Nojatuoliantropologiasta elokuvasalin penkkiin

Helsingissä järjestettiin huhtikuussa opiskelijavoimin ensimmäistä kertaa etnografinen elokuvafestivaali Cultureels. Elokuvat veivät yleisön mukanaan maailman ympäri muun muassa Huippuvuorille, Salomonsaarille sekä Sevettijärvelle.

Huhtikuisena torstaina tun­nel­mal­li­sen elo­ku­va­teat­te­ri Kino Engelin aulassa Helsingin Tuomiokirkon kupeessa kuhisi ant­ro­po­lo­ge­ja ja muita etno­gra­fi­ses­ta elo­ku­vas­ta kiin­nos­tu­nei­ta. Ensimmäistä kertaa jär­jes­tet­tä­vä etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li Cultureels oli alka­mai­sil­laan.

Cultureels sai alkunsa edel­li­se­nä syksynä, kun joukko ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­joi­ta kerääntyi pohtimaan mah­dol­li­suut­ta järjestää etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li Helsingissä. Antropologian opis­ke­li­joi­den lef­fail­ta­pe­rin­ne herä­tet­tiin aluksi henkiin, mutta se ei tuntunut riit­tä­väl­tä. Olimme vakuut­tu­nei­ta, että etno­gra­fi­nen elokuva kiin­nos­tai­si suu­rem­paa­kin yleisöä. Päätimme joulun jälkeen pitää toisen kokouksen fes­ti­vaa­leis­ta. Kyllä ant­ro­po­lo­gi­nen elokuva tar­vit­si­si arvonsa mukaisen tapah­tu­man.

Idea innosti, ja jär­jes­te­lyt saivat tuulta alleen. Sitten koitti helmikuu ja meillä olikin yhtäkkiä fes­ti­vaa­lia varten varattuna Kino Engel, jonka budjetti tuntui aivan ylit­se­pää­se­mät­tö­mäl­tä opis­ke­li­ja­voi­min ja vain opis­ke­li­ja­jär­jes­tön tuella. Ihan mah­do­ton­ta, ei tämä voi onnistua, löy­tyi­si­kö jotain halvempaa tilaa? Mutta halusimme kuitenkin järjestää kaikille avoimen tapah­tu­man. Sellaisen, johon on helppo tulla, vaikka ei oikein edes tietäisi, mitä ant­ro­po­lo­gia tai etno­gra­fi­nen elokuva on. Miten tilan vuokra saa­tai­siin maksettua?

Usko ideaan heräsi ja festivaalijärjestelyt alkoivat

Alkoi val­tio­tie­tei­li­jöi­den koetus: piti laskea lippujen hintoja, tila­vuo­kran kat­ta­mis­ta, alen­nus­ryh­miä, salin paikkoja ja esi­ty­soi­keuk­sien kuluja. Aloimme kir­joit­taa apu­ra­ha­ha­ke­muk­sia, säh­kö­pos­te­ja ja pyytää tar­jouk­sia. Kukaan ei tiennyt miten elo­ku­va­fes­ti­vaa­li jär­jes­te­tään, ja alus­ta­vaan tila­va­rauk­seen oli aikaa vain muutama kuukausi. Lähdimme liik­keel­le täysin nollasta, mutta mää­rä­tie­toi­si­na. Uskoimme, että etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li kiin­nos­taa ja on tärkeä järjestää.

Festivaali tarvitsi myös nimen, ja se tar­vit­tiin pian. Nimi syntyi lopulta viidessä minuu­tis­sa. ”Olisko se jotain kult­tuu­riin liittyvää? Kulttuurikelat?” ehdotti joku. ”Pitäisi varmaan olla englan­nik­si, jos halutaan kak­si­kie­li­nen tapahtuma. Mites Culture reels, Kulttuurikelat? Tai jos ne laittaa yhteen, Cultureels!” Into tarttui. Festivaalilla oli nimi. Päätettiin pitää Kino Engel varattuna.

Sitten aloimme saada kiin­nos­tu­nei­ta vas­tauk­sia säh­kö­pos­tei­him­me. Tilausta etno­gra­fi­sel­le elo­ku­va­fes­ti­vaa­lil­le oli sittenkin! Tietojemme mukaan Suomessa jär­jes­te­tään ainoas­taan yhtä etno­gra­fis­ta elo­ku­va­fes­ti­vaa­lia Cultureelsin lisäksi; Viscultia Joensuussa. Helsinki tarvitsi omansa.

Festivaalilla halusimme tutus­tut­taa ihmiset visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan. Helsingin yli­opis­tos­sa ei ole ollut tarjolla visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian kursseja, joten etno­gra­fi­nen elokuva oli meille ennestään tun­te­ma­ton ala. Osa meistä liitti etno­gra­fi­sen elokuvan jopa puu­dut­ta­viin, kuvan­laa­dul­taan rakeisiin ja pitkiin fil­ma­ti­soin­tei­hin ritu­aa­li­sis­ta tans­seis­ta tai peleistä.

