Istukka on väliaikainen sisäelin, joka poistuu äidin kehosta lapsen syntymän myötä. Meillä istukkaa käsitellään yleensä biologisena jätteenä, mutta osa äideistä ottaa rituaaliset keinot käyttöön sen hävittämisessä.
Antropologinen katsaus 179 kulttuurin istukkaperinteisiin osoitti, että niistä valtaosassa istukan hävittäminen tapahtui rituaalisesti. Tutkijat erottivat 169 tapaa hankkiutua istukasta eroon. Puuntaimen kanssa maahan istuttaminen on näistä suosituimpia. Muita yleisiä tapoja ovat istukan polttaminen, puuhun tai rakennukseen ripustaminen ja merkittävään paikkaan sijoittaminen.
Istukka nähdään usein enemmän kuin pelkkänä elimenä. Siihen viitataan lapsen äitinä, isoäitinä, sisarena tai kaksosena, enkelinä tai henkisenä auttajana. Sen väärällä käsittelyllä on arveltu olevan ikävä vaikutuksia lapsen tai äidin terveyteen. Tarkkojen rituaalien noudattamista on siksi pidetty tärkeänä: istukka on kenties pitänyt pestä tietynlaisella vedellä, kääriä erityiseen kankaaseen tai haudata tarkasti määrättyyn paikkaan.
Istukkarituaalit yleistyvät myös teollistuneissa maissa, jotka ovat synnyttäneet aivan oman rituaalinsa: istukan syömisen. Sen uskotaan lisäävän maidontuotantoa ja torjuvan synnytyksen jälkeistä masennusta. Mallia tähän otetaan muilta nisäkkäiltä, ei ihmisiltä: istukan syömistä ei tutkittujen 179 kulttuurin parissa harrasteta, joskin kiinalainen lääketiede tuntee kuivattujen napanuoran palojen lääkinnällisen käytön.
Istukan rituaalinen käyttö ravintona heijastaa teollistuneissa maissa nousussa olevaa ideaalia biomedikaalisesta itsen parantelusta. Siinä yksilö on oman terveytensä paras auktoriteetti, ja terveys yksilön projekteista tärkeimpiä. Istukan syömisen voikin nähdä edustavan sekä “luonnollisuutta”, ravinnon oletettua lääkinnällisyyttä että hyvin konkreettista omien asioiden ottamista omiin käsiin.
Istukan syöminen ei ainakaan toistaiseksi ole kovin yleistä. Suomessa suosituin istukkarituaali on perinteinen puuntaimen kanssa maahan istuttaminen.
Lukemista
- Sapiens: The Rebirth of Placenta Rituals.