Käsitteen paskaduuni toi suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun aktivisti Eetu Viren kymmenisen vuotta sitten. Viren viittasi termillä esimerkiksi huonosti palkattuun työhön hampurilaisravintolassa tai siivoamiseen seitsemän euron tuntipalkalla.
Hiukan vähemmälle huomiolle on jäänyt, että myös akateeminen tutkimustyö on usein eräänlaista paskaduunia. Tulotaso on koulutukseen ja työn vaativuuteen nähden matala. Apurahalla työskentelevien kohdalla ei voi puhua edes huonoista työehdoista, sillä kun ei ole työsuhdetta, ei ole työehtojakaan. Tulotaso voi jäädä alle pariin tonniin kuussa.
Tutkijoiden heikko taloudellinen tilanne ei varsinaisesti ole mikään uusi asia. Jo 1500-luvulla kirjoittanut Michel de Montaigne valitteli sitä, miten kaksi aikakauden merkittävimpiin kuulunutta oppinutta oli käyttövarojen puutteessa kuollut nälkään.
Tulosta olisi kuitenkin saatava aikaan, sillä jatkorahoitus on yleensä kiinni tutkimuksen etenemisestä. Tutkijan työ ei lopu koskaan. Tutkimustyötä ja siihen läheisesti liittyviä aktiviteetteja on käytännössä loputtomiin. Ala on myös erittäin kilpailtu, ja sitä voisi vaativuudeltaan verrata esimerkiksi huippu-urheiluun.
Käytännössä merkittävä osa tutkijoiden työajasta kuluu rahoitushakemusten tekoon. Rahoitushakemuksissa tulee korostaa omaa erinomaisuutta, oman tutkimustyön yhteiskunnallista merkitystä ja maailmoja mullistavaa luonnetta, sekä sen poikkeuksellisia tieteellisiä ansioita ja potentiaalia.
Tutkimuksen merkitys olisi siis kyettävä artikuloimaan ennen tutkimuksen tekoa. Tämä on tieteenfilosofisesti ja myös tutkimuseettisesti jopa jossain määrin kyseenalainen vaatimus.
Katteeton itsekehu jää yleensä turhaksi, sillä yleisesti ottaen vain noin alle 10 % rahoitushakemuksista tuottaa tulosta. Yliopistopiireissä rahoitushakemusten tekoa verrataan usein lottoamiseen. Rahoitushakemuksiin tuhlattu aika on samalla pois tärkeämmästä: oikean tutkimustyön tekemisestä.
Rahoitushakemusjärjestelmän hyödyt ja tehokkuus ovat kyseenalaisia. Silti se sitoo paljon tutkijoiden työaikaa. Antropologi David Graeber kutsuu tällaisia tarpeettomia töitä hevonpaskaduuneiksi. Siinä missä paskaduuni on tarpeellista mutta huonosti palkattua, hevonpaskaduuni on täysin tarpeetonta.
Akateeminen tutkimustyö onnistuu mielenkiintoisella tavalla yhdistämään itseensä sekä paskatyön että hevonpaskatyön piirteitä. Varsin heikko tulotaso ja usein puutteelliset työehdot tekevät työstä eräänlaista paskaduunia, kun taas hevonpaskaduunin piirteitä työ saa työnkuvaan kuuluvien sisällöllisesti merkityksettömien ja aikaavievien puhteiden kautta.
Kirjailija Antti Nylén toi jokin aika sitten esille taiteilijoiden heikon taloudellisen aseman ja ehdotti ratkaisuksi perustulon kaltaista valtion maksamaa taiteilijapalkkaa. Kyse ei olisi kuitenkaan täysin vastikkeettomasta rahasta, vaan sen vastineeksi täytyisi syntyä taidetta.
Samanlainen ratkaisu voisi toimia myös tutkijoiden kohdalla. Taloudellisen epävarmuuden poistaminen mahdollistaisi työhön keskittymisen.
Tuloeroja oikeutetaan usein eroilla työtehtävien haastavuudessa sekä niiden koulutusvaatimuksissa. Tässä mielessä olisi syytä antaa tunnustusta myös älyllisesti varsin vaativalle tutkijan työlle. Lisäksi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus edellyttää sitä, että jokaisesta työstä saa riittävän toimeentulon – olipa kyse sitten siivoojan tai tutkijan työstä.
