Siirry suoraan sisältöön

Kanafileitä ja mausteseoksia kansainvälisessä oikeudessa

Kuinka antropologi tutkii kansainvälistä oikeutta – entä miten kanafileet ja mausteseokset liittyvät asiaan? Oikeusantropologi Miia Halme-Tuomisaari avaa nykyaikaista ihmisoikeusilmiötä tarkastelevaa tutkimustaan Tulokulmia-kolumnissaan.

Kuinka sovellat antropologiaa kansainvälistä oikeutta koskevaan tutkimukseesi? Tämä on yksi yleisimpiä kysymyksiä, joita minulle esitetään. Kysymys tuntuu joka kerralla yhtä hankalalta. En nimittäin koe soveltavani yhtään mitään yhtikäs mihinkään. Lievästi kärjistäen.


Syyn voisi kenties selittää näin: ei kansainvälinen oikeus ole mikään kanafile, jonka voi poimia valmiina supermarketin kylmäaltaasta – ja maustaa sen kotona ennen kypsentämistä valmiilla mausteseoksella nimeltä antropologia.


Tutkimus ei yksinkertaisesti toimi niin. Myös oikea todellisuus on monin verroin mutkikkaampaa, ja tämän vuoksi kiinnostavampaa. Samasta syystä myös kansainvälisen oikeuden tutkiminen antropologina on loputtoman kiehtovaa.

Asiasta ihmisoikeudeksi

Määritän itseni oikeusantropologiksi, joka tutkii nykyaikaista ihmisoikeusilmiötä; sen kieltä, ideologiaa, yhteisöä ja ihmisoikeusartefakteja kuten asiakirjoja. Tarkastelen tapahtumaketjuja, joiden avulla tietty asia saavuttaa kyseenalaistamattoman ihmisoikeuden aseman.


Ajankohtaisen esimerkin tällaisesta asiasta tarjoavat seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Vielä kaksi vuosikymmentä sitten niiden asema oli marginaalinen: YK:n puitteissa ei käytännössä ollut seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koskevaa normistoa, eikä YK:n yleiskokouksen julkilausumia.


Myöskään YK:n ihmisoikeussopimuksia valvovat asiantuntijaelimet eivät nostaneet seksuaalivähemmistöjen asemaa esiin. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet eivät nousseet keskiöön Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.Sama marginaalisuus näkyi Suomessa. Seksuaalivähemmistöjen asema ei ollut osa vakiintunutta suomalaista ihmisoikeuskeskustelua. Seksuaalivähemmistöjä ei mainittu ihmisoikeusraporteissa eikä seksuaalivähemmistöjen asemasta puhuttu suomalaisessa lainsäädännössä ihmisoikeuksina.


Sitten jotain tapahtui. Yhtäkkiä liki kaikki tuntuivat tunnustavan sateenkaaren värejä. Lainsäädäntö alkoi muuttua. Pride siirtyi marginaalista valtavirtaan – siitä tuli eräänlainen aktivismin Flow-festivaali, jolle myös suuret kaupalliset toimijat tarjosivat kilvan tukeaan.


Kuin yhdessä yössä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustamisesta tuli poikkeavaa – ja paheksuttavaa. Luterilaisesta kirkosta ei liene koskaan ole eronnut yhdessä yössä niin montaa jäsentä kuin vuonna 2010, kun kansanedustaja ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen luonnehti suorassa TV-lähetyksessä homoja epänormaaleiksi synnintekijöiksi.

LGBTI-oikeudet YK:n ihmisoikeuskomiteassa

Vastaavanlainen muutos on nähtävissä YK:n kontekstissa. Väläykset YK:n ihmisoikeuskomitean istunnoista Genevestä valaisevat asiaa. Ihmisoikeuskomitea on asiantuntijaelin, joka valvoo kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (KP-sopimusta).


Ennen vuotta 2007 ihmisoikeuskomitea käsitteli seksuaalivähemmistöjen oikeuksia harvoin. Teema ei noussut keskeisesti esiin loppupäätelmissä, jotka komitea koosti kunkin tarkastelemansa valtion määräaikaisraporteista.


Vuoteen 2013 mennessä tilanne oli muuttunut, sillä nyt ihmisiokeuskomitea käsitteli seksuaalivähemmistöjen oikeuksia tai LGBTI-oikeuksia – lesbian, gay, bisexual, transgender & intersex -oikeuksia, kuten ne ihmisoikeuskielellä tunnetaan – liki jokaisen tarkastelemansa maan kohdalla.Laajempi YK:n ihmisoikeuskentän tarkastelu osoittaa, että sama muutos on havaittavissa yleisemmin. Seksuaalivähemmistöjen asemasta keskustellaan toistuvasti YK:n yleiskokouksessa. LGBTI-oikeuksien tiimoille on syntynyt lukuisia toimenpideohjelmia.


Seksuaalivähemmistöjen asema ihmisoikeutena näyttää vakiintuneen. Samalla asema ei ole edelleenkään kiistaton, sillä myös YK:n jäsenmaiden keskuudessa teema herättää vahvaa vastarintaa.


Jakolinja on tuttu kansainvälisestä politiikasta: LGBTI-oikeuksia tukevat Länsi-Euroopan valtiot ja Yhdysvallat – huolimatta teeman herättämästä ristiriidasta Yhdysvaltain sisäpolitiikassa. Niitä vastustavat Venäjä ja muut entisen itäblokin valtiot sekä islamilaiset maat, lisänään Kiina.

LGBTI-oikeudet, laki ja antropologia

Mitä edellä summattu tarkoittaa seksuaalivähemmistöjen ja lain väliselle suhteelle? Ovatko seksuaalivähemmistöjen oikeudet yksiselitteisesti muuttuneet osaksi lakia? Asia on jälleen mutkikkaampi kuin ensisilmäyksellä voisi ajatella.


Jos tarkastelemme asiaa kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, on ensin todettava, ettei edelleenkään ole olemassa kansainvälistä LGBTI-oikeuksien yleissopimusta. Tässä vertailukohtana toimivat esimerkiksi naisten tai lasten oikeuksien yleissopimukset.Aloite LGBTI-oikeuksien yleissopimukselle oli vireillä hetken 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Pian kuitenkin nähtiin, ettei aika ollut oikea tällaiselle juridiselle sopimukselle – vastarinta oli YK:n jäsenvaltioiden sisällä liian suurta.


Tämän seurauksena lobbaus muutti suuntaa. Uuden sopimuksen sijaan aktivistit pyrkivät osoittamaan, kuinka olemassa olevat ihmisoikeussopimukset kattavat myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Tämän tulkinnan mukaan seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat siis myös lakia. Samalla vastarinta tätä tulkintaa kohtaan jatkuu.

Antropologinen pallopeli

Tätä LGBTI-oikeuksien ja lain välistä rajankäyntiä voisi kuvailla yhdysvaltalaisen oikeusteoreetikon Duncan Kennedyn sanalla “pallotteleminen” – straddling. Yhtäällä ovat toimijat, jotka puolustavat LGBTI-asemaa lain kentällä. Toisaalla ovat toimijat, jotka vastustavat tätä.


Yhtäällä ovat toimijat, jotka puolustavat lain tulkinnan laajentamista. Heidän perusteenaan on väite, että seksuaalivähemmistöjen asema on asia, jonka tulisi olla laissa. Toisaalla ovat erimieliset, jotka kiistävät tämän tulkinnan ja haastavat kokonaisvaltaisesti LGBTI-kysymyksen linkittämisen ihmisoikeuksiin.


