Pyörin, siis en sammaloidu — pyöräpajat, itse tekeminen ja yhteisöllisyys

Päällisin puolin pyöräpajat eivät juuri eroa pyöräkorjaamoista tai verstaista. Työkalut roikkuvat paikoillaan seinillä olevissa telineissä, jolleivät ole juuri käytössä, miljoonalaatikoissa on mitä erilaisimpia pultteja ja muttereita, lisää työkaluja, öljyä ja rasvaa, pyörän kiekkoja roikkuu katosta ja varastotiloissa on liuta pyöriä, pyöränrunkoja sekä muita sekalaisia varaosia.

Pyöräpajat ovat ympäristö kokei­le­mi­sel­le ja kehit­te­le­mi­sel­le, yhdessä opet­te­le­mi­sel­le ja uusien ideoiden jaka­mi­sel­le. Ne syntyvät pyöristä ja itse teke­mi­ses­tä kiin­nos­tu­nei­den toi­mi­joi­den tarpeista, sekä halusta tartuttaa omaa innos­tus­ta ja jakaa osaamista muille. Pyöräpajoissa kau­pal­li­suus on pyritty mini­moi­maan ja kierrätys mak­si­moi­maan. Pajat tarjoavat puitteet monen­lai­sel­le ala-ja vas­ta­kult­tuu­ri­sel­le toi­min­nal­le aina musiik­ki­kei­kois­ta kan­san­keit­tiöi­hin ja friik­ki­pyö­rä­työ­pa­joi­hin.

Pajoilla pyritään myös edis­tä­mään sosi­aa­lis­ta oikeu­den­mu­kai­suut­ta. Monet pyö­rä­pa­jat ovat esi­mer­kik­si rea­goi­neet tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den ja maa­han­muut­ta­jien tar­pei­siin kun­nos­ta­mal­la pyöriä lah­joi­tet­ta­vak­si vas­taan­ot­to­kes­kuk­sil­le, ja jär­jes­tä­mäl­lä pyöräily- ja lii­ken­ne­kas­va­tus­kurs­se­ja. Alunperin ala­kult­tuu­ri­nen ilmiö on saanut viime aikoina huomiota myös tie­do­tus­vä­li­neis­sä.

Tässä tekstissä tar­kas­tel­laan pyö­rä­pa­jo­ja käyt­tä­jien itsensä omaeh­toi­ses­ti hal­lin­noi­mi­na tiloina. Niissä paitsi korjataan pyöriä, myös käydään kriit­tis­tä kes­kus­te­lua kau­pun­ki­ti­las­ta ja liik­ku­mi­sen poli­tii­kas­ta, jär­jes­te­tään eri­tyyp­pi­siä tapah­tu­mia ja tehdään pyö­räi­ly­har­ras­tuk­ses­ta helpommin lähes­tyt­tä­vää. Juttua varten haas­ta­tel­tiin neljää paja-aktiivia Helsingistä, Kotkasta ja Turusta. Kirjoittajat itse ovat pitkän linjan pyö­rä­har­ras­ta­jia, joilla on kokemusta myös paja­toi­min­nas­ta. Tämän lisäksi molemmat työs­ken­te­le­vät pyö­rä­lä­het­tei­nä ja ovat mukana lähettien työ­eh­to­jen paran­nuk­sia ajavassa #Justice4Couriers-kam­pan­jas­sa.

Artikkeli keskittyy eri­tyi­ses­ti siihen, miten yhdessä tekeminen ja pyö­rä­pa­jat tiloina tuottavat yhtei­söl­li­syyt­tä ja miten niissä opetetaan ja opitaan pyö­rän­kor­jaus­tai­to­ja yhdessä ja itse tekemällä. Lopuksi pohditaan pyö­rä­pa­jo­jen luonnetta demo­kraat­ti­sen ja auto­ri­tää­ri­sen tek­no­lo­gian käsit­tei­den kautta.

IMG_2872

Kuva: Kotkan pyöräpaja

Pyöräpajat maailmalla ja Suomessa

Tee-se-itse on just sitä, sotaa apatiaa vastaan” — paja-aktiivi M.

