Stand up -komiikan sarjakuvahahmot, karikatyyrit ja kiinnostavat tyypit

Stand up -komiikka on ainutlaatuinen yhdistelmä omaehtoista ja -kohtaista sooloesitystä, yhteisöllistä rituaalia ja jotain, mitä voisi kutsua välittömyyden estetiikaksi. Kuluvalla vuosituhannella tämä kansainvälisesti merkittävä lavataiteen laji on noussut suuren yleisön suosioon myös Suomessa.

Stand up -komiikan alkua­se­tel­ma on hämäävän yksin­ker­tai­nen: koomikko nousee lavalle ja alkaa naurattaa yleisöä. Asetelman haas­ta­vuus ja nerokkuus piilee siinä, että tämä pitää tehdä omana itsenä, omilla jutuilla. Voit lii­oi­tel­la ja esittää minkä kykenet, mutta hahmo lavalla edustaa kuitenkin viime kädessä “sinua”.

Stand up -komii­kas­sa voi nähdä kiin­ne­koh­tia moniin nyky­kult­tuu­rin ilmiöihin, kuten tosi-tv:hen, peleihin ja roo­li­pe­lei­hin. Tai sosi­aa­li­seen mediaan, jossa esitämme itseämme päi­vit­täin joukolle ihmisiä, monesti oma­koh­tais­ten esi­merk­ki­ta­ri­noi­den kautta. Lavataiteista stand upin voi rinnastaa vaih­toeh­to­la­jei­hin kuten bur­les­kiin, dragiin ja lava­ru­nou­teen. Ne ovat esi­mer­kik­si Helsingissä stand upin tavoin hyvässä nosteessa, joskus jopa samoilla klubeilla. Yhteistä näille tai­teen­la­jeil­le on spontaani välit­tö­myys, suo­dat­ta­mat­to­muus ja tee se itse -este­tiik­ka.

Olen vii­meis­te­ly­vai­hees­sa olevassa folklo­ris­tii­kan väi­tös­kir­jas­sa­ni tutkinut stand up -komiikkaa ajan­koh­tai­se­na itsen esit­tä­mi­sen muotona ja kie­li­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian termein ”semioot­ti­se­na vuo­ro­vai­ku­tuk­se­na”. Tutkimuksen aineis­to­na olen käyttänyt paitsi suo­ma­lais­ta (ja ennen muuta Helsingissä näkemääni ja tal­len­ta­maa­ni) stand up -komiikkaa, myös englan­nin­kie­li­siä stand up -spe­si­aa­le­ja Netflixistä ja Youtubesta. Olen pyrkinyt tavoit­ta­maan stand up -komiikan sen kahdessa pää­muo­dos­sa: klubien ja baarien yhtei­söl­li­se­nä ritu­aa­li­na, johon tutkijan pitää heit­täy­tyä koke­muk­sel­li­ses­ti itse; ja edi­toi­tui­na tal­len­tei­na, jotka väis­tä­mät­tä muuntavat (mutta eivät poista) lajille ominaista ryh­mä­dy­na­miik­kaa.

Stand up perustuu spon­taa­nin välit­tö­myy­den ja autent­ti­sen läsnäolon ihan­teil­le. Tämä ei tarkoita, ettei­vät­kö koomikot jat­ku­vas­ti rikkoisi näitä ihanteita ja leikkisi niillä. Lajin tausta onkin 1900-luvun puo­li­vä­lin angloa­me­rik­ka­lai­ses­sa ”spon­taa­niu­den kult­tuu­ris­sa”, jonka kes­kei­si­nä juonteina kult­tuu­ri­his­to­rioit­si­ja Daniel Belgrad mainitsee abstrak­tin ekspres­sio­nis­min, beat-kir­jal­li­suu­den ja kokeel­li­sen jazzin. Yleisö on toden­nä­köi­ses­ti tietoinen siitä, että stand up on käsi­kir­joi­tet­tua ja moneen kertaan har­joi­tel­tua esitystä, mutta tämä ei näytä vähen­tä­vän spon­taa­nin välit­tö­myy­den pai­noar­voa lajin ihanteena. Jos stand up on liian har­joi­tel­lun tai mekaa­ni­sen tuntuista, se muuttuu helposti vai­vaan­nut­ta­vak­si teat­te­ri­mo­no­lo­gik­si. Tällöin se ei ole stand upia, joka ylei­sö­la­ji­na perustuu ainut­ker­tai­sel­le esiin­ty­jän ja yleisön väliselle yhtey­del­le — ja myös edel­lyt­tää sen muo­dos­tu­mis­ta.

