Jättiläiskalmarit esitetään tänä päivänä “merten viimeisinä mysteereinä”. Näköhavainnot niistä ovat antaneet esikuvan muun muassa skandinaavisesta tarinaperinteestä tutulle merihirviö Krakenille. Jättiläiskalmareita ei kuitenkaan ole pidetty hirviöinä kautta aikojen, vaan ne hirviöllistettiin vasta 1800-luvun lopulla.
Vedenalaiseen maailmaan on liitetty ammoisista ajoista lähtien erilaisia myyttisiä kertomuksia ja olentoja. Näitä tarinoita on toistettu monissa kulttuureissa ajanlaskua edeltäneistä vuosista aina näihin päiviin saakka. Katseilta piilotettu aaltojen alainen maailma on näyttäytynyt paratiisina, mutta myös pelottavana paikkana. Näin se on ollut oiva paikka erilaisille hirviötarinoille.
Yksi edelleen tänäkin päivänä merihirviötarinoihin liitetyistä eläimistä on merten syvyyksissä asustava jättiläiskalmari. Kyseessä on pitkulaisella muodollaan sekä lonkeroidensa piirteillä ja määrällä tunnetuimmista sukulaisistaan tursaista ja seepioista eroava pääjalkainen.
Monien muiden syvänmeren eläinten lailla jättiläiskalmari on edelleen biologisesti vähän tutkittu eläinlaji. Tämä johtuu lähinnä siitä, että biologien on hankala tarkkailla näitä eläimiä elinympäristössään, joka sijaitsee auringonvalon saavuttamattomissa noin 300–1000 metrin syvyydessä.
Paras tapa tutkia jättiläiskalmareita on tähän mennessä ollut analysoida meren pinnalle nousseita tai rannalle ajautuneita yksilöitä. Jättiläiskalmarit nousevat kuollessaan tai kuolemaa tehdessään meren pinnalle, sillä niiden ruumis sisältää vettä kevyempää ammoniumkloridia. Näin jättiläiskalmariyksilöt saattavat päätyä kohtaamiseen ihmisen kanssa, elleivät linnut, muut merenelävät tai nopea mätänemisprosessi tuhoa niitä ennemmin. Näitä tapauksia sattuu kuitenkin hyvin harvoin.
Jättiläiskalmarikohtaamisten harvinaislaatuisuuden vuoksi nykybiologia pystyy antamaan vain arvioita näiden eläinten fysiologiasta ja levinneisyydestä. Arvioiden mukaan jättiläiskalmareiden keskimääräinen pituus pyyntilonkeroiden päästä aina torson loppuosaan asti saattaa olla 13 metriä. Kokonsa puolesta ne ovat näin yksi suurikokoisimmista selkärangattomista maapallolla. Jättiläiskalmareiden arvellaan asuttavan kaikkia valtamerialueita.
Vaikka jättiläiskalmari on isokokoinen ja biologisesti vielä jokseenkin tuntematon eläin, mikään ihmisiä tietoisesti vaaniva hirviö se ei ole. Kysymys on merieläimestä, joka ihmisten lailla jakaa maapallon omana elintilanaan. Tästä huolimatta se on kuvattu hirviömäisenä olentona niin kaunokirjallisuudessa, elokuvissa, peleissä kuin tietokirjoissa ja jopa tieteellisissä tutkimuksissa aina 1800-luvun lopulta näihin päiviin saakka.
Trondheimissa vuonna 1954 rantaan huuhtoutunut jättiläiskalmari. Kuva: NTNU Vitenskapsmuseet (CC BY 2.0)
Hirviöt ja hirviöllistäminen
Vuonna 2019 valmistuneessa kulttuurihistorian väitöskirjassani tutkin jättiläiskalmareiden hirviöllistämisen historiaa. Kehitin käsitteen hirviöllistäminen, jolla tarkoitan laveasti elävien olentojen tai esineiden muuntamista hirviömäisiksi.
Hirviö on monimutkainen käsite. Se tarkoittaa yleistäen jotain uhkaavaa tai vierasta. Käsitteen merkitys on myös muuttunut paljon ajan saatossa. Esimerkiksi vielä keskiajalla ja uuden ajan alussa hirviömäisyys liitettiin nykyistä enemmän ruumiiltaan jollakin tapaa poikkeaviin ihmisiin. Viimeisten vuosisatojen aikana hirviömäisyyttä ovat määritelleet erityisesti pelottavuus, iljettävyys sekä suuri koko.
On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että hirviölle ei ole mitään universaalia määritelmää, vaan käsitys hirviöistä on kulttuurisidonnainen ja se saattaa vaihdella paljon jopa yksilötasolla. Tämä tulee erittäin hyvin esille jättiläiskalmareiden kohdalla, joiden on virheellisesti selitetty olevan universaalisti kaikkien ihmisten hirviöinä pitämiä olentoja aina historian hämärästä saakka.
Miten tästä vähän tunnetusta eläimestä on tullut merihirviötarinoissa esiintyvä olento? Luonnontieteilijät ja kulttuurintutkijat ovat tehneet asiaan liittyen erilaisia tulkintoja läpi 1900- ja 2000-luvun. Keskeisin selitysmalli on ollut se, että suurikokoisen kalmarin ruumiin outous ja pelottavuus olisi kauhistuttanut merenkävijöitä ja kalastajia vuosisatojen ajan. Näiden tulkintojen mukaan merimiesten pelko oli niin voimakasta, että sen kautta jättiläiskalmareiden ympärille rakentunivat tarinat myyttisestä Krakenista ja antiikin Hydrasta. Näistä Kraken on erityisesti Norjan merelle kuviteltu jättiläismäinen olento ja Hydra taas Välimerelle sijoitettu monipäinen hirviöolento. Satamakapakoiden kautta merimiesten tarinat hirviömäisistä jättiläiskalmareista levisivät suuren yleisön tietoisuuteen.
Kuva John Gibsonin teoksesta Monsters of the Sea, Legendary and Authentic (1887)
Kokonaisvaltainen historiantutkimus selventää suhdetta
Väitöstutkimusta tehdessäni huomasin, etteivät edellä mainitut tulkinnat ole historiantutkimuksellisesti kestävällä pohjalla. Luin väitöskirjaani varten suuria määriä muun muassa Ranskassa, Englannissa, Tanskassa, Saksassa, Yhdysvalloissa ja etenkin Kanadan Newfoundlandissa 1700- ja 1800-luvuilla kirjoitettuja tekstejä: valaanpyyntialusten lokikirjoja, päiväkirjoja, kirjeitä, sanomalehtiä ja myös painettuja teoksia. Lisäksi kävin läpi aikakauden luonnontieteellisiä teoksia ja kaunokirjallisuutta. Näiden perusteella kävi selväksi, etteivät hirviötarinat jättiläiskalmareista ole peräisin merenkävijäyhteisöistä.
Kalastajilla, valaanpyytäjillä ja muilla merenkävijöillä on ollut yhteinen menneisyys suurikokoisten kalmareiden kanssa. He eivät kuitenkaan ole pelänneet jättiläiskalmareita. Päinvastoin, monet rannikkoseutujen kalastajat näkivät suurikokoiset eläimet meren lahjana. Jättiläiskalmarin ruho tarjosi näet suunnattoman määrän kalansyöttiä. Lisäksi kalmareiden lihalla syötettiin koiria. Se osa, mitä ei voitu muuten hyödyntää, käytettiin peltojen tai kasvimaan lannoitteena.
Valanpyytäjät taas tiesivät suurikokoisten kalmareiden ruhoja ja ruumiinosia nähdessään, että lähellä on kaskelotteja. Kalmarit ovat kaskelottien pääasiallista ruokavaliota, minkä myös valaanpyytäjät oppivat viimeistään 1800-luvun alussa. Tuolloin valaanpyyntimatkat olivat venyneet jo useita vuosia kestäviksi matkoiksi massiivisen pyynnin myötä ehtyneiden kaskelottikantojen perässä. Näin ollen meren pinnalla kelluva suurikokoisen kalmarin ruho tai ruumiinosa oli ilon aihe, sillä se enteili kaskelotin läheisyyttä. Jokainen metsästetty kaskelotti taas tiesi nopeampaa paluuta kotisatamaan.
Kaskelotti ja jättiläiskalmari Frank Thomas Bullenin teoksessa The Cruise of the “Cachalot” Round the World after Sperm-whales, etc. (1898)
Tieteentekijät hirviömyytin takana
Mikäli jättiläiskalmareihin liitetyt hirviötarinat eivät ole peräisin merenkävijäkulttuurista, mikä on niiden lähde?
Tehtyäni vuosia tutkimusta pääjalkaisia käsittelevien historiallisten tekstien parissa aloin ymmärtää, että käsitys hirviömäisistä kalmareista oli lähtöisin ensisijaisesti 1700- ja 1800-lukujen tieteentekijöiltä. Hirviöllistämisen yhteyttä tieteilijöihin oli kuitenkin vaikea havaita, sillä kaikki aiempi tutkimuskirjallisuus kalmareiden hirviömäisyydestä painottaa merimiesten roolia kalmareiden hirviöllistäjinä. Näkemyksiä merimiesten satuilusta ovat ohjanneet kuitenkin lähinnä 1800-luvulla vallinneet ennakkoluulot, joiden mukaan merimiesten tarinoista vain murto-osa oli totta.
Todellisuudessa 1700- ja 1800-luvun merenkävijät olivat satuilijoiden sijaan meritieteen edelläkävijöitä. Valaanpyytäjät esimerkiksi kirjasivat päivittäin havaintojaan säästä, virtauksista ja syvyyksistä lokikirjoihin, joista on ollut myöhemmin suunnaton apu meritutkimukselle. Muutenkin 1700- ja 1800-lukujen merenkävijöiden kokemukset ja havainnot ovat lähinnä edistäneet tietämystämme merestä.
Toisin kuin merenkävijät, 1700- ja 1800-lukujen merieläimistä kiinnostuneet eläintieteilijät eivät liikkuneet merillä samaan tapaan kuin tämän päivän meribiologit. Luonnontieteilijöitä toki lähti retkikuntien mukaan kartoittamaan vielä tutkimattomien alueiden luontoa, mutta heidän työtään ohjasivat edelleen antiikin ja uuden ajan alun aikaisten luonnonhistorioitsijoiden tekstit, joista he hakivat yhtymäkohtia havainnoilleen. Erityisesti roomalaisen luonnonhistorioitsijan Plinius vanhemman teoksessa Naturalis Historia (n. 77 jaa.) esittämät kertomukset vaikuttivat vielä eläintieteilijöiden teksteihin merieläimistä vielä 1800-luvullakin. Ne loivat myös pohjan uuden ajan alun eläintieteilijöiden ja ensyklopedistien kuten Pierre Belonin, Guillaume Rondeletin, Konrad Gesnerin ja Ulisse Aldrovandin kirjoituksille luonnosta. 
Newfoundlandissa rantaan huuhtoutunut jättiläiskalmari vuodelta 1887
1700- ja 1800-lukujen luonnontieteilijöiden ajatusmaailmaa ohjasivat myös valistusaatteet, joiden lähtökohtana oli tehdä maailmasta hallittavampi ja poistaa siitä keskiajan ja uuden ajan alun vanhat hirviöuskomukset, kuten basiliskit ja muut ihmeotukset. Valistusihanteita toteuttaakseen he koettivat myös selittää Uudesta maailmasta ja merestä löydettyjen eläinlajien avulla antiikin ja uuden ajan alun hirviökertomusten alkuperää.
Heidän tarkoitusperänsä olivat jalot, mutta he eivät tulleet ajatelleeksi, ettei hirviötarinoita voida jäljittää suoraan luontoon. Esimerkiksi merihirviöt ovat monimutkaisten kulttuuristen ilmiöiden tuote. Ne ovat syntyneet luonnon ja ihmisten vuorovaikutuksessa, ja ovat sidottuja aikakautensa kulttuuriin ja luontokäsityksiin.
Selittäessään muinaisia hirviötarinoita eläinlajien kautta luonnontieteilijät eivät onnistuneet tavoitteessaan poistaa hirviöitä maailmasta. Sen sijaan he siirsivät aiemmin määrittelemättömät hirviötarinat näiden eläinlajien kulttuuriseksi taakaksi. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että selittäessään jonkun muinaisista hirviötarinoista syntyneen tietyn eläimen havainnoista, he liittivät hirviötarinan merkityksen osaksi kyseisen eläinlajin kulttuurista merkitystä. Kun tieto tällaisesta tulkinnasta levisi julkisessa keskustelussa, ympäröivä kulttuuri alkoi omaksua sitä. Näin hirviötarinasta tuli hiljalleen osa eläimen määritelmää laajemmalla kulttuurisella tasolla. 
Kalmareita ja tursaita Ernst Haeckelin teoksessa Kunstformen der Natur
Kraken, tursas vai jättiläiskalmari?
Jättiläiskalmarit olivat monien muiden merieläinten lailla edellä mainittujen 1700- ja 1800-luvuilla tehtyjen hirviötulkintojen uhreja. Esimerkiksi skandinaavisen perinteen hirviöolento Krakenin selitetään nykyään virheellisesti syntyneen jättiläiskalmareiden havainnoista. Kraken oli kuitenkin yksi mystisistä hirviötarinoista, joita valistusihanteiden inspiroimat luonnontieteilijät halusivat selittää.
Carl von Linnén 1700-luvulla kehittelemästä luonnon luokittelujärjestelmästä inspiroituneet valitustieteilijät olettivat tarinan Krakenista perustuvan jonkin tietyn eläinlajin havaintoon, eivätkä nähneet sitä laajempana kulttuurisena ilmiönä. Tutkimani historialliset lähteet viittaavat siihen, että Kraken oli alkuperältään pikemminkin käsite oudoille ja tuntemattomille merellisille ilmiöille. Näin sen merkityspiiriin on saattanut kuulua useita merieläinlajeja sekä mahdollisesti sääilmiöitä kuten sumuja, ja todennäköisesti myös karikoita sekä täysin kuvitteellisia olentoja. Näin 1700-luvun luonnontieteilijät päätyivät selittämään Krakenin esimerkiksi suunnattomana meritähtenä, rapuna sekä meritursaana.
Kalmareiden lailla pääjalkaisiin kuuluvan kahdeksanlonkeroisen meritursaan ja Krakenin yhteys muodostui vallitsevaksi näkemykseksi 1800-luvun alussa. Tursas oli otollinen selitysmalli Krakenille, sillä tursaista oli kirjoitettu seikkaperäisiä tarinoita jo antiikin teksteissä. Käsitys jättimäisestä meritursaasta, joka olisi sama olento kuin Pohjoisissa vesissä elävä suunnaton Kraken, levisi julkiseen keskusteluun erityisesti ranskalaisen luonnontieteilijä Pierre Denys de Montfortin tutkimusten kautta. Hänen nilviäisiä käsittelevä teoksensa Histoire Naturelle Générale et Particulière des Mollusques (1801–02) sisälsi jopa kuvan, jossa suunnaton tursas upottaa laivaa. Tursaista tulikin merikäärmeiden ohella 1800-luvun pelätyimpiä merihirviöitä. 
De Montfortin kuva hirviötursaasta.Merkittävää on se, että kalmareita pidettiin vielä 1800-luvun alussa eläintieteilijöiden parissa merkityksettöminä eläiminä, joita käytettiin lähinnä ruokana ja hyödykkeinä. Tämä näkemys vallitsi myös julkisessa keskustelussa. Vaikka monet jättiläiskalmareita käsittelevät tekstit väittävät, että jättiläiskalmarit olisi nähty hirviömäisinä olentoina aina aikojen alkuhämärästä alkaen, ne alettiin transatlantisessa kulttuurissa ymmärtää tällaisina vasta 1800-luvun lopulla. Vasta tällöin jättiläiskalmarit tulivat Atlantin kummallakin puolen myös myyttisen Krakenin selitysmalliksi.
Merieläintieteilijät alkoivat 1800-luvun lopulla tuoda tutkimuksissaan esiin, ettei merissä asustakaan jättimäisiä tursaita, joista esimerkiksi Denys de Montfort oli vuosisadan alussa kirjoittanut. Tämä todettiin merieläintieteen kehittyessä 1800-luvulla, sillä näytteitä jättimäisistä tursaista ei ollut olemassa.
Jättimäisistä kalmareista sen sijaan oli olemassa näytteitä. Niitä myös sattumalta rantautui paljon Kanadan Newfoundlandin rannikolle 1800-luvun lopulla. Kehittyneen lennätinverkoston ja muun tiedonkulun vuoksi tieto kalmarihavainnoista levisi tiedeyhteisön lisäksi laajalti myös julkiseen keskusteluun. Koska jättiläiskalmarit muistuttivat ruumiltaan lähisukulaistaan meritursasta, alkoivat tursaisiin liitetyt hirviöllisyyden käsitteet levitä nopeasti 1870- ja 1890-lukujen aikana jättiläiskalmareiden kulttuuriseksi painolastiksi. Samalla jättiläiskalmareista tuli myyttisen Krakenin selitysmalli.
Kraken ei siis ole alkujaan tarkoittanut jättiläiskalmaria, vaikka aikaisempi tutkimuskirjallisuus näin väittää. Eihän jättiläiskalmareitakaan ole ymmärretty hirviöinä kuin vasta vajaan 150 vuoden ajan.Teksti pohjatuu kulttuurihistorian väitöskirjaani The Giant Squid: Imagining and Encountering the Unknown from the 1760s to the 1890s varten tekemään tutkimukseen. Väitöskirjan pohjalta minulta on ilmestymässä tulevien vuosien aikana englanninkielinen kirja. Jättiläiskalmareiden ja muiden eläinlajien hirviöllistämisen historiasta olen kirjoittanut myös suomeksi John Nurmisen Säätiön vuonna 2019 kustantamassa teoksessani Merihirviöt – Merenneidosta mustekalaan.
Toimitus
- Podcast-lukija ja verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: W.A. Cranstonin näkemys veneeseen hyökkäävästä kalmarista (1800-luvun loppu).
