Suomi on maailman onnellisin maa. Täällä on rauhallista, turvallista, leppoisaa ja terveellistä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyttävintä, töihin on raahauduttava jokainen arkiaamu.
Minunkin työnantajani riistää minut aamuisin peiton alta, pakottaa ruumiini luonnottomaan asentoon ja teettää aivoillani asioita, joita monet kunnon kansalaiset pitävät poikkeavina. Siihen ei tarvita ruoskaa, vaan minut on houkuteltu hommiin istuttamalla mieleeni ajatuksia ostovoimasta, itsekehityksestä, työmoraalista ja muista hegemonisista ideologioista. Tykkään siitä.
Kiitos neljä miljardia vuotta vanhan kilpailuyhteiskunnan ja jatkuvasti tyytymättömien välittäjäaineidemme, missään kohti ihmiskunnan kehitystä ei ole sanottu, että tämä riittää, kiitos. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteiskuntaa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.
Mutta miksi maailman onnellisimmankin maan pitäisi vielä kehittyä? Että pärjäisimme tässä globaalissa pelissä, jonka sääntöjä emme ole keksineet ja joista ei edes ole varmuutta. Että pääsisimme kovempaa vauhtia suuntaan, josta ei ole selvyyttä, päämäärään, jota emme tiedä.Antiikin jumalat rankaisivat Sisyfosta laittamalla hänet vierittämään samaa isoa kiveä rinnettä ylös kerta toisensa jälkeen. Filosofi Albert Camus’n mukaan tällainen toistuva ja merkityksetön työ oli jumalilta pahin mahdollinen rangaistus, mutta Sisyfoksen piti silti yrittää olla onnellinen. Onneksi hän sentään tiesi miksi ja mihin suuntaan kiveään vieritti.
Ne, jotka pelkäävät tekoälyä, sanovat, että tekoäly vie työpaikat. Ne, jotka odottavat innolla tekoälyä, sanovat samoin. Mitä sitten, kun Sisyfoksen kiveä pyörittääkin robotti? Työn automatisoituminen on jo nyt johtanut siihen, että käytännössä suurin osa meistä tuottaa työssään viihdettä eli ajankulua muille. Valtaosalle ihmiskunnastasta viihtyminen – ei hengissäpysymisen – on elämän tärkein haaste. Ja se on myös hieno edistysaskel.
Mutta työtä pitää silti tehdä. Sitä enemmän, mitä vähemmän sitä oikeasti tarvitsisi. Työn itseisarvo onkin agraariyhteiskunnasta peräisin oleva reliikki. Ehkä tulevaisuudessa ihmetellään, miksi suhtauduimme työhön niin moraalisesti. Tosin veikkaan, että tulevaisuudessakin ihmisille keksitään mitä mielikuvituksellisimpia uusia töitä. Ettei vaan kukaan saisi hyvää elämäänsä helpolla, vaan tienaisi leipänsä otsa hiessä. Sisyfoskin voi siirtyä tekemään vaikka meemejä kivien vierittämisen symboliikasta.
Itse asiassa voisin hyvinkin kuvitella Sisyfoksen työssään tulevaisuuden meemifirmassa, jonka tehtävänä on tuottaa inspiroivia meemejä globaaleille markkinoille muiden meemintekijöiden kulutettavaksi. Sisyfoksen tosin pitäisi jatkuvasti opiskella uusia meemitekniikoita, että firma pärjäisi kovassa kilpailussa. Mutta onneksi meemifirmassa olisi kova tekemisen meininki.Töitä tehdään maailman tappiin, koska automaation ansiosta ihmiset pystyvät tekemään jotain vielä hyödyllisempää ja vielä tehokkaammin. Keksimään lisää, innovoimaan paremmin ja muuttamaan lopulta vaikka Marsiin. Kieltämättä aivan mahtavaa ja uskomattoman kiehtovaa. Mutta arki koittaa lopulta Marsissakin, ja joku sielläkin kysyy turhauttavan kysymyksen: ”Mikä tarkoitus tällä kaikella oikein on?”
Ehkä miljoonien vuosien teknologisen kehityksen jälkeen kehitymme jumaliksi, jotka kykenevät rakentamaan kokonaisia universumeita. Silloinkin joku kyyninen demiurgi kysyisi saman kysymyksen kaiken tarkoituksesta. Toinen jumalolento vastaisi: ”Kehitys.” Kolmas luojajumala ehkä ehdottaisi, että universumeiden rakentaminen automatisoidaan, että jumalat voisivat keskittyä innovatiivisempiin hommiin.
Todennäköisesti ihmistyön katoaminenkaan ei poistaisi kysymystä elämän tarkoituksesta – vaan ehkä jopa lisäisi eksistentialistista angstia. Mitä nyt, elämä, kun töitäkään ei tarvitse tehdä? Siksi onkin omituista, että elämän tarkoituksen selvittämistä, kyseenalaistamista tai tarkoituksettomuuden haastetta käsitellään lähinnä vain satunnaisilla filosofian luennoilla ja saarnastuolissa. Elämä on useimmille ihmisille elämän tärkein asia – miksi sen tarkoitus ei ole hallituksen, kasvatus- ja koulutusjärjestelmän, journalismin sekä tieteen ylivoimainen ykkösprioriteetti?
Monien mielestä elämän tarkoitusta ei ole, joten sitä on turha miettiä. Olen samaa mieltä virkkeen ensimmäisestä osasta, mutta en toisesta. Siksi ehdotankin, että Suomeen perustetaan monitieteinen huippututkimus -ja koulutusyksikkö sekä kansallinen opinto-ohjelma, joiden tarkoituksena on pohtia elämän tarkoitusta maailmassa, jossa sellaista ei ole. Samalla ehkä selviäisi, onko nykyinen suunta – jatkuva kaiken kehittäminen – elämän ainoa mielekäs päämäärä.
Itsekin voisin osallistua, mutta kun on muita, kiireellisempiä hommia.
Toimitus
- Verkkotaitto: Noora Viitala
- Artikkelikuva: Nine Köpfer/Unsplash (CC0)
