Stand up -komiikan sarjakuvahahmot, karikatyyrit ja kiinnostavat tyypit

Stand up -komiikka on ainutlaatuinen yhdistelmä omaehtoista ja -kohtaista sooloesitystä, yhteisöllistä rituaalia ja jotain, mitä voisi kutsua välittömyyden estetiikaksi. Kuluvalla vuosituhannella tämä kansainvälisesti merkittävä lavataiteen laji on noussut suuren yleisön suosioon myös Suomessa.

Stand up -komiikan alkua­se­tel­ma on hämäävän yksin­ker­tai­nen: koomikko nousee lavalle ja alkaa naurattaa yleisöä. Asetelman haas­ta­vuus ja nerokkuus piilee siinä, että tämä pitää tehdä omana itsenä, omilla jutuilla. Voit lii­oi­tel­la ja esittää minkä kykenet, mutta hahmo lavalla edustaa kuitenkin viime kädessä “sinua”.

Stand up -komii­kas­sa voi nähdä kiin­ne­koh­tia moniin nyky­kult­tuu­rin ilmiöihin, kuten tosi-tv:hen, peleihin ja roo­li­pe­lei­hin. Tai sosi­aa­li­seen mediaan, jossa esitämme itseämme päi­vit­täin joukolle ihmisiä, monesti oma­koh­tais­ten esi­merk­ki­ta­ri­noi­den kautta. Lavataiteista stand upin voi rinnastaa vaih­toeh­to­la­jei­hin kuten bur­les­kiin, dragiin ja lava­ru­nou­teen. Ne ovat esi­mer­kik­si Helsingissä stand upin tavoin hyvässä nosteessa, joskus jopa samoilla klubeilla. Yhteistä näille tai­teen­la­jeil­le on spontaani välit­tö­myys, suo­dat­ta­mat­to­muus ja tee se itse -este­tiik­ka.

Olen vii­meis­te­ly­vai­hees­sa olevassa folklo­ris­tii­kan väi­tös­kir­jas­sa­ni tutkinut stand up -komiikkaa ajan­koh­tai­se­na itsen esit­tä­mi­sen muotona ja kie­li­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian termein ”semioot­ti­se­na vuo­ro­vai­ku­tuk­se­na”. Tutkimuksen aineis­to­na olen käyttänyt paitsi suo­ma­lais­ta (ja ennen muuta Helsingissä näkemääni ja tal­len­ta­maa­ni) stand up -komiikkaa, myös englan­nin­kie­li­siä stand up -spe­si­aa­le­ja Netflixistä ja Youtubesta. Olen pyrkinyt tavoit­ta­maan stand up -komiikan sen kahdessa pää­muo­dos­sa: klubien ja baarien yhtei­söl­li­se­nä ritu­aa­li­na, johon tutkijan pitää heit­täy­tyä koke­muk­sel­li­ses­ti itse; ja edi­toi­tui­na tal­len­tei­na, jotka väis­tä­mät­tä muuntavat (mutta eivät poista) lajille ominaista ryh­mä­dy­na­miik­kaa.

Stand up perustuu spon­taa­nin välit­tö­myy­den ja autent­ti­sen läsnäolon ihan­teil­le. Tämä ei tarkoita, ettei­vät­kö koomikot jat­ku­vas­ti rikkoisi näitä ihanteita ja leikkisi niillä. Lajin tausta onkin 1900-luvun puo­li­vä­lin angloa­me­rik­ka­lai­ses­sa ”spon­taa­niu­den kult­tuu­ris­sa”, jonka kes­kei­si­nä juonteina kult­tuu­ri­his­to­rioit­si­ja Daniel Belgrad mainitsee abstrak­tin ekspres­sio­nis­min, beat-kir­jal­li­suu­den ja kokeel­li­sen jazzin. Yleisö on toden­nä­köi­ses­ti tietoinen siitä, että stand up on käsi­kir­joi­tet­tua ja moneen kertaan har­joi­tel­tua esitystä, mutta tämä ei näytä vähen­tä­vän spon­taa­nin välit­tö­myy­den pai­noar­voa lajin ihanteena. Jos stand up on liian har­joi­tel­lun tai mekaa­ni­sen tuntuista, se muuttuu helposti vai­vaan­nut­ta­vak­si teat­te­ri­mo­no­lo­gik­si. Tällöin se ei ole stand upia, joka ylei­sö­la­ji­na perustuu ainut­ker­tai­sel­le esiin­ty­jän ja yleisön väliselle yhtey­del­le — ja myös edel­lyt­tää sen muo­dos­tu­mis­ta.

