Siirry suoraan sisältöön

Luonnosta kulttuuriin, laji kerrallaan

Eläinmaailma (luonto) ja ihmisyys (kulttuuri) on totuttu näkemään toisilleen vastakkaisina asioina. Todellisuudessa raja ihmisen ja ei-ihmisen välillä on häilyvä, sillä keskinäiset vuorovaikutussuhteet ovat kiinteä osa olemassaoloamme, joka kietoutuu yhteen mitä yllättävimmillä tavoilla.

Huuhkajien ja kettujen kaltaista ”villiä” luontoa voi nykyisin havaita kaupunkiympäristössäkin. Rahtilaivojen painolastivesien mukana saapuvien kampamaneettien pelätään kotiutuvan Itämereen. Delfiinit ovat olleet näkyvillä kunnallispolitiikassa ja sudet puhuttavat maaseudulla, seinäluteet taas kaupungissa.


Niin sanottuna ihmistieteenä antropologialla ei ehkä ensi alkuun olettaisi olevan paljoa tekemistä ihmislajin ulkopuolisten edustajien kanssa. Eläinten läsnäoloa yhteiskunnassamme on kuitenkin mahdotonta kieltää, puhumattakaan niiden vaikutuksesta omaan jokapäiväiseen elämäämme. Ihmisen vielä jakaessa saman sukupuun muiden kädellisten – ja laajemmalti kaikkien planeettamme elollisten – kanssa rajat ihmisen ja ei-ihmisen välillä ovat lähtökohtaisesti varsin hatarat.


Viime aikoina tähän jaottelun epäselvyyteen on kiinnitetty kasvavaa huomiota myös humanistisemmin suuntautuneissa tieteissä, ja antropologian eri suuntaukset biologisen antropologian lisäksi ovat kohdistaneet uudenlaista katsetta klassisen luonnon ja kulttuurin kahtiajaon välissä vipeltäviin olentoihin ja niiden välisten monimutkaisten suhteiden verkostoihin.


AntroBlogissakin on tähän mennessä mönkinyt sellaisia elämänmuotoja kuin poroja, syötäviä hyönteisiä ja suoympäristön monimuotoisia asukkeja.


Työelämätoimituksessa haastattelimme hiljattain evoluutioantropologi Sonja Koskea. Nyt puolestaan tarkastelemme mitä muuta tekemistä antropologeilla on karvaisten, suomuisten, sulkapeitteisten ja kitiinisten kanssaeläjiemme parissa.

Monilajisuuden monimutkaisuuksia

Ympäristöantropologi John Knightin mukaan yksi antropologian saavutuksia ihmisten ja eläinten välisen vuorovaikutuksen tutkimisessa on eläinten tunnustaminen muinakin kuin utilitaristisina työkaluina. Eläimet ovat oikeastaan näkyneet antropologisissa teorioissa tieteenalan alkuajoista lähtien.


Tosin nämä varhaiset lajirajoja rikkovat tutkimukset, kuten amerikkalaisen antropologian pioneeri Lewis Henry Morganin analyysi padonrakennuksen oppimisesta kanadanmajavien keskuudessa vuodelta 1868, kielivät myös antropologian silloisesta luokittelusta osaksi luonnontieteitä.


Antropologian suuntausten jalostuessa omille urilleen eläimet eivät kadonneet minnekään, joskin niitä käsiteltiin eri tavalla. Monissa 1900-luvun sosiaali- ja kulttuuriantropologian klassikoissa simpukoiden, muurahaiskäpyjen, kasuaarien ja taistelukukkojen kaltaiset eläimet saivat näkyviä rooleja. Niitä tarkasteltiin kuitenkin pikemminkin tutkittavan yhteisön kulttuuria heijastavina välineinä, toteemieläiminä tai symboleina kuin aktiivisina toimijoina.Yleinen suhtautuminen eläimiin on muuttunut länsimaissa viime vuosikymmenten aikana, mistä sekä ympäristö- että eläinoikeusliike ovat näkyviä esimerkkejä. Niinpä klassiset teoriat eläimistä ”hyvinä syödä” tai ”hyvinä ajatella” ovat saaneet seurakseen näkemyksen, että eläinten kanssa on myös ”hyvä elää”. Niin sanottu lajikäänne (species turn) antropologiassa on ottanut etäisyyttä eläinmaailmaan pelkkänä passiivisena symbolien lähteenä. Se ottaa tarkastelunsa kohteeksi ihmisten ja ei-ihmisten välisen sosiaalisen vuorovaikutuksen.


Yhteiskunnallisten muutosten ja uusien teoreettisten suuntausten myötä luonnon ja kulttuurin kahtiajako on osoittautunut äärimmäisen soljuvaksi. Antropologi Anna Tsingia lainaten ihmiselon voikin sanoa koostuvan monilajisista suhteista.


Eläinten parissa antropologit löytävät itsensä uusien kysymysten ääreltä. Kuinka pitkälle ihmisen ja ei-ihmisen välisen rajan voi viedä? Missä vaiheessa nykyihmisen on voitu sanoa irtautuneen villieläimen kategoriasta? Mitä vaikutuksia yhteiselollamme eri eläinten kanssa on ollut meihin, ja miten me tulemme vaikuttamaan niihin nyt ja tulevaisuudessa?

Paimenkoira ja kulkusirkka – otteita lajienvälisestä politiikasta

Eläinten ja ihmisten väliset toimintaverkostot saattavat kätkeä taakseen monimuotoisia tarinoita. Yksi esimerkki tästä on pyreneittenkoiran läsnäolo Ranskan Alpeilla.


Teoksessaan When Species Meet tieteen- ja teknologiantutkija ja yksi lajikäänteen vaikutusvaltaisimmista teoreetikoista Donna Haraway kirjoittaa, kuinka parhaillaan meneillään oleva suurpetojen paluu Länsi-Eurooppaan on monenlaisten tapahtumien summa. Aikoinaan sukupuuton partaalle ajettuja karhuja, susia ja ilveksiä ollaan palauttamassa takaisin vanhoille elinalueilleen eläintarhoista tai etäisemmistä luonnonvaraisista populaatiosta.


Metsästyksen vähentyessä myös eräät vanhoista kannoista ovat elpyneet itsestään. Esimerkiksi Ranskan Alpeille palanneet sudet ovat pääosin tulokkaita Italiasta, jonka susikantaa ei koskaan hävitetty. Niinpä pyreneittenkoira toimii ikään kuin neuvottelijana tässä uudessa Alppien lammaspaimenten ja elpyvän susikannan välisen yhteiselon järjestelyssä.


Karjavahdiksi jalostettu rotu lähes katosi maailmansotien ja Pyreneitten alueen lammastalouden romahduksen myötä, ennen kuin ranskalaiset kasvattajat pelastivat sen vastatakseen Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen rotukoiravillitykseen. Kun kasvattajat hoksasivat pyreneittenkoiraa käytettävän yhdysvaltalaisilla rancheilla pitämässä petoja loitolla, rotu päätyi lopulta Alpeille suojelemaan paikallisten paimenten lampaita kasvavilta susien (ja turistien!) laumoilta.Myös antropologi Hugh Raffles törmää valtiorajoja ylittäviin eläintoimijoihin kartoittaessaan kokemuksia ja kertomuksia kulkusirkoista Nigerissä. Vaikka kulkusirkkatuhot on pyritty minimoimaan valtavalla kansainvälisellä valvontakoneistolla, ei sirkkaparvia pystytä täysin torjumaan.


Tämä johtuu siitä, että kulkusirkkaparvet syntyvät vain kun tavalliset, yksinään viihtyvät heinäsirkat ajautuvat ahtaalle. Vietettyään tarpeeksi aikaa lajitoveriensa läheisyydessä nämä sirkat alkavat tuottamaan stressihormonia, joka muuttaa niiden ulkonäköä ja käyttäytymistä radikaalisti: ne yhdistyvät suuriksi parviksi ja kulkevat valtavia etäisyyksiä syöden kaiken tieltään.


Tällaiset kulkusirkkojen kerääntymis- ja lisääntymispaikat kattavat noin 15 miljoonan neliökilometrin vyöhykkeen Pohjois-Afrikan Sahelista aina Intiaan saakka. Vyöhyke kätkee sisäänsä myös lukuisia poliittisesti epävakaita alueita, joissa kulkusirkkojen valvonta on mahdotonta. Sirkat siis päätyvät turvaan konfliktialueille, ja näistä alkunsa saavat parvet lähtevät etenemään kohti poliittisesti rauhallisempia paikkoja. Kulkusirkkaparvien synty on täten hieman odottamattomassa yhteydessä maailmanpoliittisiin kiemuroihin.


Oli kyse susikannoista tai sirkkaparvista, vastaavien tapahtumaketjujen ymmärtäminen käy mahdottomaksi, jos emme myönnä niihin liittyvien eläinten osallisuutta tapahtumien kulkuun. Toisin sanoen meidän on myönnettävä niiden asema toimijoina, eikä ainoastaan välineinä tai objekteina globaaleissa toiminnan verkostoissa.

Antropologiasta antrozoologiaan

Kiinnostus eläinten ja ihmisten välisiä suhteita kohtaan on kasvussa lukuisilla tieteenaloilla, kuten kulttuurimaantieteessä, historiantutkimuksessa ja arkeologiassa. Lajikäänne on antropologian osallistumista yhteiskunnassa pinnalla oleviin kysymyksiin eläinten oikeuksista, ihmisen ympäristösuhteen etiikasta ja ympäristötiedon paikallismuodoista. Eläinkenttä on kuitenkin vielä sen verran uusi, etteivät eläinten parissa työskentelevät sosiaali- ja kulttuuriantropologit ole saaneet suurempaa huomiota tiedepiirien ulkopuolella.


Poikkeuksiakin toki on, pääosin luonnonsuojeluun liittyvissä projekteissa. Esimerkiksi ihmisen, meren ja haiden välistä vuorovaikutusta Papua-Uudessa-Guineassa tutkiva antropologi Patrick Nason toimii myös haisuojelun parissa. Toinen yhdysvaltalaisantropologi, Thomas W. Murphy, taas on toimeenpannut ympäristönsuojelu- ja koulutusprojekteja yhteistyössä Yhdysvaltojen luoteisrannikon Salish-väestön kanssa. Näiden projektien olennaisena osana on eläinten jälkien lukemiseen nojaavan paikallistiedon soveltaminen eläinkantojen tarkkailuun.Tara Lumpkin on puolestaan perustanut Voices for Biodiversityverkkojulkaisun, jonka tarkoituksena on kerätä luonnonsuojelun parissa toimineiden henkilöiden kokemuksia ihmisen ja muiden eläinten ympäristöllisestä vastavuoroisuudesta.


Eläinkentän tuoreus ei tietenkään tarkoita, etteikö antropologeilla olisi tulevaisuudessa mahdollisuuksia erikoistua eläinten kanssa toimimiseen entistä monipuolisemmin. Eräät yliopistot Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tarjoavat jo mahdollisuuden opiskella niin sanottua antrozoologiaa, ihmis-eläininteraktioon keskittyvää monitieteistä oppialaa. Tällä hetkellä antropologiselta kannalta lähestyvää antrozoologiaa voi opiskella esimerkiksi Exeterin yliopistossa Iso-Britanniassa.

Toimitus

Lukemista

  1. Elisa Aaltola (toim.) 2013.  Johdatus eläinfilosofiaan. Helsinki: Gaudeamus
  2. Donna J. Haraway 2008.  When Species Meet. Minneapolis: University of Minnesota Press
  3. John Knight (toim.) 2005.  Animals in Person: Cultural perspectives on human-animal intimacies. Oxford: Berg
  4. Molly Mullin 2002.  Animals and Anthropology. Society & Animals 10(4): 387-393 (PDF)
  5. Hugh Raffles 2010.  Insectopedia. New York: Pantheon
  6. Anna Tsing 2012.  Unruly Edges: Mushrooms as companion species. Environmental Humanities 1(1): 141-154 (PDF)
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Eemi Nordström

Eemi Nordström, VTM, on ihmisten ja muiden elävien olentojen välisestä vuorovaikutuksesta kiinnostunut tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan tulvahyttysten ja niiden torjunnan vaikutuksia yhteisöelämään Keski-Ruotsissa.  Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *