Miksi Libanonin miehitys ei näy uutisissa?

Israel jatkaa Etelä-Libanonin väkivaltaista miehitystä ja sotilaallisia iskujaan yli kolme vuotta sodan viimeisimmän vaiheen alkamisesta.

Libanonin terveysministeriön mukaan Israelin hyökkäyksissä on lokakuusta 2023 lähtien kuollut lähes 9000 ihmistä ja haavoittunut yli 30 000. Kokonaisia kyliä on tuhottu, viljelymaita myrkytetty ja poltettu ja yli miljoona ihmistä on pakotettu jättämään kotinsa.

Silti Libanonin miehitys näkyy suomalaisessa uutisvirrassa vain satunnaisesti. Miksi lähes 9 000 kuollutta ja vuosia jatkunut miehitys eivät riitä pitämään Libanonia otsikoissa? Milloin väkivalta lakkaa olemasta uutinen ja muuttuu kansainvälisen politiikan hyväksytyksi tilaksi?

Libanonilainen antropologi Munira Khayyat tarjosi kysymykseen omakohtaisen näkökulman aiemmin tänä vuonna pitämässään, Lähi-idän tutkimukseen keskittyvän BRISMES-konferenssin pääpuheessa.

Puheessaan Khayyat käsitteli Israelin väkivaltaa vuodenaikojen kaltaisena ilmiönä. Väkivalta kiihtyy ja laantuu, mutta sen vaikutukset eivät katoa. Miehitys järjestää ihmisten elämää myös silloin, kun kansainvälinen media on siirtänyt huomionsa muualle.

Khayyat kuvaa sotaa elinympäristönä, jossa ihmiset viljelevät maata, kasvattavat lapsiaan ja rakentavat kotejaan tietäen, että seuraava hyökkäys tuhoaa kaiken. Hänen tutkimuksessaan oliivipuut, tupakkapellot ja vuohien laiduntaminen kertovat elämän ylläpitämisestä alueella, jossa Israelin väkivalta on jatkunut useita sukupolvia.

Juuri tämä väkivallan sykleittäin syvenevä ulottuvuus katoaa helposti uutisjournalismista. Suurvaltojen neuvottelemat tulitaukosopimukset ylittävät uutiskynnyksen, mutta niiden väliin jäävä miehitys, pakolaisuus ja elinympäristöjen tuhoutuminen jäävät näkymättömiksi.

Näkymättömiin jää myös jo yli sata vuotta sitten artikuloitu sionistinen pyrkimys liittää Etelä-Libanon Israeliin. Israel perustelee miehitystään Hizbollahin vastaisella taistelulla, vaikka Hizbollah perustettiin nimenomaan vastustamaan Israelin miehitystä Libanonissa.

Uutisoinnin hiljaisuus vääristää näin käsitystä tilanteesta. Kun Israelin väkivalta ei nouse otsikoihin, syntyy vaikutelma, että väkivalta on päättynyt tai että kyse on oikeutetusta puolustussodasta. Hiljaisuus ei siten ole neutraalia, vaan osaltaan normalisoi miehitystä ja tukee hyökkääjän tavoitteita.

Suomalaisen journalismin olisi syytä kysyä, millaista maailmankuvaa se tuottaa, kun pitkittynyt ja kiihtyvä väkivalta katoaa uutisista. Sodan tulisi olla uutinen myös silloin, kun siitä on tullut arkipäivää.