Stand up huomiotaloutena

Kulttuurintutkijat kuvaavat län­si­mais­ta media­kult­tuu­ria huo­mio­ta­lou­te­na. Tässä talou­des­sa keskeisiä hyö­dyk­kei­tä ja arvon mit­ta­rei­ta on se rajal­li­nen määrä aikaa, jonka olemme valmiita käyt­tä­mään eri­lai­siin ärsyk­kei­siin ja nau­tin­toi­hin. Vastaavasti stand up -komii­kas­sa voisi sanoa olevan hyvin pel­kis­te­tys­sä mielessä kyse huomion herät­tä­mi­ses­tä ja yllä­pi­tä­mi­ses­tä olemalla kiin­nos­ta­va, samas­tut­ta­va, hauska, törkeä tai jokin näiden yhdis­tel­mä, sekä huomion tar­koi­tuk­sel­li­ses­ta joh­dat­te­le­mi­ses­ta. Palkintona huomion inves­toin­nis­ta yleisö saa mah­dol­li­suu­den elä­myk­sel­li­ses­ti myötäelää ja kokea maailma toisen ihmisen näkö­vink­ke­lis­tä, edes hetken verran.

Stand upin esit­tä­mi­nen on tavallaan kuin autolla ajamista. Molempia voi todella har­joi­tel­la vain aidossa, enna­koi­mat­to­mas­sa tilan­tees­sa muiden elävien toi­mi­joi­den kanssa, ei yksin kotona tai hil­jai­sel­la park­ki­pai­kal­la. Stand up -keikat ovatkin inten­sii­vi­siä ja arvaa­mat­to­mia tapah­tu­mia. Keikan alussa voi aistia, kuinka sekä esiintyjä että yleisö jän­nit­tä­vät tulevaa esitystä. Vaikka stand up on yksi­lö­la­ji, sitä toteu­te­taan ryhmänä. Yleisö ja siihen muo­dos­tu­va tun­ne­pe­räi­nen yhteys onkin stand up -koo­mi­kol­le paitsi arvokasta pääomaa myös keskeinen työkalu, jota hänen tulee oppia käsit­te­le­mään. Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen nostaa tämän esiin­ty­jän ja yleisön välisen yhteyden koko lajin keskiöön:

Ilman sitä ei ole mitään. Tuon yhteyden katkeaminen/​puuttuminen on yhtä kuin lava­kuo­le­ma. Paikan koko taas määrittää kuinka intiimiä yhteyttä voi edes teoriassa luoda. […] Ilman sitä yhteyttä, että elämme ja hen­gi­täm­me samaa – minun – tie­toi­suut­ta­ni, on vaikea saada keikkaa lähtemään.”

Samassa tilassa läsnä olevien ihmisten kanssa jaettu tun­ne­ko­ke­mus on liimaa, joka sitoo stand up -keikalle kokoon­tu­neen ihmis­jou­kon het­kel­li­ses­ti yhteen. Itse asiassa lupaus tun­ne­la­tauk­ses­ta on myös ensi­si­jai­nen syy näiden joukkojen kokoon­tu­mi­sel­le. Se on kaiketi myös yksi juonne siinä, miksi stand up on pitkään ollut kult­tuu­ri­ses­ti vähek­syt­tyä muiden kehol­li­sia reak­tioi­ta herät­te­le­vien lajien, kuten kauhun ja pornon, tapaan. Tunneperäisen yhteyden ensi­si­jai­suus nostaa esille aiheel­li­sen kysy­myk­sen siitä, miten stand up soveltuu yhteis­kun­nal­lis­ten ja poliit­tis­ten näkö­kan­to­jen esit­tä­mi­seen, johon laji tarjoaa mah­dol­li­suu­den.

