Luonnosta kulttuuriin, laji kerrallaan

Eläinmaailma (luonto) ja ihmisyys (kulttuuri) on totuttu näkemään toisilleen vastakkaisina asioina. Todellisuudessa raja ihmisen ja ei-ihmisen välillä on häilyvä, sillä keskinäiset vuorovaikutussuhteet ovat kiinteä osa olemassaoloamme, joka kietoutuu yhteen mitä yllättävimmillä tavoilla.

Huuhkajien ja kettujen kaltaista ”villiä” luontoa voi nykyisin havaita kau­pun­kiym­pä­ris­tös­sä­kin. Rahtilaivojen pai­no­las­ti­ve­sien mukana saapuvien kam­pa­ma­neet­tien pelätään kotiu­tu­van Itämereen. Delfiinit ovat olleet näkyvillä kun­nal­lis­po­li­tii­kas­sa ja sudet puhut­ta­vat maa­seu­dul­la, sei­nä­lu­teet taas kau­pun­gis­sa.


Niin sanottuna ihmis­tie­tee­nä ant­ro­po­lo­gial­la ei ehkä ensi alkuun olettaisi olevan paljoa tekemistä ihmis­la­jin ulko­puo­lis­ten edus­ta­jien kanssa. Eläinten läsnäoloa yhteis­kun­nas­sam­me on kuitenkin mah­do­ton­ta kieltää, puhu­mat­ta­kaan niiden vai­ku­tuk­ses­ta omaan joka­päi­väi­seen elämäämme. Ihmisen vielä jakaessa saman sukupuun muiden kädel­lis­ten – ja laa­jem­mal­ti kaikkien pla­neet­tam­me elol­lis­ten – kanssa rajat ihmisen ja ei-ihmisen välillä ovat läh­tö­koh­tai­ses­ti varsin hatarat.


Viime aikoina tähän jaottelun epä­sel­vyy­teen on kiin­ni­tet­ty kasvavaa huomiota myös huma­nis­ti­sem­min suun­tau­tu­neis­sa tieteissä, ja ant­ro­po­lo­gian eri suun­tauk­set bio­lo­gi­sen ant­ro­po­lo­gian lisäksi ovat koh­dis­ta­neet uuden­lais­ta katsetta klassisen luonnon ja kult­tuu­rin kah­tia­jaon välissä vipel­tä­viin olen­toi­hin ja niiden välisten moni­mut­kais­ten suhteiden ver­kos­toi­hin.


AntroBlogissakin on tähän mennessä mönkinyt sellaisia elä­män­muo­to­ja kuin poroja, syötäviä hyön­tei­siä ja suo­ym­pä­ris­tön moni­muo­toi­sia asukkeja.


Työelä­mä­toi­mi­tuk­ses­sa haas­tat­te­lim­me hil­jat­tain evo­luu­tio­ant­ro­po­lo­gi Sonja Koskea. Nyt puo­les­taan tar­kas­te­lem­me mitä muuta tekemistä ant­ro­po­lo­geil­la on kar­vais­ten, suo­muis­ten, sul­ka­peit­teis­ten ja kitii­nis­ten kans­sae­lä­jiem­me parissa.

Monilajisuuden monimutkaisuuksia

Ympäristöantropologi John Knightin mukaan yksi ant­ro­po­lo­gian saa­vu­tuk­sia ihmisten ja eläinten välisen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tut­ki­mi­ses­sa on eläinten tun­nus­ta­mi­nen muinakin kuin uti­li­ta­ris­ti­si­na työ­ka­lui­na. Eläimet ovat oikeas­taan näkyneet ant­ro­po­lo­gi­sis­sa teo­riois­sa tie­tee­na­lan alkua­jois­ta lähtien.


Tosin nämä varhaiset laji­ra­jo­ja rikkovat tut­ki­muk­set, kuten ame­rik­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gian pioneeri Lewis Henry Morganin analyysi padon­ra­ken­nuk­sen oppi­mi­ses­ta kana­dan­ma­ja­vien kes­kuu­des­sa vuodelta 1868, kielivät myös ant­ro­po­lo­gian sil­loi­ses­ta luo­kit­te­lus­ta osaksi luon­non­tie­tei­tä.


Antro­po­lo­gian suun­taus­ten jalos­tues­sa omille urilleen eläimet eivät kadonneet minnekään, joskin niitä käsi­tel­tiin eri tavalla. Monissa 1900-luvun sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian klas­si­kois­sa sim­pu­koi­den, muu­ra­hais­kä­py­jen, kasu­aa­rien ja tais­te­lu­kuk­ko­jen kaltaiset eläimet saivat näkyviä rooleja. Niitä tar­kas­tel­tiin kuitenkin pikem­min­kin tut­kit­ta­van yhteisön kult­tuu­ria hei­jas­ta­vi­na välineinä, totee­mie­läi­mi­nä tai sym­bo­lei­na kuin aktii­vi­si­na toi­mi­joi­na.

Kasuaari. Kuva: Luca Ambrosi/​Unsplash (CC0)

Yleinen suh­tau­tu­mi­nen eläimiin on muuttunut län­si­mais­sa viime vuo­si­kym­men­ten aikana, mistä sekä ympäristö- että eläi­noi­keus­lii­ke ovat näkyviä esi­merk­ke­jä. Niinpä klassiset teoriat eläimistä ”hyvinä syödä” tai ”hyvinä ajatella” ovat saaneet seu­rak­seen näke­myk­sen, että eläinten kanssa on myös ”hyvä elää”. Niin sanottu laji­kään­ne (species turn) ant­ro­po­lo­gias­sa on ottanut etäi­syyt­tä eläin­maa­il­maan pelkkänä pas­sii­vi­se­na symbolien lähteenä. Se ottaa tar­kas­te­lun­sa kohteeksi ihmisten ja ei-ihmisten välisen sosi­aa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen.


Yhteis­kun­nal­lis­ten muutosten ja uusien teo­reet­tis­ten suun­taus­ten myötä luonnon ja kult­tuu­rin kah­tia­ja­ko on osoit­tau­tu­nut äärim­mäi­sen sol­ju­vak­si. Antropologi Anna Tsingia lainaten ihmiselon voikin sanoa koostuvan moni­la­ji­sis­ta suhteista.


Eläinten parissa ant­ro­po­lo­git löytävät itsensä uusien kysy­mys­ten ääreltä. Kuinka pitkälle ihmisen ja ei-ihmisen välisen rajan voi viedä? Missä vaiheessa nykyih­mi­sen on voitu sanoa irtau­tu­neen vil­lie­läi­men kate­go­rias­ta? Mitä vai­ku­tuk­sia yhtei­se­lol­lam­me eri eläinten kanssa on ollut meihin, ja miten me tulemme vai­kut­ta­maan niihin nyt ja tule­vai­suu­des­sa?

Paimenkoira ja kulkusirkka – otteita lajienvälisestä politiikasta

Eläinten ja ihmisten väliset toi­min­ta­ver­kos­tot saattavat kätkeä taakseen moni­muo­toi­sia tarinoita. Yksi esimerkki tästä on pyre­neit­ten­koi­ran läsnäolo Ranskan Alpeilla.


Teok­ses­saan When Species Meet tieteen- ja tek­no­lo­gian­tut­ki­ja ja yksi laji­kään­teen vai­ku­tus­val­tai­sim­mis­ta teo­ree­ti­kois­ta Donna Haraway kir­joit­taa, kuinka par­hail­laan meneil­lään oleva suur­pe­to­jen paluu Länsi-Eurooppaan on monen­lais­ten tapah­tu­mien summa. Aikoinaan suku­puu­ton partaalle ajettuja karhuja, susia ja ilveksiä ollaan palaut­ta­mas­sa takaisin vanhoille eli­na­lueil­leen eläin­tar­hois­ta tai etäi­sem­mis­tä luon­non­va­rai­sis­ta popu­laa­tios­ta.


Metsäs­tyk­sen vähen­tyes­sä myös eräät vanhoista kannoista ovat elpyneet itsestään. Esimerkiksi Ranskan Alpeille palanneet sudet ovat pääosin tulok­kai­ta Italiasta, jonka susi­kan­taa ei koskaan hävitetty. Niinpä pyre­neit­ten­koi­ra toimii ikään kuin neu­vot­te­li­ja­na tässä uudessa Alppien lam­mas­pai­men­ten ja elpyvän susi­kan­nan välisen yhtei­se­lon jär­jes­te­lys­sä.


Karja­vah­dik­si jalos­tet­tu rotu lähes katosi maa­il­man­so­tien ja Pyreneitten alueen lam­mas­ta­lou­den romah­duk­sen myötä, ennen kuin rans­ka­lai­set kas­vat­ta­jat pelas­ti­vat sen vas­ta­tak­seen Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen rotu­koi­ra­vil­li­tyk­seen. Kun kas­vat­ta­jat hok­sa­si­vat pyre­neit­ten­koi­raa käy­tet­tä­vän yhdys­val­ta­lai­sil­la ranc­heil­la pitämässä petoja loitolla, rotu päätyi lopulta Alpeille suo­je­le­maan pai­kal­lis­ten paimenten lampaita kas­va­vil­ta susien (ja turistien!) laumoilta.

Gouthaman Raveendran/​Unsplash (CC0)

Myös ant­ro­po­lo­gi Hugh Raffles törmää val­tio­ra­jo­ja ylit­tä­viin eläin­toi­mi­joi­hin kar­toit­taes­saan koke­muk­sia ja ker­to­muk­sia kul­kusir­kois­ta Nigerissä. Vaikka kul­kusirk­ka­tu­hot on pyritty mini­moi­maan val­ta­val­la kan­sain­vä­li­sel­lä val­von­ta­ko­neis­tol­la, ei sirk­ka­par­via pystytä täysin torjumaan.


Tämä johtuu siitä, että kul­kusirk­ka­par­vet syntyvät vain kun taval­li­set, yksinään viihtyvät hei­nä­sir­kat ajautuvat ahtaalle. Vietettyään tarpeeksi aikaa laji­to­ve­rien­sa lähei­syy­des­sä nämä sirkat alkavat tuot­ta­maan stres­si­hor­mo­nia, joka muuttaa niiden ulkonäköä ja käyt­täy­ty­mis­tä radi­kaa­lis­ti: ne yhdis­ty­vät suuriksi parviksi ja kulkevat valtavia etäi­syyk­siä syöden kaiken tieltään.


Tällaiset kul­kusirk­ko­jen kerään­ty­mis- ja lisään­ty­mis­pai­kat kattavat noin 15 miljoonan neliö­ki­lo­met­rin vyö­hyk­keen Pohjois-Afrikan Sahelista aina Intiaan saakka. Vyöhyke kätkee sisäänsä myös lukuisia poliit­ti­ses­ti epä­va­kai­ta alueita, joissa kul­kusirk­ko­jen valvonta on mah­do­ton­ta. Sirkat siis päätyvät turvaan konflik­tia­lueil­le, ja näistä alkunsa saavat parvet lähtevät etenemään kohti poliit­ti­ses­ti rau­hal­li­sem­pia paikkoja. Kulkusirkkaparvien synty on täten hieman odot­ta­mat­to­mas­sa yhtey­des­sä maa­il­man­po­liit­ti­siin kie­mu­roi­hin.


Oli kyse susi­kan­nois­ta tai sirk­ka­par­vis­ta, vas­taa­vien tapah­tu­ma­ket­ju­jen ymmär­tä­mi­nen käy mah­dot­to­mak­si, jos emme myönnä niihin liit­ty­vien eläinten osal­li­suut­ta tapah­tu­mien kulkuun. Toisin sanoen meidän on myön­net­tä­vä niiden asema toi­mi­joi­na, eikä ainoas­taan välineinä tai objek­tei­na glo­baa­leis­sa toiminnan ver­kos­tois­sa.

Antropologiasta antrozoologiaan

Kiinnostus eläinten ja ihmisten välisiä suhteita kohtaan on kasvussa lukui­sil­la tie­tee­na­loil­la, kuten kult­tuu­ri­maan­tie­tees­sä, his­to­rian­tut­ki­muk­ses­sa ja arkeo­lo­gias­sa. Lajikäänne on ant­ro­po­lo­gian osal­lis­tu­mis­ta yhteis­kun­nas­sa pinnalla oleviin kysy­myk­siin eläinten oikeuk­sis­ta, ihmisen ympä­ris­tö­suh­teen etiikasta ja ympä­ris­tö­tie­don pai­kal­lis­muo­dois­ta. Eläinkenttä on kuitenkin vielä sen verran uusi, etteivät eläinten parissa työs­ken­te­le­vät sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­git ole saaneet suurempaa huomiota tie­de­pii­rien ulko­puo­lel­la.


Poik­keuk­sia­kin toki on, pääosin luon­non­suo­je­luun liit­ty­vis­sä pro­jek­teis­sa. Esimerkiksi ihmisen, meren ja haiden välistä vuo­ro­vai­ku­tus­ta Papua-Uudessa-Guineassa tutkiva ant­ro­po­lo­gi Patrick Nason toimii myös hai­suo­je­lun parissa. Toinen yhdys­val­ta­lai­sant­ro­po­lo­gi, Thomas W. Murphy, taas on toi­meen­pan­nut ympä­ris­tön­suo­je­lu- ja kou­lu­tus­pro­jek­te­ja yhteis­työs­sä Yhdysvaltojen luo­teis­ran­ni­kon Salish-väestön kanssa. Näiden pro­jek­tien olen­nai­se­na osana on eläinten jälkien luke­mi­seen nojaavan pai­kal­lis­tie­don sovel­ta­mi­nen eläin­kan­to­jen tark­kai­luun.

Kuva: Jakob Owens/​Unsplash (CC0)

Tara Lumpkin on puo­les­taan perus­ta­nut Voices for Biodiversity -verk­ko­jul­kai­sun, jonka tar­koi­tuk­se­na on kerätä luon­non­suo­je­lun parissa toi­mi­nei­den hen­ki­löi­den koke­muk­sia ihmisen ja muiden eläinten ympä­ris­töl­li­ses­tä vas­ta­vuo­roi­suu­des­ta.


Eläin­ken­tän tuoreus ei tie­ten­kään tarkoita, etteikö ant­ro­po­lo­geil­la olisi tule­vai­suu­des­sa mah­dol­li­suuk­sia eri­kois­tua eläinten kanssa toi­mi­mi­seen entistä moni­puo­li­sem­min. Eräät yli­opis­tot Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tarjoavat jo mah­dol­li­suu­den opiskella niin sanottua ant­rozoo­lo­gi­aa, ihmis-eläi­nin­te­rak­tioon kes­kit­ty­vää moni­tie­teis­tä oppialaa. Tällä hetkellä ant­ro­po­lo­gi­sel­ta kannalta lähes­ty­vää ant­rozoo­lo­gi­aa voi opiskella esi­mer­kik­si Exeterin yli­opis­tos­sa Iso-Britanniassa.

  1. Elisa Aaltola (toim.) 2013. Johdatus eläin­fi­lo­so­fi­aan. Helsinki: Gaudeamus
  2. Donna J. Haraway 2008. When Species Meet. Minneapolis: University of Minnesota Press
  3. John Knight (toim.) 2005. Animals in Person: Cultural pers­pec­ti­ves on human-animal inti­macies. Oxford: Berg
  4. Molly Mullin 2002. Animals and Anthropology. Society & Animals 10(4): 387 – 393 (PDF)
  5. Hugh Raffles 2010. Insectopedia. New York: Pantheon
  6. Anna Tsing 2012. Unruly Edges: Mushrooms as companion species. Environmental Humanities 1(1): 141 – 154 (PDF)

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

Lue myös nämä:

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.

Suomea edustaa joukko huippuluokan viranomaisia ympäri maailmaa. Yksi heistä on Olli Ruohomäki. Niin tutkijana, kehityshankekoordinaattorina kuin rauhanvälittäjänä toiminut Ruohomäki kertoo työkentällä-haastattelussa, miten hienolta tuntuu todistaa, kun maa valitsee sodan sijaan rauhan.

OSALLISTU KESKUSTELUUN