Nojatuoliantropologiasta elokuvasalin penkkiin

Helsingissä järjestettiin huhtikuussa opiskelijavoimin ensimmäistä kertaa etnografinen elokuvafestivaali Cultureels. Elokuvat veivät yleisön mukanaan maailman ympäri muun muassa Huippuvuorille, Salomonsaarille sekä Sevettijärvelle.

Huhtikuisena torstaina tun­nel­mal­li­sen elo­ku­va­teat­te­ri Kino Engelin aulassa Helsingin Tuomiokirkon kupeessa kuhisi ant­ro­po­lo­ge­ja ja muita etno­gra­fi­ses­ta elo­ku­vas­ta kiin­nos­tu­nei­ta. Ensimmäistä kertaa jär­jes­tet­tä­vä etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li Cultureels oli alka­mai­sil­laan.

Cultureels sai alkunsa edel­li­se­nä syksynä, kun joukko ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­joi­ta kerääntyi pohtimaan mah­dol­li­suut­ta järjestää etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li Helsingissä. Antropologian opis­ke­li­joi­den lef­fail­ta­pe­rin­ne herä­tet­tiin aluksi henkiin, mutta se ei tuntunut riit­tä­väl­tä. Olimme vakuut­tu­nei­ta, että etno­gra­fi­nen elokuva kiin­nos­tai­si suu­rem­paa­kin yleisöä. Päätimme joulun jälkeen pitää toisen kokouksen fes­ti­vaa­leis­ta. Kyllä ant­ro­po­lo­gi­nen elokuva tar­vit­si­si arvonsa mukaisen tapah­tu­man.

Idea innosti, ja jär­jes­te­lyt saivat tuulta alleen. Sitten koitti helmikuu ja meillä olikin yhtäkkiä fes­ti­vaa­lia varten varattuna Kino Engel, jonka budjetti tuntui aivan ylit­se­pää­se­mät­tö­mäl­tä opis­ke­li­ja­voi­min ja vain opis­ke­li­ja­jär­jes­tön tuella. Ihan mah­do­ton­ta, ei tämä voi onnistua, löy­tyi­si­kö jotain halvempaa tilaa? Mutta halusimme kuitenkin järjestää kaikille avoimen tapah­tu­man. Sellaisen, johon on helppo tulla, vaikka ei oikein edes tietäisi, mitä ant­ro­po­lo­gia tai etno­gra­fi­nen elokuva on. Miten tilan vuokra saa­tai­siin maksettua?

Usko ideaan heräsi ja festivaalijärjestelyt alkoivat

Alkoi val­tio­tie­tei­li­jöi­den koetus: piti laskea lippujen hintoja, tila­vuo­kran kat­ta­mis­ta, alen­nus­ryh­miä, salin paikkoja ja esi­ty­soi­keuk­sien kuluja. Aloimme kir­joit­taa apu­ra­ha­ha­ke­muk­sia, säh­kö­pos­te­ja ja pyytää tar­jouk­sia. Kukaan ei tiennyt miten elo­ku­va­fes­ti­vaa­li jär­jes­te­tään, ja alus­ta­vaan tila­va­rauk­seen oli aikaa vain muutama kuukausi. Lähdimme liik­keel­le täysin nollasta, mutta mää­rä­tie­toi­si­na. Uskoimme, että etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li kiin­nos­taa ja on tärkeä järjestää.

Festivaali tarvitsi myös nimen, ja se tar­vit­tiin pian. Nimi syntyi lopulta viidessä minuu­tis­sa. ”Olisko se jotain kult­tuu­riin liittyvää? Kulttuurikelat?” ehdotti joku. ”Pitäisi varmaan olla englan­nik­si, jos halutaan kak­si­kie­li­nen tapahtuma. Mites Culture reels, Kulttuurikelat? Tai jos ne laittaa yhteen, Cultureels!” Into tarttui. Festivaalilla oli nimi. Päätettiin pitää Kino Engel varattuna.

Sitten aloimme saada kiin­nos­tu­nei­ta vas­tauk­sia säh­kö­pos­tei­him­me. Tilausta etno­gra­fi­sel­le elo­ku­va­fes­ti­vaa­lil­le oli sittenkin! Tietojemme mukaan Suomessa jär­jes­te­tään ainoas­taan yhtä etno­gra­fis­ta elo­ku­va­fes­ti­vaa­lia Cultureelsin lisäksi; Viscultia Joensuussa. Helsinki tarvitsi omansa.

Festivaalilla halusimme tutus­tut­taa ihmiset visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan. Helsingin yli­opis­tos­sa ei ole ollut tarjolla visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian kursseja, joten etno­gra­fi­nen elokuva oli meille ennestään tun­te­ma­ton ala. Osa meistä liitti etno­gra­fi­sen elokuvan jopa puu­dut­ta­viin, kuvan­laa­dul­taan rakeisiin ja pitkiin fil­ma­ti­soin­tei­hin ritu­aa­li­sis­ta tans­seis­ta tai peleistä.