Stand up ei kui­ten­kaan ole poliit­tis­ta reto­riik­kaa tai luen­noi­mis­ta. Toisin sanoen stand up -komiikkaa ei ole vält­tä­mät­tä mie­le­käs­tä arvioida asia­si­säl­lön kautta: ikään kuin koomikon arvo tyh­jen­tyi­si siihen, oppiiko esi­tyk­ses­tä jotain ”uutta”. Stand up -koo­mik­ko­ja voi olla mie­lek­kääm­pää arvioida esi­mer­kik­si sen perus­teel­la, onnis­tu­vat­ko he sanoit­ta­maan tun­nis­tet­ta­van koke­muk­sen tai ajatuksen oival­ta­val­la ja hauskalla tavalla, tai yksin­ker­tai­ses­ti saamaan yleisön mukaansa. Tässä suhteessa kiin­nos­ta­va kysymys kuuluu, missä määrin stand upia koskevat arvioin­nin käytännöt ovat vakiin­tu­neet – vaikkapa Suomessa, jossa laji on yhä melko nuori – ja miten näiden käy­tän­tö­jen kehit­ty­mi­nen edistää itse lajin kehit­ty­mis­tä.

”Kuka tahansa” – yksilöllisyys ja samastuttavuus

Stand upin demo­kraat­ti­seen, kan­san­omai­seen luon­tee­seen kuuluu, että lavalle voi nousta kuka tahansa. Tämä alkaa Suomessakin hil­jal­leen näkyä entistä moni­puo­li­sem­pa­na esiin­ty­jä­kaar­ti­na. Kuten stand up -koomikko Markku Toikka ja toi­mit­ta­ja Maritta Vento kuvaavat jo hieman ikään­ty­nees­sä stand up -oppaas­saan Ala naurattaa!: ”Ikään kuin kuka tahansa voisi nousta ylös, stand up, yleisön joukosta ja alkaa puhua.” Helsinkiläinen stand up -koomikko Jamie MacDonald vahvistaa, että asia on näin myös käy­tän­nös­sä: ”Jos haluaa lavalle, pitää vain pyytää. Sen takia ei tarvitse käydä kouluja.”

Mikäli lajissa aikoo menestyä ja päästä lavalle jat­kos­sa­kin, aloit­te­le­van stand up -koomikon tulee löytää oma äänensä ja lava­hah­mon­sa. Monet koomikot kuvaavat lava­hah­moa kär­jis­te­tym­mäk­si tai pel­kis­te­tym­mäk­si versioksi itsestä, kun taas jotkut pohtivat, ovatko he lavalla kenties enemmän omia itsejään. Stand up -koomikko Joni Koivuniemen mukaan stand up -koomikko muuttuu kehit­tyes­sään ”sar­ja­ku­va­hah­mok­si, joka ei petä” – siis ainut­ker­tai­sek­si tyyp­pi­hah­mok­seen, jonka voi odottaa käyt­täy­ty­vän ja ajat­te­le­van omalla yksi­löl­li­sel­lä tavallaan.

Tätä stand upin logiikkaa eri­lais­ten tyyp­pi­hah­mo­jen kaval­ka­di­na vahvistaa edelleen stand up -klubien käytäntö, että illan koomikot esi­tel­lään perä­jäl­keen sarjana, jossa jokaisen uuden esiin­ty­jän tulisi olla ainakin yhtä yksi­löl­li­nen ja kiin­nos­ta­va tyyppi kuin illan muut esiin­ty­jät. Yksilöllisyyden kak­si­nai­suus ja koomisuus kuitenkin piilee siinä, että ne erot­tau­tu­vim­mat piir­teem­me, jotka tekevät meistä yksi­löl­li­siä, tekevät meistä samalla jotenkin tyy­pil­li­siä – tai pahem­mas­sa tapauk­ses­sa kari­ka­tyy­re­jä. Viittaammekin saman­ai­kai­ses­ti sekä ihmisen yksi­löl­li­syy­teen että tyy­pil­li­syy­teen kuvail­les­sam­me häntä ”hahmoksi” tai ”per­soo­nak­si”. Siinä missä hyvä stand up -koomikko on tun­nis­tet­ta­va hahmo, kuitenkin riittävän oma­pe­räi­nen yllät­tääk­seen katsojan, liian tyyp­piy­ty­nyt koomikko on ennalta-arvattava tai mekaa­ni­nen. Tyyppiytyneisyys ei tar­koi­ta­kaan täysin samaa kuin lava­hah­mon tun­nis­tet­ta­vuus. Tiedämme melko tarkkaan, millaisia juttuja odottaa Sarah Silvermanilta tai Stewart Leeltä. Heidän lava­hah­mon­sa ovat tun­nis­tet­ta­via, mutta pikem­min­kin oma­lei­mai­suu­den kuin tyyp­piy­ty­nei­syy­den mer­ki­tyk­ses­sä.

