Kumman jäljillä

Teksti: Marja-Liisa Honkasalo, pro­fes­so­ri. Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Muutama vuosi sitten minulle alkoi virrata kirjeitä, joissa ihmiset kertoivat heille sat­tu­neis­ta oudoista koke­muk­sis­ta. Tutkimushankkeestamme ‘Mieli ja toinen’ oli julkaistu ilta­päi­vä­leh­dis­tös­sä jokunen uutinen, mikä oli saanut ihmiset ottamaan yhteyttä. Kirjeitä kertyi lopulta yli sadalta kir­joit­ta­jal­ta. Niissä ker­rot­tiin oudoista ja häm­men­tä­vis­tä koke­muk­sis­ta. Jotkut kir­joit­ta­jat olivat kokeneet tele­paat­ti­sia elämyksiä, toiset saaneet mah­dol­li­ses­ti merkkejä vai­na­jil­ta tai kuulleet tai nähneet jotain sellaista, mitä muut eivät olleet todis­ta­mas­sa oikeaksi. Tällaisista koke­muk­sis­ta käytetään yleisesti nimitystä yli­luon­nol­li­nen tai para­nor­maa­li. Käsitteistö on jo läh­tö­koh­tai­ses­ti arvottava, koska se viittaa luon­nol­li­ses­ta tai nor­maa­lis­ta poikkeavaan.

Mistä kirjeissä saattaa olla kyse? Kokemukset olivat todella askar­rut­ta­neet kir­joit­ta­jia. Joku oli miettinyt koke­maan­sa vuosia, toinen ehkä vuo­si­kym­me­niä. Ihmiset olivat etsineet pätevää selitystä, tulkintaa tai luoneet teorioita niistä. Useimmat olivat epä­on­nis­tu­neet. Monet kirjeet kuvasivat koke­muk­sia, joissa kir­joit­ta­ja oli kääntynyt asian­tun­ti­joi­den puoleen, mutta kertoi saaneensa useim­mi­ten osakseen vähät­te­lyä tai leimaamista.

Oma tar­koi­tuk­se­ni on tutkia kummia koke­muk­sia väylänä ihmis­mie­len ymmär­tä­mi­seen. Jotta kult­tuu­rin­tut­ki­ja voisi yli­pää­tään tutkia ker­to­muk­sia, arvo­la­tau­tu­nut käsit­teis­tö on ollut syytä purkaa ja tilalle luoda termistö, joka olisi kokijasta lähtöisin ja mah­dol­li­sim­man neutraali. Jotain sellaista on ‘kumma’ yli­luon­nol­li­sen sijasta. Se viittaa koke­muk­siin ja ilmiöihin, jotka ovat arki­ko­ke­muk­ses­ta poik­kea­via ja viit­taa­vat outoihin ilmiöihin. ‘Kumma’ ei ota kantaa siihen, miten ilmiöt ovat seli­tet­tä­vis­sä tai mistä ne ovat peräisin. Kirjoitamme Kaarina Kosken kanssa, että kumma viittaa ilmiöiden “asemaan toisaalta koki­joi­den itsensä, toisaalta val­ta­kult­tuu­rin piirissä”. Vaikka kokijat itse alkai­si­vat pitää esi­mer­kik­si tele­pa­ti­aa tai vainajien koh­taa­mis­ta taval­li­se­na, he tietävät, että muut ihmiset voivat kummeksua sitä. Kumma käsit­tee­nä jättää myös tilaa koki­joi­den tul­kin­noil­le. Lähtökohtamme on tutkia kummaa sel­lai­se­na kuin ihmiset sen kertovat ottamatta kantaa sen todel­li­suu­teen. Kokemukset ovat totta ihmisille itselleen. 

Kulttuurien tut­ki­muk­sen historia on ollut rikasta suhteessa outojen koke­mus­ten tut­ki­muk­seen, mutta sillä on myös synkkä ja raskas puolensa. Valtaosa tut­ki­muk­ses­ta on vah­vis­ta­nut kokijan toi­seut­ta­mis­ta: kummaa on tulkittu toisten, pri­mi­tii­vien ja vieraiden koke­muk­sek­si, joka ei kosketa modernia ihmistä eikä hänen yhteis­kun­taan­sa muutoin kuin ehkä merkkinä menneestä tai sai­rau­des­ta. Toinen tapa toi­seut­taa on käsit­teel­li­sem­pi: puhutaan usko­muk­sis­ta, joita ‘toisilla’ on. Uskomus asettuu sellaisen tiedon vas­ta­koh­dak­si, joka mää­ri­tel­lään tie­teel­li­sek­si. Michel Foucault kiteyttää ongelman kir­joit­taes­saan alis­tet­tu­jen ihmis­ryh­mien tie­tä­mi­sen muodoista, jotka eivät pääse mukaan historiaan.