Polkupyöräaktivismiin pereh­ty­neen kult­tuu­rin­tut­ki­ja Zack Furnessin mukaan pyö­rä­pa­jo­jen historia alkaa 1970-luvun Kaliforniasta. Nuorten työl­lis­tä­mis­hank­keis­sa kou­lu­tet­tiin nuoria kor­jaa­maan pyöriä, pyö­rit­tä­mään pyö­rä­kor­jaa­mo­ja ja jär­jes­tä­mään yhtei­söl­li­siä pyö­rän­ra­ken­nus­työ­pa­jo­ja.

Seuraavalla vuo­si­kym­me­nel­lä aloit­ti­vat ensim­mäi­set Earn-a-Bike -projektit, joissa osal­lis­tu­jat opet­te­li­vat pyö­rän­kor­jaus­ta. Vastineeksi työ­pa­nok­ses­taan he saivat raken­ta­man­sa pyörän itselleen ilmai­sek­si. Nämä projektit yleis­tyi­vät 1990-luvulla Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Rauhanaktivistien soli­daa­ri­suus­pro­jek­ti­na toimiva Bikes Not Bombs taas sai alkunsa vuonna 1983 Ruokaa Ei Aseita (Food Not Bombs) -liikkeen innos­ta­ma­na. Bikes Not Bombs korjaa hylättyjä pyöriä toimittaa niitä sota-alueilla eläville sivii­leil­le.

Suomessa pyö­rä­pa­ja­toi­min­taa on tällä hetkellä ainakin Helsingissä, Kotkassa ja Turussa. Myös Tampereelle on suun­nit­teil­la pyöräpaja.

Helsingin pyö­rä­pa­jan tarina alkaa yli kymmenen vuoden takaa. Erään tee-se-itse -fes­ti­vaa­lin yhtey­des­sä jär­jes­te­tyn pyö­rä­työ­pa­jan puit­teis­sa pyö­rä­har­ras­ta­jat alkoivat pohtia mah­dol­li­suut­ta pyö­rä­pa­jan perus­ta­mi­sel­le, kertoo paja-aktiivi J. Seuraavana kesänä, vuonna 2008, pajaa pidettiin vii­koit­tain Rajasaaren sosi­aa­li­kes­kuk­sen yhtey­des­sä.

Vähitellen toiminta alkoi innostaa ihmisiä. Piirit laa­je­ni­vat, ja pyö­rän­raa­to­ja ja varaosia alkoi kerääntyä varas­tok­si asti. Pyöräpajan toi­min­nas­sa mukana ollut M vahvistaa, että paja muutti myöhemmin sosi­aa­li­kes­kus Sataman tiloihin, ja toiminta jatkui parin vuoden ajan. Vuonna 2011 pyö­rä­pa­jal­le perus­tet­tiin yhdistys ja haettiin rahoi­tus­ta. Sen jälkeen paja on toiminut kolmessa eri osoit­tees­sa, ja tarve toi­min­nal­le jat­ku­vas­ti kasvanut.

Myös Kotkan pyö­rä­pa­jan juuret ovat Helsingin pyö­rä­po­ru­kois­sa. Helsingistä vuonna 2011 Kotkaan muut­ta­neet aktiivit aloit­ti­vat pyö­rä­pa­ja­toi­min­nan ensin omassa auto­tal­lis­saan. Paja ei kui­ten­kaan jäänyt tallin hämärään, vaan toimintaa vietiin pop up-muo­toi­ses­ti myös eri­lais­ten tapah­tu­mien yhteyteen.

Ajan myötä alku­pe­räi­nen porukka hajaantui, mutta pyö­rä­pa­jaa ei haluttu romuttaa. T otti kahden muun aktiivin kanssa yhteyttä Kotkan kaupungin nuo­ri­so­työ­hon ja hyvin­voin­ti­pal­ve­lui­hin, jotka lähtivät tukemaan pyö­rä­pa­ja­han­ket­ta. Tilat löytyivät nopeasti ja lah­joi­tuk­sil­la saatiin kerättyä tar­vit­ta­vat työkalut paja­toi­min­nan aloit­ta­mi­sek­si. Nuorisotoimen mah­dol­lis­ta­ma paja on toiminut pian neljän vuoden ajan kolmessa eri tilassa. Toimintaan kuuluvat myös sään­nöl­li­set musiik­ki­kei­kat ja kan­san­keit­tiö.

