Physics Today -lehti julkaisi lokakuun numerossaan artikkelin, jossa yhdysvaltalaisen Cornellin yliopiston antropologi Vincent Ialenti perehtyy Olkiluodon ydinjätesäiliö Onkalon rakentamiseen ja projektissa syntyneen henkilökultin vaikutuksiin. Ialenti teki etnografista tutkimusta Suomessa vuosina 2012-2014 tutkien sitä, miten esikuvaksi nostetun projektinjohtajan äkillinen kuolema vaikutti koko yhteisön henkeen ja rakennusprojektin etenemiseen.
Onkalo on Olkiluodon ydinvoimalan yhteyteen suunniteltu radioaktiivisen jätteen säiliö, jonka rakennuttaa yritys nimeltä Posiva Oy. Tulevien vuosien aikana Onkalo remontoidaan, jotta se voisi tulevaisuudessa säilöä sisäänsä jopa 6500 tonnia radioaktiivista jätettä. Lopulta, vuoden 2120 tienoilla, Onkalo tullaan eristämään ja hylkäämään.
Ialenti kirjoittaa siitä, miten Posivan ammattilaiset suunnittelivat ja varautuivat tulevaan. Häntä kiinnosti erityisesti se, mitä tapahtui, kun Onkaloon liittyvä kehitystyö oli tyssätä projektinjohtaja Sepon (Ialentin käyttämä pseudonyymi) äkilliseen kuolemaan. Ialenti pohtii, mitä Sepon tarina voi opettaa muille tänä päivänä, kun ydinvoima-alaa ympäri maailman koettelee mittava sukupolvenvaihdos.
Seppo oli tunnettu siitä, että hän tunsi Onkalon rakentamisprojektiin liittyvät asiat parhaiten. Hän oli johtanut projektia 1980-luvulta lähtien. Eräs Ialentin informanteista kuvasi häntä projektin “diktaattoriksi”. Toinen informantti puhui Seposta ”turvallisuusprojektin Kekkosena”.
Sepon kuoltua 2000-luvun puolivälissä koko projekti pysähtyi tilapäisesti. Jäljelle jääneet työntekijät yrittivät uudelleenjärjestää rooleja ja etsiä esimerkiksi Sepon tietokoneelta ja raporteista vihjeitä siitä, miten hän aikanaan ajatteli.Sepon vaikutus työyhteisöön ja projektin sujumiseen ei kuitenkaan päättynyt hänen kuolemaansa. Ialentin informantti kommentoi, että Sepon ”haamu” elää yhä. Ihmiset pysähtyvät projektin eri vaiheissa pohtimaan, mitä Seppo olisi tehnyt tai sanonut mihinkin asiaan.
Seppo tunnettiin työyhteisössä temperamenttisena, jurona ja äärimmäisen työorientoituneena. Hän oli kuvausten mukaan lujatahtoinen, karismaattinen ja erittäin älykäs mies. Hänellä oli tapana suuttua alaisilleen ja kollegoilleen sekä lähteä kokouksista ovet paukkuen. Toisaalta Seppoa kuvailtiin myös hyväntuuliseksi ihmiseksi, erityisesti yrityksen saunailloissa tai juhlissa ollessaan.
Kun Sepon kollegat kuvailevat edesmennyttä projektinjohtajaa tällä tavoin, voidaan Ialentin mukaan puhua antropologiassakin käytetystä esikuvan käsitteestä. Esikuva tarkoittaa yksilöä, jonka ympäröivä yhteisö nostaa jalustalle, ja joka voimakkaasti vaikuttaa muiden elämään. Tällaisista auktoriteeteista kerrotaan paljon tarinoita ja muistoja, joita myös valikoidaan ja muokataan – tahattomasti tai tietoisesti. Ialenti kirjoittaa, että antropologian parissa esimerkiksi esivanhemmat tai edesmenneet päälliköt ulottavat usein vaikutuksensa vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Toisinaan tarinat Seposta olivat keskenään ristiriitaisia. Osa tarinoista lujitti ryhmän yhteenkuuluvuuden tunnetta, toisissa tilanteissa taas kerrotut jutut jakoivat mielipiteet. Varmaa kuitenkin on, että vaikka Seppoa ei enää ole, hänen muistonsa vaikuttaa yhä projektin ympärillä toimivien ammattilaisten toimintaan.
Ialenti vertaa artikkelissaan kuvauksia Seposta kuvauksiin esimerkiksi Hyman Rickoverista (1900-1986). Hän oli Yhdysvaltain laivaston ”grand old man”, USS Nautilus -ydinvoimasukellusveneen kehittäjä. Näitä kahta miestä yhdistää Ialentin mukaan se, että tietotaitonsa lisäksi he jättivät jälkeensä eräänlaisen henkilökultin, joka vaikuttaa koko jäljelle jääneeseen yhteisöön.
Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)
Sepon kuolema osoitti yritykselle, kuinka koko projekti oli loppupeleissä riippuvainen kyseisen ihmisen ammattitaidosta – jopa siinä määrin, että projektista oli tullut ”yhden miehen show”. Nykyään Posiva toimii toisin ja pyrkii välttämään yhden ihmisen nostamista ylitse muiden. Sepon työtehtäviä hoitaa useamman ihmisen tiimi, joka nojaa myös esimiehiin ja ulkomaisiin konsultteihin. Yritys pyrkii siihen, että projektiin liittyvä tieto olisi läpinäkyvämpää ja helpommin jäljitettävissä.
Ialentin mukaan Sepon tapaus on vain osa maailmanlaajuista asiantuntijuuden katoamisen ongelmaa. Eläköitymiset, ulkoistaminen ja äkilliset kuolemantapaukset voivat horjuttaa ydinvoimaprojekteja erityisesti silloin, kun arvokas ja uniikki tietämys on keskittyneenä vain yhteen avainhenkilöön.
Muutkin ydinvoimaorganisaatiot maailmalla voivat joutua vastaavanlaiseen tilanteeseen, etenkin jos henkilökultteja syntyy vanhempien asiantuntijoiden ympärille. Ydinvoima-ala tulee kokemaan tulevaisuudessa haasteita, kun vanhat työntekijät siirtyvät eläkkeelle ja uusia pitäisi saada houkuteltua alalle, joka Three Mile Islandin (1979) ja Tšernobylin (1986) tapausten jälkeen ei ole ollut järin hyvässä maineessa.
Ialenti kirjoittaa, että ydinvoima-alan ammattilaisten tulisikin pysähtyä pohtimaan, miten he voisivat työelämässä parhaiten säilyttää vanhojen asiantuntijoiden ajatustapoja ja tietoutta. Tätä taitoa tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa, kun työvoima kokee merkittäviä muutoksia.
Onkalon pilottiluola. Kuva: Kallerna (CC BY-SA 3.0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: K.E. Hellman
Lukemista
Vincent Ialenti. Death and Succession Among Finland’s Nuclear Waste Experts. Physics Today, lokakuu 2017.