”Kuka tahansa” viittaa sel­lai­seen ihmiseen, joka on saman­ai­kai­ses­ti sekä yksi­löl­li­nen että ylei­sin­hi­mil­li­nen, kuten ant­ro­po­lo­gi Nigel Rapport selventää. Yksilöllisen ainut­ker­tai­suu­den vas­ta­puo­le­na stand up -koo­mi­kol­ta vaa­di­taan­kin samas­tut­ta­vuut­ta. Samastuttavuuden laadut vaih­te­le­vat esiin­ty­jien ja esi­tet­ty­jen juttujen mukaan. Monet vetoavat epä­täy­del­li­syy­des­tä ja vaja­vai­suu­des­ta juon­tu­vaan myö­tä­tun­toi­seen samas­tu­mi­seen, toiset ihan­noi­vaan laatuun, kun taas kolmannet iro­ni­soi­vat koko asetelman tekemällä samas­tu­mi­ses­ta pääosin mah­do­ton­ta.

Omakohtaiset tarinat tarjoavat erityisen tehokkaan keinon herätellä samas­tut­ta­vuut­ta. Stand up hei­jas­te­lee ker­ron­nan­tut­ki­joi­den nimeämää ”tari­nal­lis­tu­nut­ta” nyky­kult­tuu­ria, jossa tarinalla on arvoa ja elä­män­ma­kui­sel­la “tosi­ta­ri­nal­la” sitä on erityisen paljon. Koska stand up -yleisöt koostuvat tyy­pil­li­ses­ti haja­nai­ses­ta joukosta ihmisiä, juttujen aiheita etsitään tun­nis­tet­ta­van, jaetun ja arki­päi­väi­sen piiristä: sosi­aa­li­sen elämän tapa­koo­dis­tos­ta, päivä- ja paik­ka­koh­tai­sis­ta tapah­tu­mis­ta, pari­suh­teis­ta, sek­su­aa­li­suu­des­ta tai muuten hyvin ker­ron­nal­li­ses­ti latau­tu­neis­ta (muttei liian radi­kaa­leis­ta) aiheista kuten huu­me­ko­kei­luis­ta — tai yksin­ker­tai­ses­ti eri­koi­sis­ta tilan­teis­ta.

Stand up -komiikan kannalta Rapportin havainto on ennen muuta poliit­ti­ses­ti mie­len­kiin­toi­nen. Hänen mukaansa tila, jossa ihminen voi jul­ki­ses­ti esittää itseään ylei­sin­hi­mil­li­se­nä ja samas­tut­ta­va­na on epä­ta­sai­ses­ti jakau­tu­nut. Universaalit yleis­tyk­set ovat perin­tei­ses­ti olleet valkoisen hetero-cis-miehen etuoi­keut­ta. Olemmekin tottuneet näkemään hei­dän­lai­si­aan hal­lit­se­mas­sa julkista puhea­va­ruut­ta — ja stand up -lavoja.

Vähemmistökoomikot puo­les­taan eivät vält­tä­mät­tä täytä ”ymmär­ret­tä­vyy­den normeja”, joita hal­lit­se­va enemmistö ylläpitää. Esimerkiksi filosofi Judith Butler puhuu muun­su­ku­puo­li­suu­des­ta suurelle yleisölle ”käsit­tä­mät­tö­mä­nä”. Vähemmistökoomikot jou­tu­vat­kin huo­mioi­maan myös sen mah­dol­li­suu­den, että heitä arvioi­daan yksi­no­maan ryhmänsä edus­ta­ji­na. Stand up nostaa näin esille myös laajemman kysy­myk­sen siitä, mil­lai­sil­le ihmisille yli­pää­tään myön­ne­tään yksi­löl­li­syys, auk­to­ri­teet­tia ja tilaa puhua. Entä kenelle sallimme oikeuden joh­da­tel­la itsemme yhteisen naurun alku­läh­teil­le? Stand up on huomion ja samas­tut­ta­vuu­den taloutena ennen muuta poliit­ti­nen ja eettinen talous.

Stand up -komiikka aikalaisdiagnoosina

Stand up -komiik­kaan olisi syytä kiin­nit­tää aiempaa enemmän huomiota, sillä se on kaikesta päätellen hyvää vauhtia nos­ta­mas­sa sta­tus­taan myös val­ta­kult­tuu­rin piirissä. Merkkinä tästä pitäisin vii­meis­tään viime kesän media­sen­saa­tio­ta, austra­lia­lais­koo­mik­ko Hannah Gadsbyn stand up -spesiaali Nanettea.