Stand up huomiotaloutena

Kulttuurintutkijat kuvaavat län­si­mais­ta media­kult­tuu­ria huo­mio­ta­lou­te­na. Tässä talou­des­sa keskeisiä hyö­dyk­kei­tä ja arvon mit­ta­rei­ta on se rajal­li­nen määrä aikaa, jonka olemme valmiita käyt­tä­mään eri­lai­siin ärsyk­kei­siin ja nau­tin­toi­hin. Vastaavasti stand up -komii­kas­sa voisi sanoa olevan hyvin pel­kis­te­tys­sä mielessä kyse huomion herät­tä­mi­ses­tä ja yllä­pi­tä­mi­ses­tä olemalla kiin­nos­ta­va, samas­tut­ta­va, hauska, törkeä tai jokin näiden yhdis­tel­mä, sekä huomion tar­koi­tuk­sel­li­ses­ta joh­dat­te­le­mi­ses­ta. Palkintona huomion inves­toin­nis­ta yleisö saa mah­dol­li­suu­den elä­myk­sel­li­ses­ti myötäelää ja kokea maailma toisen ihmisen näkö­vink­ke­lis­tä, edes hetken verran.

Stand upin esit­tä­mi­nen on tavallaan kuin autolla ajamista. Molempia voi todella har­joi­tel­la vain aidossa, enna­koi­mat­to­mas­sa tilan­tees­sa muiden elävien toi­mi­joi­den kanssa, ei yksin kotona tai hil­jai­sel­la park­ki­pai­kal­la. Stand up -keikat ovatkin inten­sii­vi­siä ja arvaa­mat­to­mia tapah­tu­mia. Keikan alussa voi aistia, kuinka sekä esiintyjä että yleisö jän­nit­tä­vät tulevaa esitystä. Vaikka stand up on yksi­lö­la­ji, sitä toteu­te­taan ryhmänä. Yleisö ja siihen muo­dos­tu­va tun­ne­pe­räi­nen yhteys onkin stand up -koo­mi­kol­le paitsi arvokasta pääomaa myös keskeinen työkalu, jota hänen tulee oppia käsit­te­le­mään. Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen nostaa tämän esiin­ty­jän ja yleisön välisen yhteyden koko lajin keskiöön:

Ilman sitä ei ole mitään. Tuon yhteyden katkeaminen/​puuttuminen on yhtä kuin lava­kuo­le­ma. Paikan koko taas määrittää kuinka intiimiä yhteyttä voi edes teoriassa luoda. […] Ilman sitä yhteyttä, että elämme ja hen­gi­täm­me samaa – minun – tie­toi­suut­ta­ni, on vaikea saada keikkaa lähtemään.”

Samassa tilassa läsnä olevien ihmisten kanssa jaettu tun­ne­ko­ke­mus on liimaa, joka sitoo stand up -keikalle kokoon­tu­neen ihmis­jou­kon het­kel­li­ses­ti yhteen. Itse asiassa lupaus tun­ne­la­tauk­ses­ta on myös ensi­si­jai­nen syy näiden joukkojen kokoon­tu­mi­sel­le. Se on kaiketi myös yksi juonne siinä, miksi stand up on pitkään ollut kult­tuu­ri­ses­ti vähek­syt­tyä muiden kehol­li­sia reak­tioi­ta herät­te­le­vien lajien, kuten kauhun ja pornon, tapaan. Tunneperäisen yhteyden ensi­si­jai­suus nostaa esille aiheel­li­sen kysy­myk­sen siitä, miten stand up soveltuu yhteis­kun­nal­lis­ten ja poliit­tis­ten näkö­kan­to­jen esit­tä­mi­seen, johon laji tarjoaa mah­dol­li­suu­den.

Stand up ei kui­ten­kaan ole poliit­tis­ta reto­riik­kaa tai luen­noi­mis­ta. Toisin sanoen stand up -komiikkaa ei ole vält­tä­mät­tä mie­le­käs­tä arvioida asia­si­säl­lön kautta: ikään kuin koomikon arvo tyh­jen­tyi­si siihen, oppiiko esi­tyk­ses­tä jotain ”uutta”. Stand up -koo­mik­ko­ja voi olla mie­lek­kääm­pää arvioida esi­mer­kik­si sen perus­teel­la, onnis­tu­vat­ko he sanoit­ta­maan tun­nis­tet­ta­van koke­muk­sen tai ajatuksen oival­ta­val­la ja hauskalla tavalla, tai yksin­ker­tai­ses­ti saamaan yleisön mukaansa. Tässä suhteessa kiin­nos­ta­va kysymys kuuluu, missä määrin stand upia koskevat arvioin­nin käytännöt ovat vakiin­tu­neet – vaikkapa Suomessa, jossa laji on yhä melko nuori – ja miten näiden käy­tän­tö­jen kehit­ty­mi­nen edistää itse lajin kehit­ty­mis­tä.

”Kuka tahansa” – yksilöllisyys ja samastuttavuus

Stand upin demo­kraat­ti­seen, kan­san­omai­seen luon­tee­seen kuuluu, että lavalle voi nousta kuka tahansa. Tämä alkaa Suomessakin hil­jal­leen näkyä entistä moni­puo­li­sem­pa­na esiin­ty­jä­kaar­ti­na. Kuten stand up -koomikko Markku Toikka ja toi­mit­ta­ja Maritta Vento kuvaavat jo hieman ikään­ty­nees­sä stand up -oppaas­saan Ala naurattaa!: ”Ikään kuin kuka tahansa voisi nousta ylös, stand up, yleisön joukosta ja alkaa puhua.” Helsinkiläinen stand up -koomikko Jamie MacDonald vahvistaa, että asia on näin myös käy­tän­nös­sä: ”Jos haluaa lavalle, pitää vain pyytää. Sen takia ei tarvitse käydä kouluja.”

Mikäli lajissa aikoo menestyä ja päästä lavalle jat­kos­sa­kin, aloit­te­le­van stand up -koomikon tulee löytää oma äänensä ja lava­hah­mon­sa. Monet koomikot kuvaavat lava­hah­moa kär­jis­te­tym­mäk­si tai pel­kis­te­tym­mäk­si versioksi itsestä, kun taas jotkut pohtivat, ovatko he lavalla kenties enemmän omia itsejään. Stand up -koomikko Joni Koivuniemen mukaan stand up -koomikko muuttuu kehit­tyes­sään ”sar­ja­ku­va­hah­mok­si, joka ei petä” – siis ainut­ker­tai­sek­si tyyp­pi­hah­mok­seen, jonka voi odottaa käyt­täy­ty­vän ja ajat­te­le­van omalla yksi­löl­li­sel­lä tavallaan.

Tätä stand upin logiikkaa eri­lais­ten tyyp­pi­hah­mo­jen kaval­ka­di­na vahvistaa edelleen stand up -klubien käytäntö, että illan koomikot esi­tel­lään perä­jäl­keen sarjana, jossa jokaisen uuden esiin­ty­jän tulisi olla ainakin yhtä yksi­löl­li­nen ja kiin­nos­ta­va tyyppi kuin illan muut esiin­ty­jät. Yksilöllisyyden kak­si­nai­suus ja koomisuus kuitenkin piilee siinä, että ne erot­tau­tu­vim­mat piir­teem­me, jotka tekevät meistä yksi­löl­li­siä, tekevät meistä samalla jotenkin tyy­pil­li­siä – tai pahem­mas­sa tapauk­ses­sa kari­ka­tyy­re­jä. Viittaammekin saman­ai­kai­ses­ti sekä ihmisen yksi­löl­li­syy­teen että tyy­pil­li­syy­teen kuvail­les­sam­me häntä ”hahmoksi” tai ”per­soo­nak­si”. Siinä missä hyvä stand up -koomikko on tun­nis­tet­ta­va hahmo, kuitenkin riittävän oma­pe­räi­nen yllät­tääk­seen katsojan, liian tyyp­piy­ty­nyt koomikko on ennalta-arvattava tai mekaa­ni­nen. Tyyppiytyneisyys ei tar­koi­ta­kaan täysin samaa kuin lava­hah­mon tun­nis­tet­ta­vuus. Tiedämme melko tarkkaan, millaisia juttuja odottaa Sarah Silvermanilta tai Stewart Leeltä. Heidän lava­hah­mon­sa ovat tun­nis­tet­ta­via, mutta pikem­min­kin oma­lei­mai­suu­den kuin tyyp­piy­ty­nei­syy­den mer­ki­tyk­ses­sä.

”Kuka tahansa” viittaa sel­lai­seen ihmiseen, joka on saman­ai­kai­ses­ti sekä yksi­löl­li­nen että ylei­sin­hi­mil­li­nen, kuten ant­ro­po­lo­gi Nigel Rapport selventää. Yksilöllisen ainut­ker­tai­suu­den vas­ta­puo­le­na stand up -koo­mi­kol­ta vaa­di­taan­kin samas­tut­ta­vuut­ta. Samastuttavuuden laadut vaih­te­le­vat esiin­ty­jien ja esi­tet­ty­jen juttujen mukaan. Monet vetoavat epä­täy­del­li­syy­des­tä ja vaja­vai­suu­des­ta juon­tu­vaan myö­tä­tun­toi­seen samas­tu­mi­seen, toiset ihan­noi­vaan laatuun, kun taas kolmannet iro­ni­soi­vat koko asetelman tekemällä samas­tu­mi­ses­ta pääosin mah­do­ton­ta.

Omakohtaiset tarinat tarjoavat erityisen tehokkaan keinon herätellä samas­tut­ta­vuut­ta. Stand up hei­jas­te­lee ker­ron­nan­tut­ki­joi­den nimeämää ”tari­nal­lis­tu­nut­ta” nyky­kult­tuu­ria, jossa tarinalla on arvoa ja elä­män­ma­kui­sel­la “tosi­ta­ri­nal­la” sitä on erityisen paljon. Koska stand up -yleisöt koostuvat tyy­pil­li­ses­ti haja­nai­ses­ta joukosta ihmisiä, juttujen aiheita etsitään tun­nis­tet­ta­van, jaetun ja arki­päi­väi­sen piiristä: sosi­aa­li­sen elämän tapa­koo­dis­tos­ta, päivä- ja paik­ka­koh­tai­sis­ta tapah­tu­mis­ta, pari­suh­teis­ta, sek­su­aa­li­suu­des­ta tai muuten hyvin ker­ron­nal­li­ses­ti latau­tu­neis­ta (muttei liian radi­kaa­leis­ta) aiheista kuten huu­me­ko­kei­luis­ta — tai yksin­ker­tai­ses­ti eri­koi­sis­ta tilan­teis­ta.

Stand up -komiikan kannalta Rapportin havainto on ennen muuta poliit­ti­ses­ti mie­len­kiin­toi­nen. Hänen mukaansa tila, jossa ihminen voi jul­ki­ses­ti esittää itseään ylei­sin­hi­mil­li­se­nä ja samas­tut­ta­va­na on epä­ta­sai­ses­ti jakau­tu­nut. Universaalit yleis­tyk­set ovat perin­tei­ses­ti olleet valkoisen hetero-cis-miehen etuoi­keut­ta. Olemmekin tottuneet näkemään hei­dän­lai­si­aan hal­lit­se­mas­sa julkista puhea­va­ruut­ta — ja stand up -lavoja.

Vähemmistökoomikot puo­les­taan eivät vält­tä­mät­tä täytä ”ymmär­ret­tä­vyy­den normeja”, joita hal­lit­se­va enemmistö ylläpitää. Esimerkiksi filosofi Judith Butler puhuu muun­su­ku­puo­li­suu­des­ta suurelle yleisölle ”käsit­tä­mät­tö­mä­nä”. Vähemmistökoomikot jou­tu­vat­kin huo­mioi­maan myös sen mah­dol­li­suu­den, että heitä arvioi­daan yksi­no­maan ryhmänsä edus­ta­ji­na. Stand up nostaa näin esille myös laajemman kysy­myk­sen siitä, mil­lai­sil­le ihmisille yli­pää­tään myön­ne­tään yksi­löl­li­syys, auk­to­ri­teet­tia ja tilaa puhua. Entä kenelle sallimme oikeuden joh­da­tel­la itsemme yhteisen naurun alku­läh­teil­le? Stand up on huomion ja samas­tut­ta­vuu­den taloutena ennen muuta poliit­ti­nen ja eettinen talous.

Stand up -komiikka aikalaisdiagnoosina

Stand up -komiik­kaan olisi syytä kiin­nit­tää aiempaa enemmän huomiota, sillä se on kaikesta päätellen hyvää vauhtia nos­ta­mas­sa sta­tus­taan myös val­ta­kult­tuu­rin piirissä. Merkkinä tästä pitäisin vii­meis­tään viime kesän media­sen­saa­tio­ta, austra­lia­lais­koo­mik­ko Hannah Gadsbyn stand up -spesiaali Nanettea.

Arvelisin stand upin suosiossa olevan ainakin osittain kyse myös siitä, miten laji kiin­nit­tyy aikaansa ja nyky­kult­tuu­rin vir­tauk­siin. Stand up lei­kit­te­lee oma­pe­räi­ses­ti nyky­kult­tuu­rin vai­ku­tus­val­tai­sil­la ihan­teil­la, kuten autent­ti­sel­la oma­koh­tai­suu­del­la ja spon­taa­nil­la välit­tö­myy­del­lä. Stand upille omi­nai­ses­sa het­kel­li­ses­sä yhtei­söl­li­syy­den tunteessa on myös jotain yhteistä sosi­aa­li­sen median yhtei­sö­jen kanssa, jotka syntyvät ja kuolevat satun­nais­ten kier­to­vies­tien ja meemien äärelle. Stand up onkin kiin­nos­ta­vaa, koska siinä esiin­ty­jän pitää tuottaa itsestään kiin­nos­ta­va tyyppi: yksi­löl­li­nen mutta laajalti samas­tut­ta­va tyyp­pi­hah­mo.

  1. Belgrad, Daniel 1998. The Culture of Spontaneity: Improvisation and the Arts in Postwar America. Chicago: University of Chicago Press.
  2. Couldry, Nick 2010. Why Voice Matters: Culture and Politics after Neoliberalism. Los Angeles: Sage.
  3. Keisalo, Marianna & Multanen, Heikki 2017. Vallankumous syntyy vit­sai­le­mal­la. Antroblogi. Luettavissa: https://​antro​blogi​.fi/​2​0​1​7​/​0​2​/​k​o​m​e​d​i​a​-​j​a​-​v​a​l​ta/
  4. Knuuttila, Seppo; Hakamies, Pekka; Lampela, Elina (toim.) 2015. Huumorin skaalat: Esitys, tyyli, tarkoitus. Helsinki: Suomalaisen kir­jal­li­suu­den seura & Kalevalaseura.
  5. Krefting, Rebecca 2014. All Joking Aside. American Humor and Its Discontents. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
  6. MacDonald, Jamie 2018. ”Culture Goes Kapakka.” Voima-lehti. 20.8.2018.
  7. Luettavissa: http://​voima​.fi/​a​r​t​i​k​k​e​l​i​/​2​0​1​8​/​c​u​l​t​u​r​e​-​g​o​e​s​-​k​a​p​a​k​ka/
  8. Mäkelä, Maria et al. 2018. “Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplu­min paluu ja aika­lais­kriit­ti­nen nar­ra­to­lo­gia.” Avain 1/​18. Luettavissa: https://​journal​.fi/​a​v​a​i​n​/​a​r​t​i​c​l​e​/​v​i​e​w​/​7​0​0​1​2​/​3​1​078
  9. Rapport, Nigel 2012. Anyone: The Cosmopolitan Subject of Anthropology. Oxford: Berghahn.
  10. Toikka, Markku & Vento, Maritta 2000. Ala naurattaa! Stand Up -komedian käsikirja. Helsinki: Like.

Kirjoittaja

Antti Lindfors on Helsingissä ja Paimiossa asuva folkloristiikan väitöskirjatutkija Turun yliopistosta. Hänen esitarkastuksessa oleva väitöskirjansa, joka yhdistelee folkloristiikkaa, kielitieteellistä antropologiaa ja kulttuurintutkimusta, käsittelee stand up -komiikkaa itsen esittämisen muotona ja välittömyyden estetiikkana. Lindfors on Lähikuvan toimitussihteeri sekä toimittaja Eloressa ja The European Journal of Humour Research -lehdissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.