Luonnosta kulttuuriin, laji kerrallaan – eläinmaailman antropologiaa

Teksti: Eemi Nordström

Huuhkajien ja kettujen kaltaista ”villiä” luontoa voi nykyisin havaita kau­pun­kiym­pä­ris­tös­sä­kin. Rahtilaivojen pai­no­las­ti­ve­sien mukana saapuvien kam­pa­ma­neet­tien pelätään kotiu­tu­van Itämereen. Delfiinit ovat olleet näkyvillä kun­nal­lis­po­li­tii­kas­sa ja sudet puhut­ta­vat maa­seu­dul­la, sei­nä­lu­teet taas kau­pun­gis­sa.

Niin sanottuna ihmis­tie­tee­nä ant­ro­po­lo­gial­la ei ehkä ensi alkuun olettaisi olevan paljoa tekemistä ihmis­la­jin ulko­puo­lis­ten edus­ta­jien kanssa. Eläinten läsnäoloa yhteis­kun­nas­sam­me on kuitenkin mah­do­ton­ta kieltää, puhu­mat­ta­kaan niiden vai­ku­tuk­ses­ta omaan joka­päi­väi­seen elämäämme. Ihmisen vielä jakaessa saman sukupuun muiden kädel­lis­ten – ja laa­jem­mal­ti kaikkien pla­neet­tam­me elol­lis­ten – kanssa rajat ihmisen ja ei-ihmisen välillä ovat läh­tö­koh­tai­ses­ti varsin hatarat.

Viime aikoina tähän jaottelun epä­sel­vyy­teen on kiin­ni­tet­ty kasvavaa huomiota myös huma­nis­ti­sem­min suun­tau­tu­neis­sa tieteissä, ja ant­ro­po­lo­gian eri suun­tauk­set bio­lo­gi­sen ant­ro­po­lo­gian lisäksi ovat koh­dis­ta­neet uuden­lais­ta katsetta klassisen luonnon ja kult­tuu­rin kah­tia­jaon välissä vipel­tä­viin olen­toi­hin ja niiden välisten moni­mut­kais­ten suhteiden ver­kos­toi­hin.

AntroBlogissakin on tähän mennessä mönkinyt sellaisia elä­män­muo­to­ja kuin poroja, syötäviä hyön­tei­siä ja suo­ym­pä­ris­tön moni­muo­toi­sia asukkeja.

Työelämätoimituksessa haas­tat­te­lim­me hil­jat­tain evo­luu­tio­ant­ro­po­lo­gi Sonja Koskea. Nyt puo­les­taan tar­kas­te­lem­me mitä muuta tekemistä ant­ro­po­lo­geil­la on kar­vais­ten, suo­muis­ten, sul­ka­peit­teis­ten ja kitii­nis­ten kans­sae­lä­jiem­me parissa.

Monilajisuuden monimutkaisuuksia

Ympäristöantropologi John Knightin mukaan yksi ant­ro­po­lo­gian saa­vu­tuk­sia ihmisten ja eläinten välisen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tut­ki­mi­ses­sa on eläinten tun­nus­ta­mi­nen muinakin kuin uti­li­ta­ris­ti­si­na työ­ka­lui­na. Eläimet ovat oikeas­taan näkyneet ant­ro­po­lo­gi­sis­sa teo­riois­sa tie­tee­na­lan alkua­jois­ta lähtien. Tosin nämä varhaiset laji­ra­jo­ja rikkovat tut­ki­muk­set, kuten ame­rik­ka­lai­sen ant­ro­po­lo­gian pioneeri Lewis Henry Morganin analyysi padon­ra­ken­nuk­sen oppi­mi­ses­ta kana­dan­ma­ja­vien kes­kuu­des­sa vuodelta 1868, kielivät myös ant­ro­po­lo­gian sil­loi­ses­ta luo­kit­te­lus­ta osaksi luon­non­tie­tei­tä.

Pangolin

Erikoisen näköinen muu­ra­hais­kä­py on tärkeä eläin Kongon demo­kraat­ti­sen tasa­val­lan Lele-kansan uskon­nos­sa, ja tuttu eri­tyi­ses­ti Mary Douglasin teoksista. Kuva: Bart Wursten, muokattu (CC BY-NC-SA 2.0)

Antropologian suun­taus­ten jalos­tues­sa omille urilleen eläimet eivät kadonneet minnekään, joskin niitä käsi­tel­tiin eri tavalla. Monissa 1900-luvun sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian klas­si­kois­sa sim­pu­koi­den, muu­ra­hais­kä­py­jen, kasu­aa­rien ja tais­te­lu­kuk­ko­jen kaltaiset eläimet saivat näkyviä rooleja. Niitä tar­kas­tel­tiin kuitenkin pikem­min­kin tut­kit­ta­van yhteisön kult­tuu­ria hei­jas­ta­vi­na välineinä, totee­mie­läi­mi­nä tai sym­bo­lei­na kuin aktii­vi­si­na toi­mi­joi­na.

Yleinen suh­tau­tu­mi­nen eläimiin on muuttunut län­si­mais­sa viime vuo­si­kym­men­ten aikana, mistä sekä ympäristö- että eläi­noi­keus­lii­ke ovat näkyviä esi­merk­ke­jä. Niinpä klassiset teoriat eläimistä ”hyvinä syödä” tai ”hyvinä ajatella” ovat saaneet seu­rak­seen näke­myk­sen, että eläinten kanssa on myös ”hyvä elää”. Niin sanottu laji­kään­ne (species turn) ant­ro­po­lo­gias­sa on ottanut etäi­syyt­tä eläin­maa­il­maan pelkkänä pas­sii­vi­se­na symbolien lähteenä. Se ottaa tar­kas­te­lun­sa kohteeksi ihmisten ja ei-ihmisten välisen sosi­aa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen.

Yhteiskunnallisten muutosten ja uusien teo­reet­tis­ten suun­taus­ten myötä luonnon ja kult­tuu­rin kah­tia­ja­ko on osoit­tau­tu­nut äärim­mäi­sen sol­ju­vak­si. Antropologi Anna Tsingia lainaten ihmiselon voikin sanoa koostuvan moni­la­ji­sis­ta suhteista.

Eläinten parissa ant­ro­po­lo­git löytävät itsensä uusien kysy­mys­ten ääreltä. Kuinka pitkälle ihmisen ja ei-ihmisen välisen rajan voi viedä? Missä vaiheessa nykyih­mi­sen on voitu sanoa irtau­tu­neen vil­lie­läi­men kate­go­rias­ta? Mitä vai­ku­tuk­sia yhtei­se­lol­lam­me eri eläinten kanssa on ollut meihin, ja miten me tulemme vai­kut­ta­maan niihin nyt ja tule­vai­suu­des­sa?

Paimenkoira ja kulkusirkka – otteita lajienvälisestä politiikasta

Eläinten ja ihmisten väliset toi­min­ta­ver­kos­tot saattavat kätkeä taakseen moni­muo­toi­sia tarinoita. Yksi esimerkki tästä on pyre­neit­ten­koi­ran läsnäolo Ranskan Alpeilla.

Teoksessaan When Species Meet tieteen- ja tek­no­lo­gian­tut­ki­ja ja yksi laji­kään­teen vai­ku­tus­val­tai­sim­mis­ta teo­ree­ti­kois­ta Donna Haraway kir­joit­taa, kuinka par­hail­laan meneil­lään oleva suur­pe­to­jen paluu Länsi-Eurooppaan on monen­lais­ten tapah­tu­mien summa. Aikoinaan suku­puu­ton partaalle ajettuja karhuja, susia ja ilveksiä ollaan palaut­ta­mas­sa takaisin vanhoille eli­na­lueil­leen eläin­tar­hois­ta tai etäi­sem­mis­tä luon­non­va­rai­sis­ta popu­laa­tios­ta.

Metsästyksen vähen­tyes­sä myös eräät vanhoista kannoista ovat elpyneet itsestään. Esimerkiksi Ranskan Alpeille palanneet sudet ovat pääosin tulok­kai­ta Italiasta, jonka susi­kan­taa ei koskaan hävitetty. Niinpä pyre­neit­ten­koi­ra toimii ikään kuin neu­vot­te­li­ja­na tässä uudessa Alppien lam­mas­pai­men­ten ja elpyvän susi­kan­nan välisen yhtei­se­lon jär­jes­te­lys­sä.

Great_Pyrenees

Pyreneittenkoira lam­mas­vah­ti­na. Kuva: Don DeBold (CC BY 2.0)

Karjavahdiksi jalos­tet­tu rotu lähes katosi maa­il­man­so­tien ja Pyreneitten alueen lam­mas­ta­lou­den romah­duk­sen myötä, ennen kuin rans­ka­lai­set kas­vat­ta­jat pelas­ti­vat sen vas­ta­tak­seen Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen rotu­koi­ra­vil­li­tyk­seen. Kun kas­vat­ta­jat hok­sa­si­vat pyre­neit­ten­koi­raa käy­tet­tä­vän yhdys­val­ta­lai­sil­la ranc­heil­la pitämässä petoja loitolla, rotu päätyi lopulta Alpeille suo­je­le­maan pai­kal­lis­ten paimenten lampaita kas­va­vil­ta susien (ja turistien!) laumoilta.

Myös ant­ro­po­lo­gi Hugh Raffles törmää val­tio­ra­jo­ja ylit­tä­viin eläin­toi­mi­joi­hin kar­toit­taes­saan koke­muk­sia ja ker­to­muk­sia kul­kusir­kois­ta Nigerissä. Vaikka kul­kusirk­ka­tu­hot on pyritty mini­moi­maan val­ta­val­la kan­sain­vä­li­sel­lä val­von­ta­ko­neis­tol­la, ei sirk­ka­par­via pystytä täysin torjumaan. Tämä johtuu siitä, että kul­kusirk­ka­par­vet syntyvät vain kun taval­li­set, yksinään viihtyvät hei­nä­sir­kat ajautuvat ahtaalle. Vietettyään tarpeeksi aikaa laji­to­ve­rien­sa lähei­syy­des­sä nämä sirkat alkavat tuot­ta­maan stres­si­hor­mo­nia, joka muuttaa niiden ulkonäköä ja käyt­täy­ty­mis­tä radi­kaa­lis­ti: ne yhdis­ty­vät suuriksi parviksi ja kulkevat valtavia etäi­syyk­siä syöden kaiken tieltään.

Eemi Nordström_Jättisirkka2

Kuva: Eemi Nordström

Tällaiset kul­kusirk­ko­jen kerään­ty­mis- ja lisään­ty­mis­pai­kat kattavat noin 15 miljoonan neliö­ki­lo­met­rin vyö­hyk­keen Pohjois-Afrikan Sahelista aina Intiaan saakka. Vyöhyke kätkee sisäänsä myös lukuisia poliit­ti­ses­ti epä­va­kai­ta alueita, joissa kul­kusirk­ko­jen valvonta on mah­do­ton­ta. Sirkat siis päätyvät turvaan konflik­tia­lueil­le, ja näistä alkunsa saavat parvet lähtevät etenemään kohti poliit­ti­ses­ti rau­hal­li­sem­pia paikkoja. Kulkusirkkaparvien synty on täten hieman odot­ta­mat­to­mas­sa yhtey­des­sä maa­il­man­po­liit­ti­siin kie­mu­roi­hin.

Oli kyse susi­kan­nois­ta tai sirk­ka­par­vis­ta, vas­taa­vien tapah­tu­ma­ket­ju­jen ymmär­tä­mi­nen käy mah­dot­to­mak­si, jos emme myönnä niihin liit­ty­vien eläinten osal­li­suut­ta tapah­tu­mien kulkuun. Toisin sanoen meidän on myön­net­tä­vä niiden asema toi­mi­joi­na, eikä ainoas­taan välineinä tai objek­tei­na glo­baa­leis­sa toiminnan ver­kos­tois­sa.

Antropologiasta antrozoologiaan

Kiinnostus eläinten ja ihmisten välisiä suhteita kohtaan on kasvussa lukui­sil­la tie­tee­na­loil­la, kuten kult­tuu­ri­maan­tie­tees­sä, his­to­rian­tut­ki­muk­ses­sa ja arkeo­lo­gias­sa. Lajikäänne on ant­ro­po­lo­gian osal­lis­tu­mis­ta yhteis­kun­nas­sa pinnalla oleviin kysy­myk­siin eläinten oikeuk­sis­ta, ihmisen ympä­ris­tö­suh­teen etiikasta ja ympä­ris­tö­tie­don pai­kal­lis­muo­dois­ta. Eläinkenttä on kuitenkin vielä sen verran uusi, etteivät eläinten parissa työs­ken­te­le­vät sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­git ole saaneet suurempaa huomiota tie­de­pii­rien ulko­puo­lel­la.

Eemi Nordström_Hai&vene

Kuva: Eemi Nordström

Poikkeuksiakin toki on, pääosin luon­non­suo­je­luun liit­ty­vis­sä pro­jek­teis­sa. Esimerkiksi ihmisen, meren ja haiden välistä vuo­ro­vai­ku­tus­ta Papua-Uudessa-Guineassa tutkiva ant­ro­po­lo­gi Patrick Nason toimii myös hai­suo­je­lun parissa. Toinen yhdys­val­ta­lai­sant­ro­po­lo­gi, Thomas W. Murphy, taas on toi­meen­pan­nut ympä­ris­tön­suo­je­lu- ja kou­lu­tus­pro­jek­te­ja yhteis­työs­sä Yhdysvaltojen luo­teis­ran­ni­kon Salish-väestön kanssa. Näiden pro­jek­tien olen­nai­se­na osana on eläinten jälkien luke­mi­seen nojaavan pai­kal­lis­tie­don sovel­ta­mi­nen eläin­kan­to­jen tark­kai­luun. Tara Lumpkin on puo­les­taan perus­ta­nut Voices for Biodiversity -verk­ko­jul­kai­sun, jonka tar­koi­tuk­se­na on kerätä luon­non­suo­je­lun parissa toi­mi­nei­den hen­ki­löi­den koke­muk­sia ihmisen ja muiden eläinten ympä­ris­töl­li­ses­tä vas­ta­vuo­roi­suu­des­ta. 

Eläinkentän tuoreus ei tie­ten­kään tarkoita, etteikö ant­ro­po­lo­geil­la olisi tule­vai­suu­des­sa mah­dol­li­suuk­sia eri­kois­tua eläinten kanssa toi­mi­mi­seen entistä moni­puo­li­sem­min. Eräät yli­opis­tot Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tarjoavat jo mah­dol­li­suu­den opiskella niin sanottua ant­rozoo­lo­gi­aa, ihmis-eläi­nin­te­rak­tioon kes­kit­ty­vää moni­tie­teis­tä oppialaa. Tällä hetkellä ant­ro­po­lo­gi­sel­ta kannalta lähes­ty­vää ant­rozoo­lo­gi­aa voi opiskella esi­mer­kik­si Exeterin yli­opis­tos­sa Iso-Britanniassa.

Lukemista

Elisa Aaltola (toim.) 2013. Johdatus eläin­fi­lo­so­fi­aan. Helsinki: Gaudeamus

Donna J. Haraway 2008. When Species Meet. Minneapolis: University of Minnesota Press

S. Eben Kirksey ja Stefan Helmreich 2010. The Emergence of Multispecies Ethnography. Cultural Anthropology 25(4): 545 – 576

John Knight (toim.) 2005. Animals in Person: Cultural pers­pec­ti­ves on human-animal inti­macies. Oxford: Berg

Molly Mullin 2002. Animals and Anthropology. Society & Animals 10(4): 387 – 393 (PDF)

Patrick Nason 2015. Confessions of a Shark Anthropologist. Anthropology News

Hugh Raffles 2010. Insectopedia. New York: Pantheon

Anna Tsing 2012. Unruly Edges: Mushrooms as companion species. Environmental Humanities 1(1): 141 – 154 (PDF)

Aiheesta lisää AntroBlogissa:

Sanna Rauhala: Ihmisyyden juurilla

Bruno Gronow ja Ninnu Koskenalho: Hernekeitto, ruisleipä ja sirkka

Juuso Koponen: Ihmiskunnan historia – taistelua nälkää vastaan?

Ninnu Koskenalho ja Aleksi Ilpala: Seuraavaksi: tähdet

Maija Lassila: Kuinka kes­kus­tel­la suon kanssa

Tapio Nykänen: Poro syn­ti­puk­ki­na

Artikkelikuva: Eemi Nordström

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

Lue myös nämä:

Oletko mieltynyt harvinaisiin alkoholijuomiin? Oletko maistanut kolmen peniksen viinaa? Tähän kiinalaiseen erikoisuuteen käytetään uutetta hylkeen, peuran ja kantonilaisen koiran peniksistä. Juoman kerrotaan olevan todella tiukan makuista - mutta sitä ei nautitakaan makuelämyksen vuoksi. Tezhi Sanbian Jiu on osa lemmenlääkkeiden pitkää perinnettä.

Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa. Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”.

OSALLISTU KESKUSTELUUN