Niilläkin on paikkansa, mutta näillä fes­ti­vaa­leil­la halusimme näyttää jotakin muuta – etno­gra­fis­ta elokuvaa, josta kuka tahansa voisi saada mie­tit­tä­vää ja uusia ajatuksia. Toimisi elokuva sitten tut­ki­muk­sen apuna tai visu­aa­li­se­na keinona esittää tut­ki­mus­tu­lok­sia, elo­ku­val­la voisi näyttää asioita, joita ei jour­naa­li­jul­kai­sus­sa voi.

Otimme yhteyttä ant­ro­po­lo­gei­hin ja doku­men­ta­ris­tei­hin. Lähestyimme tuttuja, tutun tuttuja ja tun­te­mat­to­mia, ja fes­ti­vaa­lin elo­ku­va­va­li­koi­ma alkoi muodostua. AntroBlogikin kuulemma val­mis­te­li elokuvaa jää­kar­hu­jen ja ihmisen yhtei­se­los­ta Huippuvuorilla, joka val­mis­tui­si sopivasti fes­ti­vaa­lil­le.

Lisäksi pyysimme Tallinnassa, Lontoossa, Kentissä, Manchesterissa, Berliinissä ja Budapestissä opis­ke­le­via visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­joi­ta lähet­tä­mään elo­ku­vi­aan fes­ti­vaa­leil­le. Saimme opis­ke­li­joil­ta todella paljon elokuvia, ja niistä oli vaikea valita parhaat fes­ti­vaa­lil­la esi­tet­tä­väk­si. Halusimme näyttää, mitä visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian saralla tehdään juuri nyt. Lisäksi halusimme tie­teel­li­siä semi­naa­re­ja mukaillen järjestää ikään kuin opis­ke­li­ja­pa­nee­lin, jossa opis­ke­li­joil­la olisi tilaa esittää omia töitään.

Vanhat tekijät fes­ti­vaa­li- ja doku­ment­tia­lal­la varoit­te­li­vat meitä, että ensim­mäis­tä kertaa tapah­tu­man jär­jes­tä­mi­nen on aina yhtä suossa sou­ta­mis­ta. Ei kuulemma kannata pettyä, jos kaikki ei onnis­tu­kaan. Oikeastaan kannattaa varautua siihen, että hommat menee todella pieleen. 

Me varau­duim­me. Oikeastaan vielä esi­tys­vii­kol­la mietimme, tulee­ko­han koko fes­ti­vaa­lil­le ketään. Mikä kaikki voisi vielä mennä pieleen? Järjestelyt alkoivat kuitenkin kiireestä ja alun epä­us­kos­ta huo­li­mat­ta olla valmiina. Esitysviikko oli alkanut julis­tei­den levit­tä­mi­sel­lä ympäri kampusta. Alan konkarien sanat kol­kut­ti­vat taka­rai­vos­sa ja vaikka lip­pu­ja­kin oli myyty, jännitti silti. Festivaaliviikko oli saapunut niin nopeasti, vain pari kuukautta ensim­mäi­sen suun­nit­te­lu­ko­kouk­sen jälkeen.

Festivaaliväkeä Kino Engelissä. Kuva: Ronya Hirsma ©

Elokuvasalin penkistä maailmalle

Tunnelma Kino Engelissä oli odottava. Julisteet oli teipattu oviin ja lipun­myyn­ti­tis­ki hilattu pai­kal­leen. Elokuvat oli testattu salissa, ja ensim­mäi­sen elokuvan alkuun oli reilu puoli tuntia. Järjestäjät lii­mai­li­vat Cultureels-tarroja rin­ta­pie­liin­sä ja vään­te­li­vät käsiään her­mos­tu­nei­na.

Sitten yleisöä alkoi saapua. Aulassa tavattiin tuttuja ja uusia kasvoja, kunnes salin ovet avattiin. Yleisö toi­vo­tet­tiin ter­ve­tul­leek­si Cultureelsiin, Helsingin ensim­mäi­seen etno­gra­fi­seen elo­ku­va­fes­ti­vaa­liin. Kuhina Kino Engelissä hiljeni, kun salin valot sammuivat. Yleisö imaistiin illan elokuvien myötä ensin Intiaan, sitten digi­taa­li­maa­il­maan.

Saimme fes­ti­vaa­lien jär­jes­tä­mi­seen paljon tukea ja yllä­tyim­me siitä innok­kuu­des­ta, jolla tapahtuma otettiin vastaan. Etnografinen elokuva kiinnosti ja idea kantoi. Työtä jär­jes­tä­mi­ses­sä oli lopulta enemmän kuin kukaan osasi arvata. Se tuntui kuitenkin kaiken vaivan arvoi­sel­ta vii­meis­tään, kun fes­ti­vaa­li­per­jan­tain liput myytiin loppuun. Kaikki – tai oikeas­taan juuri mikään – ei men­nyt­kään pieleen. Festivaalit onnis­tui­vat yli odotusten.

