Stand up ‑komiikka on ainutlaatuinen yhdistelmä omaehtoista ja ‑kohtaista sooloesitystä, yhteisöllistä rituaalia ja jotain, mitä voisi kutsua välittömyyden estetiikaksi. Kuluvalla vuosituhannella tämä kansainvälisesti merkittävä lavataiteen laji on noussut suuren yleisön suosioon myös Suomessa.
Stand up ‑komiikan alkuasetelma on hämäävän yksinkertainen: koomikko nousee lavalle ja alkaa naurattaa yleisöä. Asetelman haastavuus ja nerokkuus piilee siinä, että tämä pitää tehdä omana itsenä, omilla jutuilla. Voit liioitella ja esittää minkä kykenet, mutta hahmo lavalla edustaa kuitenkin viime kädessä “sinua”.
Stand up ‑komiikassa voi nähdä kiinnekohtia moniin nykykulttuurin ilmiöihin, kuten tosi-tv:hen, peleihin ja roolipeleihin. Tai sosiaaliseen mediaan, jossa esitämme itseämme päivittäin joukolle ihmisiä, monesti omakohtaisten esimerkkitarinoiden kautta. Lavataiteista stand upin voi rinnastaa vaihtoehtolajeihin kuten burleskiin, dragiin ja lavarunouteen. Ne ovat esimerkiksi Helsingissä stand upin tavoin hyvässä nosteessa, joskus jopa samoilla klubeilla. Yhteistä näille taiteenlajeille on spontaani välittömyys, suodattamattomuus ja tee se itse ‑estetiikka.
Olen viimeistelyvaiheessa olevassa folkloristiikan väitöskirjassani tutkinut stand up ‑komiikkaa ajankohtaisena itsen esittämisen muotona ja kielitieteellisen antropologian termein ”semioottisena vuorovaikutuksena”. Tutkimuksen aineistona olen käyttänyt paitsi suomalaista (ja ennen muuta Helsingissä näkemääni ja tallentamaani) stand up ‑komiikkaa, myös englanninkielisiä stand up ‑spesiaaleja Netflixistä ja Youtubesta. Olen pyrkinyt tavoittamaan stand up ‑komiikan sen kahdessa päämuodossa: klubien ja baarien yhteisöllisenä rituaalina, johon tutkijan pitää heittäytyä kokemuksellisesti itse; ja editoituina tallenteina, jotka väistämättä muuntavat (mutta eivät poista) lajille ominaista ryhmädynamiikkaa.
Stand up perustuu spontaanin välittömyyden ja autenttisen läsnäolon ihanteille. Tämä ei tarkoita, etteivätkö koomikot jatkuvasti rikkoisi näitä ihanteita ja leikkisi niillä. Lajin tausta onkin 1900-luvun puolivälin angloamerikkalaisessa ”spontaaniuden kulttuurissa”, jonka keskeisinä juonteina kulttuurihistorioitsija Daniel Belgrad mainitsee abstraktin ekspressionismin, beat-kirjallisuuden ja kokeellisen jazzin. Yleisö on todennäköisesti tietoinen siitä, että stand up on käsikirjoitettua ja moneen kertaan harjoiteltua esitystä, mutta tämä ei näytä vähentävän spontaanin välittömyyden painoarvoa lajin ihanteena. Jos stand up on liian harjoitellun tai mekaanisen tuntuista, se muuttuu helposti vaivaannuttavaksi teatterimonologiksi. Tällöin se ei ole stand upia, joka yleisölajina perustuu ainutkertaiselle esiintyjän ja yleisön väliselle yhteydelle — ja myös edellyttää sen muodostumista.
Stand up huomiotaloutena
Kulttuurintutkijat kuvaavat länsimaista mediakulttuuria huomiotaloutena. Tässä taloudessa keskeisiä hyödykkeitä ja arvon mittareita on se rajallinen määrä aikaa, jonka olemme valmiita käyttämään erilaisiin ärsykkeisiin ja nautintoihin. Vastaavasti stand up ‑komiikassa voisi sanoa olevan hyvin pelkistetyssä mielessä kyse huomion herättämisestä ja ylläpitämisestä olemalla kiinnostava, samastuttava, hauska, törkeä tai jokin näiden yhdistelmä, sekä huomion tarkoituksellisesta johdattelemisesta. Palkintona huomion investoinnista yleisö saa mahdollisuuden elämyksellisesti myötäelää ja kokea maailma toisen ihmisen näkövinkkelistä, edes hetken verran.