Niilläkin on paikkansa, mutta näillä fes­ti­vaa­leil­la halusimme näyttää jotakin muuta – etno­gra­fis­ta elokuvaa, josta kuka tahansa voisi saada mie­tit­tä­vää ja uusia ajatuksia. Toimisi elokuva sitten tut­ki­muk­sen apuna tai visu­aa­li­se­na keinona esittää tut­ki­mus­tu­lok­sia, elo­ku­val­la voisi näyttää asioita, joita ei jour­naa­li­jul­kai­sus­sa voi.

Otimme yhteyttä ant­ro­po­lo­gei­hin ja doku­men­ta­ris­tei­hin. Lähestyimme tuttuja, tutun tuttuja ja tun­te­mat­to­mia, ja fes­ti­vaa­lin elo­ku­va­va­li­koi­ma alkoi muodostua. AntroBlogikin kuulemma val­mis­te­li elokuvaa jää­kar­hu­jen ja ihmisen yhtei­se­los­ta Huippuvuorilla, joka val­mis­tui­si sopivasti fes­ti­vaa­lil­le.

Lisäksi pyysimme Tallinnassa, Lontoossa, Kentissä, Manchesterissa, Berliinissä ja Budapestissä opis­ke­le­via visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­joi­ta lähet­tä­mään elo­ku­vi­aan fes­ti­vaa­leil­le. Saimme opis­ke­li­joil­ta todella paljon elokuvia, ja niistä oli vaikea valita parhaat fes­ti­vaa­lil­la esi­tet­tä­väk­si. Halusimme näyttää, mitä visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian saralla tehdään juuri nyt. Lisäksi halusimme tie­teel­li­siä semi­naa­re­ja mukaillen järjestää ikään kuin opis­ke­li­ja­pa­nee­lin, jossa opis­ke­li­joil­la olisi tilaa esittää omia töitään.

Vanhat tekijät fes­ti­vaa­li- ja doku­ment­tia­lal­la varoit­te­li­vat meitä, että ensim­mäis­tä kertaa tapah­tu­man jär­jes­tä­mi­nen on aina yhtä suossa sou­ta­mis­ta. Ei kuulemma kannata pettyä, jos kaikki ei onnis­tu­kaan. Oikeastaan kannattaa varautua siihen, että hommat menee todella pieleen. 

Me varau­duim­me. Oikeastaan vielä esi­tys­vii­kol­la mietimme, tulee­ko­han koko fes­ti­vaa­lil­le ketään. Mikä kaikki voisi vielä mennä pieleen? Järjestelyt alkoivat kuitenkin kiireestä ja alun epä­us­kos­ta huo­li­mat­ta olla valmiina. Esitysviikko oli alkanut julis­tei­den levit­tä­mi­sel­lä ympäri kampusta. Alan konkarien sanat kol­kut­ti­vat taka­rai­vos­sa ja vaikka lip­pu­ja­kin oli myyty, jännitti silti. Festivaaliviikko oli saapunut niin nopeasti, vain pari kuukautta ensim­mäi­sen suun­nit­te­lu­ko­kouk­sen jälkeen.

Festivaaliväkeä Kino Engelissä. Kuva: Ronya Hirsma ©

Elokuvasalin penkistä maailmalle

Tunnelma Kino Engelissä oli odottava. Julisteet oli teipattu oviin ja lipun­myyn­ti­tis­ki hilattu pai­kal­leen. Elokuvat oli testattu salissa, ja ensim­mäi­sen elokuvan alkuun oli reilu puoli tuntia. Järjestäjät lii­mai­li­vat Cultureels-tarroja rin­ta­pie­liin­sä ja vään­te­li­vät käsiään her­mos­tu­nei­na.

Sitten yleisöä alkoi saapua. Aulassa tavattiin tuttuja ja uusia kasvoja, kunnes salin ovet avattiin. Yleisö toi­vo­tet­tiin ter­ve­tul­leek­si Cultureelsiin, Helsingin ensim­mäi­seen etno­gra­fi­seen elo­ku­va­fes­ti­vaa­liin. Kuhina Kino Engelissä hiljeni, kun salin valot sammuivat. Yleisö imaistiin illan elokuvien myötä ensin Intiaan, sitten digi­taa­li­maa­il­maan.

Saimme fes­ti­vaa­lien jär­jes­tä­mi­seen paljon tukea ja yllä­tyim­me siitä innok­kuu­des­ta, jolla tapahtuma otettiin vastaan. Etnografinen elokuva kiinnosti ja idea kantoi. Työtä jär­jes­tä­mi­ses­sä oli lopulta enemmän kuin kukaan osasi arvata. Se tuntui kuitenkin kaiken vaivan arvoi­sel­ta vii­meis­tään, kun fes­ti­vaa­li­per­jan­tain liput myytiin loppuun. Kaikki – tai oikeas­taan juuri mikään – ei men­nyt­kään pieleen. Festivaalit onnis­tui­vat yli odotusten.