Yleisön hyvä tuuli tarttui jär­jes­tä­jiin. Festivaaliperjantaina elo­ku­va­sa­lis­ta mat­kat­tiin Sevettijärvelle, Huippuvuorille ja Chileen. Lauantaina taas elokuvat vetivät mielen Salomonsaarille ja Tiibetiin. Meillä oli ilo toivottaa fes­ti­vaa­leil­le ter­ve­tul­leek­si myös elokuvien tekijöitä ja muita puhujia. Perjantaina ensi-iltansa fes­ti­vaa­lil­la sai myös AntroBlogin Naapurina jääkarhu ‑doku­ment­ti, jota esit­te­le­mään saapuivat Suvi Jaakkola ja Gennady Kurushin.

Naapurina jääkarhu ‑doku­men­tin ensi-ilta. Vasemmalla Cultureelsin Annika Lepistö ja Iisa Arvelin, oikealla doku­men­tin tekijät, AntroBlogin Gennady Kurushin ja Suvi Jaakkola. Kuva: Janne Vasarainen ©

Elokuvat itket­ti­vät ja nau­rat­ti­vat, ihmisten tarinat kos­ket­ti­vat. Yksi jos toinenkin poistui elo­ku­va­sa­lis­ta sil­mä­kul­mi­aan pyyhkien. Nojatuoliantropologialla viitataan joskus taka­vuo­sien ant­ro­po­lo­gien toi­min­ta­ta­paan, jossa joh­to­pää­tök­siä muista kult­tuu­reis­ta vedettiin koskaan vie­rai­le­mat­ta niiden parissa, perus­ta­mal­la joh­to­pää­tök­set muiden mat­ka­ker­to­muk­siin tai mukanaan tuomiin esi­nei­siin.

Sittemmin ant­ro­po­lo­gi­set metodit ovat toki kehit­ty­neet etno­gra­fian suuntaan, jossa nime­no­maan läsnäolo on avai­na­se­mas­sa. Nojatuoliantropologia ei siis enää ole in, mutta olisiko puna­sa­met­ti­sis­ta lef­fa­teat­te­rin penkeistä sittenkin kul­jet­ta­maan meitä kauas ja lähelle? Elokuvasalin hämärästä käsin on helppo tutustua kult­tuu­rien moni­muo­toi­suu­teen ja saada otetta ant­ro­po­lo­gi­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta visu­aa­li­sen kerronnan kautta.

Our Digital Selves ‑elokuvan ohjaaja Bernhard Drax sanoi fes­ti­vaa­lil­la näy­te­tys­sä vir­tu­aa­li­haas­tat­te­lus­sa, että harva tosia­sias­sa lukee tut­ki­mus­ra­port­te­ja tai ‑artik­ke­lei­ta. Elokuvat sen sijaan tuovat ant­ro­po­lo­gi­set aiheet kaikkien saa­ta­vil­le. Niistä voi nauttia ja niiden parissa viihtyä, vaikkei jak­sai­si­kaan kahlata läpi tie­teel­li­siä artik­ke­lei­ta.

Me ainakin nautimme, ja toivomme myös yleisön naut­ti­neen fes­ti­vaa­leis­ta. Siksi toi­vom­me­kin voivamme järjestää fes­ti­vaa­lin uudestaan ensi vuonna. Järjestelyjä varten olisi ainakin tällä kertaa aikaa reilusti kahta kuukautta enemmän.

Cultureelsin mai­nos­ju­lis­te. Kuva: Ronya Hirsma ©

Cultureels – etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li jär­jes­tet­tiin ensim­mäi­sen kerran 10. – 13.4.2019 Helsingissä. Tapahtuma jär­jes­tet­tiin yhteis­työs­sä Helsingin yli­opis­ton sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian oppiai­neen kanssa.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  • Artikkelikuva: Ronya Hirsma

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Annika Lepistö on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta, joka oli mukana järjestämässä etnografista elokuvafestivaalia Cultureelsia. Annika kirjoittaa parhaillaan pro-graduaan queer-sukulaisuudesta Meksikossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.

Lavatanssit ovat tulleet parin kolmen vuosikymmenen aikana unohdukseen vaipuvasta kansanperinteestä osaksi kansallista kulttuuriperintöämme. Vanhojen ihmisten nuoruudenmuistelut kertovat eloisasta lavatanssikulttuurista. Muisteluissa nuorten tanssijoiden kokemuksista kerrotaan läheltä liikettä, aisteja ja tunteita.