Dokumentaarinen elokuva siirtää meidät hetkeksi osaksi vaihtoehtoisia todellisuuksia ja auttaa kuvittelemaan itsemme toisten ihmisten asemaan. Toimitus suosittelee pitkiin kesäiltoihin kymmentä etnografista elokuvaa, jotka edustavat eri kulttuureja, maanosia, aikakausia ja tyylilajeja.
Etnografinen elokuva on terminä huokoinen. Tyypillisesti sillä viitataan dokumentaariseen materiaaliin, joka on kuvattu osana antropologiseen tutkimukseen kuuluvaa kenttätyötä.
Käytännössä määritelmä on laajentunut käsittämään kaikkia elokuvia, jotka yhdistävät antropologista tai lähitieteenalojen tutkimusta dokumenttielokuvan tai taide-elokuvan perinteisiin. Kaikki etnografisen elokuvan tekijät eivät olekaan koulutukseltaan antropologeja.
Antropologisen tutkimuksen työkaluna etnografista elokuvaa on käytetty taidemuodon keksimisestä lähtien. Elokuvauksen pioneereina pidetyt Lumièren veljekset kuvasivat ensimmäisen filminsä vuonna 1895. Jo 1898 antropologi A. C. Haddon käytti menetelmää taltioimaan paikallisia kulttuureja osana kuuluisaa Torresinsalmen tutkimusmatkaa.
Pitkästä historiastaan huolimatta visuaalinen antropologia, joka etnografisen elokuvan lisäksi käsittää myös muut visuaalisen ilmaisun muodot, vakiintui antropologian erikoisalaksi vasta 1970-luvulla, eivätkä kaikki antropologit ole suhtautuneet menetelmään suopeasti.
Etnografiseen elokuvaan onkin liitetty eettisiä kysymyksiä sitä mukaa kun lajityyppi on kehittynyt ja saanut uusia ilmenemismuotoja.
Varhaiset etnografiset elokuvat edustivat usein niin kutsuttua elvyttävän etnografian perinnettä (salvage ethnography). Elvyttävässä etnografiassa kohteena olevien kansojen elämäntapojen ja perinteiden uskottiin vääjäämättä katoavan kehityksen tieltä, ja ne haluttiin taltioida jälkipolville. Elokuvia käytettiin myös oikeuttamaan siirtomaa-ajan valtasuhteita.
Etnografiseen elokuvaan kohdistuva aiheellinen kritiikki liittyykin keskeisesti representaatioon eli kysymykseen siitä, kuka on etnografisen elokuvan kohteena oleva toinen ja kenellä on oikeus kertoa tarinoita muiden puolesta?
Toinen toistuva kritiikin kohde on objektiivisen ja subjektiivisen kerronnan välinen rajanveto. Yhden koulukunnan mukaan tapahtumat tulisi taltioda muokkaamattomina, kun taas etnofiktiota kannattavan koulukunnan mukaan fiktiivisten elementtien tuominen dokumentaarisuuden rinnalle tekee kuvauksesta osallistavampaa ja siten totuudenmukaisempaa.
Kritiikin myötä etnografisen elokuvan perinne on monipuolistunut ja moniäänistynyt, ja sen piirissä on siirrytty yhä kokeellisempiin tuotantoihin. Jokaisella uudella vuosikymmenellä julkaistu elokuva onkin velkaa edeltäjilleen ja käy keskustelua niiden kanssa. Siksi olemme valikoineet katsottavaksi elokuvia eri aikakausilta ja tyylilajeista.
Etnografisten elokuvasuositusten myötä AntroBlogin toimitus jää kesätauolle, jolta palaamme uusin aihein jälleen syyskuussa. Toivotamme lukijoillemme mitä mainiointa kesää ja mieleenpainuvia elokuvahetkiä!
1. Nanook of the North – Robert J. Flaherty 1922
Nanook of the North on dokumentaarisen elokuvan kulmakivi, joka kuvaa inuiittiyhteisön arkea Kanadan arktisilla alueilla. Se kietoo elokuvan teeman yhteen antropologian tutkimusperinteen kanssa. Ohjaaja Robert J. Flaherty oli ensimmäisiä, jotka ymmärsivät elokuvan kieliopin, narratiivisen kerronnan ja useiden kuvakulmien merkityksen. Tarinallisuutta vahvistavan leikkaustyylin voi tuntea metsästyskohtausten nopeassa rytmissä ja viuhuvissa kuvissa. Nanook ei välty etnografiseen elokuvaan läpi sen historian liitetyiltä eettisiltä pohdinnoilta. Osa inuiittien tavoista oli jo painunut unholaan, mutta Flaherty halusi tallentaa ne näyteltyinä kameralle “kunnioittaakseen heidän kulttuuriaan”. Ensimmäisen kaupallisesti menestyneen täyspitkän dokumenttielokuvan kohdalla päästäänkin pohtimaan, millaista todellisuutta elokuva pystyy ylipäänsä välittämään?
Katso Nanook of the North YouTubesta (78 min, ei tekstitystä)
2. Katherine Dunham – Kenttätyöfilmit 1936
Antropologi–tanssitaiteilija Katherine Dunhamin kenttätyöfilmit edustavat ajalleen tyypillistä etnografista materiaalia. Flahertyn tuotantoon verrattuna käsikäyttöisellä kameralla kuvatut lyhyet, äänettömät pätkät eivät muodosta eheää kertomusta vaan esittelevät lavastamattomia tuokiokuvia afrokaribialaisesta tanssikulttuurista. Filmeissään Dunham kuvaa muun muassa seuratansseja Jamaikalla, vodou-rituaaleja Haitilla sekä ag’ya-kamppailulajin koreografiaa Martiniquella. Antropologit olivat kiinnostuneita liikkeen kuvaamisesta jo ennen Dunhamia, mutta hän oli ensimmäinen, joka yhdisti liikkuvaa kuvaa tanssin systemaattiseen taltiointiin. Tanssiantropologian alan pioneeri jätti jälkensä myös afrikkalaisen diasporan tutkimukseen. Dunhamin yhteydessä on syytä mainita myös hänen aikalaisensa, pääosin afroamerikkalaista kulttuuria Yhdysvalloissa kuvannut antropologi Zora Neale Hurston.
Katso Dunhamin kenttätyöfilmejä Yhdysvaltain kongressin kirjaston sivuilta
3. Bathing the Babies in Three Cultures – Margaret Mead ja Gregory Bateson 1941
Bathing the Babies in Three Cultures on yksi seitsemästä lyhytfilmistä, jotka antropologi Margaret Mead kokosi entisen puolisonsa Gregory Batesonin kanssa 1930-luvulla kuvaamastaan laajasta filmiaineistosta. Elokuvassa vertaillaan uusiguinealaisten, balilaisten ja yhdysvaltalaisten vauvojen kylvetyskäytäntöjä, joita Mead analysoi ääniraidalla. Psykoanalyysista kiinnostunut kaksikko tarkastelee äiti–lapsi-suhteen vaikutusta lasten sosialisaatioon. Nanookin kaltaisten lavastettujen flmien sijaan he korostivat tieteellistä objektiivisuutta antamalla kameran kuvata todellisia tapahtumia spontaanisti, huomaamattomasti ja vähäisillä leikkauksilla. Myöhemmin Bateson perääntyi tulkinnasta ja tunnusti kuvaajan auktoriteettiaseman ja leikkauspöydällä tehtyjen valintojen subjektiivisuuden. Omana aikanaan uraauurtava näkökulma vaikutti visuaalisen antropologian erikoisalan syntyyn.
Katso Bathing the Babies in Three Cultures YouTubesta (12 min, tekstitetty englanniksi)
4. Moi, un noir – Jean Rouch 1958, 73 min
Moi, un noir kertoo Norsunluurannikolle muuttaneiden nuorten nigeriläismiesten tarinan. Arkisin he elävät kädestä suuhun viikonloppua odottaen. Globalisaation vaikutus näkyy jo, kun amatöörinäyttelijät luovat englanninkieliset roolihahmot ja haaveilevat elämästä lännessä. Dokumentaarisesta otteesta huolimatta filmi kääntyy fiktion puolelle. Ohjaaja Jean Rouch kuvasi materiaalia kuukausien ajan, mutta elokuvaan on luotu illuusio yhdestä viikosta. Totuuselokuvan eli cinéma véritén isänä Rouch oli läpi uransa kiinnostunut filmin kyvystä välittää totuutta. Moi, un noiria on kritisoitu naiskuvastaan, objektiivisuuden puutteesta sekä kolonialistisesta katseesta. Puutteistaan huolimatta – tai niiden takia – elokuva innoitti ranskalaisen uuden aallon tekijöitä. Pääosanesittäjä Oumarou Gandasta tuli Rouchin toisessa tuotannossa näytelleen Safi Fayen tavoin keskeinen tekijä panafrikkalaisen elokuvan kentällä.
Katso Moi, un Noir Vimeosta (tekstitys englanniksi)
5. The House Is Black (خانه سیاه است) – Forugh Farrokhzad 1963
Iranilaiseen Bababaghin leprasiirtolaan sijoittuva dokumenttielokuva katsoo sairauden stigman taakse. Kuvatessaan lepran fyysistä puolta, ohjaaja Forugh Farrokhzad etäännyttää katsojan siirtolan asukkaiden todellisuudesta. Samalla hän tarjoaa katsojalle samaistumispintaa, kun ulkomaailmasta eristetyn siirtolan elämää rytmittävät rukoushetket, lapsista huolehtiminen ja häät. Ääniraidalla Vanhan testamentin ja Koraanin säkeet vuorottelevat Farrokhzadin runojen kanssa, mikä asettaa hänet vastakkain taiteellisia elementtejä etnografisessa elokuvassa vastustaneen Meadin kanssa. Feministinen ja yhteiskuntakriittinen elokuva kysyy, mikä on ihmisyyden arvo ja kenellä on oikeus hyvään elämään? Palkittu filmi toimi alkusysäyksenä iranilaisen elokuvan uudelle aallolle. The House is Blackin restauroitu versio sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 2019.
Katso The House is Black Dailymotionista (22 min, tekstitetty englanniksi)
6. Kaddu Beykat – Safi Faye 1975
Kaddu Beykat tarkoittaa vapaasti suomennettuna maanviljelijän ääntä wolofiksi. Faktaa ja fiktiota yhdistelevä filmi edustaa Rouchin tunnetuksi tekemää etnofiktion perinnettä. Elokuvassa senegalilainen Ngor muuttaa kotikyläänsä Fad’jalia vaivaavan kuivuuden tieltä kaupunkiin, jotta voi säästää rahaa naimisiinmenoon. Valtaosa ohjaaja–etnologi Safi Fayen käyttämistä amatöörinäyttelijöistä on Fad’jalista, ja monet elokuvassa käydyt keskustelut ovat käsikirjoittamattomia. Rouchista poiketen Faye korostaa rooliaan yhteisön jäsenenä ulkopuolisen tarkkailijan sijaan. Avoimesti kantaaottava filmi asettuu vastustamaan kolonialismia, kehitysapuriippuvuutta ja hallituksen pienviljelijöitä riistävää maatalouspolitiikkaa. Julkaisunsa jälkeen elokuva voitti useita kansainvälisiä palkintoja, mutta Senegalissa se joutui sensuurin kohteeksi.
Katso Kaddu Beykat YouTubesta (95 min, tekstitetty englanniksi)
7. The Sharkcallers of Kontu – Dennis O’Rourke 1982
Paikallisten perinteiden ja modernin maailman kohtaamisesta seuraavat epävarmuudet ovat klassinen antropologian tutkimusaihe. Elokuvassa seurataan perinteistä hainkutsuntaa Papua-Uudessa-Guineassa ja sen tulevaisuuteen kohdistuvia yhteiskunnallisia paineita. Kontu-nimisen yhteisön jäsenten mukaan riutalla uivat hait ovat yhteydessä esivanhempien henkiin, minkä vuoksi haiden pyydystämiseen liittyy tarkkaan säädelty rituaali. Mutta kun valtio vaatii rahaa ja kirkko rajoittaa perinteistä elämäntapaa, tarjoaa hainevien globaali kysyntä lupaavan tulonlähteen nuoremmille hainkutsujille. Ohjaaja Dennis O’Rourke antaa elokuvassaan Nanookia realistisemman kuvan alkuperäiskansoista elävänä osana nykymaailmaa romantisoitujen menneiden aikojen edustajien sijaan. Elokuva myös vaikutti perinteen jatkumiseen uudessa muodossa: se toi hainkutsujat suuren yleisön tietoisuuteen, minkä seurauksena rituaalista on tullut alueella suosittu turistinähtävyys.
Katso The Sharkcallers of Kontu YouTubesta (52 min, teksitetty englanniksi)
8. The Spirit of TV – Vincent Carelli 1990
The Spirit of TV alkaa kohtauksella, jossa televisiota ja videonauhuria kuljetetaan wayapi-alkuperäiskansan kylään Brasiliassa. Kun laitteisto on kasattu, ohjaaja Vincent Carelli näyttää videoita uutislähetyksistä, muista alueen alkuperäiskansoista ja wayapeista itsestään. Vaikka teknologia on wayapeille uutta ja sen toimintaperiaatteet vieraita, he ymmärtävät sen arvon alkuperäiskansojen välisen yhteyden ja kulttuuriperinnön vaalijana. Kun kuvausvälineet annetaan wayapien käyttöön, he voivat kertoa tarinansa omilla ehdoillaan ja omista lähtökohdistaan käsin. Työskentelytapa arvottaa Safi Fayen suosimaa yhteisölähtöisyyttä ulkopuolisten tulkintojen yli eikä O’Rourken tavoin pyri romantisoimaan kohdettaan. Elokuva on osa Vídeo nas Aldeias -hanketta, jossa Carelli on kouluttanut kymmeniä alkuperäiskansoihin kuuluvia elokuvantekijöitä 1980-luvulta lähtien.
Katso The Spirit of TV Isuma TV :stä (18 min, tekstitetty englanniksi)
9. Les Glaneurs et la Glaneuse – Agnès Varda 2000
Ranskalaisen uuden aallon ohjaaja Agnes Vardan dokumenttielokuva tutkii poisheitetyn materian keräilyä (glaner) sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Elokuvassa kohdataan erilaisia keräilijöitä: maatalouden ylijäämiä poimivia ihmisiä, roskiksista ruokaa etsiviä dyykkareita ja keräilyn yhteiskunnallisista ulottuvuuksista keskustelevia asiantuntijoita. Vardalla on omalaatuinen tapa käsitellä todellisuutta, joka heijastelee direct cineman teesiä todellisen elämän kuvaamisesta suhteessa kuvattavaan todellisuuteen. Elokuva kuvattiin pienellä digivideokameralla, mikä mahdollisti tilanteiden kuvaamisen helposti. Elokuva käsittelee yhteiskunnallisia kysymyksiä ihmisläheisesti. Sen muodossa yhdistyvät runollisuus, havainnoiva katse ja vuorovaikutteisuus. Elokuvan edetessä ohjaajasta tuleekin yksi päähenkilö kuvaamiensa ihmisten joukossa. Vardan ote elokuvaan heijastaa etnografian perusajatusta: hän yrittää ymmärtää ihmisten elämää heidän omassa kontekstissaan arvottamatta tai tuomitsematta.
Katso Les Glaneurs et la Glaneuse YouTubesta (83 min, tekstitetty englanniksi)
10. Manakamana – Stephanie Spray ja Pacho Velez 2013
Harvardin yliopiston kokeellisen Sensory Ethnography Labin tuottama Manakamana seuraa pyhiinvaeltajien matkaa samannimiseen Bhagwati-hindujumalattaren temppeliin Nepalissa. Aiemmin päiviä kestänyt vaellus taittuu nykyään köysihissillä, joka kuljettaa temppelivuoren huipulle 11 minuutissa. Matkan kesto on sama kuin filmikelalla, jota ohjaajat Stephanie Spray ja Pacho Velez käyttävät kuvaamiseen. Pyhän ja maallisen tematiikkaa käsittelevä elokuva sijoittuu suljettuun hissikoppiin. Pitkät leikkaukset tapahtumiin puuttumatta ja lähes ilman dialogia ovat velkaa Margaret Meadin objektiviisuuden vaateille. Katsomiskokemus kuulostaa haastavalta, mutta onnistuneen toteutuksen ansiosta katsoja uppoutuu kohdettaan havainnoivan antropologin asemaan ja yllättyy monesti. Manakamana on malliesimerkki hitaan elokuvan (slow cinema) lajityypistä, jonka viipyilevä tunnelma sopii kiireettömään kesäpäivään.
Katso Manakamana YouTubesta (118 min, ei tekstitystä)
Artikkeli on toteutettu yhteistyössä etnografisen CULTUREELS-elokuvakollektiivin kanssa.
Toimitus
- Toimittajat: Minerva Aalto, Niina Ahola, Eemi Nordström ja Janne Vasarainen
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Podcast-lukija: Suvi Baloch
- Kuvitus: Kuvakaappaukset elokuvista
- Artikkelikuva: Kuvakaappaus elokuvasta
