Teksti: Kaisa Vainio, FM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala
Kirja-arvio: Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. SKS 2017.
Visuaalinen antropologia tutkii silmin havaittavia kulttuurituotteita ja hyödyntää visuaalisia menetelmiä. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin visuaalisen kulttuurin tutkimus, eikä sitä myöskään pidä sekoittaa taiteeseen. Visuaalisen antropologian erottaa edellä mainituista sen antropologinen tutkimusote.
Kuvatut kulttuurit: Johdatus visuaaliseen antropologiaan. Teoksen ovat toimittaneet Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.
Kuvatut kulttuurit: Johdatus visuaaliseen antropologiaan -tiedekirja avaa konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä visuaalinen antropologia on. Tämä on ensimmäinen suomalainen aihetta käsittelevä kokoelmateos. Teoksen kirjoittamiseen on osallistunut 17 suomalaista ja ulkomaista visuaalisen antropologian eturivin tutkijaa ja tekijää. He eivät ole pelkästään antropologeja, vaan joukossa on myös dokumentaristeja, mediatutkijoita, taiteilijoita ja valokuva-arkiston hoitajia.
Visuaalisen kulttuurisen todellisuuden tutkiminen onkin tieteen- ja taiteenalojen leikkauspiste, alue, jota kirjoittajat pitävät liian laajana yhden tieteenalan tutkittavaksi. Monitieteisyyden lisäksi alalla tarvitaan monipuolista käytännöllistä osaamista: muun muassa audiovisuaalisen kaluston hallintaa ja taiteellista luovuutta.
Kuvatut kulttuurit tarjoaa näkökulmia tekstin ja kuvan, kielellisen ja visuaalisen sekä tieteellisen ja taiteellisen kaltaisten jaottelujen purkamiseksi. Tavoitteena on löytää uusia keinoja kulttuurin kuvallisuuden tutkimiseksi. Samalla pohditaan, mikä on visuaalisen tiedon merkitys suhteessa muihin tiedon muotoihin. Punaisena lankana teoksessa on kirjoittajien huoli visuaalisen antropologian marginalisoidusta tilanteesta tiedeyhteisön, rahoittajien ja yleisöjen keskuudessa. Tutkimusalan projekteja toteutetaan usein omarahoitteisesti ja omalla ajalla. Niin myös tämä teos on syntynyt.
Valokuva ja filmi – tieteen eturintamasta marginaaliin
Valokuvaaminen tuli osaksi tieteellistä tutkimusta välittömästi, kun ensimmäiset valokuvauslaitteet tulivat kaupallisille markkinoille vuonna 1839. Tutkijat toteuttivat laajamittaisia maailman kansojen kuvallisen tallentamisen hankkeita osana kolonialistisia pyrkimyksiä 1800-luvulla.
Kuva: Northwestern University Library. Edward S. Curtis kuvasi Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöä vuosina1907-1930.
Varsinaisen visuaalisen antropologian perustaa rakensivat 1930-luvulla Balilla työskennelleet antropologit Gregory Bateson ja Margaret Mead, jotka toteuttivat valokuvaamista ja videokuvaamista menetelminä käyttäneen laajan tutkimusprojektin. Toisen maailmansodan jälkeen antropologisten elokuvien tekeminen maailmalla jatkoi kehitystään, vaikkakin marginaalissa.
Suomessa kulttuurien kuvallinen tallentaminen ja esittäminen tieteellisen tutkimuksen muotona antropologiassa hylättiin ja tieteellisen diskurssin keskiöön nostettiin teksti. Tekstiä elävöittämään tuotiin kuvien sijaan erilaiset havainnolliset kaaviot luonnontieteiden tyyliin. Visuaalisen antropologian käsite tuli suomalaisten kulttuurintutkijoiden tietoisuuteen vasta 1970-luvulla. Valokuva jäi kuitenkin pitkäksi aikaa yhdeksi muistiinpanovälineeksi muiden joukossa. Suuria valo- tai videokuvaamista hyödyntäviä tutkimushankkeita on toteutettu Suomessa hyvin vähän.
Populaaria antropologiaa viihteen keinoin
Suomessa oli 1910-1960-luvuilla vahva kansatieteellisen visuaalisen dokumentoinnin traditio. Kieli- ja kansatieteilijät huomasivat, että kirjoitetun tekstin ymmärtämistä helpottavat havainnollistavat valokuvat tutkittavien elämästä. Myös Yleisradiolla oli tärkeä rooli antropologisesti suuntautuneiden dokumenttien tuotannossa 1970-luvulle saakka. Yleisradio tuotti ja esitti merkittävän määrän kansatieteellisiä elokuvia yhteistyössä tutkijoiden kanssa. Varhaisia kansatieteellisiä elokuvia tehtiin havainnoivan elokuvan tyyliin. Kamera toimii samoin kuin osallistuvaa havainnointia harjoittava antropologi kenttätyössään: puuttumatta tapahtumien kulkuun, tallentaen kaiken tapahtuvan tarkasti ja muuntelematta.
