Tuhansia vuosia vanhoja ihmisen ja eläinten jäänteitä ja esineitä tutkimalla saadaan tietoa siitä, millä tavoin merkityksellisimmät eläimet muokkasivat ihmisyhteisöjä. Monilajisessa maailmassa ihminen ei nähnyt itseään olemassaolon keskipisteenä, vaan eli vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa. Mitä eläimissä kunnioitettiin? Miten hirvenpyytäjä toimi varmistaakseen onnistuneen pyynnin?
Kivikauden metsästäjä mahdollisesti jäljitti hirveä hirvennahkaisessa asussa ja hirvennahkakengissä. Hän ei kenties puhunut kumppaneilleen ihmisen kielellä, ja varoi muutenkin toimimasta ihmismäisin tavoin. Onnistuneen pyynnin nähtiin kenties olevan kiinni hirven tahdosta, ei niinkään metsästäjän taidosta tai onnesta. Metsästäjä ehkä kiitti kaadettua hirveä ja pyysi tältä anteeksi.
Ylläoleva perustuu etnografien kuvauksiin metsästäjä-keräilijäyhteisöistä. Emme tietenkään oikeasti tiedä, mitä esihistoriallinen ihminen ajatteli pyyntireissullaan.
Kuuluisat antropologit Eduardo Viveiros de Castro, Tim Ingold ja Rane Willerslev kuvaavat tutkimiensa metsästäjä-keräilijäyhteisöjen maailmaa animistiseksi. Animismilla tarkoitetaan sitä, että eläimillä, kallioilla tai muilla ympäristön elementeillä nähdään olevan oma elämä ja sielu, joka on osin yhteydessä ihmisen elämään. Eri olennoilla sielu saattoi tosin merkitä erilaisia asioita. Nykyisin puhutaan yleisesti monilajisuudesta. Tällä tarkoitetaan arkeologiassa sitä, ettei ihminen näe itseään olemassaolon keskipisteenä, vaan elää voimakkaassa vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa. Ajattelutapa eroaa suuresti siitä, miten eläimet nähdään monissa kulttuureissa nykyisin.
Vaikka kivikaudella eläimiä pyydettiin ja hyödynnettiin, niitä myös kunnioitettiin. Kunnioitus perustui luultavasti ajatukseen monien toimijoiden yhteisestä maailmasta sekä siitä, että esivanhemmat voivat elää kaikessa elävässä, ja mikä tahansa voi olla elävää. Historiallisten metsästäjä-keräilijöiden kulttuureihin kuuluu usein henkiolentoja tai toteemeja kuvaavia esineitä. Usein nämä ovat eläinten osia, esimerkiksi luita tai linnun siipiä. Niitä voivat myös olla esi-isiä ja apuhenkiä kuvaavat pienoisveistokset. Usein esineitä kiinnitettiin vaatteisiin ja päähineisiin. Pohjois-Euroopan kivikautisista haudoista löydetään samanlaista esineistöä, joka todennäköisesti viittaa samantyyppiseen ajattelutapaan.
Arkeologista aineistoa Suomesta ja muualta tutkimalla saadaan paljon vihjeitä siitä, miten eläimet ovat vaikuttaneet ihmisen maailmankuvaan ja ajatteluun. Olen viime vuosina tutkinut kivikautisia (noin 8000-3000 eKr) hautoja Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä ja selvittänyt, mitä niiden perusteella voidaan päätellä ihmisen ja eläinten suhteista. Kaikkein eniten olen perehtynyt Äänisen saarella Venäjän Karjalassa sijaitsevan, noin 8200 vuotta vanhan Eteläisen Peurasaaren kalmiston aineistoihin.
Vainajan asusteet ja esineet voivat kertoa elämästä ja kuolemasta
Kivikaudella Suomessa ja lähialueilla oli käytössä useita hautaustapoja. Parhaiten tunnetaan tapa, jossa vainaja on laitettu kuoppaan erilaisten hauta-antimien kanssa. Kivikaudelta tunnetaan myös useiden, jopa satojen hautojen kalmistoja. Laajin ja tunnetuin on nimenomaan Eteläinen Peurasaari, jossa on 177 arkeologisesti tutkittua hautausta.
Kalmistot ovat arvokkaita ikkunoita muinaisen ihmiseen elämään ja erityisesti kuolemaan. Hautojen löydöt voivat olla tehty kivestä, puusta, kasveista, simpukasta tai luusta. Puu ja kasvi harvoin säilyvät missään tuhansia vuosia, ja luu säilyy Suomen maaperässä vain poikkeusoloissa noin tuhatta vuotta kauemmin. Haudoista löydetyt esineet voivat olla vaatteisiin kiinnitettyjä koristeita ja muita esineitä, tai ne voivat olla aseita, työkaluja tai pienoisveistoksia.
Hautojen esineet kertovat tärkeistä eläimistä ja siitä, miten niitä hyödynnettiin. Hautojen esineillä on yhteys kuolleeseen, hänen elämäänsä ja elinympäristöönsä. Haudoissa on voinut säilyä jopa jäänteitä taljoista ja turkiksista, mutta niiden tutkimiseen tarvitaan erityismenetelmiä. Myös lintujen siivistä tai yksittäisistä sulista on löytynyt merkkejä. Joskus vainajien yhteydessä löytyy eläinten luista tai hampaista valmistettuja koruja. Joskus niitä on paljon, ja ne muodostavat selkeitä keskittymiä. Silloin niiden on arveltu olleen kiinnitettyinä vaatteeseen; kauluksiin, hihoihin tai helmoihin.
Korujen raaka-aine tai korun malli ei valikoitunut sattumalta, vaan valmistamisessa oli omat sääntönsä. Esimerkiksi Venäjän Karjalan alueen haudoissa noin 8200 vuotta sitten yleisin korutyyppi oli hirven alaleuan etuhampaista valmistettu riipus, joissa on ura tai uria ripustusta varten. Myös majavan etuhampaista ja karhun kulmahampaista tehtiin riipuksia. On epäselvää, miksi vain näiden tiettyjen lajien tiettyjä hampaita käytettiin riipuksissa. Löytöjen perusteella voimme kuitenkin päätellä, että jotkut lajit ovat olleet ihmisille merkityksellisempiä kuin toiset. 
Venäjällä Äänisen saaressa sijaitsevan Eteläisen Peurasaaren kalmiston haudassa numero 115 lepää aikuinen mies. Vasemmalla taiteilija Tom Björklundin tulkinta siitä, miltä hauta on saattanut näyttää hautaamisen aikana. Kuvan oikealla puolella on piirros haudasta ja sen löydöistä, alhaalla oikealla on yksityiskohtakuva pään alueesta ja majavanhampaista tehdyistä riipuksista. Kuvat: maalaus Tom Björklund, piirros haudasta ja yksityiskohtakuva kallosta teoksesta Gurina, N. 1956: Оленеостровский могильник // Материалы и исследования по археологии СССР, № 47, М-Л.
Muotoaan muuttava todellisuus
Raaka-aine ja esineen valmistusmenetelmä olivat selvästi yksi tapa osoittaa, mihin ryhmään ihminen kuului ja mistä oli peräisin. Tällaisia ulkonäköön liittyviä heimon tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ominaislaatuiset hiustyylit, korut, sulkapäähineet ja muut asusteet.
Lähekkäin elävät ryhmät nimittivät toisiaan usein juuri tällaisten ulkonäköön liittyvien erityispiirteiden mukaan. Itsestään monet kansat sen sijaan käyttivät oman kielensä ihmistä tarkoittavaa sanaa. Folkloristi Karina Lukin kertoo, että luoteis-Siperian nenetsit käyttävät itsestään nimitystä ”nenei nenecy”, sananmukaisesti käännettynä ”oikeat ihmiset”. Hanteja nenetsit kutsuivat sanalla ”habi”, sananmukaisesti käännettynä ”orja” ja ”työntekijä”, ja saamelaisia ilmaisulla ”ngano’ han” joka tarkoittaa ”venereki” (ahkio).
Esineet saatettiin kivikaudella kokea elollisiksi. Siksi niiden valmistus ja käyttö lienevät olleen tärkeä osa pyyntiyhteisöjen vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Tällöin ei ollut samantekevää, minkä eläimen luusta tai minkälaisia esineitä tehtiin.
Kuten aikaisemmin mainitsin, kivikautisiin metsästäjä-keräilijöihin liitetään nykytutkimuksessa ajatusmaailma, jossa mikä tahansa voi olla elävää. Periaatteessa millä tahansa voi olla sielu ja henki, ja olennot voivat muuttaa muotoaan olomuodosta toiseksi. Esimerkiksi suomalaisessa kalliotaiteessa on tulkittu olevan viitteitä muodonmuutosten esittämisestä. Myös joidenkin arkeologisissa kaivauksissa löydettyjen esineiden on tulkittu esittävän maailmankatsomusta, jossa ihmisen ja muiden lajien rajapinnat häilyvät tai niitä ei ole.
Yksityiskohtakuva ihmistä esittävästä pienoisveistoksesta Eteläisen Peurasaaren haudasta 23. Tämä pienoisveistos on harvinainen, koska sillä on kasvot kummallakin puolella päätä. Mahdollisesti tällä tavalla on kuvattu sitä, että ihminen voi muuttaa olemusta, ”kasvojaan”, tarvittaessa. Esineen pituus on noin 8 senttimetriä. Esine kuuluu Pietari Suuren antropologisen ja etnografisen museon (Kunstkamera, Pietari) kokoelmaan
Muodonmuutokset olivat mahdollisesti osa shamaanien elämää, mutta todennäköisesti kuka tahansa pystyi kokemuksellisesti muuttamaan muotoaan. Siihen tarvittiin väline tai välittävä olento; esimerkiksi henkieläintä esittävä pienoisveistos tai eläimen osa. Etelä-Amerikan ja Siperian alkuperäisasukkaiden kulttuureista tiedetään, että tietynlainen ääntely tai vaikkapa rummutus tai helinä saattoi johdattaa muodonmuutokseen. Myös saamelaisten perinteinen rummutus johdatti toiseen todellisuuteen, ja oli olennainen osa keskeisiä seremonioita.
Nykyajalle on tunnusomaista tehdä keskeinen eron ihmisen ja muiden eläinten välille. Monilajisessa maailmankuvassa ihmisen ei nähdä olevan ylivoimainen verrattuna muihin eläimiin.
Tällaisessakaan maailmankatsomuksessa suhde eläimiin ja ympäristöön ei välttämättä ole tasa-arvoinen. Maailmassa, jossa ihminen voi muuttua moneksi ja eläimet voivat ottaa ihmisen muodon, nähdään kuitenkin vain vähän rajoja ja kerrostuneisuutta ihmisen ja muiden olentojen välillä.
Olomuotojen rajattomuus eli se, että ihmisessä voi kokemuksellisesti olla esimerkiksi susi ja sudessa ihminen, ovatkin keskeisiä piirteitä kuvatessa kivikautisten metsästäjä-keräilijöiden identiteettejä.
Eläimet vaikuttivat metsästäjä-keräilijän identiteettiin
Maailmankuva, elinkeinot ja elinympäristö määrittävät identiteettiä. Eläimet olivat metsästäjä-keräilijöille niin tärkeitä, että niiden ominaisuudet vaikuttivat käsityksiin ihmisen alkuperästä ja olemassaolon perusteista. Kivikauden metsästäjä-keräilijöillä identiteetti tarkoitti jotain muuta kuin miten me sen nykyisin ymmärrämme. Yksilön identiteettiä tärkeämpää oli yhteisön identiteetti. Ihmisen identiteetti määräytyi siten sen mukaan, kuinka yhteisö näki itsensä suhteessa ympäristöön.
Toisaalta kivikauden metsästäjä-keräilijöille yhteisö ei todennäköisesti koostunut vain ihmisistä, vaan siihen kuului myös monia muita elollisiksi koettuja asioita. Merkityksellisimmät eläimet – meidän alueellamme ainakin hirvet, karhut ja majavat sekä jotkut linnut, kalat ja käärmeet – nähtiin ehkä yhteisöjen keskeisinä toimijoina. Merkityksellisten olentojen tunnusmerkkeinä näyttävät olleen eläinten osat ja niitä esittävä pienoisveistokset. Jos luonnonilmiöt ja kallioiden kaltaiset maamerkit voitiin kokea elävinä olentoina, oli niilläkin oma roolinsa identiteetin muodostumisessa.