Turussa paja­toi­min­ta pol­kais­tiin käyntiin Emmaus-kirp­pu­to­ri Aurinkotehtaalla, jossa jär­jes­tet­tiin pyö­rä­kirp­pik­siä kier­rä­tyk­sen ja kestävän kehi­tyk­sen edis­tä­mi­sek­si ja oman toi­min­tan­sa rahoit­ta­mi­sek­si, kertoo Turun pyö­rä­pa­jaa orga­ni­soi­va H.

Aurinkotehtaalla pyö­rä­pa­ja­toi­min­taa rupesi pyö­rit­tä­mään Vapaa Ratas ry. Aurinkotehtaan pur­ku­tuo­mion seu­rauk­se­na pyö­räi­lys­tä ja pyö­rän­kor­jauk­ses­ta innos­tu­neet aktiivit alkoivat pohtia mah­dol­li­suuk­sia uudelle pajalle. Vapaa Ratas ry:n jäsenet alkoivat vauhdilla etsiä tiloja pyö­rä­pa­jan käyttöön. Turussa myös Maailmanpyörä Koroisella Koroisten kult­tuu­ri­ti­lal­la jär­jes­te­tään vii­kot­tai­sia avoimia pyö­rän­huol­to­pa­jo­ja.

Joensuussa toimi vuosina 2014 – 2015 liikkuva pyöräpaja, Joensuun Fillaripaja, jonka tär­keim­mät työkalut, ketjuöljy ja pumppu, kulkivat tapah­tu­miin itse tehdyssä pyö­rä­kär­rys­sä.

Yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys

Paja aukeaa, kun joku pajan aktii­veis­ta saapuu paikalle ja avaa ovet. Hänellä on käynnissä jokin oma hanke, jonka parissa hän rupeaa työs­ken­te­le­mään — tai sitten hän ryhtyy lukemaan ja odot­ta­maan muita. Ihmisiä saapuu pik­ku­hil­jaa paikalle. Toiset ryhtyvät hommiin. He etsivät laa­ti­kois­ta varaosia tai aloit­ta­vat pyöränsä kor­jaa­mi­sen. Uudet tulokkaat kyselevät apua, ellei joku ehdi sitä heille ennen sitä tar­joa­maan. Joku esittää kysy­myk­sen, toinen tulee auttamaan ja joku miettii vastausta. Joku toden­nä­köi­ses­ti laittaa ruokaa tai keittää kahvia.

Pyöräpajat syntyvät usein tarpeesta saada yhteinen ja kaikille avoin tila pyörien kor­jaa­mi­seen. Valmiin tilan puut­tues­sa pajojen aktiivit ovat jär­jes­tä­neet sellaisen itse. Yhteisöllisyys on siten “sisään­ra­ken­net­tu­na” pyö­rä­pa­ja­toi­min­nas­sa, kun pajojen ympärille syntyy yhteisen kiin­nos­tuk­sen ja yhdessä tekemisen myötä luonteva ja tilanteen mukana elävä yhteisö.

Nämä yhteisöt eivät ole staat­ti­sia, vaan muuttuvat tilan­tei­den mukaan: osa aktii­veis­ta jää ajan myötä pois toi­min­nas­ta ja uusia tulee mukaan. Usein pajan siir­ty­mi­nen tilasta toiseen muuttaa myös yhteisön luonnetta. Pyöräpaja-aktiivi M toteaa, että vaikka perus­a­ja­tus on sama, jokainen paja on erilainen, ja siellä toimivien ihmisten muovaama.

