Kuoleman koneistot ennen ja nyt

Kuolemaa voi tarkastella filosofisena kysymyksenä tai yksilön tunne-elämän kriisinä. Kuolema ja kuolemanrituaalit ovat myös käytännön asioita — keskittyväthän useimmat suomalaisenkin yhteiskunnan kuolemaan liittyvät toimet nimenomaan vainajan ruumiiseen ja sen saattamiseen viimeiseen leposijaansa, tavalla tai toisella.

Kuolemanrituaaleja voi ajatella erään­lai­se­na koneis­to­na, monien eri toi­mi­joi­den koko­nai­suu­te­na, joka käyn­nis­tyy vii­meis­tään kuoleman tapah­tu­mas­ta. Kuolemaan on aina rea­goi­ta­va — tätä edel­ly­te­tään jo lain­sää­dän­nös­sä. Monesti val­mis­te­lu­ja on tehty jo etukäteen, kenties kuolevan itsensä toimesta. Hautapaikka saattaa olla valmiina — onpa joku tehnyt kan­sa­lais­opis­ton kurssilla arkun tai tuh­ka­uur­nan itselleen. Viime vuosina hau­taus­tes­ta­men­tin tekeminen on yleis­ty­nyt. On olemassa valmiita lomak­kei­ta tähän tar­koi­tuk­seen, mutta omin käsin kir­joi­tet­tu paperi on yhtä pätevä ja sitä tulee noudattaa, jos sellainen löytyy.

Kuolemanrituaaleja voi tar­kas­tel­la myös siitä näkö­kul­mas­ta, keiden puolelta ne edel­lyt­tä­vät toimintaa. Vanhassa maaseudun kuo­le­man­kult­tuu­ris­sa keskeisiä toi­mi­joi­ta olivat omaiset, mutta eivät yksin. Ruumiinpesua tuli usein toi­mit­ta­maan seudulla tunnettu pesijä, joka oli usein mutta ei aina nais­puo­li­nen. Arkuntekijää ei kaikista taloista löytynyt, joten pai­kal­li­nen nikkari saapui tekemään arkun vainajan kotiin. Surutaloon saa­tet­tiin tuoda elin­tar­pei­ta hau­ta­jais­pi­to­jen jär­jes­tä­mi­sen avuksi, ja missä pal­ve­lus­kun­taa ei riittänyt, osal­lis­tua aterian val­mis­tuk­seen.

Kotoa kirkolle lähtiessä pappia oli harvoin paikalla, joten tilai­suu­des­sa puhui ja vir­ren­vei­suu­ta johti asiaan soveltuva henkilö, jolla oli taitoa ja kykyä puhua. Matka hau­taus­maal­le oli vainajan kodin sijain­nis­ta riippuen pitkä tai lyhyt, mutta sitä tultiin katsomaan ja sen pituu­des­ta pää­tel­tiin vainajan yhteis­kun­nal­lis­ta asemaa. Leikkiäkin voitiin laskea: ”Kylläpäs on paljon vel­ka­mie­hiä jälessä!”

Kirkkomaalle saavuttua alkoi lute­ri­lai­sen kirkon toiminta – hau­tauk­ses­ta oli tietysti sovittu jo aiemmin. Evankelis-lute­ri­lai­nen kirkko liittyy nyky­ään­kin enem­mis­töön suo­ma­lai­sis­ta kuo­le­man­ta­pauk­sis­ta, vaikka tun­nus­tuk­set­to­mien ja muiden uskon­to­kun­tien hau­ta­jais­ten määrä on kasvussa. Vielä sata vuotta sitten kirkko oli useim­mil­le ihmisille vält­tä­mä­tön osa kuo­le­man­ri­tu­aa­le­ja.

Hautajaisten jälkeen suruaikaa tuli viettää puolison kuoleman jälkeen vuosi. Tätä tark­kail­tiin yhteisön toimesta. Nuorisolle muu­ta­man­kin kuukauden suruaika sisa­ruk­sen kuoltua saattoi olla raskas kokemus, koska tans­seis­sa ei saanut käydä eikä muu­ten­kaan osal­lis­tua ilon­pi­toon. Ero nyky­ai­kaan on huo­mat­ta­va: muutaman viikon hil­jai­se­loa pidetään asial­li­se­na kuo­le­man­ta­pauk­sen jälkeen, mutta jos leski kulkee vuoden mustissa eikä tapaa juuri ketään, sitä pidetään pikem­min­kin henkisenä häiriönä.

Kauppaliikkeistä surun tulkitsijoiksi

Ensimmäiset suo­ma­lai­set hau­taus­toi­mis­tot perus­tet­tiin 1800-luvun vii­mei­si­nä vuo­si­kym­me­ni­nä. Ruumisarkkuja oli saanut ostaa puuse­pil­tä jo paljon aiemmin, ja moni varhainen hau­taus­toi­mis­to kehit­tyi­kin puuse­pän­liik­kees­tä. Arkun tekemistä tai hank­ki­mis­ta ennen kuolemaa pidettiin usein kum­mal­li­se­na tai epä­suo­ta­va­na, mutta ei se mah­do­ton­ta ollut.

Hautaustoimistot olivat aluksi ennen kaikkea tavaraa myyviä kaup­pa­liik­kei­tä. Niistä saattoi ostaa niin havuja pihamaan koris­te­luun, asusteita sureville kuin muis­toe­si­nei­tä hau­ta­jais­vie­rail­le. Palveluista ensim­mäi­nen oli vainajan kul­jet­ta­mi­nen. Tämän saattoi suorittaa hau­taus­toi­mis­to, mutta myös pai­kal­li­set ammat­ti­kus­kit tekivät hau­taus­ajo­ja hevos­vau­nuil­laan — kuo­pio­lai­sen muis­ti­tie­don mukaan ”silinteri päässä ja pel­le­rii­ni­kaa­pu päällä”.

Varhaiset hau­taus­toi­mis­tot mai­nos­ti­vat tuot­tei­taan ja pal­ve­lui­taan kuten muutkin, vedoten edul­li­seen hintaan ja laajaan vali­koi­maan. Sittemmin hie­no­tun­tei­suus ja osanotto omaisten suruun ovat tulleet mukaan hau­taus­toi­mis­to­jen imagoon ja toi­min­ta­pe­ri­aat­tei­siin. Tarjottavien pal­ve­lui­den määrä on myös monin­ker­tais­tu­nut. Halutessaan hau­taus­toi­mis­tos­ta voi tilata hau­ta­jai­set kokonaan, jolloin omaisten tehtävänä on lähinnä valin­to­jen tekeminen arkun ja muis­to­ti­lai­suu­den suhteen sekä asioi­mi­nen papin tai hau­taus­pu­hu­jan kanssa. Kuoleman koneisto pyörii taustalla, omaisten saadessa — näin aja­tel­laan — keskittyä suruunsa.

Kuolema katoaa kotoa

Sairaalakuoleman yleis­ty­mi­nen mainitaan usein ongel­mal­li­se­na län­si­mai­sen kuo­le­man­kult­tuu­rin piirteenä, sekä kuolevan itsensä että surevien kannalta. Kuolemaa eivät sai­raa­las­sa hallinnoi kuoleva per­hei­neen vaan ammat­ti­lai­set ja sai­raa­la­lai­tos, joilla on omat käy­tän­tön­sä ja arvionsa oikeasta toi­min­nas­ta kussakin tilan­tees­sa. Koneistoista puhut­taes­sa sairaala on koneisto sekä kuvaan­nol­li­ses­ti että usein hyvin kon­kreet­ti­ses­ti. Saattohoidossa eri­lais­ten lait­tei­den ja hoitojen määrä pyritään mini­moi­maan, kun niistä ei ole enää rat­kai­se­vaa hyötyä. Kuolema ilman hälinää ja hen­gi­tys­put­kia on monen toive.

Kun vielä kuoltiin kotona, kuolema oli lähempänä ihmisiä ja ritu­aa­li­ses­ti heidän käsissään. Se edellytti kuitenkin myös paljon työtä, vainajan pesusta ja puke­mi­ses­ta kotona useim­mi­ten pidet­ty­jen hau­ta­jais­ten jär­jes­tä­mi­seen. Kuolema ei aina ole kaunis eikä rau­hal­li­nen, joten kotona kuo­le­mi­seen ei pidä liittää vain myön­tei­siä ajatuksia. Pitkällinen kuo­lin­kamp­pai­lu pienessä pirtissä koko perheen nähden ei vält­tä­mät­tä ollut niin idyllinen kuin se joskus halutaan esittää.