Kuinka identiteettiä voidaan tutkia, jos kirjoitettua tietoa ei ole? Arkeologia tutkii materiaalisia jäänteitä. Hautauksissa nämä ovat ihmisen kokonaisia tai osittaisia luurankoja, eläinten luita ja niistä sekä muista luonnonmateriaaleista valmistettuja esineitä. Luurankoja tutkimalla voidaan saada paljon yksityiskohtaista tietoa ihmisen elintavoista ja roolista yhteisössään. Tällainen rooli voi olla samaani tai muu yhteisön tärkeä hahmo.
Vainajan luiden ulkoisia piirteitä tutkimalla selvitetään sukupuolta, ikää, sairautta ja terveyttä. Erilaiset fyysiset toiminnot, kuten jousella ampuminen, melominen tai synnyttäminen voivat jättää merkkejä luustoon. Luista ja hampaista otettuja näytteitä tutkimalla voidaan tutkia tarkoilla menetelmillä yksilön ruokavaliota, liikkumista ja geneettistä taustaa. Vertaamalla näitä tietoja tietoihin hautauksen erityispiirteistä, kuten asennosta (onko vainaja haudattu selällään vai puoli-istuvassa asennossa), suuntauksesta (onko pää itään vain koilliseen päin) ja hauta-antimien määrästä ja laadusta sekä vaatteista ja asusteista, voidaan nähdä eroja ja yhteyksiä hautausten välillä.
Paikkatietomenetelmillä ja tilastollisilla menetelmillä voidaan edelleen tutkia miten piirteet liittyvät toisiinsa. Voidaan esimerkiksi tutkia, kuinka usein lasten haudoista löytyy hirven tai karhun hammaskoruja, tai vaikuttavatko ikä tai sukupuoli hammaskorujen määrään.
Eläimen eläimellisyyden kunnioittaminen
Tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten haudoista löytyneitä esineitä tutkiessani olen saanut olla kasvotusten menneen ajan maailmankuvan kanssa. Koen olevani etuoikeutettu saadessani tutkia ja koettaa ymmärtää arkeologisten löytöjen sanomaa. Saan katsoa silmiin tuhansia vuosia vanhaa ihmistä esittävää pienoisveistosta.
Mitä enemmän katson esineitä ja tutkin niiden muotoja, valmistusmenetelmiä ja kulumajälkiä, sitä lähemmäs pääsen ihmistä niiden takana. Joskus työstötapojen perusteella voidaan päätellä jotain valmistajan persoonallisuudesta. Esimerkiksi hirviveistos voi olla täydellisesti hirvimäinen, tai se voi olla hädin tuskin tunnistettavissa hirveksi. 
Paltamon Autioniemestä löydetty, taiteellisesti korkeatasoinen, karhunpäänuija. Valmistettu talkkimagnesiittivuolukivestä. Esineen pituus 19,1 senttimetriä. Valmistusaika kivikausi. Museovirasto – Musketti/Arkeologian esinekokoelma. (CC BY 4.0)
Kivikautisen ihmisen eläinsuhteita tutkiessa tulee miettineeksi, kuinka suuresti meidän ja esihistoriallisten metsästäjä-keräilijöiden suhtautuminen eläimiin eroaa toisistaan. Uskon, että tutkimilleni yli 8000 vuotta sitten eläneille ihmisille keskeistä oli eläimen ominaispiirteiden, eläimellisyyden, kunnioittaminen ja hyväksyminen.
Muita olentoja arvostettiin siksi, että ne olivat toisenlaisia eikä vain siksi, että niissä nähtiin ihmismäisiä tai ihmisissä hyväksyttäviä piirteitä. Sudessa arvostettiin sudelle ominaisia piirteitä, hirvessä hirvelle ominaisia piirteitä. Ihminen ei todennäköisesti erottanut villiä ja kesyä itsessään ja muissa, koska sellaista kahtiajakoa ei ollut. Oli ehkä yksi maailma jossa oli monenlaisia toimijoita, lähtökohtaisesti samalla viivalla.
Toimitus
- Podcast-lukija: Petra Niskanen
- Verkkotaitto: Nelly Staff