Yleisön hyvä tuuli tarttui jär­jes­tä­jiin. Festivaaliperjantaina elo­ku­va­sa­lis­ta mat­kat­tiin Sevettijärvelle, Huippuvuorille ja Chileen. Lauantaina taas elokuvat vetivät mielen Salomonsaarille ja Tiibetiin. Meillä oli ilo toivottaa fes­ti­vaa­leil­le ter­ve­tul­leek­si myös elokuvien tekijöitä ja muita puhujia. Perjantaina ensi-iltansa fes­ti­vaa­lil­la sai myös AntroBlogin Naapurina jääkarhu ‑doku­ment­ti, jota esit­te­le­mään saapuivat Suvi Jaakkola ja Gennady Kurushin.

Naapurina jääkarhu ‑doku­men­tin ensi-ilta. Vasemmalla Cultureelsin Annika Lepistö ja Iisa Arvelin, oikealla doku­men­tin tekijät, AntroBlogin Gennady Kurushin ja Suvi Jaakkola. Kuva: Janne Vasarainen ©

Elokuvat itket­ti­vät ja nau­rat­ti­vat, ihmisten tarinat kos­ket­ti­vat. Yksi jos toinenkin poistui elo­ku­va­sa­lis­ta sil­mä­kul­mi­aan pyyhkien. Nojatuoliantropologialla viitataan joskus taka­vuo­sien ant­ro­po­lo­gien toi­min­ta­ta­paan, jossa joh­to­pää­tök­siä muista kult­tuu­reis­ta vedettiin koskaan vie­rai­le­mat­ta niiden parissa, perus­ta­mal­la joh­to­pää­tök­set muiden mat­ka­ker­to­muk­siin tai mukanaan tuomiin esi­nei­siin.

Sittemmin ant­ro­po­lo­gi­set metodit ovat toki kehit­ty­neet etno­gra­fian suuntaan, jossa nime­no­maan läsnäolo on avai­na­se­mas­sa. Nojatuoliantropologia ei siis enää ole in, mutta olisiko puna­sa­met­ti­sis­ta lef­fa­teat­te­rin penkeistä sittenkin kul­jet­ta­maan meitä kauas ja lähelle? Elokuvasalin hämärästä käsin on helppo tutustua kult­tuu­rien moni­muo­toi­suu­teen ja saada otetta ant­ro­po­lo­gi­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta visu­aa­li­sen kerronnan kautta.

Our Digital Selves ‑elokuvan ohjaaja Bernhard Drax sanoi fes­ti­vaa­lil­la näy­te­tys­sä vir­tu­aa­li­haas­tat­te­lus­sa, että harva tosia­sias­sa lukee tut­ki­mus­ra­port­te­ja tai ‑artik­ke­lei­ta. Elokuvat sen sijaan tuovat ant­ro­po­lo­gi­set aiheet kaikkien saa­ta­vil­le. Niistä voi nauttia ja niiden parissa viihtyä, vaikkei jak­sai­si­kaan kahlata läpi tie­teel­li­siä artik­ke­lei­ta.

Me ainakin nautimme, ja toivomme myös yleisön naut­ti­neen fes­ti­vaa­leis­ta. Siksi toi­vom­me­kin voivamme järjestää fes­ti­vaa­lin uudestaan ensi vuonna. Järjestelyjä varten olisi ainakin tällä kertaa aikaa reilusti kahta kuukautta enemmän.

Cultureelsin mai­nos­ju­lis­te. Kuva: Ronya Hirsma ©

Cultureels – etno­gra­fi­nen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li jär­jes­tet­tiin ensim­mäi­sen kerran 10. – 13.4.2019 Helsingissä. Tapahtuma jär­jes­tet­tiin yhteis­työs­sä Helsingin yli­opis­ton sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian oppiai­neen kanssa.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  • Artikkelikuva: Ronya Hirsma

Kirjoittaja

Annika Lepistö on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta, joka oli mukana järjestämässä etnografista elokuvafestivaalia Cultureelsia. Annika kirjoittaa parhaillaan pro-graduaan queer-sukulaisuudesta Meksikossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

“Kansa on puhunut – pulinat pois”, totesi väistyvä pääministeri Juha Sipilä, kun eduskuntavaalien tulos selvisi Yleisradion suorassa tv-lähetyksessä. Vaalivalvojaiset on merkittävä mediatapahtuma, jonka puitteissa jännitetään poliittisen vallan vaihtumista sekä rituaali, joka kestonsa ajaksi yhdistää sekä poliittisen eliitin että tavalliset kansalaiset yhtenäiseksi kansakunnaksi.