Stand upin esittäminen on tavallaan kuin autolla ajamista. Molempia voi todella harjoitella vain aidossa, ennakoimattomassa tilanteessa muiden elävien toimijoiden kanssa, ei yksin kotona tai hiljaisella parkkipaikalla. Stand up ‑keikat ovatkin intensiivisiä ja arvaamattomia tapahtumia. Keikan alussa voi aistia, kuinka sekä esiintyjä että yleisö jännittävät tulevaa esitystä. Vaikka stand up on yksilölaji, sitä toteutetaan ryhmänä. Yleisö ja siihen muodostuva tunneperäinen yhteys onkin stand up ‑koomikolle paitsi arvokasta pääomaa myös keskeinen työkalu, jota hänen tulee oppia käsittelemään. Stand up ‑koomikko Kaisa Pylkkänen nostaa tämän esiintyjän ja yleisön välisen yhteyden koko lajin keskiöön:
“Ilman sitä ei ole mitään. Tuon yhteyden katkeaminen/puuttuminen on yhtä kuin lavakuolema. Paikan koko taas määrittää kuinka intiimiä yhteyttä voi edes teoriassa luoda. […] Ilman sitä yhteyttä, että elämme ja hengitämme samaa – minun – tietoisuuttani, on vaikea saada keikkaa lähtemään.”
Samassa tilassa läsnä olevien ihmisten kanssa jaettu tunnekokemus on liimaa, joka sitoo stand up ‑keikalle kokoontuneen ihmisjoukon hetkellisesti yhteen. Itse asiassa lupaus tunnelatauksesta on myös ensisijainen syy näiden joukkojen kokoontumiselle. Se on kaiketi myös yksi juonne siinä, miksi stand up on pitkään ollut kulttuurisesti väheksyttyä muiden kehollisia reaktioita herättelevien lajien, kuten kauhun ja pornon, tapaan. Tunneperäisen yhteyden ensisijaisuus nostaa esille aiheellisen kysymyksen siitä, miten stand up soveltuu yhteiskunnallisten ja poliittisten näkökantojen esittämiseen, johon laji tarjoaa mahdollisuuden.
Stand up ei kuitenkaan ole poliittista retoriikkaa tai luennoimista. Toisin sanoen stand up ‑komiikkaa ei ole välttämättä mielekästä arvioida asiasisällön kautta: ikään kuin koomikon arvo tyhjentyisi siihen, oppiiko esityksestä jotain ”uutta”. Stand up ‑koomikkoja voi olla mielekkäämpää arvioida esimerkiksi sen perusteella, onnistuvatko he sanoittamaan tunnistettavan kokemuksen tai ajatuksen oivaltavalla ja hauskalla tavalla, tai yksinkertaisesti saamaan yleisön mukaansa. Tässä suhteessa kiinnostava kysymys kuuluu, missä määrin stand upia koskevat arvioinnin käytännöt ovat vakiintuneet – vaikkapa Suomessa, jossa laji on yhä melko nuori – ja miten näiden käytäntöjen kehittyminen edistää itse lajin kehittymistä.

Kuva: Miki Yoshihito/Flickr (CC BY 2.0)
”Kuka tahansa” – yksilöllisyys ja samastuttavuus
Stand upin demokraattiseen, kansanomaiseen luonteeseen kuuluu, että lavalle voi nousta kuka tahansa. Tämä alkaa Suomessakin hiljalleen näkyä entistä monipuolisempana esiintyjäkaartina. Kuten stand up ‑koomikko Markku Toikka ja toimittaja Maritta Vento kuvaavat jo hieman ikääntyneessä stand up ‑oppaassaan Ala naurattaa!: ”Ikään kuin kuka tahansa voisi nousta ylös, stand up, yleisön joukosta ja alkaa puhua.” Helsinkiläinen stand up ‑koomikko Jamie MacDonald vahvistaa, että asia on näin myös käytännössä: ”Jos haluaa lavalle, pitää vain pyytää. Sen takia ei tarvitse käydä kouluja.”
