Esihistorian ihminen kunnioitti eläimen eläimellisyyttä

Tuhansia vuosia vanhoja ihmisen ja eläinten jäänteitä ja esineitä tutkimalla saadaan tietoa siitä, millä tavoin merkityksellisimmät eläimet muokkasivat ihmisyhteisöjä. Monilajisessa maailmassa ihminen ei nähnyt itseään olemassaolon keskipisteenä, vaan eli vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa. Mitä eläimissä kunnioitettiin? Miten hirvenpyytäjä toimi varmistaakseen onnistuneen pyynnin?

Kivikauden met­säs­tä­jä mah­dol­li­ses­ti jäljitti hirveä hir­ven­nah­kai­ses­sa asussa ja hir­ven­nah­ka­ken­gis­sä. Hän ei kenties puhunut kump­pa­neil­leen ihmisen kielellä, ja varoi muutenkin toi­mi­mas­ta ihmis­mäi­sin tavoin. Onnistuneen pyynnin nähtiin kenties olevan kiinni hirven tahdosta, ei niinkään met­säs­tä­jän taidosta tai onnesta. Metsästäjä ehkä kiitti kaadettua hirveä ja pyysi tältä anteeksi.

Ylläoleva perustuu etno­gra­fien kuvauk­siin met­säs­tä­jä-keräi­li­jäyh­tei­söis­tä. Emme tie­ten­kään oikeasti tiedä, mitä esi­his­to­rial­li­nen ihminen ajatteli pyyn­ti­reis­sul­laan. 

Kuuluisat ant­ro­po­lo­git Eduardo Viveiros de Castro, Tim Ingold ja Rane Willerslev kuvaavat tut­ki­mien­sa met­säs­tä­jä-keräi­li­jäyh­tei­sö­jen maailmaa ani­mis­ti­sek­si. Animismilla tar­koi­te­taan sitä, että eläimillä, kal­lioil­la tai muilla ympä­ris­tön ele­men­teil­lä nähdään olevan oma elämä ja sielu, joka on osin yhtey­des­sä ihmisen elämään. Eri olen­noil­la sielu saattoi tosin merkitä erilaisia asioita. Nykyisin puhutaan yleisesti moni­la­ji­suu­des­ta. Tällä tar­koi­te­taan arkeo­lo­gias­sa sitä, ettei ihminen näe itseään ole­mas­sao­lon kes­ki­pis­tee­nä, vaan elää voi­mak­kaas­sa vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­sa ympä­ris­tön­sä kanssa. Ajattelutapa eroaa suuresti siitä, miten eläimet nähdään monissa kult­tuu­reis­sa nykyisin. 

Vaikka kivi­kau­del­la eläimiä pyy­det­tiin ja hyö­dyn­net­tiin, niitä myös kun­nioi­tet­tiin. Kunnioitus perustui luul­ta­vas­ti aja­tuk­seen monien toi­mi­joi­den yhtei­ses­tä maa­il­mas­ta sekä siitä, että esi­van­hem­mat voivat elää kaikessa elävässä, ja mikä tahansa voi olla elävää. Historiallisten met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den kult­tuu­rei­hin kuuluu usein hen­kio­len­to­ja tai toteemeja kuvaavia esineitä. Usein nämä ovat eläinten osia, esi­mer­kik­si luita tai linnun siipiä. Niitä voivat myös olla esi-isiä ja apuhenkiä kuvaavat pie­nois­veis­tok­set. Usein esineitä kiin­ni­tet­tiin vaat­tei­siin ja pää­hi­nei­siin. Pohjois-Euroopan kivi­kau­ti­sis­ta haudoista löydetään saman­lais­ta esi­neis­töä, joka toden­nä­köi­ses­ti viittaa saman­tyyp­pi­seen ajat­te­lu­ta­paan.

Arkeologista aineistoa Suomesta ja muualta tut­ki­mal­la saadaan paljon vihjeitä siitä, miten eläimet ovat vai­kut­ta­neet ihmisen maa­il­man­ku­vaan ja ajat­te­luun. Olen viime vuosina tutkinut kivi­kau­ti­sia (noin 8000 – 3000 eKr) hautoja Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä ja sel­vit­tä­nyt, mitä niiden perus­teel­la voidaan päätellä ihmisen ja eläinten suhteista. Kaikkein eniten olen pereh­ty­nyt Äänisen saarella Venäjän Karjalassa sijait­se­van, noin 8200 vuotta vanhan Eteläisen Peurasaaren kalmiston aineis­toi­hin.