Dokumentaristi Jouko Aaltosen mukaan dokumenttielokuvan ja visuaalisen antropologian välillä vallitsee keskinäinen riippuvuussuhde. Dokumenttikuvaajan työtä voikin verrata antropologin työhön. Siihen kuuluu kulttuurin kohtaaminen, luottamuksen rakentaminen, eläytyminen, etäytyminen ja sitoutuminen. Nykyaikaisessa antropologisessa dokumentissa mukaan päätyy myös tekijä itse. Refleksiivisen tutkimusotteen mukaan tiedemies tai taitelija on itse tärkein tutkimusinstrumenttinsa. Hän esittää kysymyksiä, kommentteja ja on vuorovaikutuksessa filmin henkilöiden kanssa.
Nykyiset dokumentti- ja tosi-tv-formaatit jäljittelevät antropologiaa menemällä mahdollisimman eksoottisiin paikkoihin ihmettelemään ihmisten arkea ja elämää. Realityformaatit perustuvat usein havainnoivan elokuvan idealle. AntroBlogin seuraama ja kommentoima Arman Alizad hyödyntää sarjoissaan antropologisesta tutkimuksesta tuttuja refleksiivisyden ja osallistuvan havainnoinnin menetelmiä.
Kuvaamisen uudet tavat
Nykyään antropologit hyödyntävät visuaalisia menetelmiä kenttätyössä yhä laajemmin. Visuaalinen antropologia on luova kenttä, jolla ei ole vielä vakiintuneita tutkimusmetodeja. Jokainen tutkija ja dokumentaristi luo menetelmänsä itse. Teoksessa kirjoittajat esittelevät visuaalisten tutkimusmenetelmien laajaa kirjoa esimerkein omista tutkimuksistaan.
Yleistä on jaetun antropologian metodin hyödyntäminen kuvaamisen ja kuvien avulla. Kuvien tietojen täydentäminen, videointi ja valokuvaus ovat prosesseja, jotka antropologi voi toteuttaa yhdessä haastateltavien kanssa. Valo- tai videokuvaa voidaan käyttää osana haastatteluja. Yhteisöllisellä kuvien tulkinnalla voi olla tutkittaville tutkimusta merkittävämpiä tavoitteita – kuten antropologi Jari Kupiaisen tutkimuksessa Salomonsaarilla. Kuvien katselu ja tulkinta toimi yhteisöllisyyden luojana ja tiedonjakamisena tutkittavien kesken.
Tutkimusta voi tehdä kameran avulla, kuten sosiologi Elina Pajun päiväkodissa toteuttamassa tutkimuksessa. Kamera luo suhteita kuvaajan ja kuvattavien välillä. Kuvaaminen ja kuvattavana oleminen paljastaa sosiaalisia rakenteita, käyttäytymis- ja ajattelukaavoja, jotka tutkimuspäiväkirjan lisäksi tallentuvat valokuviin. Kuvien käyttö on myös aktiivista toimintaa, jota voi tutkia, kuten kulttuuriantropologi ja mediatieteilijä Asko Lehmuskallio tekee tarkastellessaan kuva-aktivismin visuaalisuutta Berliinissä.
Kiehtovalla tavalla välineen ja lopputuotteen rajaa tutkimuksessa hämärtävät taiteilijat Lea ja Pekka Kantonen kenttätutkimuksessaan Viron setukaisten musiikkiperinteistä. Kantoset ovat kehittäneet videon sukupolvittelun menetelmän. Siinä kentällä kuvattua aineistoa esitetään aina seuraaville informanteille, nuoremmille sukupolville, paikallisille katsojille ja kansainväliselle yleisölle antropologisissa konferensseissa. Filmin katselu ja siitä syntyvä keskustelu kuvataan ja analysoidaan yhdessä tutkittavien kanssa yhä uudestaan. Lopputuotteena on ainutlaatuinen antropologinen dokumenttifilmi. Myös jo olemassa olevaa kuvamateriaalia voi tulkita uudelleen antropologisessa kehyksessä, kuten kulttuurihistorioitsija Mervi Löfgren tutkiessaan sukupuolen esittämistä 1910-luvun albumikuvissa.
