Meksikon kuolleiden päivät on maan tärkein vuotuinen juhla. Värikkäistä, nauravista kuoleman kuvistaan tunnettu tapahtuma on tullut viime vuosina myös suomalaisille tutuksi eräänlaisena meksikolaisena halloweenina. Mitä merkityksiä juhlalla on meksikolaisessa yhteiskunnassa?
Kuolleiden päivien esikolumbiaaniset juuret ovat asteekkien kuukauden mittaisessa esi-isien juhlinnassa, jolla kunnioitettiin myös kuolleiden jumalatarta. Nykyinen tapa juhlia on muodostunut vuosisatojen varrella katolisen eurooppalaisen perinteen ja Meksikon myrskyisän historian elementeistä. Kuolleiden päivät on omistettu läheisille, mutta maan kulttuurinen kuvasto on täynnä kuolemaviittauksia yleisemmälläkin tasolla, nauravien pääkallojen, tanssivien luurankojen ja hautajaissymboliikan muodossa. Lisäksi puhekielessä on lukemattomia tapoja viitata leikkisään suhteeseen kuoleman kanssa.
Kuulostaa hieman makaaberilta, eikö totta? Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1900-luku on yleisesti ottaen profiloitunut kuoleman kieltämisen vuosisatana. Meksikossa tilanne on juuri päinvastainen. Eräänlainen ironinen, hilpeä tuttavallisuus kuolemaa kohtaan on koko kansallisidentiteetin pohjana. Kyseessä ei ole nationalismille ominainen romanttinen ja uhrautuvainen kuoleman ihannointi, vaan nihilistinen ja kevytmielinen tuttavallisuus, jopa flirttailu viikatemiehen kanssa. Asenteessa on kaikuja keskiaikaisesta teemasta: kuolema saapuu lopulta kaikille ja saa aina viimeisen naurun.Värikkäät, nauravat pääkallot näkyvät yhä enemmän suomalaisessa katukuvassa. Niitä on vaatteissa, koriste-esineissä, julisteissa, tatuoinneissa, ja tietenkin meksikolaisten ravintoloiden ja baarien kuvastoissa. Myös kuolleiden päivä on murtautunut suomalaiseen tietoisuuteen eräänlaisena meksikolaisena halloweenina. Värikkäällä kuolemakuvastolla on moniulotteinen ja hieman synkkä kulttuurihistoria, joka punoutuu meksikolaiseen yhteiskuntaan myös marraskuun alun ulkopuolella.
Kuolleiden päivät (31.10.-2.11.) on Meksikon suurin juhla ja kuuluisin turistitapahtuma, joka kerää vuosittain miljoonia seuraajia hautausmailla vietettäville valvojaisille. Haudoille ja koteihin pystytetään muistoalttareita edesmenneille läheisille. Esille asetetaan vainajalle mieluisia ruokia, mahdollisesti myös alkoholia ja tupakkaa, lapsille leluja ja makeisia. Juhlan aikana sielujen odotetaan palaavan nauttimaan elävien seurasta. Oranssit samettiruusut yhdessä suitsukkeiden ja kynttilöiden kanssa ohjaavat ne perille.
Erityiset juhlaan liittyvät ruoat ja esineet täyttävät kauppojen ja kojujen hyllyt jo lokakuussa. Kuolleiden leipä on makeaa ja sokerista, luuaiheilla koristeltua. Marsipaani- ja suklaapääkallot ja -arkut vaihtavat omistajaa elävien parissa. Joskus niihin on jopa koristeltu saajan nimi.
Kuolema kansallissymbolina
Inhimillisellä tasolla meksikolaisten tavat suhtautua varsinaiseen kuolemaan ovat samankaltaisia kuin missä tahansa muuallakin. Kuolema on tragedia, joka järkyttää yksilö- ja yhteisötasolla syvästi. Meksikon tapauksessa erityinen kuolemasuhde on symbolinen. Kuolemaan leikillisesti suhtautumisen koetaan olevan meksikolaisuuden ytimessä, samalla tavoin kuin sisu suomalaisuudessa.
Meksikon vallankumouksen (1910-20) jälkeen hajanaisen, luokkaerojen repimän yhteiskunnan tunne yhteisestä tulevaisuudesta ja yhteisistä tavoitteista oli vaivalloinen, ja mahdollisuudet kollektiiviseen toimintaan rajalliset. Tällaisessa hankalassa ilmapiirissä 1920-luvun puolivälin intellektuellit, poliittiset aktivistit ja taiteilijat muotoilivat kuolemasta kansallisen symbolin. Kuoleman symbolit ja elementit olivat jo valmiiksi punoutuneet Meksikon valtion kulttuurihistoriaan. Ne tuli vain valjastaa vallankumouksen ja uuden kansallisvaltion käyttöön.
Vihollisten kansakunta
Antropologi Claudio Lomnitzin mukaan Meksikon kansallisvaltio on muotoutunut pitkälti kuolemaan ja kuolleiden hallinnointiin liittyvien käytäntöjen varaan. Meksikon vallankumous oli päätös yhdelle lukuisista väkivaltaisista sykleistä, jotka ovat toistuneet maan historiassa ja jättäneet pysyvän jäljen kansallisidentiteetin symboliikkaan.
Valtion muodostumisen taustalla oleva kuoleman historia alkaa alkuperäisasukkaiden kansanmurhista 1500-luvulla. Tästä seuraa myös meksikolaisen identiteetin syvin ristiriita. Meksiko on valtiona sekä kolonisoitu että eurooppalainen. Se on verivihollisten (konkistadorien ja alkuperäiskansojen) yhdessä muodostama kansakunta, jonka uhat tulevat sisältäpäin. Koloniaalinen perintö tekee vaikeaksi rajan vetämisen kansakunnan ja sen vihollisten välille.
Meksikolaiset määrittelevät itsensä mestitseiksi (mestizo = sekoitus), valloittajien ja valloitettujen jälkeläisiksi. Identiteetin yhdistävä tekijä on hataralla pohjalla, sillä mestizo kansallisena hahmona on saanut alkunsa raiskauksesta. ”Sekoittumattomat” väestön osat eivät myöskään sisälly mestitsi-identiteettiin. Espanjalaisten valloittajien jälkeläiset, kreolit, pelkäävät hylkäämistä ulkomaalaisina eurooppalaisina, ja alkuperäiskansat on käytännössä ajettu yhteiskunnan marginaaliin.
Tätä ristiriitaista ja epäyhtenäistä taustaa vasten tuttavallisuus kuoleman kanssa luo solidaarisuutta ja tasa-arvoa. Kuolemakuvaston aktiivinen käyttö on eräänlaista taktista sovittelua – perimmäisen tasa-arvon tunnustamista vastakkaisten osapuolten välillä.
Kuoleman hallinnointi historiassa
Kuolemalla on syvällinen, kaikkia ihmisiä yhdistävä symbolinen arvo, sen lisäksi Meksikon valtio on muodostunut monille kuolemaan ja kuolleisiin liittyville käytännöille. Valloituksen ajan kansanmurhista lähtien Meksikoa ovat muokanneet toistuvat taistelut, teloitukset ja poliittiset salamurhat. Yhden taistelun voittajat on usein teloitettu seuraavien vapauttajien nimissä. Meksikosta tuli maailman ensimmäinen itsenäistynyt siirtomaa, mutta sen sijaan että meksikolainen nationalismi olisi voitonriemuista omistautumista, se on varautunutta ja itsetietoista selviytymistä.
Meksikolaisen populaarikulttuurin juuret ovat 1700-luvun katolisessa kuolemakultissa, ja sille tyypillisestä jakamisessa ja juhlimisessa. Vuosisadan loppuun mennessä kansan parissa juhlitut kuolleiden päivät sulautuivat osaksi katolista perinnettä. Tuona aikana syntyivät kotialttari, sielulle tarjoiltavat ruoat ja lahjat, almut köyhille ja lapsille sekä juhlan makeat nimikkoherkut.1700-luvun yhteiskunnallista ilmapiiriä leimasi kadotukseen joutumisen pelko. Kristillisen opin mukaan pelastuksen kannalta erityisen tärkeää oli almujen jakaminen vähempiosaisille, jolloin rikkaammat antajat myös takasivat itselleen hyvän kuoleman ja lyhyemmän ajan kiirastulessa. Valtavien luokkaerojen maassa rikkaimmat eivät voineet täysin unohtaa köyhimpiä, sillä avuttoman auttaminen tässä elämässä toisi antajalle palkkion tuonpuoleisessa. Tällä tavoin myös rikkaat olivat riippuvaisia köyhistä, ja kuoleman jälkeen maailman epäoikeudenmukaisuudet kompensoitaisiin. Tämä kuvasto oli niin voimakasta, että se ei pysynyt kirkon hallittavissa, vaan juurtui koteihin ja yhteisöihin. Kuoleman pelko synnytti solidaarisuutta luokkien sisällä, ja sai aikaan erilaisten veljeskuntien ja tukijärjestelmien syntymisen.
Koloniaalisessa Meksikossa huoli kuolleiden hyvinvoinnista, oikeanlaisesta kuolemasta ja tuonpuoleisesta oli elämän keskiössä. Espanjasta itsenäistymisen (1821) jälkeen Meksiko kamppaili synnytystuskissa vuosisadan ajan, ja tänä aikana yhteiskuntamuoto muuttui tasavallasta keisarikunnaksi ja lopulta diktatuuriksi. Keskustelu oikeanlaisesta kuolemasta muuttui ideologiseksi, ja makaaberi kuvasto ja musta huumori täyttivät julkisen keskustelun ja populaarikulttuurin.
Kuuluisimmat luurankokuvat syntyivät sanomalehtipiirtäjä José Guadalupe Posadan toimesta. Hän työskenteli diktatuurin aikana monissa eri lehdissä ja tuli kuuluisaksi osuvista satiirisista töistään, joiden takia monia julkaisuja lakkautettiin.
Hän kommentoi kuvillaan teollistuvaa Meksikoa: luokkaerot kasvoivat entisestään, tuotanto, maatalous, urbaanit projektit ja laitokset kasvoivat räjähdysmäisesti, ja edistyksen rattaat jauhoivat taukoamatta.
Tanssiva luuranko kansan yhdistäjänä
Diktatuuri päättyi Meksikon vallankumoukseen 1910-1920. Se eteni edistyksen perverssillä tehokkuudella: tuliaseet ja sotajoukot liikkuivat massoittain pitkin rautateitä, ja poliittiset salamurhat veivät useita presidenttejä, presidentiksi pyrkiviä ja kongressinjäseniä.
1920-luvulla sukupolvi vallankumouksellisia intellektuelleja otti omakseen historiallisen kuolemakuvaston. He löysivät sen rituaalisesta kuolleiden päivän juhlinnasta ylpeyden lähteen ja mallin modernistiselle vallankumoukselle.
Kuolemakuvasto ammensi sekä asteekkien ajoista että katolisesta perinteestä, ja toteutti näin ollen meksikolaista kulttuurisen sekoittumisen kaavaa, mestizajea. Posadan tanssivat luurangot tarjosivat esteettisen linkin modernin, esikolumbiaanisen ja populaarin taiteen välillä. Meksikon läheisyys kuoleman kanssa nähtiin symbolisesti arvokkaana vastaiskuna kolonialismin väkivallalle, imperialismille ja kapitalistiselle riistolle. Diego Rivera, kuuluisin aikakauden meksikolaisista taiteilijoista, on kuvannut vallankumouksen kanssa käsi kädessä saapuneen taiteen olevan ”voimakkaampi kuin sota, kestävämpi kuin uskonto”. Naurava ja tanssiva luuranko nousi kansakuntaa yhdistäväksi merkiksi.
Kuolleiden päivän alttari Helinä Rautavaaran museolla, 2014.
Kuoleman kuva muutoksessa
Tuttavallinen suhtautuminen kuolemaan osana kansallisidentiteettiä kiteytyi vallankumouksen jälkeisenä aikana, mutta se saa historiallisesti aina uusia muotoja. Vuosien varrella kuolleiden päivät ovat linkittyneet tiukemmin politiikkaan ja kaupallisuuteen. 1960- ja 1970-luvuilla juhla hypernationalisoitui. Sen asemaa korostettiin erityisen meksikolaisena, ja se toimi vastaiskuna halloweenin yleistymiselle myös niillä Meksikon alueilla, joilla sitä ei aiemmin aktiivisesti tuotu esiin. Myös Yhdysvaltojen eteläosissa kuolleiden päivällä on erityinen asema latinoidentiteetin vahvistajana. Vuosien varrella juhlan merkitys turismin kannalta on kasvanut, ja yhteys kansallisidentiteettiin korostunut.
Vuosituhannen vaihteessa Meksiko Cityssä nousi esiin uusi kuolemasymbolin reinkarnaatio, Santa Muerte (pyhä kuolema). Hahmo esiintyy usein morsiuspuvussa, joskus myös viikatetta ja maapalloa kantaen. Häntä kohdellaan kuin katolista pyhimystä, vaikka kirkko on irtisanoutunut näistä käytännöistä. Pyhältä kuolemalta pyydetään rahaa, rakkautta, onnea, terveyttä, ja hänelle on omistettu pyhättö Meksiko Cityn pahamaineisella Tepiton alueella.
Kultti on saanut alkunsa yhteiskunnan marginaalista huumekartellien ja korruptoituneiden poliisien parista, mutta nykyään seuraajia arvioidaan olevan miljoonia Meksikossa ja Yhdysvaltojen eteläosissa. Valtavirtaistumisen myötä monet yhteiskunnan laillisessa marginaalissa olevat ovat löytäneet Santa Muerten: luurankohahmo on myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suojelija.
Huumesodan alettua 2006 Meksikon hallinto on käynyt mielivaltaisemmaksi ja väkivalta lisääntynyt. Lomnitzin mukaan kultin suosion kasvu ja alamaailmasta julkisuuteen nousu heijastelevat valtiovaltaa kohtaan tunnetun kunnioituksen rapautumista. Pyhän kuoleman nousu yksinvaltiaaksi merkitsee valtion menettäneen historiallisen valtansa kuoleman hallinnoimisessa.
Kuolleiden päivien aikana visuaalinen kuolemakuvasto on runsaimmillaan. Muistojuhla on myös turistispektaakkeli, jossa Meksikon kansallisidentiteetti nousee ylpeästi huomion keskipisteeksi. Kaikkein näkyvimmässä ja yltäkylläisimmässä muodossaan nauravat pääkallot ovat sokerisina herkkuina, jotka täyttävät myymälöiden ja leipomoiden seiniä metri toisensa jälkeen, ja kuolleiden juhla onkin aisteille makea ja miellyttävä. Aistielämysten ja juhlinnan äärellä tulevat yhteen perheet ja edesmenneet sukupolvet, sekä Meksikon nykyhetki ja historia.
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Artikkelikuva: Calaveras Oaxaquena by Mexican political printmaker and engraver, Jose Guadalupe Posada (1852-1913). (CC BY 2.0).
Lukemista
- Stanley Brandes: Skulls to the Living, Bread to the Dead – the Day of the Dead in Mexico and Beyond. Blackwell 2006.
- Claudio Lomnitz: Death and the Idea of Mexico. Zone 2008.