Vainajan asusteet ja esineet voivat kertoa elämästä ja kuolemasta

Kivikaudella Suomessa ja lähia­lueil­la oli käytössä useita hau­taus­ta­po­ja. Parhaiten tunnetaan tapa, jossa vainaja on laitettu kuoppaan eri­lais­ten hauta-antimien kanssa. Kivikaudelta tunnetaan myös useiden, jopa satojen hautojen kal­mis­to­ja. Laajin ja tunnetuin on nime­no­maan Eteläinen Peurasaari, jossa on 177 arkeo­lo­gi­ses­ti tutkittua hautausta. 

Kalmistot ovat arvok­kai­ta ikkunoita muinaisen ihmiseen elämään ja eri­tyi­ses­ti kuolemaan. Hautojen löydöt voivat olla tehty kivestä, puusta, kasveista, sim­pu­kas­ta tai luusta. Puu ja kasvi harvoin säilyvät missään tuhansia vuosia, ja luu säilyy Suomen maa­pe­räs­sä vain poik­keus­o­lois­sa noin tuhatta vuotta kauemmin. Haudoista löydetyt esineet voivat olla vaat­tei­siin kiin­ni­tet­ty­jä koris­tei­ta ja muita esineitä, tai ne voivat olla aseita, työkaluja tai pie­nois­veis­tok­sia.

Hautojen esineet kertovat tärkeistä eläimistä ja siitä, miten niitä hyö­dyn­net­tiin. Hautojen esineillä on yhteys kuol­lee­seen, hänen elämäänsä ja eli­nym­pä­ris­töön­sä. Haudoissa on voinut säilyä jopa jäänteitä taljoista ja tur­kik­sis­ta, mutta niiden tut­ki­mi­seen tarvitaan eri­tyis­me­ne­tel­miä. Myös lintujen siivistä tai yksit­täi­sis­tä sulista on löytynyt merkkejä. Joskus vainajien yhtey­des­sä löytyy eläinten luista tai hampaista val­mis­tet­tu­ja koruja. Joskus niitä on paljon, ja ne muo­dos­ta­vat selkeitä kes­kit­ty­miä. Silloin niiden on arveltu olleen kiin­ni­tet­tyi­nä vaat­tee­seen; kau­luk­siin, hihoihin tai helmoihin. 

Korujen raaka-aine tai korun malli ei vali­koi­tu­nut sat­tu­mal­ta, vaan val­mis­ta­mi­ses­sa oli omat sääntönsä. Esimerkiksi Venäjän Karjalan alueen haudoissa noin 8200 vuotta sitten yleisin koru­tyyp­pi oli hirven alaleuan etu­ham­pais­ta val­mis­tet­tu riipus, joissa on ura tai uria ripus­tus­ta varten. Myös majavan etu­ham­pais­ta ja karhun kul­ma­ham­pais­ta tehtiin riipuksia. On epäselvää, miksi vain näiden tiettyjen lajien tiettyjä hampaita käy­tet­tiin rii­puk­sis­sa. Löytöjen perus­teel­la voimme kuitenkin päätellä, että jotkut lajit ovat olleet ihmisille mer­ki­tyk­sel­li­sem­piä kuin toiset. 

Venäjällä Äänisen saaressa sijait­se­van Eteläisen Peurasaaren kalmiston haudassa numero 115 lepää aikuinen mies. Vasemmalla tai­tei­li­ja Tom Björklundin tulkinta siitä, miltä hauta on saattanut näyttää hau­taa­mi­sen aikana. Kuvan oikealla puolella on piirros haudasta ja sen löydöistä, alhaalla oikealla on yksi­tyis­koh­ta­ku­va pään alueesta ja maja­van­ham­pais­ta tehdyistä rii­puk­sis­ta. Kuvat: maalaus Tom Björklund, piirros haudasta ja yksi­tyis­koh­ta­ku­va kallosta teoksesta Gurina, N. 1956: Оленеостровский могильник /​/​Материалы и исследования по археологии СССР, № 47, М‑Л.

Muotoaan muuttava todellisuus

Raaka-aine ja esineen val­mis­tus­me­ne­tel­mä olivat selvästi yksi tapa osoittaa, mihin ryhmään ihminen kuului ja mistä oli peräisin. Tällaisia ulko­nä­köön liittyviä heimon tun­nus­merk­ke­jä ovat esi­mer­kik­si Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen omi­nais­laa­tui­set hius­tyy­lit, korut, sul­ka­pää­hi­neet ja muut asusteet. 