Muuttuvasta luon­tees­taan huo­li­mat­ta pajojen ympärille syn­ty­neis­sä yhtei­söis­sä on jat­ku­vuut­ta. Pajatoimijat muistavat, miten pajat ovat saaneet alkunsa ja kuinka ne ovat muut­tu­neet. Helsinkiläinen paja-aktiivi totesi pajan jäävän toi­mi­joil­le usein tärkeäksi paikaksi, jonka toimintaa he tukevat, vaikka eivät olisi itse enää aktii­vi­sia. Kaikki haas­tat­te­le­mam­me paja-aktiivit mai­nit­si­vat myön­tei­se­nä asiana juuri sen, että pajat elävät käyt­tä­jä­kun­tan­sa mukaan.

IMG_0166

Kuva: Kotkan pyöräpaja

Pajat ovat hankkeita, jotka hyö­dyt­tä­vät ympä­röi­viä yhteisöjä tar­joa­mal­la mak­su­ton­ta pyö­rän­kor­jaus­a­pua vähä­va­rai­sil­le ja toi­seu­te­tus­sa asemassa oleville ihmisille. Yhteisölliset pyö­rä­hank­keet voivat olla voi­maut­ta­via pro­jek­te­ja, jotka lisäävät yhteen­kuu­lu­vuut­ta ja edistävät pai­kal­li­syh­tei­sö­jen kehitystä pyöräilyn kautta ja sen ympärille.

Furnessin mukaan etenkin Yhdysvalloissa projektit on usein suunnattu toi­seu­te­tus­sa asemassa oleville ihmis­ryh­mil­le. Sosiaalisen oikeu­den­mu­kai­suu­den lisää­mi­nen yhtei­söis­sä, joissa toiminta tapahtuu, on pyö­rä­pa­jo­jen kal­tai­sis­sa pro­jek­teis­sa keskeinen tavoite. Siihen pyritään lisää­mäl­lä pyöräilyn saa­vu­tet­ta­vuut­ta.

Suomessa esi­mer­kik­si sosi­aa­li­kes­kus Sataman tiloissa toiminut pyö­rä­pa­jayh­tei­sö teki yhteis­työ­tä sosi­aa­li­kes­kuk­ses­sa asuneen roma­niyh­tei­sön kanssa. Myöhemmin niin Kotkassa, Turussa kuin Helsingissäkin pajat reagoivat 2015 tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den tuloon. Paja-aktiivit kävivät vas­taan­ot­to­kes­kuk­sil­la pitämässä työpajoja, ja kor­ja­si­vat pyöriä tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den käyttöön. Vastavuoroisesti tur­va­pai­kan­ha­ki­jat kut­sut­tiin pyö­rä­pa­joil­le raken­ta­maan itselleen pol­ku­pyö­riä ja tutus­tu­maan toi­min­taan — sekä tietenkin pajoilla toimiviin ihmisiin.

Pajat ovat luoneet syr­jin­näs­tä vapaata tilaa myös jär­jes­tä­mäl­lä nais- ja queer-erityisiä pyö­rän­kor­jaus­pa­jo­ja. Tällä tavalla pajojen luon­tee­seen vaikuttaa paja-aktiivien lisäksi myös pai­kal­li­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen tilanne.

Autonomiset tilat vastakulttuurien keskuksina

Yhteinen fyysinen tila on keskeinen seikka yhteisön muo­dos­tu­mi­sel­le. Ilman pajaa ei olisi sen ympärille syntyvää yhteisöä. On myös selvää, että pyörän korjaus vaatii työtilan. Pyöräpajatoiminnassa yhteisön luominen on myös toiminnan läh­tö­koh­ta: paja syntyy tarpeesta ja kiin­nos­tuk­ses­ta pyörien kor­jaa­mi­seen, mutta paja-aktiivit haluavat sen tapah­tu­van nime­no­maan yhtei­ses­ti hal­li­tuis­sa ja kaikkien saa­vu­tet­ta­vis­sa olevissa tiloissa.

Turkulainen aktiivi H mainitsee, että yhteinen tila on paitsi paikka korjata pyöriä, myös yhteisön raken­ta­mi­sen työkalu ja paikka ihmisten koh­taa­mi­sel­le. Tämä paja-aktiivin huomio heijastaa ant­ro­po­lo­gian ja yheis­kun­ta­tie­tei­den mate­ri­aa­lis­ta käännettä. Siinä kiin­ni­te­tään huomiota siihen, että sosi­aa­li­set ja kult­tuu­ri­set ilmiöt tapah­tu­vat aina tietyissä mate­ri­aa­li­sis­sa olo­suh­teis­sa ja niiden kautta. 

