Jättiläiskalmari joutui myyttisen hirviön rooliin

Jättiläiskalmarit esitetään tänä päivänä “merten viimeisinä mysteereinä”. Näköhavainnot niistä ovat antaneet esikuvan muun muassa skandinaavisesta tarinaperinteestä tutulle merihirviö Krakenille. Jättiläiskalmareita ei kuitenkaan ole pidetty hirviöinä kautta aikojen, vaan ne hirviöllistettiin vasta 1800-luvun lopulla.

Vedenalaiseen maailmaan on liitetty ammoi­sis­ta ajoista lähtien erilaisia myyttisiä ker­to­muk­sia ja olentoja. Näitä tarinoita on toistettu monissa kult­tuu­reis­sa ajan­las­kua edel­tä­neis­tä vuosista aina näihin päiviin saakka. Katseilta pii­lo­tet­tu aaltojen alainen maailma on näyt­täy­ty­nyt para­tii­si­na, mutta myös pelot­ta­va­na paikkana. Näin se on ollut oiva paikka eri­lai­sil­le hir­viö­ta­ri­noil­le.

Yksi edelleen tänäkin päivänä meri­hir­viö­ta­ri­noi­hin lii­te­tyis­tä eläimistä on merten syvyyk­sis­sä asustava jät­ti­läis­kal­ma­ri. Kyseessä on pit­ku­lai­sel­la muo­dol­laan sekä lon­ke­roi­den­sa piir­teil­lä ja määrällä tun­ne­tuim­mis­ta suku­lai­sis­taan tursaista ja see­piois­ta eroava pää­jal­kai­nen. 

Monien muiden syvän­me­ren eläinten lailla jät­ti­läis­kal­ma­ri on edelleen bio­lo­gi­ses­ti vähän tutkittu eläinlaji. Tämä johtuu lähinnä siitä, että biologien on hankala tark­kail­la näitä eläimiä eli­nym­pä­ris­tös­sään, joka sijaitsee aurin­gon­va­lon saa­vut­ta­mat­to­mis­sa noin 300‑1000 metrin syvyy­des­sä. 

Paras tapa tutkia jät­ti­läis­kal­ma­rei­ta on tähän mennessä ollut ana­ly­soi­da meren pinnalle nousseita tai rannalle ajau­tu­nei­ta yksilöitä. Jättiläiskalmarit nousevat kuol­les­saan tai kuolemaa teh­des­sään meren pinnalle, sillä niiden ruumis sisältää vettä kevyempää ammo­niumklo­ri­dia. Näin jät­ti­läis­kal­ma­riyk­si­löt saattavat päätyä koh­taa­mi­seen ihmisen kanssa, elleivät linnut, muut mere­ne­lä­vät tai nopea mätä­ne­mis­pro­ses­si tuhoa niitä ennemmin. Näitä tapauksia sattuu kuitenkin hyvin harvoin.

Jättiläiskalmarikohtaamisten har­vi­nais­laa­tui­suu­den vuoksi nyky­bio­lo­gia pystyy antamaan vain arvioita näiden eläinten fysio­lo­gias­ta ja levin­nei­syy­des­tä. Arvioiden mukaan jät­ti­läis­kal­ma­rei­den kes­ki­mää­räi­nen pituus pyyn­ti­lon­ke­roi­den päästä aina torson lop­puo­saan asti saattaa olla 13 metriä. Kokonsa puolesta ne ovat näin yksi suu­ri­ko­koi­sim­mis­ta sel­kä­ran­gat­to­mis­ta maa­pal­lol­la. Jättiläiskalmareiden arvellaan asuttavan kaikkia val­ta­me­ria­luei­ta. 

Vaikka jät­ti­läis­kal­ma­ri on iso­ko­koi­nen ja bio­lo­gi­ses­ti vielä jok­seen­kin tun­te­ma­ton eläin, mikään ihmisiä tie­toi­ses­ti vaaniva hirviö se ei ole. Kysymys on merie­läi­mes­tä, joka ihmisten lailla jakaa maapallon omana elin­ti­la­naan. Tästä huo­li­mat­ta se on kuvattu hir­viö­mäi­se­nä olentona niin kau­no­kir­jal­li­suu­des­sa, elo­ku­vis­sa, peleissä kuin tie­to­kir­jois­sa ja jopa tie­teel­li­sis­sä tut­ki­muk­sis­sa aina 1800-luvun lopulta näihin päiviin saakka.