Lähekkäin elävät ryhmät nimit­ti­vät toisiaan usein juuri täl­lais­ten ulko­nä­köön liit­ty­vien eri­tyis­piir­tei­den mukaan. Itsestään monet kansat sen sijaan käyttivät oman kielensä ihmistä tar­koit­ta­vaa sanaa. Folkloristi Karina Lukin kertoo, että luoteis-Siperian nenetsit käyttävät itsestään nimitystä ”nenei nenecy”, sanan­mu­kai­ses­ti kään­net­ty­nä ”oikeat ihmiset”. Hanteja nenetsit kutsuivat sanalla ”habi”, sanan­mu­kai­ses­ti kään­net­ty­nä ”orja” ja ”työn­te­ki­jä”, ja saa­me­lai­sia ilmai­sul­la ”ngano’ han” joka tar­koit­taa ”venereki” (ahkio).

Esineet saa­tet­tiin kivi­kau­del­la kokea elol­li­sik­si. Siksi niiden valmistus ja käyttö lienevät olleen tärkeä osa pyyn­tiyh­tei­sö­jen vuo­ro­vai­ku­tus­ta ympä­ris­tön kanssa. Tällöin ei ollut saman­te­ke­vää, minkä eläimen luusta tai min­kä­lai­sia esineitä tehtiin. 

Kuten aikai­sem­min mainitsin, kivi­kau­ti­siin met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­hin liitetään nyky­tut­ki­muk­ses­sa aja­tus­maa­il­ma, jossa mikä tahansa voi olla elävää. Periaatteessa millä tahansa voi olla sielu ja henki, ja olennot voivat muuttaa muotoaan olo­muo­dos­ta toiseksi. Esimerkiksi suo­ma­lai­ses­sa kal­lio­tai­tees­sa on tulkittu olevan viitteitä muo­don­muu­tos­ten esit­tä­mi­ses­tä. Myös joidenkin arkeo­lo­gi­sis­sa kai­vauk­sis­sa löy­det­ty­jen esineiden on tulkittu esittävän maa­il­man­kat­so­mus­ta, jossa ihmisen ja muiden lajien raja­pin­nat häilyvät tai niitä ei ole.

kivikauden metsästäjä

Yksityiskohtakuva ihmistä esit­tä­väs­tä pie­nois­veis­tok­ses­ta Eteläisen Peurasaaren haudasta 23. Tämä pie­nois­veis­tos on har­vi­nai­nen, koska sillä on kasvot kum­mal­la­kin puolella päätä. Mahdollisesti tällä tavalla on kuvattu sitä, että ihminen voi muuttaa olemusta, ”kasvojaan”, tar­vit­taes­sa. Esineen pituus on noin 8 sent­ti­met­riä. Esine kuuluu Pietari Suuren ant­ro­po­lo­gi­sen ja etno­gra­fi­sen museon (Kunstkamera, Pietari) kokoel­maan

Muodonmuutokset olivat mah­dol­li­ses­ti osa sha­maa­nien elämää, mutta toden­nä­köi­ses­ti kuka tahansa pystyi koke­muk­sel­li­ses­ti muut­ta­maan muotoaan. Siihen tar­vit­tiin väline tai välittävä olento; esi­mer­kik­si hen­kie­läin­tä esittävä pie­nois­veis­tos tai eläimen osa. Etelä-Amerikan ja Siperian alku­pe­räi­sa­suk­kai­den kult­tuu­reis­ta tiedetään, että tie­tyn­lai­nen ääntely tai vaikkapa rummutus tai helinä saattoi johdattaa muo­don­muu­tok­seen. Myös saa­me­lais­ten perin­tei­nen rummutus johdatti toiseen todel­li­suu­teen, ja oli olen­nai­nen osa keskeisiä sere­mo­nioi­ta.

Nykyajalle on tun­nuso­mais­ta tehdä keskeinen eron ihmisen ja muiden eläinten välille. Monilajisessa maa­il­man­ku­vas­sa ihmisen ei nähdä olevan yli­voi­mai­nen ver­rat­tu­na muihin eläimiin.

Tällaisessakaan maa­il­man­kat­so­muk­ses­sa suhde eläimiin ja ympä­ris­töön ei vält­tä­mät­tä ole tasa-arvoinen. Maailmassa, jossa ihminen voi muuttua moneksi ja eläimet voivat ottaa ihmisen muodon, nähdään kuitenkin vain vähän rajoja ja ker­ros­tu­nei­suut­ta ihmisen ja muiden olentojen välillä. 

Olomuotojen rajat­to­muus eli se, että ihmisessä voi koke­muk­sel­li­ses­ti olla esi­mer­kik­si susi ja sudessa ihminen, ovatkin keskeisiä piirteitä kuvatessa kivi­kau­tis­ten met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den iden­ti­teet­te­jä.

Eläimet vaikuttivat metsästäjä-keräilijän identiteettiin

Maailmankuva, elin­kei­not ja eli­nym­pä­ris­tö mää­rit­tä­vät iden­ti­teet­tiä. Eläimet olivat met­säs­tä­jä-keräi­li­jöil­le niin tärkeitä, että niiden omi­nai­suu­det vai­kut­ti­vat käsi­tyk­siin ihmisen alku­pe­räs­tä ja ole­mas­sao­lon perus­teis­ta. Kivikauden met­säs­tä­jä-keräi­li­jöil­lä iden­ti­teet­ti tarkoitti jotain muuta kuin miten me sen nykyisin ymmär­räm­me. Yksilön iden­ti­teet­tiä tär­keäm­pää oli yhteisön iden­ti­teet­ti. Ihmisen iden­ti­teet­ti määräytyi siten sen mukaan, kuinka yhteisö näki itsensä suhteessa ympä­ris­töön. 

Toisaalta kivi­kau­den met­säs­tä­jä-keräi­li­jöil­le yhteisö ei toden­nä­köi­ses­ti koostunut vain ihmisistä, vaan siihen kuului myös monia muita elol­li­sik­si koettuja asioita. Merkityksellisimmät eläimet — meidän alu­eel­lam­me ainakin hirvet, karhut ja majavat sekä jotkut linnut, kalat ja käärmeet — nähtiin ehkä yhtei­sö­jen kes­kei­si­nä toi­mi­joi­na. Merkityksellisten olentojen tun­nus­merk­kei­nä näyttävät olleen eläinten osat ja niitä esittävä pie­nois­veis­tok­set. Jos luon­no­nil­miöt ja kal­lioi­den kaltaiset maamerkit voitiin kokea elävinä olentoina, oli niilläkin oma roolinsa iden­ti­tee­tin muo­dos­tu­mi­ses­sa.

Kuinka iden­ti­teet­tiä voidaan tutkia, jos kir­joi­tet­tua tietoa ei ole? Arkeologia tutkii mate­ri­aa­li­sia jäänteitä. Hautauksissa nämä ovat ihmisen koko­nai­sia tai osit­tai­sia luu­ran­ko­ja, eläinten luita ja niistä sekä muista luon­non­ma­te­ri­aa­leis­ta val­mis­tet­tu­ja esineitä. Luurankoja tut­ki­mal­la voidaan saada paljon yksi­tyis­koh­tais­ta tietoa ihmisen elin­ta­vois­ta ja roolista yhtei­sös­sään. Tällainen rooli voi olla samaani tai muu yhteisön tärkeä hahmo. 

Vainajan luiden ulkoisia piirteitä tut­ki­mal­la sel­vi­te­tään suku­puol­ta, ikää, sairautta ja terveyttä. Erilaiset fyysiset toiminnot, kuten jousella ampuminen, melominen tai syn­nyt­tä­mi­nen voivat jättää merkkejä luustoon. Luista ja hampaista otettuja näytteitä tut­ki­mal­la voidaan tutkia tarkoilla mene­tel­mil­lä yksilön ruo­ka­va­lio­ta, liik­ku­mis­ta ja geneet­tis­tä taustaa. Vertaamalla näitä tietoja tietoihin hau­tauk­sen eri­tyis­piir­teis­tä, kuten asennosta (onko vainaja haudattu selällään vai puoli-istuvassa asennossa), suun­tauk­ses­ta (onko pää itään vain koil­li­seen päin) ja hauta-antimien määrästä ja laadusta sekä vaat­teis­ta ja asus­teis­ta, voidaan nähdä eroja ja yhteyksiä hau­taus­ten välillä. 

Paikkatietomenetelmillä ja tilas­tol­li­sil­la mene­tel­mil­lä voidaan edelleen tutkia miten piirteet liittyvät toisiinsa. Voidaan esi­mer­kik­si tutkia, kuinka usein lasten haudoista löytyy hirven tai karhun ham­mas­ko­ru­ja, tai vai­kut­ta­vat­ko ikä tai sukupuoli ham­mas­ko­ru­jen määrään.

Eläimen eläimellisyyden kunnioittaminen

Tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten haudoista löy­ty­nei­tä esineitä tut­kies­sa­ni olen saanut olla kas­vo­tus­ten menneen ajan maa­il­man­ku­van kanssa. Koen olevani etuoi­keu­tet­tu saa­des­sa­ni tutkia ja koettaa ymmärtää arkeo­lo­gis­ten löytöjen sanomaa. Saan katsoa silmiin tuhansia vuosia vanhaa ihmistä esittävää pie­nois­veis­tos­ta. 

Mitä enemmän katson esineitä ja tutkin niiden muotoja, val­mis­tus­me­ne­tel­miä ja kulu­ma­jäl­kiä, sitä lähemmäs pääsen ihmistä niiden takana. Joskus työs­tö­ta­po­jen perus­teel­la voidaan päätellä jotain val­mis­ta­jan per­soo­nal­li­suu­des­ta. Esimerkiksi hir­vi­veis­tos voi olla täy­del­li­ses­ti hir­vi­mäi­nen, tai se voi olla hädin tuskin tun­nis­tet­ta­vis­sa hirveksi. 

kivikauden metsästäjä

Paltamon Autioniemestä löydetty, tai­teel­li­ses­ti kor­kea­ta­soi­nen, kar­hun­pää­nui­ja. Valmistettu talk­ki­mag­ne­siit­ti­vuo­lu­ki­ves­tä. Esineen pituus 19,1 sent­ti­met­riä. Valmistusaika kivikausi. Museovirasto — Musketti/​Arkeologian esi­ne­ko­koel­ma. (CC BY 4.0)

Kivikautisen ihmisen eläin­suh­tei­ta tutkiessa tulee miet­ti­neek­si, kuinka suuresti meidän ja esi­his­to­rial­lis­ten met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den suh­tau­tu­mi­nen eläimiin eroaa toi­sis­taan. Uskon, että tut­ki­mil­le­ni yli 8000 vuotta sitten eläneille ihmisille keskeistä oli eläimen omi­nais­piir­tei­den, eläi­mel­li­syy­den, kun­nioit­ta­mi­nen ja hyväk­sy­mi­nen. 

Muita olentoja arvos­tet­tiin siksi, että ne olivat toi­sen­lai­sia eikä vain siksi, että niissä nähtiin ihmis­mäi­siä tai ihmisissä hyväk­syt­tä­viä piirteitä. Sudessa arvos­tet­tiin sudelle ominaisia piirteitä, hirvessä hirvelle ominaisia piirteitä. Ihminen ei toden­nä­köi­ses­ti erottanut villiä ja kesyä itsessään ja muissa, koska sellaista kah­tia­ja­koa ei ollut. Oli ehkä yksi maailma jossa oli monen­lai­sia toi­mi­joi­ta, läh­tö­koh­tai­ses­ti samalla viivalla.

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Nelly Staff

Kirjoittaja

Kristiina Mannermaa on Helsingin yliopiston arkeologian dosentti. Hän on erikoistunut bioarkeologiaan, muinaiseen ympäristösuhteeseen ja luututkimukseen liittyviin kysymyksiin. 1.4.2020 alkaen hän johtaa Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamaa tutkimushanketta ”Animals Make Identities. The Social Bioarchaeology of Late Mesolithic and Early Neolithic Cemeteries in North-East Europe”.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ooppera on 400 vuoden aikana kasvanut ruhtinaiden yksityisestä huvista miljoonien viihteeksi, ja ollut aina vahvassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa. Yleisön monipuolistuessa oopperan luonne on muuttunut, ja yläluokan sekavasta sosiaalisesta salongista on tullut suuren yleisön harras musiikin temppeli. 

Toukokuun nimi tulee toukotöistä, joita tehtiin uuden sadon valmistelemiseksi. Töiden aloituspäivänä toukoleipä jaettiin kylväjien ja toukotöissä käytetyn hevosen kesken. Pellollekin saatettiin murentaa tai kylvää pala leivästä hyvän sadon takaamiseksi. Toukoleipää onkin kutsuttu myös nimillä kylvöleipä, kyntöleipä, eloleipä ja toukokaakku.

Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.