Pyöräpajat mate­ri­aa­li­si­na tiloina luovat perustan auto­no­mi­sen toi­mi­juu­den kehit­ty­mi­sel­le, joka näyt­täy­tyy leik­ki­sä­nä ja voi­maan­nut­ta­va­na itse­näi­se­nä tai yhtei­söl­li­se­nä, omaeh­toi­se­na ja luovana teke­mi­se­nä. Lisäksi pajat tarjoavat ympä­ris­tön kriit­ti­sel­le kes­kus­te­lul­le. Tämän vuoksi niitä voidaan tar­kas­tel­la ideo­lo­gioil­taan ja orga­ni­soi­tu­mis­tyy­leil­tään saman­kal­tai­si­na tiloina kuin esi­mer­kik­si poliit­tis­ta mate­ri­aa­lia välit­tä­viä infos­hop­pe­ja, radi­kaa­le­ja kir­ja­kaup­po­ja ja vaih­toeh­toi­sia tai­de­ti­lo­ja.

Talonvaltaukset ja auto­no­mi­set sosi­aa­li­kes­kuk­set — kuten Helsingissä alunperin val­la­tus­sa tilassa sijainnut sosi­aa­li­kes­kus Satama — ovat toi­min­ta­muo­dol­taan ja jär­jes­täy­ty­mi­sel­tään saman­kal­tai­sia tiloja kuin pyö­rä­pa­jat. Ne ovat itseor­ga­ni­soi­tu­nei­ta, tarpeesta syn­ty­nei­tä ja melko hie­rar­kiat­to­mia. Usein niissä myös jär­jes­te­tään pyö­rä­pa­ja­toi­min­taa. Tällaiset käyt­tä­jien itsensä hal­lin­noi­mat auto­no­mi­set tilat eivät näin ollen ole jähmeitä, yhtä tar­koi­tus­ta pal­ve­le­via paikkoja. Ne ovat muok­kau­tu­via ja eläviä ala- ja vas­ta­kult­tuu­rin keskuksia — erään­lai­sen ala- ja vas­ta­kult­tuu­ri­sen toiminnan verkoston ris­teys­koh­tia.

Pyöräpajoilla yhdis­ty­vät oma­toi­mi­nen ja yhdessä tekeminen ja oppiminen. Ne ovat ympä­ris­tö­jä kokei­le­mi­sel­le ja kehit­te­le­mi­sel­le, yhdessä opet­te­le­mi­sel­le ja uusien ideoiden jaka­mi­sel­le. Pajoilla opitaan tekemällä ja kokei­le­mal­la itse, mutta muiden kanssa: asioita osaavat ja koke­neem­mat näyttävät ja opettavat. Kyse ei ole tiedon ja taidon siir­tä­mi­ses­tä eteenpäin selkeänä koko­nai­suu­te­na, jonka oppija ottaa sel­lai­se­naan vastaan. Taidot välit­ty­vät esimerkin ja ennen kaikkea yhdessä tekemisen kautta. Taitojen oppiminen on siis elävä vuo­ro­vai­ku­tus­suh­de.

Antropologi Tim Ingold toteaa oppimisen olevan ruu­miil­lis­ta ja tilan­ne­koh­tais­ta, ei pelkkää abstrak­tien sääntöjen sisäis­tä­mis­tä. Ingold viittaa ant­ro­po­lo­gi Maureen MacKenzien mate­ri­aa­li­sen kult­tuu­rin tut­ki­muk­seen Papua-Uudessa-Guineassa ja eri­tyi­ses­ti siihen, miten nuoret tytöt oppivat moni­mut­kai­sen korin­pu­non­nan tekemällä sitä yhdessä äitiensä kanssa. Yrittämisen ja ereh­dyk­sen kautta tytöt kehit­tä­vät tuntuman punon­nas­sa käy­tet­tä­vil­le mate­ri­aa­leil­le sekä punonnan hyvin moni­mut­kai­sil­le käy­tän­nöil­le, joita on vaikeaa — ellei mah­do­ton­ta — selittää sanal­li­ses­ti ja mate­ri­aa­leis­ta irrallaan.

Sama pätee monin tavoin myös pyö­rän­kor­jauk­seen. Paljon siihen liittyvää tietoa voi toki välittää ohje­kir­jo­jen ja seli­tys­ten avulla, mutta viime kädessä taidot oppii vasta tekemällä: saamalla oikean tuntuman siihen, kuinka kireällä laakerien tai pinnojen on oltava, tai miten pyörä ja sen eri mate­ri­aa­lit käyt­täy­ty­vät.

Kuten Ingoldin ja MacKenzien esi­mer­keis­sä, pyö­rä­pa­joil­la nämä opitaan tekemällä yhdessä yhtei­ses­sä tilassa. Samalla rakentuu myös yhteisö.

Pyöräpajat demokraattisen teknologian ympäristöinä

Kaupunkeja ja tek­no­lo­gi­aa tutkinut sosiologi Lewis Mumford puhuu demo­kraat­ti­ses­ta tek­no­lo­gias­ta vas­ta­koh­ta­na auto­ri­tää­ri­sel­le ja jär­jes­tel­mä­kes­kei­sel­le tek­no­lo­gial­le. Se tar­koit­taa toi­mi­ja­kes­keis­tä pienen tuotannon toimintaa, jonka juuret ovat perin­ne­tie­dos­sa ja joka perustuu käden­tai­toi­hin tai tietoon tek­no­lo­gian toi­min­ta­ta­vois­ta.

Tällainen tek­no­lo­gia välittyy yhtei­sös­sä tekijältä toiselle — oli kyse työ­vä­li­nei­den tai­dok­kaas­ta käytöstä pyö­rän­ra­ken­ta­jan pajalla tai korin­pu­no­jan eri­tyi­sis­tä käden­tai­dois­ta. Se palvelee yhtei­sö­jen sel­viy­ty­mis­tä ja kehit­ty­mis­tä ruo­hon­juu­ri­ta­sol­la. Siihen myös sisältyy ajatus eli­nym­pä­ris­tön kun­nioit­ta­mi­ses­ta.

Autoritäärinen tek­no­lo­gia on moni­mut­kais­ta ja eri­kois­tu­nut­ta, ja volyy­mil­taan laa­ja­mit­tais­ta. Autoteollisuus on siitä yksi esimerkki. Tämä tek­no­lo­gia on luon­teel­taan pakot­ta­vaa, yksilön itse­näi­syyt­tä rajoit­ta­vaa, demo­kraat­tis­ta tek­no­lo­gi­aa syr­jäyt­tä­vää sekä usein myös eli­nym­pä­ris­töä rasit­ta­vaa.

Pyöräpajat ovat ympä­ris­tö­jä, joissa demo­kraat­tis­ta tek­no­lo­gi­aa käytetään ja uusin­ne­taan. Polkupyörät ovat itsessään melko yksin­ker­tai­sia välineitä, joiden huol­ta­mi­seen ei tarvita moni­mut­kai­sia työkaluja. Pyöränkorjaustaidot välit­ty­vät pajoilla tekijältä toiselle, ja paja­toi­min­ta sosi­aa­lis­taa toimijat osaksi pyöräilyn ala­kult­tuu­ria. Demokraattisella tek­no­lo­gial­la onkin myös pitkä kult­tuu­ri­his­to­ria.

Polkupyörän ja pyöräilyn mer­ki­tyk­set ovat teol­lis­tu­mi­sen myötä muut­tu­neet. Tuotanto on siirtynyt pai­kal­lis­ten metal­li­sep­pien vers­tais­ta kau­ko­mai­den teh­das­hal­lei­hin. Pyöräily on silti säi­lyt­tä­nyt suh­teel­li­sen vapauden ja itse­näi­syy­den auto­kes­kei­ses­sä yhteis­kun­nas­sa. Se ei ole niin sidottua tie­verk­koon kuin autoilu, se on huo­mat­ta­vas­ti edul­li­sem­paa, eikä siihen ulotu saman­lais­ta kont­rol­lia.

Pyöräilyn tek­no­lo­gi­nen kehitys ja tuot­teis­ta­mi­nen on ollut pitkälti kokei­lun­ha­luis­ten har­ras­ta­jien ansiota. Esimerkiksi maas­to­pyö­räi­lyn kerrotaan saaneen alkunsa hur­ja­päis­ten klunkkeri-har­ras­ta­jien auto­tal­li­pa­jois­ta, joissa he muok­ka­si­vat nuorten suosimia kau­pun­ki­pyö­riä maas­toa­joon sovel­tu­vik­si.

Pyöräily ja pyö­rä­pa­ja­toi­min­ta tarjoavat runsaasti paikkoja eli­nym­pä­ris­tön hal­tuu­not­ta­mi­sel­le. Pyöräilyyn liittyy myös vahva kulut­ta­mi­sen eetos, kun mark­ki­noil­le tuodaan yhä uusia pol­ku­hin­tai­sia ja han­ka­las­ti kor­jat­ta­via pyö­rä­mal­le­ja. Uusilla tren­deil­lä ja pyörän osien stan­dar­deil­la pyritään ohjamaan pyö­rä­har­ras­ta­jat päi­vit­tä­mään jat­ku­vas­ti ajok­ke­jaan. Näin pol­ku­pyö­räl­lä tasa­pai­noil­laan demo­kraat­ti­sen ja auto­ri­tää­ri­sen tek­no­lo­gian raja­pin­nal­la — siinä missä kulut­ta­mi­sen ja kulu­tus­kriit­ti­syy­den.

Vastalauseena kulu­tus­jat­ku­mol­le pyö­rä­pa­joil­la raken­ne­taan friik­ki­pyö­riä, jotka hitsataan kasaan dyy­ka­tuis­ta, löy­de­tyis­tä ja kier­rä­te­tyis­tä rungoista ja osista. Friikkipyörä ei ole kaupan eikä sen elin­kaa­ren pää ole ros­ka­la­val­la. Se on itse tai yhdessä pie­tee­til­lä raken­net­tu, mutta ei missään nimessä liian vakavasti otettu. Esimerkiksi Helsingin Pajafestien kohokohta on usena vuonna ollut kor­ko­pyö­rä­tur­na­jai­set. Turnajaisissa pelot­to­mat paja­fes­ti­läi­set ottavat yhteen pyö­rän­run­gois­ta ja seka­lai­sis­ta osista kasaan hitsatut kak­si­ker­rok­si­set hir­viö­pyö­rät allaan, peh­mus­te­tut seipäät kai­na­los­sa, pyrkien pudot­ta­maan vas­tus­ta­jan pyörän selästä.

26873283534_89bcc6e7a5_k

Pajafest 2016. Kuva: Tuomas Tammisto

Tee-se-itse ja yhteisö ovat pyö­rä­pa­jo­jen ydin. Pajatoiminnan voi­maan­nut­ta­va vaikutus rakentuu omaeh­toi­suu­den kautta: toimintaa ei ohjailla ylhäältä käsin, vaan se on toi­mi­joi­den itsensä suun­nit­te­le­maa ja tuottamaa.

Kapitalismille kriit­ti­set yhteis­työ­hön, soli­daa­ri­suu­teen ja hie­rar­kiat­to­muu­teen perus­tu­vat pyö­rä­pa­jat tarjoavat osal­lis­tu­mis­mah­dol­li­suuk­sia kulut­ta­mi­sen sijaan. Pajatyössä roska muuttuu käyt­tö­kel­poi­sik­si kul­ku­vä­li­neik­si teki­jöi­den­sä käsissä, ja hyöty työstä on suora ja tekijälle itselleen tuleva. Työ on tuottavaa ja voi­maan­nut­ta­vaa, eikä vie­raan­nu­ta teki­jään­sä työ­pro­ses­sis­ta tai lop­pu­tu­lok­sis­ta.

Pajan seinillä julis­teis­sa ja muistoksi kerä­tyis­sä len­to­leh­ti­sis­sä mai­nos­te­taan keikkoja. Ne ovat punk-keikkoja, ehkä paja­toi­min­nan tuke­mi­sek­si jär­jes­tet­ty­jä, ja pajan omien tapah­tu­mien mainoksia. Julisteiden, kuten pyö­rä­pa­jo­jen­kin este­tiik­ka on punk-henkistä — eikä ihme, sillä pajat perus­tu­vat usein samalle tee-se-itse -hengelle, tasa-arvoi­suu­del­le ja avoi­muu­del­le kuin punk. Ja kuten punkissa, jokainen tekee tyy­lil­lään — ja viimeinen sammuttaa valot.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
  • Artikkelikuva: Kotkan pyöräpaja

Linkkejä

  1. Helsingin pyöräpaja: http://​pyorapaja​.info/
  2. Kotkan pyöräpaja: https://​kot​kan​py​ora​pa​ja​.info/
  3. Pyöräpaja Vapaa Ratas (Turku): https://​www​.facebook​.com/​v​a​p​a​a​r​a​t​as/
  4. #Justice4Couriers-kampanja: https://​www​.facebook​.com/​j​u​s​t​i​c​e​4​c​o​u​r​i​e​rs/

Kirjallisuutta

  1. Chris Carlsson, ‘Outlaw Bicycling’. Affinities: A Journal of Radical Theory, Culture and Action, Vol. 1 No. 1, 2007 s. 86 – 106.
  2. Furness, Zack. 2010. One Less Car: Bicycling and the Politics of Automobility. Philadelphia: Temple University Press.
  3. Ingold, Tim 2000. Perception of the Environment: Essays in Livelihood, Dwelling and Skill. London: Routledge.
  4. MacKenzie, Maureen 1991. Androgynous Objects: String Bags and Gender in Central New Guinea. Chur: Harwood Academic Publishers.
  5. Mumford, Lewis. 1964. Authoritarian and Democratic Technics. Technology and Culture, Vol. 5, No. 1, 1964, s. 1 – 8.
  6. Rosen, Paul. 2002. Up the Vélorution: Appropriating the Bicycle and the Politics of Technology. SATSU Working paper N24 2002.

Kirjoittajat

Johanna Valta on Itä-Suomen yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteri, joka on kiinnostunut aktivismintutkimuksesta. Parhaillaan hän työskentelee pyörälähettinä ja suunnittelee väitöskirjatutkimusta aktivismista ja toimijuudesta pyöräpajoilla.


Tuomas Tammisto on sosiaali- ja kulttuuriantropologi, joka väitteli Helsingin yliopistolla helmikuussa 2018 laajamittaisten öljypalmu- ja hakkuuprojektien poliittisista vaikutuksista ja paikallisen maankäytön muutoksesta Papua-Uuden-Guinean maaseudulla. Väitöskirja luettavissa osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/231102

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Noora 4.12.2018 klo 21:15

    Kiitos, mie­let­tö­män hyvä ja tärkeä artikkeli! Viimeisessä kap­pa­lees­sa tiivistyy mie­les­tä­ni erin­omai­ses­ti yhtei­söl­li­sen toiminnan yksi ydin­a­ja­tus.

    Vastaa
    • Tuomas Tammisto 5.12.2018 klo 17:37

      Hei!
      Oikein paljon kiitoksia mukavasta kom­men­tis­ta täältä artik­ke­lin kak­kos­kir­joit­ta­jal­ta :)

      Vastaa

Lue myös nämä:

Ravinnon tarve on aivan perustava biologinen tarve, joka yhdistää kaikkia maailman ihmisiä. Antropologian näkökulmasta ruoka on kuitenkin samaan aikaan sekä fyysinen välttämättömyys että sosiaalisia suhteita ylläpitävä lahja. Monesti juuri ruoan jakaminen luo sosiaalisia siteitä ihmisten välille. Ruokaan liittyvät kulttuuriset käytännöt ja perinteet vaihtelevat merkittävästi eri puolilla maailmaa. Tämän vuoksi ruoka on kulttuuriantropologian näkökulmasta mielenkiintoinen ja monimuotoinen tutkimusaihe.