Kumman jäljillä

Teksti: Marja-Liisa Honkasalo, pro­fes­so­ri. Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Muutama vuosi sitten minulle alkoi virrata kirjeitä, joissa ihmiset kertoivat heille sat­tu­neis­ta oudoista koke­muk­sis­ta. Tutkimushankkeestamme ‘Mieli ja toinen’ oli julkaistu ilta­päi­vä­leh­dis­tös­sä jokunen uutinen, mikä oli saanut ihmiset ottamaan yhteyttä. Kirjeitä kertyi lopulta yli sadalta kir­joit­ta­jal­ta. Niissä ker­rot­tiin oudoista ja häm­men­tä­vis­tä koke­muk­sis­ta. Jotkut kir­joit­ta­jat olivat kokeneet tele­paat­ti­sia elämyksiä, toiset saaneet mah­dol­li­ses­ti merkkejä vai­na­jil­ta tai kuulleet tai nähneet jotain sellaista, mitä muut eivät olleet todis­ta­mas­sa oikeaksi. Tällaisista koke­muk­sis­ta käytetään yleisesti nimitystä yli­luon­nol­li­nen tai para­nor­maa­li. Käsitteistö on jo läh­tö­koh­tai­ses­ti arvottava, koska se viittaa luon­nol­li­ses­ta tai nor­maa­lis­ta poik­kea­vaan.

Mistä kirjeissä saattaa olla kyse? Kokemukset olivat todella askar­rut­ta­neet kir­joit­ta­jia. Joku oli miettinyt koke­maan­sa vuosia, toinen ehkä vuo­si­kym­me­niä. Ihmiset olivat etsineet pätevää selitystä, tulkintaa tai luoneet teorioita niistä. Useimmat olivat epä­on­nis­tu­neet. Monet kirjeet kuvasivat koke­muk­sia, joissa kir­joit­ta­ja oli kääntynyt asian­tun­ti­joi­den puoleen, mutta kertoi saaneensa useim­mi­ten osakseen vähät­te­lyä tai lei­maa­mis­ta.

Oma tar­koi­tuk­se­ni on tutkia kummia koke­muk­sia väylänä ihmis­mie­len ymmär­tä­mi­seen. Jotta kult­tuu­rin­tut­ki­ja voisi yli­pää­tään tutkia ker­to­muk­sia, arvo­la­tau­tu­nut käsit­teis­tö on ollut syytä purkaa ja tilalle luoda termistö, joka olisi kokijasta lähtöisin ja mah­dol­li­sim­man neutraali. Jotain sellaista on ‘kumma’ yli­luon­nol­li­sen sijasta. Se viittaa koke­muk­siin ja ilmiöihin, jotka ovat arki­ko­ke­muk­ses­ta poik­kea­via ja viit­taa­vat outoihin ilmiöihin. ‘Kumma’ ei ota kantaa siihen, miten ilmiöt ovat seli­tet­tä­vis­sä tai mistä ne ovat peräisin. Kirjoitamme Kaarina Kosken kanssa, että kumma viittaa ilmiöiden “asemaan toisaalta koki­joi­den itsensä, toisaalta val­ta­kult­tuu­rin piirissä”. Vaikka kokijat itse alkai­si­vat pitää esi­mer­kik­si tele­pa­ti­aa tai vainajien koh­taa­mis­ta taval­li­se­na, he tietävät, että muut ihmiset voivat kummeksua sitä. Kumma käsit­tee­nä jättää myös tilaa koki­joi­den tul­kin­noil­le. Lähtökohtamme on tutkia kummaa sel­lai­se­na kuin ihmiset sen kertovat ottamatta kantaa sen todel­li­suu­teen. Kokemukset ovat totta ihmisille itselleen. 

Kulttuurien tut­ki­muk­sen historia on ollut rikasta suhteessa outojen koke­mus­ten tut­ki­muk­seen, mutta sillä on myös synkkä ja raskas puolensa. Valtaosa tut­ki­muk­ses­ta on vah­vis­ta­nut kokijan toi­seut­ta­mis­ta: kummaa on tulkittu toisten, pri­mi­tii­vien ja vieraiden koke­muk­sek­si, joka ei kosketa modernia ihmistä eikä hänen yhteis­kun­taan­sa muutoin kuin ehkä merkkinä menneestä tai sai­rau­des­ta. Toinen tapa toi­seut­taa on käsit­teel­li­sem­pi: puhutaan usko­muk­sis­ta, joita ‘toisilla’ on. Uskomus asettuu sellaisen tiedon vas­ta­koh­dak­si, joka mää­ri­tel­lään tie­teel­li­sek­si. Michel Foucault kiteyttää ongelman kir­joit­taes­saan alis­tet­tu­jen ihmis­ryh­mien tie­tä­mi­sen muodoista, jotka eivät pääse mukaan his­to­ri­aan.

Yhdysvaltalainen ant­ro­po­lo­gi Tanya Luhrmann on pohtinut useissa töissään kult­tuu­rien välisiä käsi­tyk­siä ihmis­mie­les­tä. Hänen mukaansa län­si­mai­sen mielen tut­ki­muk­sen käytössä olevat teoriat poik­kea­vat varsin paljon ihmis­kun­nan valtaosan moni­nai­sis­ta käsi­tyk­sis­tä. Suurimmat erot kult­tuu­ris­ten käsi­tys­ten välillä koskevat ihmis­mie­len ”sisä­puo­len” ja ulko­maa­il­man välistä suhdetta. Luhrmannin mukaan meidän län­si­mais­ten yhteis­kun­tiem­me tie­teel­li­se­nä pitämiä käsi­tyk­siä ihmis­mie­les­tä luon­neh­tii tiukka rajanveto mielen sisäisen sekä ruumiin ja ulko­puo­li­sen maailman välille. Ihmismieli mää­ri­tel­lään myös yksi­löl­li­sek­si ja äärim­mil­leen vietynä käsitys sisältää ajatuksen mielen ja aivojen samuu­des­ta.

Tietoisuutta ei voi kui­ten­kaan monenkaan tutkijan mielestä kokonaan palauttaa yksilön aivo­toi­min­taan. Näistä kysy­myk­sis­tä käydään kiihkeää väittelyä. Mieltä ja tie­toi­suut­ta sen osana on laa­ja­mit­tai­sim­min tutkittu kausaa­lis­ta kokeel­lis­ta mallia käyt­tä­mäl­lä. Se on tuottanut paljon tietoa ihmis­mie­les­tä, mielen “olemusta” kui­ten­kaan pal­jas­ta­mat­ta, mer­ki­tys­ten luomiseen liit­ty­vis­tä pro­ses­seis­ta puhu­mat­ta­kaan.

Ajatukset yksi­löl­li­ses­tä, pään sisälle rajoit­tu­vas­ta mielestä sivuut­ta­vat mielen osana sosi­aa­lis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Yhteiskuntatieteellisen tut­ki­muk­sen puolella katsotaan että vuo­ro­vai­ku­tus toteutuu aina kunkin osapuolen mielen ja myös ruumiin kautta. Tarkka rajanveto mielen, ulko­maa­il­man ja ruumiin välille on perustana myös aja­tuk­sel­le mielen läpäi­se­mät­tö­myy­des­tä. Länsimaisten käsi­tys­ten mukaan kummien, ulko­maa­il­mas­sa olevien olioiden ei ajatella läpäi­se­vän mielen rajoja muutoin kuin ehkä sairauden tilassa. Äärimmillään tätä aja­tus­mal­lia sovel­le­taan myös toi­sin­päin: ajatukset eivät pääse eivätkä lähde mielen sisältä maailmaa muut­ta­maan.

Luhrmann korostaa että län­si­mais­sa­kin erilaiset uskon­nol­li­set, eri­tyi­ses­ti karis­maat­ti­set liikkeet, antavat mah­dol­li­suu­den tulkita mielen ja maailman rajaa huo­koi­sek­si. Myös nykyisten New Age -tyyp­pis­ten liik­kei­den ymmärrys hen­gel­li­syy­des­tä tai ener­giois­ta mah­dol­lis­taa tällaisen tulkinnan, jossa jako mieleen ja ulko­puo­li­seen maailmaan tai ruu­mii­seen ei ole yhtä selkeä. Mielen ja ruumiin välinen kah­tia­ja­ko ei siis ole omassa kult­tuu­ri­pii­ris­säm­me­kään abso­luut­ti­nen.

fractal-764921_1920

Kuva: Activedia /​Pixabay​.com, CC0 Public Domain.

Onko kummassa kyse ilmiöstä, jonka ymmär­tä­mi­seen läntinen kult­tuu­ri­nen jäsennys ihmis­mie­les­tä on liian ahdas? Mitä kult­tuu­rien tutkimus voisi tuoda tämän ongelman rat­kai­se­mi­seen? Aiheesta käydään par­hail­laan kes­kus­te­lu­ja ja väit­te­lyi­tä.

Kummat koke­muk­set kuuluvat ihmis­mie­len toi­min­taan, mutta millaisen käsit­teis­tön avulla ongelmaa voisi lähestyä? Pohtiessaan mielen ongelmaa psy­koa­na­lyy­tik­ko ja neu­ro­tut­ki­ja Johannes Lehtonen korostaa läh­tö­koh­ta­na mer­ki­tys­tä ja sen syn­ty­mi­sen ehtoja. Lehtonen kir­joit­taa, että mieltä voidaan tar­kas­tel­la ikään kuin mosaiik­kia, joka koostuu luke­mat­to­mis­ta alku­te­ki­jöis­tä, joista syntyvä koko­nai­suus on hah­mo­tet­ta­vis­sa yhtenä kuvana. “Vasta kun mosaiikin palat asettuvat pai­koil­leen, sitä voidaan tar­kas­tel­la mie­lek­kää­nä koko­nai­suu­te­na. Näkökulmalla on mer­ki­tys­tä mielen tut­ki­mi­sel­le, koska näin mää­ri­tel­ty­nä se tulee lähelle taidetta. Siksi mielen todel­li­suut­ta on perus­tel­tua tutkia samalla tavoin kuin taide tutkii todel­li­suut­ta”.

Antaisiko Lehtosen ehdotus mene­tel­mäl­li­sen mah­dol­li­suu­den tutkia kummia koke­muk­sia ja niiden väli­tyk­sel­lä ihmis­miel­tä?

Mosaiikki ja jatkumo

Entä jos mielen tut­ki­muk­seen raken­net­tai­siin asetelma, jossa läh­det­täi­siin reunoilta käsin liik­keel­le: kumma sijoit­tui­si sinne minne uni, leikki ja luovuus. Tästä syntyisi mosaiikki, joka antaisi mah­dol­li­suu­den lähestyä mielen ongelmaa. Ihmisen ja muiden lajien kehi­tyk­ses­sä leikki on mer­kit­tä­vä kuvit­te­lun alue. Myös eläin, esi­mer­kik­si koira, pystyy leik­kies­sään tekemään läsnä olevaksi ja kuvit­te­le­maan lelua saaliin kal­tai­se­na olentona. Englantilaisen psy­koa­na­lyy­ti­kon Donald Winnicottin leikin teorian mukaan leikki alkaa mah­dol­lis­tua varhaisen lapsuuden piirissä siir­ty­mä­ti­las­sa, jossa lapsen yhteys hoitajaan on ikään kuin sym­bo­li­nen välitila, yhdessä kuviteltu ja luotu. Näin mah­dol­lis­tuu pois­sao­le­van läsnäolo luovuuden, leikin ja kuvit­te­le­mi­sen ehtona. Siirtymätila toimii laa­jem­mas­sa ja ylei­sem­mäs­sä mer­ki­tyk­ses­sä myös tai­teel­lis­ta luovuutta mah­dol­lis­ta­va­na tilana. Miksi välitila ei voisi olla myös kumman kokemisen tila?

800px-Klimt_Tree_of_Life_1909

Kuva: Gustav Klimt, “The Tree of Life” /​Wikimedia commons.

Mielikuvitus on menetelmä, jota taide käyttää maailman tut­ki­mi­seen. Taiteilijat kokevat ‘kummia’ asioita työnsä puolesta ja suo­ras­taan osana ammat­ti­tai­to­aan. Taiteellisessa työssä pystytään luomaan sellaista, mikä ei ole ”oikeasti olemassa”, kuten esi­mer­kik­si roo­li­hah­mo, joka alkaa par­haim­mil­laan elää katsojan tai lukijan todel­li­suu­des­sa ja sosi­aa­li­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Taideteoksen väli­tyk­sel­lä jokin ei-ole­mas­sao­le­va alkaa elää ja saattaa jatkaa elämäänsä mah­dol­li­ses­ti tuhansien tai satojen tuhansien ihmisten elämässä ja mielessä, vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sa rikas­tu­nee­na, muo­vaut­tu­na ja muut­tu­nee­na. Kuvittelukyky on tai­teel­lis­ta työtä tekevien lisäksi myös tut­ki­joi­den menetelmä.

Filosofi John Dewey esittää teok­ses­saan ‘Taide koke­muk­se­na’ tärkeitä läh­tö­koh­tia, jotka voisivat avata Lehtosen esittämiä mah­dol­li­suuk­sia mielen tut­ki­mi­sek­si tavalla, jolla taide tutkii todel­li­suut­ta. Dewey ajattelee koke­muk­sen olevan jatkumo, joka sisältää arki­ko­ke­muk­sen ohella myös sellaisia koke­muk­sen muotoja, jotka ovat jalos­tu­nei­ta ja tihen­ty­nei­tä – tai ‘kummia’. Dewey rinnastaa esteet­ti­sen ja yli­luon­nol­li­sen koke­muk­set toisiinsa, mikä tukee ajatusta mielen tut­ki­mi­ses­ta kumman kautta tavalla, jolla taide tutkii todel­li­suut­ta, eli este­tii­kan kautta.

Ymmärtääksemme esteet­tis­tä kokemusta “perim­mäi­sis­sä ja tun­nus­te­tuis­sa muo­dois­saan”, kuten Dewey kir­joit­taa, tulee lähteä liik­keel­le raa­ki­leis­ta, sel­lai­sis­ta tapah­tu­mis­ta ja tapah­tu­ma­pai­kois­ta, jotka van­git­se­vat ihmisen silmän ja korvan huomion. Etnografille tällainen huomio on tärkeä. Kokemuksen jat­ku­mol­la mer­kit­tä­viä asioita tulee tutkia ottamalla vakavasti taval­li­nen ja arkinen, ja näin hänen mukaansa tavoi­te­taan “teoria taiteesta kier­to­teit­se”.

Itse havahduin arkisen ja taiteen rajaan ihme­tel­les­sä­ni län­siafrik­ka­lai­sia arkisista ainek­sis­ta luotuja pik­kue­si­nei­tä, bocio-taidetta sekä ennus­ta­mis- ja uhri­paik­ko­ja. Pienet tai­de­teok­set, jotka kantoivat mukanaan pyhää voimaa, oli tehty köyhän väen arkisista mate­ri­aa­leis­ta: jätteistä, kankaan palasista, ketjuista, räteistä, ruuveista tai nauloista. Pyhät patsaat ja pal­von­ta­pai­kat neljälle pää­asial­li­sel­le jumalalle oli tehty samaan tapaan. Afrikkalaisessa taiteessa ero arkiseen on hiuk­sen­hie­no ja vaikea mää­ri­tel­lä.

Voisimmeko ajatella, että vastaava vaikeus koskee myös kummaa omassa yhteis­kun­nas­sam­me? Ja siksi aihe on niin latau­tu­nut ja vaikea tutkia?


Kirjallisuus:

Dewey, John (1934÷2010) Taide koke­muk­se­na. Helsinki: Gaudeamus.

Foucault, Michel (1972) Power/​Knowledge. New York: Pantheon Books.

Koski, Kaarina ja Marja-Liisa Honkasalo (2015) Miten tutkia kummia koke­muk­sia? Elore22 (1): 1 – 19.

Lehtonen, Johannes (2011) Tietoisuuden ruu­miil­li­suus. Mieli, aivot ja ole­mas­sao­lon tunne. Helsinki: Duodecim.

Luhrmann Tanya (2011) Toward an Anthropological Theory of Mind: Overview. Suomen Antropologi 36 (4): 5 – 13..

Artikkelikuva: Alice Popcorn (CC BY 2.0)

Kirjoittaja

Marja-Liisa Honkasalo vastaa Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksiköstä Turun yliopistossa. Hän on lääketieteellisen antropologian dosentti ja sosiologian dosentti ja Helsingin yliopistossa. Honkasalon etnografiset tutkimusaiheet liittyvät kivun ja sairauden kokemukseen: viimeksi afrikkalaiseen parantamisrituaaliin sekä kummiin kokemuksiin modernin yhteiskunnan piirissä. Hän tutkii myös taiteellisen toiminnan ja hoivan rajapintoja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Taikauskon olemassaolo hämmentää vuosikymmenestä toiseen. Miksi enteisiin ja amuletteihin turvaudutaan edelleen, tutkimustiedosta ja koulutuksesta huolimatta? Perinteiset uskomukset, onnen varmistelu ja maagiset yhteydet saavat voimansa intuitiosta, sosiaalisuudesta ja tunteista. Kaikkia toimiamme ei ensisijaisesti ohjaa tieto.

Suomessa on paljon aikuisia amatöörikilpaurheilijoita, joista osa on lajinsa huippuja maailmalla. Mikä saa heidät harrastamaan ja kilpailemaan vaativissa, paikoin tapaturma-alttiissa lajeissa ja käyttämään siihen lähes kaiken vapaa-aikansa?