Nykyään puhutaan surun käsit­te­le­mi­ses­tä toi­min­nal­la, mutta voidaan kysyä, miten paljon tilaa surulle oli perin­tei­ses­sä yhteis­kun­nas­sa hau­ta­jais­pi­to­ja jär­jes­tet­täes­sä. Alatorniolla on muisteltu ajan tapoja näin:

”Mutta ne hau­ta­jai­set olivat aivan hirveät. Vaikka näin likeltä läh­det­tiin kirkolle, niin jo syötiin ennen kuin läh­det­tiin. Kirkko alkoi kello kym­me­nel­tä ja sitä ennen oltiin jo syöty. Kirkosta tultua syötiin uudelleen hau­ta­jais­ta­los­sa. Kyllä siinä sai ottaa emännät monta askelta, se oli sen ajan tyyli.”

cinematic-imagery-607842-unsplash

Pitopalveluiden tulo osaksi hau­ta­jais­ten koneistoa helpotti ihmisten elämää 1900-luvun alku­puo­lis­kol­ta lähtien. Seurojentalot ja seu­ra­kun­tien seu­ra­kun­ta­sa­lit otettiin myös hau­ta­jais­käyt­töön. Kaupungeissa eri­tyi­ses­ti parempi väki saattoi järjestää hau­ta­jai­set ravin­to­las­sa tai kah­vi­las­sa; työ­väes­töl­le tar­koi­te­tut kolmannen luokan ravin­to­lat tehtiin ajan alko­ho­li­po­li­tii­kan hengessä tar­koi­tuk­sel­la epä­viih­tyi­sik­si. Hautajaiset alkoivat yleisesti ottaen pienentyä toisen maa­il­man­so­dan jäl­kei­ses­sä Suomessa, mutta saat­to­väen määrä vähetessä ei hau­ta­jais­ten jär­jes­tä­mi­nen ole useinkaan siirtynyt jälleen koteihin. Viime vuosien kehitystä on, että muis­to­ti­lai­suut­ta ei hau­taa­mi­sen jälkeen jär­jes­te­tä vält­tä­mät­tä lainkaan.

Muuttoliike on kul­jet­ta­nut ihmisiä eri puolille Suomea ja myös ulko­mail­le. Kun hau­ta­jai­set tulevat eteen yllättäen, ei ole aina helppoa järjestää aikaa ja rahaa mat­kus­ta­mi­seen. Virtuaalihautajaiset ovat yksi ratkaisu tähän ongelmaan. Hautajaisten kuvaa­mi­nen suoraan nettiin on suosittua siir­to­lais­ten kes­kuu­des­sa eri puolilla maailmaa, kun mah­dol­li­suut­ta osal­lis­tua hau­ta­jai­siin paikan päällä ei ole. Kuvauspalvelua voivat tarjota seu­ra­kun­nat tai hau­taus­toi­mis­tot. Omalla puhe­li­mel­la kuvaa­mi­nen koetaan ehkä kiusal­li­sek­si ja kuvaajan itsensä kannalta han­ka­lak­si, koska hänenkin on tarkoitus osal­lis­tua ritu­aa­liin.

1900-luvun lop­pu­puo­len Suomessa suru yksi­tyis­tyi, mutta kuoleman fyysinen käsittely amma­til­lis­tui lopul­li­ses­ti. Sairaalassa kuolleen vainajan pesevät alkuun hoitajat, ja arkkuun lait­ta­mi­nen tapahtuu hau­taus­toi­mis­ton toimesta sairaalan eril­li­sis­sä tiloissa. Alussa tämä saattoi aiheuttaa häm­men­nys­tä. Esimerkiksi 1930-luvulla omaiset tulivat noutamaan vainajaa, joka olikin jo laitettu arkkuun sai­raa­las­sa lupaa kysymättä.

Vainajan kul­jet­ta­mi­sen säännöt tiu­ken­tui­vat siten, että käy­tän­nös­sä lähinnä hau­taus­toi­mis­to­jen ajoneuvot sovel­tui­vat siihen. Vainajaa saa hau­taus­toi­mi­lain mukaan kuljettaa vain siihen eri­tyi­ses­ti varatussa ajo­neu­vos­sa. Tuhkauurnan kul­jet­ta­mi­ses­ta ei ole erityisiä sään­nök­siä. Hautaussaatto, jossa saat­to­vä­ki kulkee arkun tai sitä kul­jet­ta­van ajoneuvon perässä, syntyy useim­mi­ten vain siu­naus­kap­pe­lis­ta haudalle kul­jet­taes­sa. Jos vainaja haudataan toisaalla sijait­se­vaan hau­taus­maa­han, saatto voi muodostua myös tämän matkan ajaksi. Liikenteen lisään­tyes­sä varsinkin kau­pun­geis­sa alkoi olla mah­do­ton­ta järjestää kat­kea­ma­ton­ta hau­ta­jais­saat­toa. Enää lähinnä val­tiol­li­set hau­ta­jai­set tur­va­jär­jes­te­lyi­neen voivat pysäyttää kaupungin hyörinän edes hetkeksi.

Kuoleman uudet toimijat ja toiminnot

Jo yli puolet suo­ma­lai­sis­ta vai­na­jis­ta tuhkataan. Tämä on muuttanut kuo­le­man­ri­tu­aa­le­ja yhä etäämmäs aiemmasta ruu­mi­sark­ku­kes­kei­ses­tä kuo­le­man­kult­tuu­ris­ta. Vainajan saat­ta­mi­nen haudan lepoon voi joissain tapauk­sis­sa olla todella sym­bo­lis­ta: tuh­kauk­sis­sa arkku on kap­pe­lis­sa valmiina siu­nauk­sen alkaessa, ja jää sinne siu­nauk­sen päätyttyä. Omaiset noutavat tuhkan aikanaan kre­ma­to­rios­ta, ja uurnan lasku tai tuhkan sirottelu on pieni tilaisuus, jossa saat­to­vä­keä ei juuri näy. Ruumiinsiunaus saatetaan suorittaa vasta tuh­ka­uur­nal­le, ja tämäkin käytäntö on vähi­tel­len yleis­ty­mäs­sä.

Kuolemanrituaalit ovat ehkä niu­ken­tu­neet, mutta ammat­ti­kun­tien ja toi­mi­joi­den määrä kuoleman yhtey­des­sä ei ole vähen­ty­nyt. Lääkärissä tai tera­peu­til­la käyminen läheisen kuoleman jälkeen ei liene suo­ra­nai­nen rituaali nyky-Suomessakaan, mutta erään­lai­sek­si kuoleman koneiston osaksi voi psyyken ammat­ti­lais­ten­kin toiminnan ymmärtää.

Entisaikain yhteisöt, rituaalit, usko­mus­pe­rin­ne ja uskonto vas­ta­si­vat kuoleman kysy­myk­siin omalla tavallaan. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä psy­kiat­rian ja psy­ko­lo­gian vas­tauk­set ovat tulleet monessa mielessä hal­lit­se­vik­si. Puhutaan ”suru­työs­tä” ja surusta sel­viy­ty­mi­ses­tä. Jos nämä eivät etene toi­vo­tul­la tavalla, syyttävä sormi osoittaa joskus myös kuoleman koneis­to­ja ja niissä toimivia ihmisiä. Kuten olen yrittänyt esittää, jonkun on joka tapauk­ses­sa hoi­det­ta­va vainaja hautaan, jollakin tavalla. Ihmiset tekevät rat­kai­su­ja ja päätöksiä kuo­le­man­ri­tu­aa­lien suhteen, ja joskus ne johtavat tilan­tee­seen, jossa joku ei voi hyvin.

