Kirjeitä kentältä: Lumen ja jään tajun jäljillä

”Miten voit olla varma siitä, että jaksat paneutua samaan tut­ki­musai­hee­seen neljän vuoden ajan?” Tämä on kysymys, johon moni alku­vai­heen väi­tös­kir­ja­tut­ki­ja joutuu vas­taa­maan sekä tuttavien kysel­les­sä ura­kuu­lu­mi­sia että epä­var­muu­den peikon hiipiessä oman pään sisälle. Pystynkö? Jaksanko? Kannattaako?

Koska tutkin kai­vos­kiis­to­ja ja ympä­ris­tön­hal­lin­taa, vastaan yleensä täl­lai­siin kysy­myk­siin tut­ki­musai­hee­ni yhteis­kun­nal­lis­ta tärkeyttä liputtaen. ”Nämä asiat vai­kut­ta­vat erittäin paljon pai­kal­lis­ten ihmisen elämään ja aiheut­ta­vat pään­vai­vaa viran­omai­sil­le ja polii­ti­koil­le, joten lisää tut­ki­mus­ta tarvitaan”, saatan sanoa.

Kun jotkut lisäksi ihmet­te­le­vät, miksi tutkin nime­no­maan arktisiin ja subark­ti­siin alueisiin liittyviä kai­vos­kiis­to­ja, muistutan heitä ilmas­ton­muu­tok­sen erityisen voi­mak­kais­ta vai­ku­tuk­sis­ta näillä poh­joi­sil­la alueilla. Paikallisyhteisöille ja kai­vos­toi­min­nal­le voi koitua näistä muu­tok­sis­ta monen­lai­sia ongelmia — yhtenä esi­merk­ki­nä tästä ikiroudan sulamisen riskit.

Totuus kuitenkin on, että tiesin arktisen tut­ki­muk­sen kiin­nos­ta­van minua jo paljon ennen kuin olin napu­tel­lut ensim­mäi­sen version nykyi­ses­tä tut­ki­mus­suun­ni­tel­mas­ta­ni ja pyrkinyt sen avulla töihin Oulun yli­opis­toon. Sattumaa tai ei, muistan vieläkin hyvin tarkkaan, mistä tämä kaikki alkoi.

Uhkia ja mahdollisuuksia

Istun pienessä semi­naa­ri­huo­nees­sa Kööpenhaminan yli­opis­tos­sa vuonna 2015. Ympärilläni on opis­ke­li­joi­ta muista Pohjoismaista sekä Venäjältä. Olemme kaikki ilmoit­tau­tu­neet kurssille ”Uudet arktiset uhat”.

Muiden motii­veis­ta ja taus­tois­ta en vielä tässä vaiheessa tiedä, mutta itse olen päätynyt Kööpenhaminan yli­opis­toon opis­ke­le­maan mais­te­rio­pin­to­ja muutaman mutkan kautta, ympä­ris­tö­po­li­tiik­ka yhtenä kiin­to­pis­tee­nä­ni. Jo ennen Kööpenhaminaan saa­pu­mis­ta olen ollut kiin­nos­tu­nut luon­non­va­ra­ky­sy­myk­sis­tä joten ”arktisia uhkia” käsit­te­le­vä kurssi vaikuttaa minusta hyvältä yleis­si­vis­tä­väl­tä lisältä opin­toi­hi­ni.

Ensimmäinen luento alkaa. Saamme käteemme luku­lis­tat. Lista vilisee nyky­päi­vän arktisen tut­ki­muk­sen suuria nimiä: Oran R. Young, Olav Schram Stokke, Timo Koivurova, Klaus Dodds, Mark Nuttall, Joan Nymand Larsen… On ilmi­sel­vää, että nyt ei pysytä siististi minkään yhden tie­tee­na­lan raameissa. Kiinnostun. Kurssi rullaa eteenpäin, viikot vierivät ja en yhtäkkiä lainkaan malttaisi lukea muiden kurssien kirjoja ja artik­ke­lei­ta, vaan pel­käs­tään tämän yhden. Jopa sellaiset tekstit uppoavat, jotka eivät liity itseäni kiin­nos­ta­viin tut­ki­mus­ky­sy­myk­siin, mutta käsit­te­le­vät kuitenkin jollain tavalla arktisia alueita. Harmittelen, että en ole aikai­sem­min tajunnut perehtyä arktisiin kysy­myk­siin. Havahdun myös siihen, että arktisen tut­ki­muk­sen nykytilaa ei voi kunnolla ymmärtää pereh­ty­mät­tä ensin hieman sen his­to­ri­aan.

Tarfala-laakso. Kuva: Jasmiini Pylkkänen

Arktisia tutkimusmatkoja

Arktisten alueiden tut­ki­muk­sel­la on pitkät perinteet, varsinkin luon­non­tie­tei­den parissa. Navigointi ja kart­taop­pi olivat arktisen tut­ki­muk­sen kuninkaat 1500 – 1600 -luvuilla, vaikka kartoitus edistyi varsin hitaasti. 1700-luvulta alkaen myös arktisten alueiden kas­vil­li­suu­den ja eläi­mis­tön sys­te­maat­ti­nen tutkimus alkoi saada jalan­si­jaa.

Esimerkiksi kuuluisa ruot­sa­lai­nen kas­vi­tie­tei­li­jä Carl Linneaus teki vuonna 1732 pitkän tut­ki­mus­mat­kan Lappiin. Hän luetteloi sam­ma­lei­ta, jäkäliä ja muuta kas­vi­la­jis­toa, viettäen samalla runsaasti aikaa saa­me­lais­ten parissa. Muiden muassa venä­läi­set tekivät samoihin aikoihin aktii­vi­ses­ti tut­ki­mus­mat­ko­ja omille ark­ti­sil­le alueil­leen. Myös englan­ti­lai­set tutkijat jättivät jälkensä arktisen tut­ki­muk­sen his­to­rian­kir­joi­hin eri tavoin: Lordi Mulgraven vuoden 1773 tut­ki­mus­mat­ka kohti poh­jois­na­paa johti ensim­mäi­seen jää­kar­hul­le tehtyyn tie­teel­li­seen ruu­mii­na­vauk­seen.

Jäätikkönielu, Norrbotten. Kuva: Jasmiini Pylkkänen

Suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld tuli 1800-luvulla tun­ne­tuk­si Koillisväylä-pur­jeh­duk­ses­taan (1878−1879). Kyseisellä tut­ki­mus­mat­kal­la esi­mer­kik­si revon­tu­let, täh­ti­tai­vas ja Siperian tšuktšien tavat olivat mie­len­kiin­non kohteina. Muutenkin Nordenskiöld vaikuttaa olleen varsin moni­puo­li­nen ja kiin­nos­ta­va tie­teen­te­ki­jä ja tut­ki­mus­mat­kai­li­ja.

Oman arktisen kiin­nos­tuk­se­ni herätessä tunsi pian pistoksen rinta-alassani. Jouduin nimittäin tun­nus­ta­maan, että olin ollut vuo­si­kau­det varsin tie­tä­mä­tön maa­il­man­kuu­lun Nordenskiöldin saa­vu­tuk­sis­ta. Tämä oli erityisen noloa siksi, että vietin lap­suu­te­ni samassa kunnassa kuin Nordenskiöld aikoinaan, eli Mäntsälässä. Olen jopa käynyt lukion, joka sijaitsi osoit­tees­sa Nordenskiöldintie 2. Onneksi pää­dyt­tyä­ni arktisen tut­ki­muk­sen pariin olen myös saanut kurottua kiinni pahimmat aukot Nordenskiöld-tie­tä­myk­ses­tä­ni.

Arktisia valtapelejä

Kuten edellä olevasta lyhyestä kat­sauk­ses­ta voi jo havaita, arktinen tutkimus on perin­tei­ses­ti ollut luon­non­tie­tei­li­jöi­den domi­noi­maa. Oikeastaan vasta 1980-luvulta alkaen ihmis­tie­tei­den näkyvyys ark­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa alkoi kunnolla kasvaa.

Läpi historian geo­po­li­tii­kal­la on ollut suuri vaikutus arktiseen tut­ki­muk­seen ja toi­min­taym­pä­ris­töön. Kylmän sodan aikana arktisten alueiden inhi­mil­li­nen kehitys ja ympä­ris­tön­suo­je­lu eivät olleet poli­tiik­ka-aloit­tei­den ja julkisen kes­kus­te­lun polt­to­pis­tees­sä, vaan huomio keskittyi tur­val­li­suus­po­liit­ti­siin teemoihin.

Neuvostoliiton muuttunut lähes­ty­mis­ta­pa arktisiin asioihin ja kiin­nos­tus rau­han­omai­seen tutkimus- ja muuhun yhteis­työ­hön ark­ti­sil­la alueilla tuli kuitenkin selvästi esille jo vuonna 1987, Mikhail Gorbatšovin pitämästä Murmanskin puheesta ja poli­tiik­ka-aloit­tees­ta (Murmansk Initiative). Lopulta Neuvostoliiton kaa­tu­mi­nen vuonna 1991 ”pehmensi” arktista peli­kent­tää enti­ses­tään.

Arktiset valtiot (Suomi, Ruotsi, Norja, Islanti, Tanska, Yhdysvallat, Venäjä ja Kanada) sitou­tui­vat vuonna 1996 Ottawan julis­tuk­ses­sa yhdessä arktisten alku­pe­räis­kan­sa­jär­jes­tö­jen kanssa yhteis­työ­hön muun muassa kestävän kehi­tyk­sen ja ympä­ris­tön­suo­je­lun saroilla.

Rauhanomaisen yhteis­työn lisäksi geo­po­liit­ti­set näkö­kul­mat ovat vuoden 1996 jäl­keen­kin välillä nousseet uudelleen pintaan. Ilmastonmuutos vaikuttaa muun muassa merijään määrään, mikä puo­les­taan tarjoaa uusia mah­dol­li­suuk­sia öljyn- ja kaa­sun­po­rauk­seen ja lai­va­lii­ken­teen kas­vat­ta­mi­seen ark­ti­sil­la alueilla. Arktisten alueiden toimijat eivät ole olleet yksi­mie­li­siä siitä, miten uusiin olo­suh­tei­siin tulisi reagoida. Erilaisista uhka­ku­vis­ta huo­li­mat­ta Suomen tämän­het­ki­nen arktisen neuvoston puheen­joh­ta­ja­kausi (2017−2019) on alkanut tutuissa, rau­han­omais­ta yhteis­työ­tä koros­ta­vis­sa tun­nel­mis­sa.

Arktisen alueen mää­rit­te­ly­jä. Kartta esittää arktisen alueen mää­rit­te­ly­jä perustuen seu­raa­viin: Arctic Human Development Report (AHDR), Arctic Monitoring and Assessment Programme (AMAP), Conservation of Arctic Flora and Fauna (CAFF), napapiiri ja puuraja. Kartta: Nordregio (suunnittelija/​kartografi: Johanna Roto, aineis­to­läh­teet: NSIs)

Arktinen antropologia

Arktisen tut­ki­muk­sen ja geo­po­li­tii­kan suurten linjojen esittelyn jälkeen on syytä korostaa, että samaan aikaan kun suurin osa ihmis­tie­teis­tä oli pait­sios­sa arktisen tut­ki­muk­sen ytimestä, ant­ro­po­lo­gia kulki omia latujaan ja muodosti selkeän poik­keuk­sen. Amerikkalaisvetoisen kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian juuret ovat nime­no­maan 1800-luvun ark­ti­ses­sa, etno­gra­fi­ses­sa kent­tä­työs­sä.

Saksalaistaustainen Franz Boas koki 1800-luvulla vallalla olevan evo­lu­tio­nis­ti­sen ant­ro­po­lo­gian ongel­mal­li­sek­si. Sen edustajat Lewis Henry Morgan ja Edward B. Tylor eivät kes­kit­ty­neet kent­tä­työ­hön, vaan muo­dos­ti­vat teoriansa muun muassa tut­ki­mus­mat­kai­li­joi­den ja siir­to­maa­up­see­rien keräämien aineis­to­jen perus­teel­la. He sovel­si­vat luon­non­tie­teel­lis­tä käsitystä evo­luu­tios­ta kult­tuu­rei­hin. Morganin ja Tylorin näke­myk­sen mukaan kaikki kult­tuu­rit voisi sijoittaa samalle, nouse­val­le astei­kol­le parem­muus­jär­jes­tyk­seen sen mukaan, minkä kyseisen asteikon kehi­tys­ta­son kukin kulttuuri on onnis­tu­nut saa­vut­ta­maan.