Yhdysvaltalainen ant­ro­po­lo­gi Tanya Luhrmann on pohtinut useissa töissään kult­tuu­rien välisiä käsi­tyk­siä ihmis­mie­les­tä. Hänen mukaansa län­si­mai­sen mielen tut­ki­muk­sen käytössä olevat teoriat poik­kea­vat varsin paljon ihmis­kun­nan valtaosan moni­nai­sis­ta käsi­tyk­sis­tä. Suurimmat erot kult­tuu­ris­ten käsi­tys­ten välillä koskevat ihmis­mie­len ”sisä­puo­len” ja ulko­maa­il­man välistä suhdetta. Luhrmannin mukaan meidän län­si­mais­ten yhteis­kun­tiem­me tie­teel­li­se­nä pitämiä käsi­tyk­siä ihmis­mie­les­tä luon­neh­tii tiukka rajanveto mielen sisäisen sekä ruumiin ja ulko­puo­li­sen maailman välille. Ihmismieli mää­ri­tel­lään myös yksi­löl­li­sek­si ja äärim­mil­leen vietynä käsitys sisältää ajatuksen mielen ja aivojen samuudesta. 

Tietoisuutta ei voi kui­ten­kaan monenkaan tutkijan mielestä kokonaan palauttaa yksilön aivo­toi­min­taan. Näistä kysy­myk­sis­tä käydään kiihkeää väittelyä. Mieltä ja tie­toi­suut­ta sen osana on laa­ja­mit­tai­sim­min tutkittu kausaa­lis­ta kokeel­lis­ta mallia käyt­tä­mäl­lä. Se on tuottanut paljon tietoa ihmis­mie­les­tä, mielen “olemusta” kui­ten­kaan pal­jas­ta­mat­ta, mer­ki­tys­ten luomiseen liit­ty­vis­tä pro­ses­seis­ta puhumattakaan.

Ajatukset yksi­löl­li­ses­tä, pään sisälle rajoit­tu­vas­ta mielestä sivuut­ta­vat mielen osana sosi­aa­lis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Yhteiskuntatieteellisen tut­ki­muk­sen puolella katsotaan että vuo­ro­vai­ku­tus toteutuu aina kunkin osapuolen mielen ja myös ruumiin kautta. Tarkka rajanveto mielen, ulko­maa­il­man ja ruumiin välille on perustana myös aja­tuk­sel­le mielen läpäi­se­mät­tö­myy­des­tä. Länsimaisten käsi­tys­ten mukaan kummien, ulko­maa­il­mas­sa olevien olioiden ei ajatella läpäi­se­vän mielen rajoja muutoin kuin ehkä sairauden tilassa. Äärimmillään tätä aja­tus­mal­lia sovel­le­taan myös toi­sin­päin: ajatukset eivät pääse eivätkä lähde mielen sisältä maailmaa muuttamaan. 

Luhrmann korostaa että län­si­mais­sa­kin erilaiset uskon­nol­li­set, eri­tyi­ses­ti karis­maat­ti­set liikkeet, antavat mah­dol­li­suu­den tulkita mielen ja maailman rajaa huo­koi­sek­si. Myös nykyisten New Age ‑tyyp­pis­ten liik­kei­den ymmärrys hen­gel­li­syy­des­tä tai ener­giois­ta mah­dol­lis­taa tällaisen tulkinnan, jossa jako mieleen ja ulko­puo­li­seen maailmaan tai ruu­mii­seen ei ole yhtä selkeä. Mielen ja ruumiin välinen kah­tia­ja­ko ei siis ole omassa kult­tuu­ri­pii­ris­säm­me­kään absoluuttinen. 

fractal-764921_1920

Kuva: Activedia /​Pixabay​.com, CC0 Public Domain.