Kuoleman koneis­toil­le annettu merkitys on yleisesti ottaen vähen­ty­nyt. On niitä, jotka haluavat suo­ras­taan mini­mi­ri­tu­aa­lit, ”kunhan kuoppaan heitätte”. Näin ei tie­ten­kään toimita, sillä jo hau­taus­toi­mi­la­ki edel­lyt­tää vainajan kun­nioit­ta­vaa käsit­te­lyä, hygienian huomioon ottamisen lisäksi. Kuolema ja hau­taa­mi­nen ovat maassamme erittäin sään­nel­ty­jä asioita. Kaikissa kult­tuu­reis­sa suo­ri­te­taan jon­kin­lai­sia ritu­aa­le­ja ja käyn­nis­te­tään koneis­to­ja kuo­le­man­ta­pauk­sen yhtey­des­sä. Kuolemansyy on sel­vi­tet­tä­vä ja omaiset tie­det­tä­vä; jos ketään ei löydy, yhteis­kun­ta hautaa vain­ajan­sa. Sanapari ”kuolema ja verot” tulee näissä tapauk­sis­sa mieleen hyvinkin syväl­li­sel­lä tavalla.

AB_Kuolema_Artikkelikuva_koneistot
  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
  1. Erämaja, Tapani. 2006. Viimeinen matka: toi­min­ta­tut­ki­mus kir­kol­li­sen hau­taus­ken­tän pro­fes­sio­struk­tuu­ris­ta.
  2. Hakola, Outi & Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.). 2014. Kuoleman kult­tuu­rit Suomessa.
  3. Kiiskinen, Kyösti. 1992. Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liiton 50-vuo­tis­juh­la­kir­ja.
  4. Molander, Gustaf. 2009. Matka mullan alle – kuo­le­man­työn­te­ki­jöi­den arki.
  5. Pajari, Ilona & Jussi Jalonen & Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva (toim.). 2019 (tulossa keväällä.) Suomalaisen kuoleman historia.
  6. Pajari, Ilona. 2014. ”Hautaustoimistot surevien tukena: muuttuva suru­kä­si­tys ja hau­tausa­la kasvava rooli kuo­le­man­ri­tu­aa­leis­sa 1900-luvun lop­pu­puo­len Suomessa.” Thanatos 2/​2014, vol. 2.

Kirjoittaja

VTT Ilona Pajari (2012 asti Kemppainen) on vapaa tutkija ja sosiaalihistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa. Hänen keskeinen tutkimusteemansa on suomalaisen kuoleman historia, jota hän on tarkastellut niin sodan kuin rauhankin oloissa, sankarikuolemasta hautajaisten ja hautausmaiden historiaan. Hänen viimeisimpiä tutkimusteemojaan ovat tunnustuksettomien hautajaisten historia sekä 1900-luvun alkupuolen hautausmaiden kehittämispyrkimykset. Pajari on Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran perustajajäsen ja monivuotinen puheenjohtaja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Suvi 8.11.2018 klo 07:52

    Hyvin hil­jai­sel­la kuuluu tässä nau­hoit­tees­sa puhe. Kuulokkeet päässä joudun pin­nis­te­le­mään kuul­lak­se­ni.

    Vastaa
    • Suvi Jaakkola 8.11.2018 klo 09:20

      Hei! Kiitos palaut­tees­ta. Pahoittelut tuosta! Tutkimme asiaa ja pyrimme siihen että tulevissa podcas­teis­sa olisi kun­nol­li­nen äänen­voi­mak­kuus­ta­so.

      Vastaa

Lue myös nämä:

Itsenäisyyspäivänä 6.12. tarjoamme antropologisen liveseurannan itsenäisyyspäivän juhlalähetyksestä. Liity seuraamme Twitterissä, kun teemme Linnan juhlista tutkimuskenttämme ja tarjoilemme etnografisia havaintoja tapahtumasta pitkin iltaa. Miltä Suomen kenties merkittävin valtiollinen rituaali näyttää antropologien silmin?

Kuolemapositiivisuus on Euroopassa ja USA:ssa 2000-luvulla syntynyt liike. Se haluaa tuoda piilotetun, pelottavan ja vaietun kuoleman osaksi arkipäiväistä todellisuutta, jotta kuolema voitaisiin kohdata avoimesti ja puhua siitä vapaasti.

Suomalaiseen uskomusperinteeseen kuului ennen kuolleista tarttuvan kalman välttely. Ruumiisiin kohdistuvan inhon ja pelon taustalla voidaan nähdä suojautuminen taudinaiheuttajilta, mutta välttämissäännöt kertovat myös arvoista ja yhteisöllisestä järjestyksestä. Vainajat kun hermostuivat vähäisistäkin rikkeistä.

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys.