Mobiiliappi itsemurhien estäjänä

Australian alku­pe­räis­väes­tön itse­mur­ha­lu­vut ovat maailman kor­keim­pia. Tilanne on vakavin nuorten kes­kuu­des­sa. Itsemurhariski on vii­sin­ker­tai­nen muuhun väestöön nähden, ja kuolema oman käden kautta yleisin kuolinsyy. 

Aboriginaalit ovat Australiassa syrjitty vähem­mis­tö, joka kärsii monista ongel­mis­ta. Mielenterveyden häi­riöi­hin haetaan apua vain harvoin. Aiheeseen liittyy paljon stigmaa, ja abo­ri­gi­naa­liyh­tei­söt elävät ver­rat­tain erillään muusta yhteis­kun­nas­ta. Nyt warlpiri-heimon vanhimmat yrittävät puuttua nuorten mie­len­ter­vey­teen päi­vit­tä­mäl­lä perin­ne­tie­don digi­taa­li­seen aikaan.

Nuorten itsemurha-aallon myötä warl­pi­rien vanhimmat kokevat, että on tullut aika antaa salassa pidetty peri­mä­tie­to avoimeen käyttöön. Tämä on valinta, joka rikkoo warl­pi­rien lakia. Vanhimmat ovat tehneet mer­kit­tä­vän arvo­va­lin­nan: nuorten mie­len­ter­veys ja elämä nähdään tär­keäm­pä­nä kuin perin­teis­tä kiinni pitäminen. 

Mobiiliappi Kurdiji 1.0 haluaa parantaa abor­gi­naa­li­las­ten ja -nuorten elä­män­laa­tua. Parhaillaan jouk­ko­ra­hoi­tus­ta keräävän ohjelman tarkoitus on luoda yhteys omiin kult­tuu­ri­siin juuriin. Kurdiji tar­koit­taa kilpeä. Nimi on sym­bo­li­nen: ohjelma opettaa suo­je­le­maan elämää, ja suojaa käyt­tä­jään­sä huonoilta vaikutteilta. 

Kurdiji opettaa kieltä — aluksi warlpiriä, mutta tarkoitus on laajentaa myös muihin alku­pe­räis­kie­liin. Se kertoo yhteisön tavoista, sere­mo­niois­ta ja laeista. Projektin tavoite on luoda yhtei­söl­lis­tä iden­ti­teet­tiä ja tunnetta ryhmään kuu­lu­mi­se­ses­ta. Syrjittyyn vähem­mis­töön kuuluvien lasten ja nuorten oma­nar­von­tun­toa halutaan nostaa voi­mis­ta­mal­la yhteyttä omiin juuriin, kult­tuu­riin ja yhteisöön. 


Lähde: The Guardian 

Kuva: Steve Evans, CC BY-NC 2.0

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, AntroBlogin toinen perustaja ja päätoimittaja. Hän toimii aktiivisesti AntroBlogia julkaisevan Allegra Lab Helsinki ry:n tiedeviestintätoiminnassa ja viettää muun aikansa pohtien avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsinkiläisiä tuntuu yhdistävän viha liikkumistapoihin, joita he eivät itse käytä: pyöräilijät elävät liikennesäännöttömässä maailmassa, kävelykeskusta tyhjentää kaupungin kassan ja autoilijat (varsinkin bemarikuskit) edustavat kaikkea pahaa länsimaisessa yhteiskunnassamme. Vihaa yleisempää on ainoastaan pelko toisia kulkuvälineitä kohtaan. Kaupungilla liikkuessa kaikki vastaantulijat ovat potentiaalisia vaaran aiheuttajia.

Uhkakuvat tekoälystä sijoittuvat pitkään traditioon: teknologiset innovaatiot kirjoitustaidosta geeniteknologiaan muuttavat kulttuuria ja ovat samalla kriisi ihmiskuvalle. Keinoälyyn liittyvää ahdistusta tutkinut antropologi Kathleen Richardson väittää, että robottilapset, kyborgikumppanit ja teknologiset terapeutit ovat vääjäämättä tulevaisuutta. Niiden haaste on pikemminkin sosiaalinen kuin moraalinen: millainen eksistentialistinen kriisi on ihmissuhteiden väheneminen?

Helsingin Taiteiden yö kaikui tänä vuonna tiedeviestinnän ilosanomaa, kun kesän suuri projektimme "Tabufestivaali: Onko normaalia olla mielisairas?" täytti startup-keskus Maria 01:n ja koko sairaala-alueen pihamaan yleisöllä. Antropologia, mielenterveys ja -sairaus, normaalin ja epänormaalin kulttuurinen määrittely sekä monet erilaiset, rajoja rikkovat taiteen muodot houkuttelivat paikalle valtavasti yleisöä. Nelituntinen tapahtumamme keräsi paikalle yli 1000 kävijää, ja pihamaalla oli pitkä jono koko tapahtuman ajan. Lienee tarpeetonta todeta, että tiimimme oli menestyksestä riemuissaan.

Hypistelin lentolippuani jännittyneenä; edessä häämötti ensimmäinen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin antropologin hattusulasta: kenttätyön myötä selvittäisin yhden mystisen maailman viipaleen kulttuurisen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tarvittavan: kameran, ääninauhurin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tietokoneen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön liturgisia menoja varten. Punaiseksi huutomerkiksi paisunut rinkka ritisi saumoistaan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!