­sel­la voidaan osoittaa, kuinka tarvetta ja kysyntää miettiä uusia hau­taus­kei­no­ja on. Ilmahautausta ei kui­ten­kaan ehkä tarvitse Suomeen tuoda.

  • Verkkotaitto: Nelly Staff
  • Artikkelikuva: Pxhere

Kirjoittaja

Tapio Kumpula on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin työelämätoimituksen toinen toimituspäällikkö. Mm. sovittelu, ympäristö, maisema ja sen arvot ovat Tapion pro gradu -tutkimuksen keskiössä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa. Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”.