Arvelisin stand upin suosiossa olevan ainakin osittain kyse myös siitä, miten laji kiin­nit­tyy aikaansa ja nyky­kult­tuu­rin vir­tauk­siin. Stand up lei­kit­te­lee oma­pe­räi­ses­ti nyky­kult­tuu­rin vai­ku­tus­val­tai­sil­la ihan­teil­la, kuten autent­ti­sel­la oma­koh­tai­suu­del­la ja spon­taa­nil­la välit­tö­myy­del­lä. Stand upille omi­nai­ses­sa het­kel­li­ses­sä yhtei­söl­li­syy­den tunteessa on myös jotain yhteistä sosi­aa­li­sen median yhtei­sö­jen kanssa, jotka syntyvät ja kuolevat satun­nais­ten kier­to­vies­tien ja meemien äärelle. Stand up onkin kiin­nos­ta­vaa, koska siinä esiin­ty­jän pitää tuottaa itsestään kiin­nos­ta­va tyyppi: yksi­löl­li­nen mutta laajalti samas­tut­ta­va tyyp­pi­hah­mo.

  1. Belgrad, Daniel 1998. The Culture of Spontaneity: Improvisation and the Arts in Postwar America. Chicago: University of Chicago Press.
  2. Couldry, Nick 2010. Why Voice Matters: Culture and Politics after Neoliberalism. Los Angeles: Sage.
  3. Keisalo, Marianna & Multanen, Heikki 2017. Vallankumous syntyy vit­sai­le­mal­la. Antroblogi. Luettavissa: https://​antro​blogi​.fi/​2​0​1​7​/​0​2​/​k​o​m​e​d​i​a​-​j​a​-​v​a​l​ta/
  4. Knuuttila, Seppo; Hakamies, Pekka; Lampela, Elina (toim.) 2015. Huumorin skaalat: Esitys, tyyli, tarkoitus. Helsinki: Suomalaisen kir­jal­li­suu­den seura & Kalevalaseura.
  5. Krefting, Rebecca 2014. All Joking Aside. American Humor and Its Discontents. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
  6. MacDonald, Jamie 2018. ”Culture Goes Kapakka.” Voima-lehti. 20.8.2018.
  7. Luettavissa: http://​voima​.fi/​a​r​t​i​k​k​e​l​i​/​2​0​1​8​/​c​u​l​t​u​r​e​-​g​o​e​s​-​k​a​p​a​k​ka/
  8. Mäkelä, Maria et al. 2018. “Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplu­min paluu ja aika­lais­kriit­ti­nen nar­ra­to­lo­gia.” Avain 1/​18. Luettavissa: https://​journal​.fi/​a​v​a​i​n​/​a​r​t​i​c​l​e​/​v​i​e​w​/​7​0​0​1​2​/​3​1​078
  9. Rapport, Nigel 2012. Anyone: The Cosmopolitan Subject of Anthropology. Oxford: Berghahn.
  10. Toikka, Markku & Vento, Maritta 2000. Ala naurattaa! Stand Up -komedian käsikirja. Helsinki: Like.

Kirjoittaja

Antti Lindfors on Helsingissä ja Paimiossa asuva folkloristiikan väitöskirjatutkija Turun yliopistosta. Hänen esitarkastuksessa oleva väitöskirjansa, joka yhdistelee folkloristiikkaa, kielitieteellistä antropologiaa ja kulttuurintutkimusta, käsittelee stand up -komiikkaa itsen esittämisen muotona ja välittömyyden estetiikkana. Lindfors on Lähikuvan toimitussihteeri sekä toimittaja Eloressa ja The European Journal of Humour Research -lehdissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Burleski on lavataidetta, joka tunnetaan ennen kaikkea näyttävästä estetiikasta ja tavastaan esittää seksuaalisuutta. Mitä burleskiesiintjät itse ajattelevat lajinsa estetiikasta? Entä kuinka lähellä median luomat mielikuvat burleskista ovat sitä kuvastoa, mitä esiintyjät itse haluavat lajinsa pariin tuottaa?

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta - festivaaliympäristö kun sisältää monia arkijärjestyksen kiepautuksia, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.