Onko kummassa kyse ilmiöstä, jonka ymmär­tä­mi­seen läntinen kult­tuu­ri­nen jäsennys ihmis­mie­les­tä on liian ahdas? Mitä kult­tuu­rien tutkimus voisi tuoda tämän ongelman rat­kai­se­mi­seen? Aiheesta käydään par­hail­laan kes­kus­te­lu­ja ja väittelyitä. 

Kummat koke­muk­set kuuluvat ihmis­mie­len toi­min­taan, mutta millaisen käsit­teis­tön avulla ongelmaa voisi lähestyä? Pohtiessaan mielen ongelmaa psy­koa­na­lyy­tik­ko ja neu­ro­tut­ki­ja Johannes Lehtonen korostaa läh­tö­koh­ta­na mer­ki­tys­tä ja sen syn­ty­mi­sen ehtoja. Lehtonen kir­joit­taa, että mieltä voidaan tar­kas­tel­la ikään kuin mosaiik­kia, joka koostuu luke­mat­to­mis­ta alku­te­ki­jöis­tä, joista syntyvä koko­nai­suus on hah­mo­tet­ta­vis­sa yhtenä kuvana. “Vasta kun mosaiikin palat asettuvat pai­koil­leen, sitä voidaan tar­kas­tel­la mie­lek­kää­nä koko­nai­suu­te­na. Näkökulmalla on mer­ki­tys­tä mielen tut­ki­mi­sel­le, koska näin mää­ri­tel­ty­nä se tulee lähelle taidetta. Siksi mielen todel­li­suut­ta on perus­tel­tua tutkia samalla tavoin kuin taide tutkii todel­li­suut­ta”.

Antaisiko Lehtosen ehdotus mene­tel­mäl­li­sen mah­dol­li­suu­den tutkia kummia koke­muk­sia ja niiden väli­tyk­sel­lä ihmismieltä?

Mosaiikki ja jatkumo

Entä jos mielen tut­ki­muk­seen raken­net­tai­siin asetelma, jossa läh­det­täi­siin reunoilta käsin liik­keel­le: kumma sijoit­tui­si sinne minne uni, leikki ja luovuus. Tästä syntyisi mosaiikki, joka antaisi mah­dol­li­suu­den lähestyä mielen ongelmaa. Ihmisen ja muiden lajien kehi­tyk­ses­sä leikki on mer­kit­tä­vä kuvit­te­lun alue. Myös eläin, esi­mer­kik­si koira, pystyy leik­kies­sään tekemään läsnä olevaksi ja kuvit­te­le­maan lelua saaliin kal­tai­se­na olentona. Englantilaisen psy­koa­na­lyy­ti­kon Donald Winnicottin leikin teorian mukaan leikki alkaa mah­dol­lis­tua varhaisen lapsuuden piirissä siir­ty­mä­ti­las­sa, jossa lapsen yhteys hoitajaan on ikään kuin sym­bo­li­nen välitila, yhdessä kuviteltu ja luotu. Näin mah­dol­lis­tuu pois­sao­le­van läsnäolo luovuuden, leikin ja kuvit­te­le­mi­sen ehtona. Siirtymätila toimii laa­jem­mas­sa ja ylei­sem­mäs­sä mer­ki­tyk­ses­sä myös tai­teel­lis­ta luovuutta mah­dol­lis­ta­va­na tilana. Miksi välitila ei voisi olla myös kumman kokemisen tila?

800px-Klimt_Tree_of_Life_1909

Kuva: Gustav Klimt, “The Tree of Life” /​Wikimedia commons.

Mielikuvitus on menetelmä, jota taide käyttää maailman tut­ki­mi­seen. Taiteilijat kokevat ‘kummia’ asioita työnsä puolesta ja suo­ras­taan osana ammat­ti­tai­to­aan. Taiteellisessa työssä pystytään luomaan sellaista, mikä ei ole ”oikeasti olemassa”, kuten esi­mer­kik­si roo­li­hah­mo, joka alkaa par­haim­mil­laan elää katsojan tai lukijan todel­li­suu­des­sa ja sosi­aa­li­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Taideteoksen väli­tyk­sel­lä jokin ei-ole­mas­sao­le­va alkaa elää ja saattaa jatkaa elämäänsä mah­dol­li­ses­ti tuhansien tai satojen tuhansien ihmisten elämässä ja mielessä, vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sa rikas­tu­nee­na, muo­vaut­tu­na ja muut­tu­nee­na. Kuvittelukyky on tai­teel­lis­ta työtä tekevien lisäksi myös tut­ki­joi­den menetelmä.

Filosofi John Dewey esittää teok­ses­saan ‘Taide koke­muk­se­na’ tärkeitä läh­tö­koh­tia, jotka voisivat avata Lehtosen esittämiä mah­dol­li­suuk­sia mielen tut­ki­mi­sek­si tavalla, jolla taide tutkii todel­li­suut­ta. Dewey ajattelee koke­muk­sen olevan jatkumo, joka sisältää arki­ko­ke­muk­sen ohella myös sellaisia koke­muk­sen muotoja, jotka ovat jalos­tu­nei­ta ja tihen­ty­nei­tä – tai ‘kummia’. Dewey rinnastaa esteet­ti­sen ja yli­luon­nol­li­sen koke­muk­set toisiinsa, mikä tukee ajatusta mielen tut­ki­mi­ses­ta kumman kautta tavalla, jolla taide tutkii todel­li­suut­ta, eli este­tii­kan kautta.

Ymmärtääksemme esteet­tis­tä kokemusta “perim­mäi­sis­sä ja tun­nus­te­tuis­sa muo­dois­saan”, kuten Dewey kir­joit­taa, tulee lähteä liik­keel­le raa­ki­leis­ta, sel­lai­sis­ta tapah­tu­mis­ta ja tapah­tu­ma­pai­kois­ta, jotka van­git­se­vat ihmisen silmän ja korvan huomion. Etnografille tällainen huomio on tärkeä. Kokemuksen jat­ku­mol­la mer­kit­tä­viä asioita tulee tutkia ottamalla vakavasti taval­li­nen ja arkinen, ja näin hänen mukaansa tavoi­te­taan “teoria taiteesta kier­to­teit­se”.

Itse havahduin arkisen ja taiteen rajaan ihme­tel­les­sä­ni län­siafrik­ka­lai­sia arkisista ainek­sis­ta luotuja pik­kue­si­nei­tä, bocio-taidetta sekä ennus­ta­mis- ja uhri­paik­ko­ja. Pienet tai­de­teok­set, jotka kantoivat mukanaan pyhää voimaa, oli tehty köyhän väen arkisista mate­ri­aa­leis­ta: jätteistä, kankaan palasista, ketjuista, räteistä, ruuveista tai nauloista. Pyhät patsaat ja pal­von­ta­pai­kat neljälle pää­asial­li­sel­le jumalalle oli tehty samaan tapaan. Afrikkalaisessa taiteessa ero arkiseen on hiuk­sen­hie­no ja vaikea määritellä.

Voisimmeko ajatella, että vastaava vaikeus koskee myös kummaa omassa yhteis­kun­nas­sam­me? Ja siksi aihe on niin latau­tu­nut ja vaikea tutkia?


Kirjallisuus:

Dewey, John (1934÷2010) Taide koke­muk­se­na. Helsinki: Gaudeamus.

Foucault, Michel (1972) Power/​Knowledge. New York: Pantheon Books.

Koski, Kaarina ja Marja-Liisa Honkasalo (2015) Miten tutkia kummia koke­muk­sia? Elore22 (1): 1 – 19.

Lehtonen, Johannes (2011) Tietoisuuden ruu­miil­li­suus. Mieli, aivot ja ole­mas­sao­lon tunne. Helsinki: Duodecim.

Luhrmann Tanya (2011) Toward an Anthropological Theory of Mind: Overview. Suomen Antropologi 36 (4): 5 – 13..

Artikkelikuva: Alice Popcorn (CC BY 2.0)

Kirjoittaja

Marja-Liisa Honkasalo vastaa Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksiköstä Turun yliopistossa. Hän on lääketieteellisen antropologian dosentti ja sosiologian dosentti ja Helsingin yliopistossa. Honkasalon etnografiset tutkimusaiheet liittyvät kivun ja sairauden kokemukseen: viimeksi afrikkalaiseen parantamisrituaaliin sekä kummiin kokemuksiin modernin yhteiskunnan piirissä. Hän tutkii myös taiteellisen toiminnan ja hoivan rajapintoja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kokemukset terveydestä ja sairaudesta eivät ole kaikkialla samankaltaisia. Työkentällä-haastattelussa pitkän uran tehnyt lääkäri ja antropologi Marja-Liisa Honkasalo kertoo, miksi lääketiede tarjosi hänelle liian kapean näkökulman ihmiselämään.