Mikäli lajissa aikoo menestyä ja päästä lavalle jatkossakin, aloittelevan stand up ‑koomikon tulee löytää oma äänensä ja lavahahmonsa. Monet koomikot kuvaavat lavahahmoa kärjistetymmäksi tai pelkistetymmäksi versioksi itsestä, kun taas jotkut pohtivat, ovatko he lavalla kenties enemmän omia itsejään. Stand up ‑koomikko Joni Koivuniemen mukaan stand up ‑koomikko muuttuu kehittyessään ”sarjakuvahahmoksi, joka ei petä” – siis ainutkertaiseksi tyyppihahmokseen, jonka voi odottaa käyttäytyvän ja ajattelevan omalla yksilöllisellä tavallaan.
Tätä stand upin logiikkaa erilaisten tyyppihahmojen kavalkadina vahvistaa edelleen stand up ‑klubien käytäntö, että illan koomikot esitellään peräjälkeen sarjana, jossa jokaisen uuden esiintyjän tulisi olla ainakin yhtä yksilöllinen ja kiinnostava tyyppi kuin illan muut esiintyjät. Yksilöllisyyden kaksinaisuus ja koomisuus kuitenkin piilee siinä, että ne erottautuvimmat piirteemme, jotka tekevät meistä yksilöllisiä, tekevät meistä samalla jotenkin tyypillisiä – tai pahemmassa tapauksessa karikatyyrejä. Viittaammekin samanaikaisesti sekä ihmisen yksilöllisyyteen että tyypillisyyteen kuvaillessamme häntä ”hahmoksi” tai ”persoonaksi”. Siinä missä hyvä stand up ‑koomikko on tunnistettava hahmo, kuitenkin riittävän omaperäinen yllättääkseen katsojan, liian tyyppiytynyt koomikko on ennalta-arvattava tai mekaaninen. Tyyppiytyneisyys ei tarkoitakaan täysin samaa kuin lavahahmon tunnistettavuus. Tiedämme melko tarkkaan, millaisia juttuja odottaa Sarah Silvermanilta tai Stewart Leeltä. Heidän lavahahmonsa ovat tunnistettavia, mutta pikemminkin omaleimaisuuden kuin tyyppiytyneisyyden merkityksessä.

Kuva: Heorhii Heorhiichuk/Pixels (CC BY 2.0)
”Kuka tahansa” viittaa sellaiseen ihmiseen, joka on samanaikaisesti sekä yksilöllinen että yleisinhimillinen, kuten antropologi Nigel Rapport selventää. Yksilöllisen ainutkertaisuuden vastapuolena stand up ‑koomikolta vaaditaankin samastuttavuutta. Samastuttavuuden laadut vaihtelevat esiintyjien ja esitettyjen juttujen mukaan. Monet vetoavat epätäydellisyydestä ja vajavaisuudesta juontuvaan myötätuntoiseen samastumiseen, toiset ihannoivaan laatuun, kun taas kolmannet ironisoivat koko asetelman tekemällä samastumisesta pääosin mahdotonta.
Omakohtaiset tarinat tarjoavat erityisen tehokkaan keinon herätellä samastuttavuutta. Stand up heijastelee kerronnantutkijoiden nimeämää ”tarinallistunutta” nykykulttuuria, jossa tarinalla on arvoa ja elämänmakuisella “tositarinalla” sitä on erityisen paljon. Koska stand up ‑yleisöt koostuvat tyypillisesti hajanaisesta joukosta ihmisiä, juttujen aiheita etsitään tunnistettavan, jaetun ja arkipäiväisen piiristä: sosiaalisen elämän tapakoodistosta, päivä- ja paikkakohtaisista tapahtumista, parisuhteista, seksuaalisuudesta tai muuten hyvin kerronnallisesti latautuneista (muttei liian radikaaleista) aiheista kuten huumekokeiluista — tai yksinkertaisesti erikoisista tilanteista.
Stand up ‑komiikan kannalta Rapportin havainto on ennen muuta poliittisesti mielenkiintoinen. Hänen mukaansa tila, jossa ihminen voi julkisesti esittää itseään yleisinhimillisenä ja samastuttavana on epätasaisesti jakautunut. Universaalit yleistykset ovat perinteisesti olleet valkoisen hetero-cis-miehen etuoikeutta. Olemmekin tottuneet näkemään heidänlaisiaan hallitsemassa julkista puheavaruutta — ja stand up ‑lavoja.
Vähemmistökoomikot puolestaan eivät välttämättä täytä ”ymmärrettävyyden normeja”, joita hallitseva enemmistö ylläpitää. Esimerkiksi filosofi Judith Butler puhuu muunsukupuolisuudesta suurelle yleisölle ”käsittämättömänä”. Vähemmistökoomikot joutuvatkin huomioimaan myös sen mahdollisuuden, että heitä arvioidaan yksinomaan ryhmänsä edustajina. Stand up nostaa näin esille myös laajemman kysymyksen siitä, millaisille ihmisille ylipäätään myönnetään yksilöllisyys, auktoriteettia ja tilaa puhua. Entä kenelle sallimme oikeuden johdatella itsemme yhteisen naurun alkulähteille? Stand up on huomion ja samastuttavuuden taloutena ennen muuta poliittinen ja eettinen talous.
Stand up ‑komiikka aikalaisdiagnoosina
Stand up ‑komiikkaan olisi syytä kiinnittää aiempaa enemmän huomiota, sillä se on kaikesta päätellen hyvää vauhtia nostamassa statustaan myös valtakulttuurin piirissä. Merkkinä tästä pitäisin viimeistään viime kesän mediasensaatiota, australialaiskoomikko Hannah Gadsbyn stand up ‑spesiaali Nanettea.
Arvelisin stand upin suosiossa olevan ainakin osittain kyse myös siitä, miten laji kiinnittyy aikaansa ja nykykulttuurin virtauksiin. Stand up leikittelee omaperäisesti nykykulttuurin vaikutusvaltaisilla ihanteilla, kuten autenttisella omakohtaisuudella ja spontaanilla välittömyydellä. Stand upille ominaisessa hetkellisessä yhteisöllisyyden tunteessa on myös jotain yhteistä sosiaalisen median yhteisöjen kanssa, jotka syntyvät ja kuolevat satunnaisten kiertoviestien ja meemien äärelle. Stand up onkin kiinnostavaa, koska siinä esiintyjän pitää tuottaa itsestään kiinnostava tyyppi: yksilöllinen mutta laajalti samastuttava tyyppihahmo.
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: Tim Mossholder/Pixels (CC BY 2.0)
- Belgrad, Daniel 1998. The Culture of Spontaneity: Improvisation and the Arts in Postwar America. Chicago: University of Chicago Press.
- Couldry, Nick 2010. Why Voice Matters: Culture and Politics after Neoliberalism. Los Angeles: Sage.
- Keisalo, Marianna & Multanen, Heikki 2017. Vallankumous syntyy vitsailemalla. Antroblogi. Luettavissa: https://antroblogi.fi/2017/02/komedia-ja-valta/
- Knuuttila, Seppo; Hakamies, Pekka; Lampela, Elina (toim.) 2015. Huumorin skaalat: Esitys, tyyli, tarkoitus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Kalevalaseura.
- Krefting, Rebecca 2014. All Joking Aside. American Humor and Its Discontents. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
- MacDonald, Jamie 2018. ”Culture Goes Kapakka.” Voima-lehti. 20.8.2018.
- Luettavissa: http://voima.fi/artikkeli/2018/culture-goes-kapakka/
- Mäkelä, Maria et al. 2018. “Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.” Avain 1/18. Luettavissa: https://journal.fi/avain/article/view/70012/31078
- Rapport, Nigel 2012. Anyone: The Cosmopolitan Subject of Anthropology. Oxford: Berghahn.
- Toikka, Markku & Vento, Maritta 2000. Ala naurattaa! Stand Up ‑komedian käsikirja. Helsinki: Like.
[rns_reactions]