Pilasiko covid-19 kenttätyön?

Suomen Antropologinen Seura järjesti joulukuussa 2020 virtuaalitapahtuman, jossa keskusteltiin covid-19-pandemian vaikutuksista antropologiseen kenttätyöhön. Mitä tapahtuu, kun kentällä ei voi fyysisesti oleilla? Entä miten tutkittavien kanssa voidaan luoda luottamuksellinen suhde, kun vuorovaikutus ottaa uusia muotoja? 

Antropologin työ tapahtuu useimmiten ihmisten parissa elämällä ja näiden elämään osallistumalla. Mitä pandemia matkustusta ja sosiaalisia kontakteja koskevine rajoituksineen tekee tutkimukselle? Aiheesta käytiin vilkasta keskustelua Suomen Antropologisen Seuran paneelikeskustelussa. Tilaisuudessa eri uravaiheissa olevat antropologit kertoivat tutkimuksestaan tilanteessa, jossa fyysinen kenttätyö ei ole mahdollista. Keskustelussa pohdittiin vaihtoehtoja perinteisille aineistonkeruun menetelmille ja tavoille tuottaa tietoa.

Koronapandemian myötä monien antropologien kenttätyösuunnitelmat peruuntuivat. Suunnitelmien muuttuminen on kuitenkin aina ajankohtainen aihe, sillä pitkäkestoinen intensiivinen kenttätyö tietyillä alueilla ei ole aina mahdollista muun muassa rahoituksen puutteen, tutkijoiden henkilökohtaisten elämäntilanteiden tai konfliktien ja ympäristökatastrofien takia.

Etnografisen kenttätyön vahvuus on syvällisen ymmärryksen tuottaminen tutkittavasta ilmiöstä pitkäkestoisen osallistuvan havainnoinnin kautta. Keskustelussa päällimmäiseksi nousivatkin kysymykset kenttätyön kohtalosta. Mitä tapahtuu antropologiselle tutkimukselle, kun fyysinen läsnäolo ei ole mahdollista? Miten ja minkälaista tutkimusta voidaan toteuttaa etänä ja kärsiikö tutkimuksen laatu kun antropologien kenttä siirtyy kokonaan tai osittain verkkoon? Miten säilyttää tutkimuksen eettisyys ja turvata osallistujien yhdenvertaiset mahdollisuudet?

Pohdintoja eettisyydestä ja odottamisesta

Professori Sirpa Tenhunen Helsingin yliopistosta pohti odottamisen ja sopeutumisen merkityksiä antropologeille. Tenhusen tutkimus käsittelee muun muassa teknologiaa, kehityskysymyksiä ja sukulaisuutta. Hän on tehnyt etnografista kenttätyötä Intian maaseudulla ja kaupungeissa. Tenhusen mukaan antropologit ovat nyt tilanteessa, jossa he joutuvat odottamaan ennen kuin voivat tehdä kasvokkaista kenttätyötä. Odottaminen on kuitenkin aina ollut osa antropologista tutkimusta. Kenttätyö ei lähes koskaan suju täysin tutkijan suunnitelmien mukaan, ja muun muassa lupa-asiat ja paikalliset levottomuudet voivat viivästyttää työtä.

Tutkimusprosessin aikana odottaminen ei ole passiivinen olotila, vaan mahdollistaa luovuuden ja uudenlaisen sosiaalisuuden. Tenhunen puhui aikaisemmasta kenttätyöstään Intian maaseudulla, jossa tietynlaiset odottamisen tilat mahdollistivat uusien näkökulmien löytämisen ja rikkaamman aineiston keräämisen. Tenhunen korosti, että taukoja tulee aina, mutta niistä voi selvitä tuottavasti. Niiden aikana voi keskittyä esimerkiksi aineiston analyysiin ja kirjoittamiseen.Osa antropologeista on pandemian aikana tehnyt tutkimusta etänä kotoaan käsin. Apulaisprofessori Anni Kajanus Helsingin yliopistosta pohti etämetodien käyttöä etnografisessa tutkimuksessa. Kajanus on tutkimuksessaan erikoistunut kognitiiviseen antropologiaan ja tutkinut erityisesti lapsiperheitä Kiinassa. Hänen uusin tutkimuksensa yhdistää antropologian ja psykologian menetelmiä ja lähestymistapoja. Kajanus on pandemian ajan jatkanut tutkimustaan käyttäen jo aiemmin keräämäänsä aineistoa. 

Kajanus huomautti, että etämetodit suosivat ensisijaisesti niitä yhteisöjä, joilla on pääsy internetiin ja sitä hyödyntävään teknologiaan. Toisin sanoen etänä tehtävä tutkimus rajoittuu vain tietynlaisiin tutkimusaiheisiin ja yhteisöihin. Etämetodit suosivat ennen kaikkea jo käynnissä olevia tutkimushankkeita, sillä tutkijat ovat voineet hyödyntää jo olemassa olevia verkostojaan ja aineistojaan ja rakentaa uutta tutkimusta niiden pohjalta. Uusille, vasta käynnistyville tutkimushankkeille tilanne on hankalampi, sillä luottamussuhteiden luominen virtuaalisesti ja etänä on vaikeaa, eikä edes mahdollista kaikissa tilanteissa.

Toni Nieminen tekee parhaillaan antropologian gradua Helsingin yliopistolla liittyen kehitysvammaisten mediatyöpaja Kivimediaan. Niemisen kenttätyösuunnitelmat peruuntuivat pandemian seurauksena ja hän joutui tekemään kokonaan uuden tutkimussuunnitelman. Vaikka Kivimedia sijaitsee Suomessa, Nieminen ei pystynyt rajoitusten takia toteuttamaan kenttätyötään fyysisesti läsnä ollen. Hänestä ei tuntunut eettiseltä toteuttaa kenttätyötä etänä, sillä hän ei ole päässyt tapaamaan Kivimedian tuottajia eikä rakentamaan luottamuksellista suhdetta heidän kanssaan. Tämän takia hän päätyi toteuttamaan kenttätyönsä täysin erilaisin menetelmin, kuuntelemalla Kivimedian radiotuotantoa. Nieminen aikoo analysoida gradussaan kuuntelemaansa materiaalia käyttäen lingvistisen antropologian menetelmiä.

Virtuaalinen vastaan oikea maailma

Pandemiatilanne on saanut Niemisen pohtimaan tieteenalan käsityksiä kentästä. Hän kertoi alun perinkin halunneensa toteuttaa kenttätyön kuuntelemalla Kivimedian radiotuotantoa, mutta ei kehdannut tehdä sitä. Tätä hän perusteli sillä, että tieteenalan sisällä vallitsee tietynlainen paine toteuttaa kenttätyö fyysisesti läsnä ollen ja mieluiten ulkomailla. Antropologien keskuudessa vallitsee käsitys oikeasta kenttätyöstä fyysisenä läsnäolona, kun taas virtuaalisissa todellisuuksissa tapahtuva läsnäolo nähdään vähemmän arvokkaana. Niemisen mukaan pandemiatilanne on antanut antropologeille tilaisuuden määritellä uudelleen suhdettaan kenttään. 

Samaa suhdetta on pohtinut tutkijatohtori Heikki Wilenius Helsingin yliopistolta. Hän tekee parhaillaan tutkimusta liittyen luonnonvarojen hyödykkeiksi muuttamiseen Indonesiassa ja Papua-Uudessa-Guineassa. Hänenkin kenttätyösuunnitelmansa peruuntuivat pandemian takia ja hän joutui laatimaan uuden suunnitelman aineiston keruuta varten Suomesta käsin. 

Wilenius esitti, että virtuaalista läsnäoloa ei pitäisi käsittää vähemmän todellisena kuin fyysistä läsnäoloa. Myös hänen mukaansa tieteenalan sisällä vallitsee käsitys fyysisestä todellisuudesta ikään kuin oleellisempana suhteessa virtuaaliseen todellisuuteen. Virtuaalimaailmat voivat kuitenkin tarjota antropologeille uusia tutkimusaiheita ja tapoja lähestyä tutkimuskohteitaan. Digiaikakausi luo mahdollisuuden tarkastella miten virtuaaliset ilmiöt vaikuttavat ihmisten maailmankuvaan ja käsityksiin todellisuudesta. Pandemia-aika rajoitteineen on vaatinut sopeutumista riippuen itse kullakin meneillään olevista tutkimushankkeista. Se, että aineistonkeruuta ei ole kaikissa tilanteissa mahdollista toteuttaa fyysisesti läsnä ollen, ei ole pilannut kenttätyötä. Panelistit olivat silti yksimielisiä siitä, että kaikkea tutkimusta ei voida toteuttaa verkossa ja etänä. Verkkoon siirtyminen on yksi mahdollisuus uudelleenmääritellä antropologisia tutkimusaiheita ja metodeja samalla, kun tutkittavat toimivat yhä enemmän virtuaalisissa ympäristöissä. Verkossa tehtävään kenttätyöhön liittyy monenlaisia kysymyksiä, joihin on löydettävä vastaus jotta tutkimuksen laatu ja eettisyys säilyvät. Voidaanko tutkimusta tehdä etänä yhteisöissä, joissa kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia toimia verkossa? Minkälaisia tutkimusaiheita voidaan toteuttaa etänä ja minkälaisia uusia tutkimusteemoja virtuaalisuus tuo antropologiaan? 

Digiaikakaudella antropologinen kenttä voi muodostua erilaisista digitaalisista alustoista, joita seurataan verkon välityksellä. Tällöin osallistuva havainnointi ja läsnäolo tapahtuu kokonaan virtuaalisesti. Digitaalisilla alustoilla tietoa ei kuitenkaan voida kerätä ilman lupaa, vaan olisi hyvä olla yhteydessä esimerkiksi alustojen tekijöihin.

Minän vai jonkun muun katse?

Keskustelussa pohdittiin myös mahdollisuuksia tehdä yhteistyötä paikallisten tutkimustahojen kanssa etänä. Koronapandemia voisi olla tilaisuus tuoda lisää yhteisöllisiä käytäntöjä antropologiseen tutkimukseen, jolloin fyysisesti eri paikoissa oleilevat tutkijat voisivat tehdä kerätä aineistoa ja tehdä analyysia yhdessä. Sirpa Tenhusella on käynnissä tutkimusprojekti, jossa hän tekee yhteistyötä paikallisten tahojen kanssa Intiassa. Tutkimusprojektissa työskentelevät bangladeshilainen ja intialainen tutkija, mutta myös heidän aineistonkeruunsa on estynyt pandemian takia. 

Panelistit kokivat, että aineistosta tulee rikkaampi kun sitä on keräämässä monta eri osapuolta. Haasteena tämänkaltaisessa tutkimuksessa on yhtenäisyyden luominen, kun mukana on monen eri ihmisen näkemykset. Yhteistyö on myös haasteellisempaa, jos tutkijalla ei ole aikaisempaa luottamussuhdetta yhteistyötahoihin. Luottamussuhteen luomiseen auttaa, että on aikaisemmin fyysisesti tavannut tutkijat, joiden kanssa aikoo työskennellä.

Keskustelussa pohdittiin myös yhteistyötä ja osallistavia tapoja tehdä tutkimusta informanttien kanssa etänä, jolloin antropologi hyödyntäisi informanttejaan aineiston keräämisessä. Osa antropologeista käyttää jo niin sanottuja avaininformantteja, joita voidaan pyytää esimerkiksi kirjoittamaan päiväkirjaa tai videoimaan omaa arkeaan. Esimerkkinä toimii yhteiskuntatieteilijöiden käyttöön kehitetty Ethnoally-niminen sovellus, joka on kehitetty etänä toteutettavaan etnografiseen kenttätyöhön. Sovelluksen avulla voi muun muassa lähettää kuvia, videoita, päiväkirjamerkintöjä, sijainteja sekä toteuttaa etähaastatteluja. Keskustelussa pohdittiin myös fokusryhmien käyttämistä aineiston keruussa. Tällöin antropologi toimii fasilitaattorin roolissa videoitavassa ryhmäkeskustelussa.Voisiko antropologia hyödyntää uusien työkalujen lisäksi muiden tieteenalojen menetelmiä? Anni Kajanus on hyödyntänyt psykologian menetelmistä tuttua narratiivihaastattelua tunteita käsittelevässä tutkimuksessaan. Kyseessä on menetelmä, jossa tarkastellaan miten ihmiset integroivat omia tuntemuksiaan elämäntarinoihinsa. Kajanuksen mukaan etnografiaa ja muiden alojen menetelmiä yhdistävällä monimetodisella tutkimuksella voidaan saavuttaa uudenlaisia lopputuloksia ja syventää analyysin tasoa. Pitkäkestoisen osallistuvan havainnoinnin vahvuudet kuitenkin korostuvat kun mukaan tulee muiden tieteenalojen menetelmiä. Vaikka Kajanus peräänkuulutti ennakkoluulotonta suhtautumista muiden alojen menetelmiin, ei muilla metodeilla hänen mukaansa pääse yhtä syvälliselle analyysin tasolle kuin läsnä olevalla osallistuvalla havainnoinnilla. 

Tulevaisuuden antropologinen kenttätyö ei silti tule olemaan täysin verkossa ja etänä. Etämetodit eivät mitä todennäköisimmin tule täysin korvaamaan perinteisiä antropologisia aineistonkeruumenetelmiä. Keskustelun perusteella antropologia ei ole kriisissä, vaan pandemia ja sen tuomat uudet haasteet voivat tarjota tieteenalalle mahdollisuuden uusiutua ja uudelleen määritellä menetelmiään, tutkimuskohteitaan ja tapojaan tuottaa tietoa.

Moni antropologi odottaa, että pääsee taas takaisin kentälle ja ihmisten pariin. Keskustelijoiden mukaan tulevaisuudessa antropologit ovat entistä paremmin tietoisia digimaailmasta, sen tuomista haasteista ja mahdollisuuksista. Samalla he tiedostavat pitkäkestoisen, luottamukseen perustuvan fyysisen läsnäolon merkityksen.

Toimitus

• Verkkotaitto: Niina Paasovaara
• Podcast-lukija: Eemi Nordström
• Kuvitus: Unsplash (CC BY 0.0)
• Artikkelikuva: Evgeni Tcherkasski / Unsplash (CC BY 0.0)

Lukemista

Paneelikeskustelu: Antropologisen kenttätyön uudet haasteet. http://www.antropologinenseura.fi/fi/2021/paneelikeskustelu-antropologisen-kenttatyon-uudet-haasteet-2/