Teksti: Marja-Liisa Honkasalo, professori. Podcast-lukija: Veikko Lindholm
Muutama vuosi sitten minulle alkoi virrata kirjeitä, joissa ihmiset kertoivat heille sattuneista oudoista kokemuksista. Tutkimushankkeestamme ‘Mieli ja toinen’ oli julkaistu iltapäivälehdistössä jokunen uutinen, mikä oli saanut ihmiset ottamaan yhteyttä. Kirjeitä kertyi lopulta yli sadalta kirjoittajalta. Niissä kerrottiin oudoista ja hämmentävistä kokemuksista. Jotkut kirjoittajat olivat kokeneet telepaattisia elämyksiä, toiset saaneet mahdollisesti merkkejä vainajilta tai kuulleet tai nähneet jotain sellaista, mitä muut eivät olleet todistamassa oikeaksi. Tällaisista kokemuksista käytetään yleisesti nimitystä yliluonnollinen tai paranormaali. Käsitteistö on jo lähtökohtaisesti arvottava, koska se viittaa luonnollisesta tai normaalista poikkeavaan.
Mistä kirjeissä saattaa olla kyse? Kokemukset olivat todella askarruttaneet kirjoittajia. Joku oli miettinyt kokemaansa vuosia, toinen ehkä vuosikymmeniä. Ihmiset olivat etsineet pätevää selitystä, tulkintaa tai luoneet teorioita niistä. Useimmat olivat epäonnistuneet. Monet kirjeet kuvasivat kokemuksia, joissa kirjoittaja oli kääntynyt asiantuntijoiden puoleen, mutta kertoi saaneensa useimmiten osakseen vähättelyä tai leimaamista.
Oma tarkoitukseni on tutkia kummia kokemuksia väylänä ihmismielen ymmärtämiseen. Jotta kulttuurintutkija voisi ylipäätään tutkia kertomuksia, arvolatautunut käsitteistö on ollut syytä purkaa ja tilalle luoda termistö, joka olisi kokijasta lähtöisin ja mahdollisimman neutraali. Jotain sellaista on ‘kumma’ yliluonnollisen sijasta. Se viittaa kokemuksiin ja ilmiöihin, jotka ovat arkikokemuksesta poikkeavia ja viittaavat outoihin ilmiöihin. ‘Kumma’ ei ota kantaa siihen, miten ilmiöt ovat selitettävissä tai mistä ne ovat peräisin. Kirjoitamme Kaarina Kosken kanssa, että kumma viittaa ilmiöiden “asemaan toisaalta kokijoiden itsensä, toisaalta valtakulttuurin piirissä”. Vaikka kokijat itse alkaisivat pitää esimerkiksi telepatiaa tai vainajien kohtaamista tavallisena, he tietävät, että muut ihmiset voivat kummeksua sitä. Kumma käsitteenä jättää myös tilaa kokijoiden tulkinnoille. Lähtökohtamme on tutkia kummaa sellaisena kuin ihmiset sen kertovat ottamatta kantaa sen todellisuuteen. Kokemukset ovat totta ihmisille itselleen.
Kulttuurien tutkimuksen historia on ollut rikasta suhteessa outojen kokemusten tutkimukseen, mutta sillä on myös synkkä ja raskas puolensa. Valtaosa tutkimuksesta on vahvistanut kokijan toiseuttamista: kummaa on tulkittu toisten, primitiivien ja vieraiden kokemukseksi, joka ei kosketa modernia ihmistä eikä hänen yhteiskuntaansa muutoin kuin ehkä merkkinä menneestä tai sairaudesta. Toinen tapa toiseuttaa on käsitteellisempi: puhutaan uskomuksista, joita ‘toisilla’ on. Uskomus asettuu sellaisen tiedon vastakohdaksi, joka määritellään tieteelliseksi. Michel Foucault kiteyttää ongelman kirjoittaessaan alistettujen ihmisryhmien tietämisen muodoista, jotka eivät pääse mukaan historiaan.
Yhdysvaltalainen antropologi Tanya Luhrmann on pohtinut useissa töissään kulttuurien välisiä käsityksiä ihmismielestä. Hänen mukaansa länsimaisen mielen tutkimuksen käytössä olevat teoriat poikkeavat varsin paljon ihmiskunnan valtaosan moninaisista käsityksistä. Suurimmat erot kulttuuristen käsitysten välillä koskevat ihmismielen ”sisäpuolen” ja ulkomaailman välistä suhdetta. Luhrmannin mukaan meidän länsimaisten yhteiskuntiemme tieteellisenä pitämiä käsityksiä ihmismielestä luonnehtii tiukka rajanveto mielen sisäisen sekä ruumiin ja ulkopuolisen maailman välille. Ihmismieli määritellään myös yksilölliseksi ja äärimmilleen vietynä käsitys sisältää ajatuksen mielen ja aivojen samuudesta.
Tietoisuutta ei voi kuitenkaan monenkaan tutkijan mielestä kokonaan palauttaa yksilön aivotoimintaan. Näistä kysymyksistä käydään kiihkeää väittelyä. Mieltä ja tietoisuutta sen osana on laajamittaisimmin tutkittu kausaalista kokeellista mallia käyttämällä. Se on tuottanut paljon tietoa ihmismielestä, mielen “olemusta” kuitenkaan paljastamatta, merkitysten luomiseen liittyvistä prosesseista puhumattakaan.
Ajatukset yksilöllisestä, pään sisälle rajoittuvasta mielestä sivuuttavat mielen osana sosiaalista vuorovaikutusta. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen puolella katsotaan että vuorovaikutus toteutuu aina kunkin osapuolen mielen ja myös ruumiin kautta. Tarkka rajanveto mielen, ulkomaailman ja ruumiin välille on perustana myös ajatukselle mielen läpäisemättömyydestä. Länsimaisten käsitysten mukaan kummien, ulkomaailmassa olevien olioiden ei ajatella läpäisevän mielen rajoja muutoin kuin ehkä sairauden tilassa. Äärimmillään tätä ajatusmallia sovelletaan myös toisinpäin: ajatukset eivät pääse eivätkä lähde mielen sisältä maailmaa muuttamaan.
Luhrmann korostaa että länsimaissakin erilaiset uskonnolliset, erityisesti karismaattiset liikkeet, antavat mahdollisuuden tulkita mielen ja maailman rajaa huokoiseksi. Myös nykyisten New Age -tyyppisten liikkeiden ymmärrys hengellisyydestä tai energioista mahdollistaa tällaisen tulkinnan, jossa jako mieleen ja ulkopuoliseen maailmaan tai ruumiiseen ei ole yhtä selkeä. Mielen ja ruumiin välinen kahtiajako ei siis ole omassa kulttuuripiirissämmekään absoluuttinen.
Onko kummassa kyse ilmiöstä, jonka ymmärtämiseen läntinen kulttuurinen jäsennys ihmismielestä on liian ahdas? Mitä kulttuurien tutkimus voisi tuoda tämän ongelman ratkaisemiseen? Aiheesta käydään parhaillaan keskusteluja ja väittelyitä.
Kummat kokemukset kuuluvat ihmismielen toimintaan, mutta millaisen käsitteistön avulla ongelmaa voisi lähestyä? Pohtiessaan mielen ongelmaa psykoanalyytikko ja neurotutkija Johannes Lehtonen korostaa lähtökohtana merkitystä ja sen syntymisen ehtoja. Lehtonen kirjoittaa, että mieltä voidaan tarkastella ikään kuin mosaiikkia, joka koostuu lukemattomista alkutekijöistä, joista syntyvä kokonaisuus on hahmotettavissa yhtenä kuvana. “Vasta kun mosaiikin palat asettuvat paikoilleen, sitä voidaan tarkastella mielekkäänä kokonaisuutena. Näkökulmalla on merkitystä mielen tutkimiselle, koska näin määriteltynä se tulee lähelle taidetta. Siksi mielen todellisuutta on perusteltua tutkia samalla tavoin kuin taide tutkii todellisuutta”.
Antaisiko Lehtosen ehdotus menetelmällisen mahdollisuuden tutkia kummia kokemuksia ja niiden välityksellä ihmismieltä?
Mosaiikki ja jatkumo
Entä jos mielen tutkimukseen rakennettaisiin asetelma, jossa lähdettäisiin reunoilta käsin liikkeelle: kumma sijoittuisi sinne minne uni, leikki ja luovuus. Tästä syntyisi mosaiikki, joka antaisi mahdollisuuden lähestyä mielen ongelmaa. Ihmisen ja muiden lajien kehityksessä leikki on merkittävä kuvittelun alue. Myös eläin, esimerkiksi koira, pystyy leikkiessään tekemään läsnä olevaksi ja kuvittelemaan lelua saaliin kaltaisena olentona. Englantilaisen psykoanalyytikon Donald Winnicottin leikin teorian mukaan leikki alkaa mahdollistua varhaisen lapsuuden piirissä siirtymätilassa, jossa lapsen yhteys hoitajaan on ikään kuin symbolinen välitila, yhdessä kuviteltu ja luotu. Näin mahdollistuu poissaolevan läsnäolo luovuuden, leikin ja kuvittelemisen ehtona. Siirtymätila toimii laajemmassa ja yleisemmässä merkityksessä myös taiteellista luovuutta mahdollistavana tilana. Miksi välitila ei voisi olla myös kumman kokemisen tila?
Mielikuvitus on menetelmä, jota taide käyttää maailman tutkimiseen. Taiteilijat kokevat ‘kummia’ asioita työnsä puolesta ja suorastaan osana ammattitaitoaan. Taiteellisessa työssä pystytään luomaan sellaista, mikä ei ole ”oikeasti olemassa”, kuten esimerkiksi roolihahmo, joka alkaa parhaimmillaan elää katsojan tai lukijan todellisuudessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Taideteoksen välityksellä jokin ei-olemassaoleva alkaa elää ja saattaa jatkaa elämäänsä mahdollisesti tuhansien tai satojen tuhansien ihmisten elämässä ja mielessä, vuorovaikutustilanteissa rikastuneena, muovauttuna ja muuttuneena. Kuvittelukyky on taiteellista työtä tekevien lisäksi myös tutkijoiden menetelmä.
Filosofi John Dewey esittää teoksessaan ‘Taide kokemuksena’ tärkeitä lähtökohtia, jotka voisivat avata Lehtosen esittämiä mahdollisuuksia mielen tutkimiseksi tavalla, jolla taide tutkii todellisuutta. Dewey ajattelee kokemuksen olevan jatkumo, joka sisältää arkikokemuksen ohella myös sellaisia kokemuksen muotoja, jotka ovat jalostuneita ja tihentyneitä – tai ‘kummia’. Dewey rinnastaa esteettisen ja yliluonnollisen kokemukset toisiinsa, mikä tukee ajatusta mielen tutkimisesta kumman kautta tavalla, jolla taide tutkii todellisuutta, eli estetiikan kautta.
Ymmärtääksemme esteettistä kokemusta “perimmäisissä ja tunnustetuissa muodoissaan”, kuten Dewey kirjoittaa, tulee lähteä liikkeelle raakileista, sellaisista tapahtumista ja tapahtumapaikoista, jotka vangitsevat ihmisen silmän ja korvan huomion. Etnografille tällainen huomio on tärkeä. Kokemuksen jatkumolla merkittäviä asioita tulee tutkia ottamalla vakavasti tavallinen ja arkinen, ja näin hänen mukaansa tavoitetaan “teoria taiteesta kiertoteitse”.
Itse havahduin arkisen ja taiteen rajaan ihmetellessäni länsiafrikkalaisia arkisista aineksista luotuja pikkuesineitä, bocio-taidetta sekä ennustamis- ja uhripaikkoja. Pienet taideteokset, jotka kantoivat mukanaan pyhää voimaa, oli tehty köyhän väen arkisista materiaaleista: jätteistä, kankaan palasista, ketjuista, räteistä, ruuveista tai nauloista. Pyhät patsaat ja palvontapaikat neljälle pääasialliselle jumalalle oli tehty samaan tapaan. Afrikkalaisessa taiteessa ero arkiseen on hiuksenhieno ja vaikea määritellä.
Voisimmeko ajatella, että vastaava vaikeus koskee myös kummaa omassa yhteiskunnassamme? Ja siksi aihe on niin latautunut ja vaikea tutkia?
Kirjallisuus:
Dewey, John (1934/2010) Taide kokemuksena. Helsinki: Gaudeamus.
Foucault, Michel (1972) Power/Knowledge. New York: Pantheon Books.
Koski, Kaarina ja Marja-Liisa Honkasalo (2015) Miten tutkia kummia kokemuksia? Elore22 (1): 1-19.
Lehtonen, Johannes (2011) Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Helsinki: Duodecim.
Luhrmann Tanya (2011) Toward an Anthropological Theory of Mind: Overview. Suomen Antropologi 36 (4): 5-13..
Artikkelikuva: Alice Popcorn (CC BY 2.0)