Trondheimissa vuonna 1954 rantaan huuh­tou­tu­nut jät­ti­läis­kal­ma­ri. Kuva: NTNU Vitenskapsmuseet (CC BY 2.0)

Hirviöt ja hirviöllistäminen

Vuonna 2019 val­mis­tu­nees­sa kult­tuu­ri­his­to­rian väi­tös­kir­jas­sa­ni tutkin jät­ti­läis­kal­ma­rei­den hir­viöl­lis­tä­mi­sen historiaa. Kehitin käsitteen hir­viöl­lis­tä­mi­nen, jolla tarkoitan laveasti elävien olentojen tai esineiden muun­ta­mis­ta hir­viö­mäi­sik­si. 

Hirviö on moni­mut­kai­nen käsite. Se tar­koit­taa yleistäen jotain uhkaavaa tai vierasta. Käsitteen merkitys on myös muuttunut paljon ajan saatossa. Esimerkiksi vielä kes­kia­jal­la ja uuden ajan alussa hir­viö­mäi­syys lii­tet­tiin nykyistä enemmän ruu­miil­taan jollakin tapaa poik­kea­viin ihmisiin. Viimeisten vuo­si­sa­to­jen aikana hir­viö­mäi­syyt­tä ovat mää­ri­tel­leet eri­tyi­ses­ti pelot­ta­vuus, iljet­tä­vyys sekä suuri koko

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että hirviölle ei ole mitään uni­ver­saa­lia mää­ri­tel­mää, vaan käsitys hir­viöis­tä on kult­tuu­ri­si­don­nai­nen ja se saattaa vaihdella paljon jopa yksi­lö­ta­sol­la. Tämä tulee erittäin hyvin esille jät­ti­läis­kal­ma­rei­den kohdalla, joiden on vir­heel­li­ses­ti selitetty olevan uni­ver­saa­lis­ti kaikkien ihmisten hirviöinä pitämiä olentoja aina historian hämärästä saakka. 

Miten tästä vähän tun­ne­tus­ta eläimestä on tullut meri­hir­viö­ta­ri­nois­sa esiintyvä olento? Luonnontieteilijät ja kult­tuu­rin­tut­ki­jat ovat tehneet asiaan liittyen erilaisia tul­kin­to­ja läpi 1900- ja 2000-luvun. Keskeisin seli­tys­mal­li on ollut se, että suu­ri­ko­koi­sen kalmarin ruumiin outous ja pelot­ta­vuus olisi kau­his­tut­ta­nut meren­kä­vi­jöi­tä ja kalas­ta­jia vuo­si­sa­to­jen ajan. Näiden tul­kin­to­jen mukaan meri­mies­ten pelko oli niin voi­ma­kas­ta, että sen kautta jät­ti­läis­kal­ma­rei­den ympärille raken­tu­ni­vat tarinat myyt­ti­ses­tä Krakenista ja antiikin Hydrasta. Näistä Kraken on eri­tyi­ses­ti Norjan merelle kuviteltu jät­ti­läis­mäi­nen olento ja Hydra taas Välimerelle sijoi­tet­tu moni­päi­nen hir­viö­olen­to. Satamakapakoiden kautta meri­mies­ten tarinat hir­viö­mäi­sis­tä jät­ti­läis­kal­ma­reis­ta levisivät suuren yleisön tie­toi­suu­teen.

Kuva John Gibsonin teoksesta Monsters of the Sea, Legendary and Authentic (1887)

Kokonaisvaltainen historiantutkimus selventää suhdetta

Väitöstutkimusta teh­des­sä­ni huomasin, etteivät edellä mainitut tulkinnat ole his­to­rian­tut­ki­muk­sel­li­ses­ti kes­tä­väl­lä pohjalla. Luin väi­tös­kir­jaa­ni varten suuria määriä muun muassa Ranskassa, Englannissa, Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja etenkin Kanadan Newfoundlandissa 1700- ja 1800-luvuilla kir­joi­tet­tu­ja tekstejä: valaan­pyyn­tia­lus­ten loki­kir­jo­ja, päi­vä­kir­jo­ja, kirjeitä, sano­ma­leh­tiä ja myös pai­net­tu­ja teoksia. Lisäksi kävin läpi aika­kau­den luon­non­tie­teel­li­siä teoksia ja kau­no­kir­jal­li­suut­ta. Näiden perus­teel­la kävi selväksi, etteivät hir­viö­ta­ri­nat jät­ti­läis­kal­ma­reis­ta ole peräisin meren­kä­vi­jäyh­tei­söis­tä. 

Kalastajilla, valaan­pyy­tä­jil­lä ja muilla meren­kä­vi­jöil­lä on ollut yhteinen men­nei­syys suu­ri­ko­kois­ten kal­ma­rei­den kanssa. He eivät kui­ten­kaan ole pelänneet jät­ti­läis­kal­ma­rei­ta. Päinvastoin, monet ran­nik­ko­seu­tu­jen kalas­ta­jat näkivät suu­ri­ko­koi­set eläimet meren lahjana. Jättiläiskalmarin ruho tarjosi näet suun­nat­to­man määrän kalan­syöt­tiä. Lisäksi kal­ma­rei­den lihalla syö­tet­tiin koiria. Se osa, mitä ei voitu muuten hyödyntää, käy­tet­tiin peltojen tai kasvimaan lan­noit­tee­na. 

Valanpyytäjät taas tiesivät suu­ri­ko­kois­ten kal­ma­rei­den ruhoja ja ruu­mii­no­sia näh­des­sään, että lähellä on kas­ke­lot­te­ja. Kalmarit ovat kas­ke­lot­tien pää­asial­lis­ta ruo­ka­va­lio­ta, minkä myös valaan­pyy­tä­jät oppivat vii­meis­tään 1800-luvun alussa. Tuolloin valaan­pyyn­ti­mat­kat olivat venyneet jo useita vuosia kes­tä­vik­si matkoiksi mas­sii­vi­sen pyynnin myötä ehty­nei­den kas­ke­lot­ti­kan­to­jen perässä. Näin ollen meren pinnalla kelluva suu­ri­ko­koi­sen kalmarin ruho tai ruu­miin­osa oli ilon aihe, sillä se enteili kas­ke­lo­tin lähei­syyt­tä. Jokainen met­säs­tet­ty kas­ke­lot­ti taas tiesi nopeampaa paluuta koti­sa­ta­maan.

jättiläiskalmari

Kaskelotti ja jät­ti­läis­kal­ma­ri Frank Thomas Bullenin teoksessa The Cruise of the “Cachalot” Round the World after Sperm-whales, etc. (1898)

Tieteentekijät hirviömyytin takana

Mikäli jät­ti­läis­kal­ma­rei­hin liitetyt hir­viö­ta­ri­nat eivät ole peräisin meren­kä­vi­jä­kult­tuu­ris­ta, mikä on niiden lähde? 

Tehtyäni vuosia tut­ki­mus­ta pää­jal­kai­sia käsit­te­le­vien his­to­rial­lis­ten tekstien parissa aloin ymmärtää, että käsitys hir­viö­mäi­sis­tä kal­ma­reis­ta oli lähtöisin ensi­si­jai­ses­ti 1700- ja 1800-lukujen tie­teen­te­ki­jöil­tä. Hirviöllistämisen yhteyttä tie­tei­li­jöi­hin oli kuitenkin vaikea havaita, sillä kaikki aiempi tut­ki­mus­kir­jal­li­suus kal­ma­rei­den hir­viö­mäi­syy­des­tä painottaa meri­mies­ten roolia kal­ma­rei­den hir­viöl­lis­tä­ji­nä. Näkemyksiä meri­mies­ten satui­lus­ta ovat ohjanneet kuitenkin lähinnä 1800-luvulla val­lin­neet ennak­ko­luu­lot, joiden mukaan meri­mies­ten tari­nois­ta vain murto-osa oli totta. 

Todellisuudessa 1700- ja 1800-luvun meren­kä­vi­jät olivat satui­li­joi­den sijaan meri­tie­teen edel­lä­kä­vi­jöi­tä. Valaanpyytäjät esi­mer­kik­si kir­ja­si­vat päi­vit­täin havain­to­jaan säästä, vir­tauk­sis­ta ja syvyyk­sis­tä loki­kir­joi­hin, joista on ollut myöhemmin suunnaton apu meri­tut­ki­muk­sel­le. Muutenkin 1700- ja 1800-lukujen meren­kä­vi­jöi­den koke­muk­set ja havainnot ovat lähinnä edis­tä­neet tie­tä­mys­täm­me merestä. 

Toisin kuin meren­kä­vi­jät, 1700- ja 1800-lukujen merie­läi­mis­tä kiin­nos­tu­neet eläin­tie­tei­li­jät eivät liik­ku­neet merillä samaan tapaan kuin tämän päivän meri­bio­lo­git. Luonnontieteilijöitä toki lähti ret­ki­kun­tien mukaan kar­toit­ta­maan vielä tut­ki­mat­to­mien alueiden luontoa, mutta heidän työtään ohjasivat edelleen antiikin ja uuden ajan alun aikaisten luon­non­his­to­rioit­si­joi­den tekstit, joista he hakivat yhty­mä­koh­tia havain­noil­leen. Erityisesti roo­ma­lai­sen luon­non­his­to­rioit­si­jan Plinius vanhemman teoksessa Naturalis Historia (n. 77 jaa.) esittämät ker­to­muk­set vai­kut­ti­vat vielä eläin­tie­tei­li­jöi­den teks­tei­hin merie­läi­mis­tä vielä 1800-luvul­la­kin. Ne loivat myös pohjan uuden ajan alun eläin­tie­tei­li­jöi­den ja ensyklo­pe­dis­tien kuten Pierre Belonin, Guillaume Rondeletin, Konrad Gesnerin ja Ulisse Aldrovandin kir­joi­tuk­sil­le luonnosta.

jättiläiskalmari

Newfoundlandissa rantaan huuh­tou­tu­nut jät­ti­läis­kal­ma­ri vuodelta 1887

1700- ja 1800-lukujen luon­non­tie­tei­li­jöi­den aja­tus­maa­il­maa ohjasivat myös valis­tusaat­teet, joiden läh­tö­koh­ta­na oli tehdä maa­il­mas­ta hal­lit­ta­vam­pi ja poistaa siitä keskiajan ja uuden ajan alun vanhat hir­viö­us­ko­muk­set, kuten basi­lis­kit ja muut ihmeo­tuk­set. Valistusihanteita toteut­taak­seen he koettivat myös selittää Uudesta maa­il­mas­ta ja merestä löy­det­ty­jen eläin­la­jien avulla antiikin ja uuden ajan alun hir­viö­ker­to­mus­ten alkuperää. 

Heidän tar­koi­tus­pe­rän­sä olivat jalot, mutta he eivät tulleet aja­tel­leek­si, ettei hir­viö­ta­ri­noi­ta voida jäljittää suoraan luontoon. Esimerkiksi meri­hir­viöt ovat moni­mut­kais­ten kult­tuu­ris­ten ilmiöiden tuote. Ne ovat syntyneet luonnon ja ihmisten vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, ja ovat sidottuja aika­kau­ten­sa kult­tuu­riin ja luon­to­kä­si­tyk­siin. 

Selittäessään muinaisia hir­viö­ta­ri­noi­ta eläin­la­jien kautta luon­non­tie­tei­li­jät eivät onnis­tu­neet tavoit­tees­saan poistaa hirviöitä maa­il­mas­ta. Sen sijaan he siirsivät aiemmin mää­rit­te­le­mät­tö­mät hir­viö­ta­ri­nat näiden eläin­la­jien kult­tuu­ri­sek­si taakaksi. Tämä tarkoitti käy­tän­nös­sä sitä, että selit­täes­sään jonkun mui­nai­sis­ta hir­viö­ta­ri­nois­ta syntyneen tietyn eläimen havain­nois­ta, he liittivät hir­viö­ta­ri­nan mer­ki­tyk­sen osaksi kyseisen eläin­la­jin kult­tuu­ris­ta mer­ki­tys­tä. Kun tieto täl­lai­ses­ta tul­kin­nas­ta levisi jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa, ympäröivä kulttuuri alkoi omaksua sitä. Näin hir­viö­ta­ri­nas­ta tuli hil­jal­leen osa eläimen mää­ri­tel­mää laa­jem­mal­la kult­tuu­ri­sel­la tasolla. 

Kalmareita ja tursaita Ernst Haeckelin teoksessa Kunstformen der Natur

Kraken, tursas vai jättiläiskalmari?

Jättiläiskalmarit olivat monien muiden merie­läin­ten lailla edellä mai­nit­tu­jen 1700- ja 1800-luvuilla tehtyjen hir­viö­tul­kin­to­jen uhreja. Esimerkiksi skan­di­naa­vi­sen perinteen hir­viö­olen­to Krakenin seli­te­tään nykyään vir­heel­li­ses­ti syntyneen jät­ti­läis­kal­ma­rei­den havain­nois­ta. Kraken oli kuitenkin yksi mys­ti­sis­tä hir­viö­ta­ri­nois­ta, joita valis­tusi­han­tei­den ins­pi­roi­mat luon­non­tie­tei­li­jät halusivat selittää. 

Carl von Linnén 1700-luvulla kehit­te­le­mäs­tä luonnon luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­mäs­tä ins­pi­roi­tu­neet vali­tus­tie­tei­li­jät olettivat tarinan Krakenista perus­tu­van jonkin tietyn eläin­la­jin havain­toon, eivätkä nähneet sitä laa­jem­pa­na kult­tuu­ri­se­na ilmiönä. Tutkimani his­to­rial­li­set lähteet viit­taa­vat siihen, että Kraken oli alku­pe­räl­tään pikem­min­kin käsite oudoille ja tun­te­mat­to­mil­le merel­li­sil­le ilmiöille. Näin sen mer­ki­tys­pii­riin on saattanut kuulua useita merie­läin­la­je­ja sekä mah­dol­li­ses­ti sää­il­miöi­tä kuten sumuja, ja toden­nä­köi­ses­ti myös karikoita sekä täysin kuvit­teel­li­sia olentoja. Näin 1700-luvun luon­non­tie­tei­li­jät päätyivät selit­tä­mään Krakenin esi­mer­kik­si suun­nat­to­ma­na meri­täh­te­nä, rapuna sekä meri­tur­saa­na. 

Kalmareiden lailla pää­jal­kai­siin kuuluvan kah­dek­san­lon­ke­roi­sen meri­tur­saan ja Krakenin yhteys muodostui val­lit­se­vak­si näke­myk­sek­si 1800-luvun alussa. Tursas oli otollinen seli­tys­mal­li Krakenille, sillä tursaista oli kir­joi­tet­tu seik­ka­pe­räi­siä tarinoita jo antiikin teks­teis­sä. Käsitys jät­ti­mäi­ses­tä meri­tur­saas­ta, joka olisi sama olento kuin Pohjoisissa vesissä elävä suunnaton Kraken, levisi julkiseen kes­kus­te­luun eri­tyi­ses­ti rans­ka­lai­sen luon­non­tie­tei­li­jä Pierre Denys de Montfortin tut­ki­mus­ten kautta. Hänen nil­viäi­siä käsit­te­le­vä teoksensa Histoire Naturelle Générale et Particulière des Mollusques (1801 – 02) sisälsi jopa kuvan, jossa suunnaton tursas upottaa laivaa. Tursaista tulikin meri­käär­mei­den ohella 1800-luvun pelä­tyim­piä meri­hir­viöi­tä.

De Montfortin kuva hir­viö­tur­saas­ta.

Merkittävää on se, että kal­ma­rei­ta pidettiin vielä 1800-luvun alussa eläin­tie­tei­li­jöi­den parissa mer­ki­tyk­set­tö­mi­nä eläiminä, joita käy­tet­tiin lähinnä ruokana ja hyö­dyk­kei­nä. Tämä näkemys vallitsi myös jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa. Vaikka monet jät­ti­läis­kal­ma­rei­ta käsit­te­le­vät tekstit väittävät, että jät­ti­läis­kal­ma­rit olisi nähty hir­viö­mäi­si­nä olentoina aina aikojen alku­hä­mä­räs­tä alkaen, ne alettiin tran­sat­lan­ti­ses­sa kult­tuu­ris­sa ymmärtää täl­lai­si­na vasta 1800-luvun lopulla. Vasta tällöin jät­ti­läis­kal­ma­rit tulivat Atlantin kum­mal­la­kin puolen myös myyttisen Krakenin seli­tys­mal­lik­si. 

Merieläintieteilijät alkoivat 1800-luvun lopulla tuoda tut­ki­muk­sis­saan esiin, ettei merissä asus­ta­kaan jät­ti­mäi­siä tursaita, joista esi­mer­kik­si Denys de Montfort oli vuo­si­sa­dan alussa kir­joit­ta­nut. Tämä todettiin merie­läin­tie­teen kehit­tyes­sä 1800-luvulla, sillä näytteitä jät­ti­mäi­sis­tä tursaista ei ollut olemassa. 

Jättimäisistä kal­ma­reis­ta sen sijaan oli olemassa näytteitä. Niitä myös sat­tu­mal­ta rantautui paljon Kanadan Newfoundlandin ran­ni­kol­le 1800-luvun lopulla. Kehittyneen len­nä­tin­ver­kos­ton ja muun tie­don­ku­lun vuoksi tieto kal­ma­ri­ha­vain­nois­ta levisi tie­deyh­tei­sön lisäksi laajalti myös julkiseen kes­kus­te­luun. Koska jät­ti­läis­kal­ma­rit muis­tut­ti­vat ruu­mil­taan lähi­su­ku­lais­taan meri­tur­sas­ta, alkoivat tur­sai­siin liitetyt hir­viöl­li­syy­den käsitteet levitä nopeasti 1870- ja 1890-lukujen aikana jät­ti­läis­kal­ma­rei­den kult­tuu­ri­sek­si pai­no­las­tik­si. Samalla jät­ti­läis­kal­ma­reis­ta tuli myyttisen Krakenin seli­tys­mal­li. 

Kraken ei siis ole alkujaan tar­koit­ta­nut jät­ti­läis­kal­ma­ria, vaikka aikai­sem­pi tut­ki­mus­kir­jal­li­suus näin väittää. Eihän jät­ti­läis­kal­ma­rei­ta­kaan ole ymmär­ret­ty hirviöinä kuin vasta vajaan 150 vuoden ajan.

Teksti pohjatuu kult­tuu­ri­his­to­rian väi­tös­kir­jaa­ni The Giant Squid: Imagining and Encountering the Unknown from the 1760s to the 1890s varten tekemään tut­ki­muk­seen. Väitöskirjan pohjalta minulta on ilmes­ty­mäs­sä tulevien vuosien aikana englan­nin­kie­li­nen kirja. Jättiläiskalmareiden ja muiden eläin­la­jien hir­viöl­lis­tä­mi­sen his­to­rias­ta olen kir­joit­ta­nut myös suomeksi John Nurmisen Säätiön vuonna 2019 kus­tan­ta­mas­sa teok­ses­sa­ni Merihirviöt – Merenneidosta mus­te­ka­laan.

  • Podcast-lukija ja verk­ko­tait­to: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: W.A. Cranstonin näkemys veneeseen hyök­kää­väs­tä kal­ma­ris­ta (1800-luvun loppu).

Kirjoittaja

FT Otto Latva on meri- ja ympäristötutkimukseen sekä kulttuuriseen eläintutkimukseen erikoistunut historioitsija. Hän toimii tällä hetkellä tutkimuspäällikkönä meren ja merenkulun tutkimuksen temaattisessa kokonaisuudessa Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ooppera on 400 vuoden aikana kasvanut ruhtinaiden yksityisestä huvista miljoonien viihteeksi, ja ollut aina vahvassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa. Yleisön monipuolistuessa oopperan luonne on muuttunut, ja yläluokan sekavasta sosiaalisesta salongista on tullut suuren yleisön harras musiikin temppeli. 

Toukokuun nimi tulee toukotöistä, joita tehtiin uuden sadon valmistelemiseksi. Töiden aloituspäivänä toukoleipä jaettiin kylväjien ja toukotöissä käytetyn hevosen kesken. Pellollekin saatettiin murentaa tai kylvää pala leivästä hyvän sadon takaamiseksi. Toukoleipää onkin kutsuttu myös nimillä kylvöleipä, kyntöleipä, eloleipä ja toukokaakku.

Ilmastonmuutoksen myötä laajoja tuhoja aiheuttavista metsäpaloista on tullut maailmanlaajuinen ongelma. Indonesian Keski-Kalimantanilla ne ovat aiheuttaneet toistuvan ympäristökriisin, joka näkyy paikallisten arjessa ja kyvyssä suunnitella tulevaisuuttaan.