Visuaalisen tutkimuksen etiikka
Kuvaamisen ja visuaalisen materiaalin julkaisemisen etiikka on monimutkainen kysymys. Jari Kupiainen avaa teoksessa kenttätyönsä eettistä problematiikkaa. Kupiainen hyödynsi internetin ja sosiaalisen median mahdollisuuksia aineiston keruussa. Materiaalin ollessa sähköisessä muodossa korostuvat eettiset kysymykset vierasta kulttuuria käsittelevien kuvien käytöstä, tekijänoikeuksista ja kuvien kanssa työskentelystä.
Verkkoympäristöissä on vaikea hallita kuvien uudelleen jakamista ja kopiointia aina uusiin tarkoituksiin. Usein kuvattavat kokevat, että heillä on oikeus kuviin joita he ovat olleet tuottamassa tai jotka kuuluvat heidän kulttuuriseen perintöönsä. Salomonsaarelaiset, samoin kuin monet meistä, julkaisivat mielellään tutkimukseen liittyviä kuvia sosiaalisessa mediassa. Julkaisukanavia ja kuviin liitettyä uutta tekstiä on erittäin vaikea kontrolloida.
Nykymaailmassa kuvaajien ja kuvattavien suhde on hämärtynyt. Kuvattavana olemisesta on tullut monelle alkuperäiskansalle tulonlähde. Monet ovat aloittaneet itsekin järjestelmällisen itsensä kuvaamisen sekä kulttuurin tallentamisen ja kehittämisen mediavälinein. Australian aboriginaaleilla on jopa tarkat säännöt siitä, miten heidän kulttuuriaan tulee ja ei saa kuvata.
Audiovisuaalinen itsemääräämisoikeus on siis osa mediateollisuutta. Amatöörien etnografista kuvausta muistuttavista itsevideoinneista ja aineistonkeruusta voi löytyä antropologia kiinnostavaa materiaalia. Kupiaisen esimerkissä käy ilmi, että jotkut salomonsaarelaiset yhteisöt ovat omaksuneet tutkijan menetelmän tiedon keruusta kuvien avulla ja jatkaneet keskustelua ja perinnetiedon keruuta itsenäisesti Facebookiin perustamissaan ryhmissä.
Onko visuaalisesta antropologista tieteeksi?
Antropologisen elokuvan kentällä on pitkään ollut käynnissä keskustelu siitä, onko kyse taiteesta vai tieteestä. Antropologiselle elokuvalle ei ole muodostunut tieteensisäistä yhdenmukaisesti hyväksyttyä määritelmää. Toisaalta keskustelu on kulminoitunut kiistaan, kuka ylipäätään voi tehdä antropologisen elokuvan.
Tutkijaa ohjaavat tieteenalan tutkimuseettiset reunaehdot ja tieteen intressit, taiteilijaa puolestaan taiteellinen näkemys. Tarkastellessa antropologiselta vaikuttavaa elokuvaa pitäisi esittää ainakin seuraavat kysymykset: onko kyseessä antropologinen elokuva vai elokuva antropologiasta? Esitetäänkö filmissä antropologista tutkimusta vai jotakin antropologien mahdollista tutkimuskohdetta? Esitetäänkö visuaalista kulttuuria vai visuaalista antropologiaa?
Visuaalisen antropologian teokset ovat järjestelmällisen tutkimustyön tuloksia. Ne ovat teoksen näkökulman mukaisesti järjestettyjä visualisointeja tutkimuksen kulusta ja tuloksista. Muoto voi olla dokumenttielokuva, valokuvateos, näyttely tai vaikkapa multimedia. Visuaalisen antropologian teoksille yhteistä on se, että aineisto vaatii tekstiä laajemman ilmaisun tullakseen ymmärretyksi. Se, onko tekijä visuaalisuuteen suuntautunut tutkija vai antropologiaan suuntautunut taiteilija, ei ole niin ratkaiseva määre kuin teoksen sisältö.
Teoksessa ihmetellään visuaalisen antropologian marginaalista asemaa. Kirjoittajat vaikuttavat toivovan, että tekstipainotteinen akateeminen tutkimusperinne alkaisi hyväksyä myös visuaaliset tutkimustuotteet. Jää mysteeriksi, miksi visuaaliset menetelmät ovat antropologisessa tutkimuksessa joutuneet marginaaliin. Visuaalinen antropologia on yllättävän näkymätöntä verrattuna siihen, kuinka lähellä visuaaliset aineistot ovat jokapäiväistä elämäämme.
Tulemme toivottavasti näkemään alalla kehitystä ja mielikuvituksellisia ilmaisumuotoja. AntroBlogi on eturintamassa antropologisen tutkimuksen popularisoinnissa myös visuaalisin menetelmin.
Lue lisää
Bea Bergholm: Kulttuurintutkimusta kuvien kautta.
Leena Rossi.:Kulttuurien tutkijat kuvien virrassa. 2017.