Yksi nykyaikaisen ihmisoikeusilmiön merkittävimpiä dynamiikkoja on sen jatkuva pyrkimys vahvistaa juridista luonnettaan. Toisin sanoen saada ihmisoikeuksiksi mielletyille asiolle vahvistus laista. Konkreettisesti tämä on tarkoittanut esimerkiksi naisten ja lasten oikeuksien kirjaamista lakiin. Mikäli ihmisoikeuksien määrityksessä noudatettaisiin esimerkiksi Ranskan vuoden 1789 ihmisoikeusjulistuksen määritelmää, oikeuksia olisi vain miespuolisilla Ranskan kansalaisilla.


Tämän lain kentän laajentamista ajavan dynamiikan etulinjassa ovat ihmisoikeusjuristit, jotka toimivat ihmisoikeusilmiön sisällä asiantuntija-aktivisteina mutkikkain ja hienostunein ammattilaiskäytäntein.Tätä kaikkea tarkastelen antropologina. Tarkastelen sitä, minkälaisia argumentteja pallopelin eri osapuolet käyttävät. Tutkin sitä, minkälaisista asiantuntijarooleista käsin he keskusteluun osallistuvat sekä sitä, minkälaisin argumentein ihmisoikeuksien asemaa laissa pyritään vahvistamaan.


Havainnoin toimintamalleja, jotka tuovat pallopelissä menestystä. Analysoin sitä, mitä tällainen pallopeli kertoo aikamme arvoista ja yhteiskunnasta. Tämän kaiken seurauksena muodostan käsityksen muun muassa siitä, miltä kansainvälinen oikeus juuri LGBTI-oikeuksien kohdalla näyttää. Matkan varrella linkitän oman käsitykseni muiden tutkijoiden analyysiin, kenties jostain toisesta pallopelistä.


Yksi tällainen on ranskalaisen antropologin ja tieteenfilosofi Bruno Latourin tutkimus luonnontieteellisistä laboratorioista. Latour analysoi jo 1970-luvulla käynnistyneissä tutkimuksissaan luonnontieteilijöitä työssään. Hänen pyrkimyksensä oli jäsentää prosesseja, joiden kautta tieteellinen löydös saavutti kiistattoman tieteellisen tosiseikan aseman.


Latour on sittemmin jatkanut analyysiaan myös oikeusistuntojen käsittelyyn jäsentäen tapaa, jolla niiden käytänteet tuottavat käsityksiä totuudesta. Oikeastaan täsmälleen samaa lähestymistapaa sovellan nyt omassa ihmisoikeuksia käsittelevässä tutkimuksessani.

Kun mieli sanoi NAKS: antropologinen herääminen

Mikä tästä kaikesta tekee juuri antropologiaa – miksei kyseessä voisi olla ennemmin vaikkapa kansainvälisen oikeuden tutkimus tai sosiologia? Periaatteessa aivan mainiosti voisikin olla. Faktaa nimittäin on, etteivät tieteenalojen rajat ole kiveen kirjoitettuja tai muuttumattomia.


Sen sijaan tieteenalat muuttuvat, yhdistyvät toisiinsa ja luovat uusia tieteenaloja. Tämä on myös tutkimuksen hienous, sillä kyse on lopulta aina ihmisten työstä ja toiminnasta. Siinä, missä ihmiset ja toiminta elävät, elää myös tutkimus.


Oma tutkijantaustani on lisäksi poikkitieteellinen. Olen myös kansainvälisen oikeuden dosentti, eli akateemisesti tunnustettu asiantuntija. Kuitenkin tutkijaidentiteettini on nimenomaan antropologinen. Miksi näin? Kuten monen muun antropologin kohdalla, syytä ei ole helppo määrittää.Omalla kohdallani antropologinen identiteetti yksinkertaisesti löytyi yhtenä kauniina päivänä (tosin saattoi kyseessä olla sadesääkin, totuuden nimissä en tätä yksityiskohtaa muista). Istuin Helsingin yliopiston antropologian laitoksella antropologian emeritusprofessori Jukka Siikalan luennolla. Hän käsitteli Ralph Lintonin kirjaa The study of man, täsmällisemmin kuvausta amerikkalaisesta aamiaisesta, eksotisoiden sen jokaisen yksityiskohdan.


Muistan vieläkin hetken aiheuttaman kokemuksen. Oli ikään kuin mieleni olisi sanonut NAKS, konkreettisesti, ja joku olisi kääntänyt analyyttiset vastaanottimeni uuteen asentoon. Hetki tuntui samalta kuin joku olisi tarjonnut vastauksen jokaiseen kysymättömään kysymykseeni siitä, miksi maailma ja todellisuus tuntuivat aina vähän … oudoilta. Tajusin, että luontainen tapani hahmottaa maailmaa ja kokemuksiani yksinkertaisesti oli antropologinen.


Siinä, missä monelle kanssaihmiselleni asiat näyttäytyivät itsestäänselvyyksiltä, minulle ne olivat kummia, ehkä asteen eksoottisia. Miksi ihmiset puhuvat niin hitaasti ja vähän? Miksi suomalaiset ilmeilevät niin rajatusti? Miksi tunteita ilmaistaan niin pidättyväisesti?


Yhtäkkiä maailma näyttäytyi selkeänä ja ymmärrettävänä. Ikään kuin ensimmäistä kertaa olisin saanut silmieni eteen oikealla vahvuudella varustetut silmälasit – tai olisin ensimmäistä kertaa kuullut äänien kirjon kuulolaitteen avulla.

Antropologinen tutkimustraditio ja tuttuuden eksotiikka

Yksi antropologian tunnuspiirteitä – näin vakaasti väitän – on, että monella antropologilla on tieteenalaa kohtaan hyvin erityinen, omakohtainen suhde. Joskus vitsailen, että sosiologin ja antropologin erottaa viime kädessä siitä, että antropologit rakastavat tieteenalaansa, sosiologeissa vastaavaa tunnelatausta kohtaa harvoin. Tämä tunneside heijastuu antropologian sisällä välillä poikkeuksellisen latautuneiksi kiistoiksi siitä, mikä oikeastaan onkaan oikeaa antropologiaa.


Tällaisissa kiistoissa painaa myös antropologisen tutkimuksen traditio. Tieteenala on yleensä tutkinut ilmiselvää eksotiikkaa: maantieteellisesti kaukaisia kulttuureja, ulkoisesti toisen näköisiä ihmisiä ja heidän tapojaan. YK:n ihmisoikeusvalvontaan suuntautuva oikeusantropologinen tutkimus on määritelmällisesti toisenlaista, sillä sen tutkimuskenttä on maantieteellisesti lähellä. Joskus tutkimuksen kohteet löytyvät tutkijoiden kollegoista, yliopisto-opettajista ja ystävistä.Ilmiselvää eksotiikkaa saa YK:n asiantuntijaelimistä etsiä mikroskoopilla, ja silloinkin turhaan. Spontaanisti kaikki sessioihin liittyvä on tuttua ja arkipäiväistä. Valkoisia A4-paperiarkkeja, työasuihin pukeutuneita ammattilaisia, YK-jargonia puhuvia valtioiden edustajia, kansalaisjärjestödelegaatteja ja muita havainnoitsijoita.


Ja kuitenkin konteksti näyttäytyy antropologille yhtä eksoottisena ja outona kuin kaukaisen saaren initiaatioriitti. Osallistujilla on omat rituaalinsa ja esiintymistapansa. Heitä luonnehtivat keskinäiset hierarkiat ja vankka hiljainen tieto kunkin tilanteen oikeasta toimintatavasta. Heillä on omat puhetapansa, joilla viestiä kuulumista ja korostaa ulkopuolisuutta. Heillä on omat visionsa siitä, millainen on hyvä maailma ja minkälaisin toimin sen toteutumista edistetään.

Kentälle ja takaisin

Antropologi havainnoi tätä kaikkea tutuilla tutkimusmenetelmillään. Hän osallistuu toimintaan ja samalla havannoi sitä, hän tekee haastatteluja, hän lukee asiakirjoja. Hän linkittää havainnoimansa antropologiseen tutkimuskeskusteluun ja tuo keskusteluun julkaisuillaan oman panoksensa.


Omalla kohdallani osa julkaisuistani käsittelee suoraan oikeutta ja lakia – osassa nämä ovat läsnä vain viitteellisesti. Tässä tutkimukseni heijastaa tutkimuksen kohteena olevaa todellisuutta. Kuten edellä toin esiin, ihmisoikeuksien ja lain välinen suhde määrittyy jatkuvasti uudelleen myös tosielämässä.


Tämän kaiken vuoksi en osaa edelleenkään sanoa, kuinka sovellan antropologiaa kansainvälisen oikeuden tutkimukseen. Antropologia on osa minua itseäni – luontainen tapani havainnoida maailmaa ja jäsentää tutkimukseni kohdetta. Vaikka välillä toivon – totuuden nimissä useinkin – en pysty sammuttamaan antropologia itsestäni edes normaalissa arjessa, oli kyse sitten lastenelokuvista, naistenlehdistä tai automainoksista. Tämä on kiistatta ajoin uuvuttava tapa kohdata maailmaa.Mieleeni nousee väläys Intiasta, jossa vuonna 2000 vietin kolme kuukautta kansalaisjärjestön harjoittelijana. Yksi jakson parhaista puolista oli mahdollisuus oppia laittamaan intialaista ruokaa paikallisten johdolla. Opin tuolloin, ettei oikeaa intialaista ruokaa maustetakaan valmismausteella nimeltä curry. Sen sijaan ruoan maustepohja valmistetaan joka kerta erikseen, useaa eri maustetta yhdistellen ja niitä huolella öljyssä kypsentäen.


Lopputuloksena valmistunut ruoka oli aromeiltaan vivahteikasta, monitahoista ja joka kerta hivenen erilaista – aivan kuten antropologinen kokemus maailmasta. Mutta samalla maustepohjan valmistaminen oli aikaa vievää ja asteen vaivalloista. Se sai minut välillä toivomaa, että voisin vain marssia supermarkettiin ja noukkia kylmäaltaasta paketin valmismarinoitua kanaa!


Mutta aivan kuten tuolloin Intiassa, “tässä seison enkä muuta voi” – erästä kuuluisaa sanontaa lainaten. Minkä seurauksena jäljelle ei oikeastaan jää muuta järkevää vaihtoehtoa kuin nauttia niistä lukemattomista kiinnostavista näkökulmista, joita kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien antropologinen tutkimus minulle tarjoaa.


Miia Halme-Tuomisaaren tuore artikkeli ”Methodologically Blonde at the UN in a tactical quest for inclusion” julkaistaan Social Anthropology/Anthropology Sociale -journaalin marraskuun numerossa. Lisää hänen tekstejään löytyy alla olevasta lukemistosta.

Toimitus

Lukemista

  1. Miia Halme-Tuomisaari 2018: Methodologically Blonde at the UN in a tactical quest for inclusion, Social Anthropology/Anthropology Sociale.
  2. Miia Halme-Tuomisaari 2017: Embodied Universalism at the UN Human Rights Committee: Meeting the World at the Palais Wilson. Teoksessa In Palaces of Hope: Anthropology of the United Nations. (Toim. Ron Niezen ja Maria Sapignoli): 127–151. Cambridge University Press.
  3. Pamela Slotte ja Miia Halme-Tuomisaari (toim.) 2015: Revisiting the Origins of Human Rights. Cambridge University Press.
Jaa tämä artikkeli:
Miia Halme-Tuomisaari

Miia Halme-Tuomisaari

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista sekä Euroopan antropologisen seuran EASAn hallituksen jäsen.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *