Vuorovaikutuskouluttaja ilmaston asialla

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.

Elina Kauppila on hyvin­voin­tia­lan monio­saa­ja, yksi­tyis­yrit­tä­jä ja per­hee­näi­ti. Haastatteluun kiireinen Kauppila saapuu suoraan Säätytalon edustalta, jossa hän on ollut jakamassa ilmas­toai­hei­sia lehtisiä polii­ti­koil­le. Ilmastoaktivismin lisäksi Kauppila on omis­tau­tu­nut lasten kas­va­tus­kult­tuu­rin uudis­ta­mi­sel­le ja tie­dos­ta­van van­hem­muu­den edis­tä­mi­sel­le. Hän toimii mind­ful­ness-ohjaajana, ja vetää vuo­ro­vai­ku­tus­kurs­se­ja perheille.

Kauppilan kiin­nos­tus medi­taa­tioon ja mind­ful­nes­siin heräsi jo opis­ke­luai­koi­na. Hän suoritti sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­ta kan­di­daa­tin tutkinnon Helsingin yli­opis­tos­sa, ja jatkoi sitten suku­puo­len­tut­ki­muk­sen mais­te­rin­tut­kin­toon. Yliopisto-opinnot ja ura vuo­ro­vai­ku­tus- ja mind­ful­ness­kou­lut­ta­ja­na kulkevat hänellä käsi kädessä: ”Minua on aina kiin­nos­ta­nut ihminen”, Kauppila toteaa.

Kiinnostus vuorovaikutustaitoihin heräsi kotiäitiyden aikana

Esikoisensa vauva-aikana Kauppila kirjoitti graduaan ja törmäsi jat­ku­vas­ti itselleen uusiin ja yllät­tä­viin puoliin van­hem­muu­des­sa. Suomessa kult­tuu­ri­nen asema asettaa äidin toteut­ta­maan tehtävää van­hem­pa­na yksin, eikä tarjolla ole juurikaan oppaita raken­ta­van vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kehit­tä­mi­seen lapsen ja vanhemman välille. Näille oli Kauppilan mukaan suuri tarve. Kiinnostus juuri näihin seik­koi­hin ajoi Kauppilan opis­ke­le­maan into­hi­moi­ses­ti varhaista vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja lapsen kehitystä.

Kauppila löysi vuo­ro­vai­ku­tus­kurs­sit. Niihin tutus­tues­saan hän huomasi ajat­te­le­van­sa, että kaikkien pitäisi opiskella tätä. Aluksi Kauppila ryhtyi ohjaamaan vuo­ro­vai­ku­tus­kurs­se­ja äitiyden ohessa, eikä tar­koi­tuk­se­na ollut jatkaa niitä työkseen. Lopulta ala kuitenkin vei men­nes­sään. Kurssien ohella Kauppila perusti Onni & hoiva ‑yrityksen yhdessä osteo­paat­ti­na työs­ken­te­le­vän puo­li­son­sa kanssa. Kauppila kokee, että ant­ro­po­lo­gi­taus­tal­la on vahva merkitys hänen työssään, vaikka nykyiset työ­teh­tä­vät eivät enää suo­ra­nai­ses­ti ant­ro­po­lo­gin työtä vas­taa­kaan.

Yksityisyrittäjyyden taustalla oli ajatus perustaa nime­no­maan hyvin­voin­tia­lan yritys. Onni & hoivan alkuai­koi­na mukaan otettiin muitakin hoitoalan ammat­ti­lai­sia, lähinnä jakamaan vuo­kra­kus­tan­nuk­sia. Lisäksi yrityksen tiloissa toimivat vuo­kra­lai­si­na kaksi psy­ko­te­ra­peut­tia ja yksi fysio­te­ra­peut­ti. Yksityisyrittäjänä työ- ja vapaa-ajan raja hämärtyy, eikä kahta saman­lais­ta päivää ole. Kauppilalle joka-aamuinen astan­ga­joo­ga­har­joi­tus tuo päiviin rytmiä.

Elina Kauppila

Kauppilan taval­li­nen työpäivä koostuu säh­kö­pos­tei­hin ja puhe­lui­hin vas­taa­mi­ses­ta, blo­gi­pos­taus­ten kir­joit­ta­mi­ses­ta, tai juok­se­vien ja hal­lin­nol­lis­ten asioiden hoidosta. Varsinaiset kurssit Kauppila jalkautuu pitämään iltaisin, joten toi­mis­työ­ai­koi­na hänen aika­tau­lun­sa on jous­ta­vam­pi. Suuri osa vuo­ro­vai­ku­tus­kurs­seis­ta on työ­ai­ko­jen ulko­puo­lel­la, sillä asiak­kai­na on paljon vanhempia, joille päiväajat eivät ole mah­dol­li­sia.

Onni & hoivan tiloissa jär­jes­te­tään toisinaan kursseja, mutta enim­mäk­seen Kauppila jalkautuu yrityksen ulko­puo­lel­le. Hän vetää kursseja muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton pai­kal­lis­jär­jes­tö­jen sekä van­hem­muu­teen ja lap­si­työ­hön kes­kit­ty­vien jär­jes­tö­jen tiloissa.

Irti vanhanaikaisista kasvatusmenetelmistä

Muutos las­ten­kas­va­tus­kult­tuu­ris­sa näkyy Kauppilan mukaan selkeästi. Yhä useammin ollaan luo­pu­mas­sa auto­ri­tää­ri­sis­tä kas­va­tus­me­ne­tel­mis­tä, joiden on todettu olevan hai­tal­li­sia lapsen kehi­tyk­sel­le. Vuorovaikutuskursseille on val­ta­vas­ti kysyntää, vaikka näissä asioissa on edelleen suuria eroja perheiden välillä. Toisinaan kurs­seil­le hakeutuu enim­mäk­seen perheitä, joilla vuo­ro­vai­ku­tus ja tie­dos­ta­vuus ovat jo muutenkin hyvällä mallilla.

Haaste on päästä koh­taa­maan kai­ken­lai­sia perheitä ympäri maata, ja siksi Kauppila onkin iloinen voi­des­saan tehdä yhteis­työ­tä Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) kanssa. MLL on kat­to­jär­jes­tö, jonka kautta sen alaiset pai­kal­lis­jär­jes­töt tilaavat Kauppilan vetämään kursseja ympäri Suomea. Kattojärjestön tarjoaman rahoi­tuk­sen ansiosta kurssit ovat edullisia, ja siten mah­dol­lis­ta­vat kai­ken­lais­ten perheiden osal­lis­tu­mi­sen. Ne myös takaavat Kauppilan pääsevän jut­te­le­maan ihmisille, joita ei vält­tä­mät­tä muuten kohtaisi.

Joitain vuosia sitten Kauppila huomasi yhä useammin poh­ti­van­sa, miksei van­hem­pien raken­ta­vaan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ole sopivia oppaita. Tai miksei vegaa­ni­van­hem­mil­le ole saa­ta­vil­la sopivaa keit­to­kir­jaa lasten ruo­ka­va­lio­ta suun­ni­tel­les­sa. Niinpä hän päätti kir­joit­taa puuttuvat oppaat itse.

”Kun mun lapset oli pieniä, tajusin, että vegaa­ni­lap­sil­le ei ole mitään sopivaa keit­to­kir­jaa. Soitin ystä­väl­le­ni Inna Somersalolle, että tehdäänkö vegaa­ni­nen keit­to­kir­ja lapsille?”

Niin syntyi Makumetkuja murusille – Pienen eläinten ystävän keit­to­kir­ja (2013). Ensimmäisen kirjan kir­joit­ta­mi­nen madalsi kynnystä, ja Kauppila päätti kir­joit­taa lisää. Lopulta kirjoja syntyi vielä kolme lisää: Kamalan ihana päivä – Lasten mind­ful­ness (2016), Ihana perhe – Tietoisen van­hem­muu­den ABC (2018) ja Huomaa hetki perheessä – Vanhemman tun­ne­tai­to­kir­ja (2018).

Kirjan kir­joit­ta­mi­nen ei ollut Kauppilalle pitkä projekti: ”Prosessoin asioita sisäi­ses­ti paljon, joten kun pääsen kir­joi­tus­vai­hee­seen tekstiä syntyy todella nopeasti. Samaan tyyliin syntyi gradukin, jonka kirjoitin niin hullun nopeasti, etten edes kehtaa kertoa kenel­le­kään miten nopeasti se syntyi”, Kauppila naurahtaa.

Tietoinen läsnäolo maailmankatsomuksena

Lasten mind­ful­ness on tietoista ja hyväk­sy­vää läsnäoloa siinä missä aikui­sil­la­kin. Lapsilla on taito olla läsnä, mutta he eivät vielä pysty reflek­toi­maan omaa sisäistä maa­il­maan­sa, vaan elävät hetkessä. Siksi tietoista läsnäoloa on hyvä har­joi­tel­la jo lapsena, jolloin har­joi­tuk­set voivat olla yksin­ker­tai­sia ja hauskoja. Usein yhdessä har­joi­tel­laan yksit­täi­siin aisteihin kes­kit­ty­mis­tä tai oman tun­ne­ko­ke­muk­sen sanal­lis­ta­mis­ta: ”Esimerkiksi omien lasteni kanssa tykkäämme liikkua metsässä, tun­nus­tel­la miltä maa tuntuu, mitä ääniä metsässä kuuluu.”

Mindfulnessin taustalla on budd­ha­lai­nen näkökulma aniccasta, kaiken muut­tu­vas­ta luon­tees­ta. Lapset oppivat nopeasti asioiden ohi­me­ne­väs­tä luon­tees­ta, mikä helpottaa toi­mi­mis­ta arjessa. Valtavan tun­ne­kuo­hun keskellä olevaa lasta auttaa ymmärrys siitä, että kohta helpottaa. Hyväksyvä tie­toi­suus on taito, joka säilyy läpi elämän, jos sitä har­joit­te­lee.

Kirjoituksissaan Kauppila siteeraa usein psykologi Thomas Gordonia, joka yhdessä psykologi Marshall Rosenbergin kanssa on luonut kat­tauk­sen raken­ta­via vuo­ro­vai­ku­tus­men­tel­miä. Rosenberg on noussut tutuksi väki­val­la­ton vuo­ro­vai­ku­tus ‑mene­tel­mäl­lään (non­vio­lent com­mu­nica­tion) ja Gordon taas tunnetaan Toimiva perhe kon­sep­tis­ta. Kauppilan mukaan nämäkään mene­tel­mät eivät tie­ten­kään ole kaik­ki­voi­pia, mutta sopivat hänen aja­tus­maa­il­maan­sa. 

Vanhemmuuteen tarvitaan runsaasti vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sia työkaluja, jotta pärjää kii­rei­ses­sä lap­si­per­hear­jes­sa. Tietoinen läsnäolo ja itse­myö­tä­tun­to­har­joit­teet ovat isossa osassa koko­nai­suut­ta, jonka Kauppila ajattelee olevan tärkeä paketti van­hem­mil­le.

Kuvia-Suomesta-kuvaaja-Roine-Piirainen-6-3

Kuva: Roine Piirainen/​Kuvia Suomesta (CC BY 00)

Mindfulnessin Kauppila löysi jo yli­opis­ton alkuai­koi­na osal­lis­tut­tu­aan hil­jai­suu­den ret­riit­tiin. Retriitin aikana oltiin täysin puhumatta kymmenen päivän ajan. Monesti luullaan, että hil­jai­suus­ret­rii­til­lä kes­ki­ty­tään vain itseen, mutta Kauppilan mukaan todel­li­suu­des­sa siinä tavoi­tel­laan oman­lais­taan yhtei­söl­li­syyt­tä. Retriitillä ollaan yhdessä, ja yhdessä myös tehdään har­joi­tuk­sia. Hiljaisuus on koh­te­liai­suut­ta antaa toisille tilaa tehdä omaa har­joi­tus­taan. Retriitin jälkeen Kauppila päätti kou­lut­tau­tua viral­li­sek­si mind­ful­ness-ohjaa­jak­si.

Kauppilan kurssit perus­tu­vat MBSR-mene­tel­mään (mind­ful­ness-based stress reduction). Se on aka­tee­mi­seen vii­te­ke­hyk­seen sovel­let­tu mind­ful­ness-ohjelma, joka pohjautuu suoraan klas­si­siin budd­ha­lai­siin har­joi­tuk­siin. Menetelmällä on 40 vuoden tut­ki­mus­taus­ta. Kauppilan mukaan metodi toimii eri­tyi­ses­ti niille, jotka kaipaavat har­joi­tus­ten­sa taustalle vahvaa tut­ki­mus­tie­toa.

Asenteet ja kiin­nos­tus mind­ful­ness-har­joi­tuk­siin ovat olleen tasaisen vahvassa kasvussa. Kauppila huo­maut­taa, että mind­ful­ness itsessään ei ole uusi asia, sillä vastaavia har­joi­tuk­sia on tehty jo tuhansien vuosien ajan. Länsimaissa metodit ovat vakiin­tu­neet vasta niitä tukevien län­si­mais­ten tut­ki­mus­tu­los­ten myötä.

Joogan ja mind­ful­nes­sin yhtey­des­sä törmää toisinaan kes­kus­te­luun kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta eli appropri­aa­tios­ta, ja kes­kus­te­lu on Kauppilallekin tuttu. Tietoisuus- ja joo­ga­har­joi­tus­ten yhtey­des­sä pai­no­te­taan usein niiden alkuperää, joka on Kauppilan mukaan tärkeää.

”Olennaista on se, miten tehdään. Joogasta on johdettu kymmeniä eri versioita, jotka eivät oikein sovi sen alku­pe­räi­seen luon­tee­seen. Meidän tehtävä län­si­mai­sen kult­tuu­rin etuoi­keu­tet­tui­na jäseninä on olla tarkkana sen kanssa, miten me käsit­te­lem­me toisesta kult­tuu­ris­ta tulleita tuotteita. Vai käsit­te­lem­me­kö niitä vain tuotteina, joita voimme hyödyntää vapaasti.”

Ilmastoaktivismi voimaantumisen keinona

Elämän eettinen puoli erityisen tärkeä tekijä hyvin­voin­tia­lal­la työs­ken­te­le­väl­le Kauppilalle. Hän määrittää omassa elä­mäs­sään eet­ti­syy­den ikään kuin kaiken kattavana punaisena lankana, johon liittyvät vahvasti mind­ful­ness, vuo­ro­vai­ku­tus­kou­lut­ta­mi­nen ja toiminta ympä­ris­tö­jär­jes­tös­sä.

Kauppila näkee ilmaston osana ihmisten hyvin­voin­tia, jolloin hyvin­voin­tiin kes­kit­ty­vä­nä yrit­tä­jä­nä on selvä jatkumo toimia myös ympä­ris­tön hyväksi. Tämän takia Kauppila toimiikin Extinction Rebellion ‑liikkeen eli Elokapinan koor­di­noin­ti­ryh­mäs­sä. ”Ajattelen että se on oikein, ja se on myös vel­vol­li­suu­te­ni.”

Elokapina on epä­po­liit­ti­nen liike, jonka tavoit­tee­na on suoran väki­val­lat­to­man toiminnan avulla vastustaa ilmas­tol­le hai­tal­li­sia tekijöitä. Lisäksi se vaatii, että ilmaston muu­tok­ses­ta alet­tai­siin puhua sen oikealla nimellä ilmas­to­krii­si­nä. Iso-Britanniassa monet suuret lehdet ovat jo omak­su­neet uuden termistön, ja ilmas­to­krii­si on vakiin­tu­nut käyttöön. Lisäksi Elokapina vaatii, että Suomi olisi hii­li­neut­raa­li vuoteen 2025 mennessä. Tavoitteena on perustaa kan­san­ko­kous tark­kai­le­maan tätä prosessia.

Elokapinassa Kauppilaa viehättää väki­val­la­ton suora toiminta, jonka hän näkee toimivana vas­ta­rin­ta­mal­li­na:

”Olisi hyvä, jos ihmiset voi­maan­tui­si­vat tekemään ilmas­to­te­ko­ja, kun alkaa näyttää siltä, ettei hallitus toimi riittävän ripeästi tässä tilan­tees­sa. Näennäisesti meillä on asiat niin hyvin, että monesta varmasti tuntuu työläältä ryhtyä itse aktii­vi­sem­min vaatimaan ilmasto-oikeuksia.”

Kauppila kuitenkin kokee, että nime­no­maan aktii­vi­nen toi­mi­mi­nen helpottaa ilmas­toah­dis­tus­ta, joka vuo­ros­taan voidaan nähdä hyvin­voin­nin edis­tä­mi­se­nä.

Elokapina koostuu vapaa­eh­toi­sis­ta, eikä sillä ole ollenkaan työn­te­ki­jöi­tä. Kauppilan rooli yhtenä koor­di­naat­to­reis­ta on pyrkiä löytämään liik­keel­le lisää kuu­li­ja­kun­taa. Lisäksi tehtäviin kuuluu suun­ni­tel­la ja pitää puheita otsikolla: “Ilmastonmuutos – suuntana suku­puut­to ja mitä tehdä sille?”

Puheessa ensim­mäi­se­nä lyödään kylmät faktat pöytään: kerrataan esi­mer­kik­si karuimpia kohtia IPCC:n rapor­tis­ta. Sitten mietitään yhdessä, millaisia tun­te­muk­sia nämä asiat herät­tä­vät. Sen jälkeen siir­ry­tään kon­kre­ti­aan: puhujat ehdot­ta­vat kuu­li­joil­le mitä toimia vaaditaan, ja miten niitä voidaan toteuttaa esi­mer­kik­si suoran väki­val­lat­to­man toiminnan avulla. 

Avainasemassa on vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­nen demo­kraat­ti­nen toiminta, joka on Kauppilan työn ytimessä. Vuorovaikutuksen kannalta ihmis­kun­nan ongelmia tulisi tar­kas­tel­la siitä näkö­kul­mas­ta, mitä rat­kai­sul­la voidaan saavuttaa sen sijaan, että kes­ki­ty­tään vain siihen, miten ongelmat rat­kais­taan. On tärkeää tutkia, mitkä ovat tarpeet ongelmien taustalla, ja kuinka voimme nähdä erilaisia rat­kai­su­vaih­toeh­to­ja suuriin yhteis­kun­nal­li­siin ongelmiin. Kaikki lähtee yksi­löi­den välisestä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta. Kauppilan mukaan raken­ta­vam­man vuo­ro­vai­ku­tuk­sen avulla voi­tai­siin huomioida myös erilaiset näkö­kul­mat paremmin.

  1. Inna Somersalo ja Elina Kauppila 2013: Makumetkuja murusille – Pienen eläinten ystävän keit­to­kir­ja. Finn Lectura.
  2. Elina Kauppila 2016: Kamalan ihana päivä – Lasten mind­ful­ness. Viisas Elämä.
  3. Elina Kauppila 2018: Ihana perhe – Tietoisen van­hem­muu­den ABC. Viisas Elämä.
  4. Elina Kauppila 2018: Huomaa hetki perheessä – Vanhemman tun­ne­tai­to­kir­ja. Viisas Elämä.

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Iina Holopainen on antropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Iinaa kiehtoo erityisesti ultrajuoksu, dystopiat ja tulevaisuuden kelluvat kaupungit. Hän toimii Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden ainejärjestö Manan julkaiseman Väki-lehden päätoimittajana.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Muovipussi on noussut tuhoisan kulutuskulttuurin symboliksi. Ekologiselta jalanjäljeltään se on kuitenkin varsin kevyt, ja Pohjoismaissa muovipussit eivät toimivan jätehuollon vuoksi ole ympäristöuhka. Niiden kieltämisen voi nähdä pyrkimyksenä hallita mittavaa katastrofia symbolisen uhrauksen kautta.

Flintin kaupungissa, Michiganissa vuonna 2014 alkaneen vesikriisin seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset sairastuivat lyijymyrkytykseen ja koko kaupungin luottamus viranomaisiin rapautui. Flintin kriisi on nykypäivän esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun valtio nostaa taloudelliset intressit ihmisten hyvinvoinnin edelle ja toimii demokraattisen päätöksenteon vastaisesti. Vaikka paikalliset onnistuivat omalla aktiivisuudellaan saamaan viranomaiset vastuuseen teoistaan, ei kriisi ole vielä ohi.