Pylkkanen-jaatikko-Norrbotten

Jäätikkö, Norrbotten. Kuva: Jasmiini Pylkkänen

Boas puo­les­taan vietti pitkiä aikoja kent­tä­työn pyör­teis­sä, muun muassa Baffininsaaren inuittien parissa. Ensikäden koke­muk­set inuit­tiyh­tei­söis­tä (muun muassa havainnot inuit­ti­kiel­ten vivah­teik­kuu­des­ta) mul­lis­ti­vat Boasin ajat­te­lu­maa­il­man, ja hänestä tuli kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­min ja his­to­rial­li­sen par­ti­ku­la­ris­min puo­les­ta­pu­hu­ja. Toisin sanoen, Boas alkoi painottaa, että kult­tuu­rei­ta tulisi tutkia niiden omista läh­tö­koh­dis­ta käsin ja pai­kal­li­seen his­to­ri­aan peilaten, ulko­puo­lel­ta tuotujen käsit­tei­den ja arvot­ta­mis­ten sijasta. Boas siis laajensi ant­ro­po­lo­gi­sia tulo­kul­mia, luoden myös pohjaa myö­hem­mäl­le inuit­ti­tut­ki­muk­sel­le.

Muutama kymmenen vuotta myöhemmin tans­ka­lais-grön­lan­ti­lai­nen tut­ki­mus­mat­kai­li­ja-ant­ro­po­lo­gi Knud Rasmussen kulki osittain Boasin vii­toit­ta­mal­la tiellä Pohjois-Amerikan ark­ti­sil­la alueilla ja Grönlannissa. Rasmussenia onkin aiheel­li­ses­ti kutsuttu ”eski­mo­lo­gian isäksi”. Nykyisin termi ”eskimo” ei tosin enää ole kaik­kial­la poliit­ti­ses­ti korrekti ja hyväk­syt­ty. Termin ”inuitti” käyttö on yleis­ty­nyt, joskaan sekään ei ole täysin ongel­ma­ton.

Uusia polkuja

Palataan uudelleen vuoteen 2015 ja arktisten uhkien kurssille Kööpenhaminaan.

Samalla kurssilla syven­ny­tään myös Tanskan ja Grönlannin väliseen moni­mut­kai­seen, kolo­nia­lis­min muo­vaa­maan suh­tee­seen, josta en ole ennen tiennyt pal­joa­kaan. Huomaan kiin­nos­tu­va­ni entistä enemmän ja laa­jen­ta­va­ni luku­lis­taa omin päin. Tarkennan luke­mi­sia­ni koskemaan alku­pe­räis­kan­so­jen itse­mää­rää­mi­soi­keut­ta ja pai­kal­lis­ta luon­non­va­ro­jen hallintaa, sekä yli­pää­tän­sä ympä­ris­tön ja kult­tuu­rin yhteen­kie­tou­tu­nei­suut­ta ark­ti­sil­la alueilla. Luen muun muassa saa­me­lais­ten kokemista vää­ryyk­sis­tä Pohjoismaissa, inuittien itse­hal­lin­to-pon­nis­te­luis­ta Kanadan ark­ti­sil­la alueilla ja Grönlannissa, sekä Iñupiat-kansan kaivos(osa)omistajuudesta luoteis-Alaskassa.

Kun joku kysyy, miksi nämä asiat kiin­nos­ta­vat, minulla on jo tas­kus­sa­ni useam­pi­kin ratio­naa­li­nen vastaus. Järkisyiden lisäksi uskallan toisinaan myöntää, että tutkin näitä teemoja yhtä lailla siksi, että tunnen ne mahan­poh­jas­sa­ni ja sydä­na­las­sa­ni tärkeiksi. Joku saattaisi sanoa, että minulla on tästä asiasta oikean­lai­nen ”gut feeling”. Itse en ole varma, osaanko antaa tällä tun­te­muk­sel­le nimeä, mutta se kantaa minua joka tapauk­ses­sa eteenpäin.

Kenttätyöt ja tutkimusetiikka

Tullaan vihdoin vuoteen 2017. Olen muuttanut alku­vuo­des­ta Ouluun ja alkanut työstää väi­tös­kir­jaa sosi­aa­li­sen oikeu­den­mu­kai­suu­den ja ympä­ris­tö­ris­kien yhteen­so­vit­ta­mi­ses­ta ark­ti­sis­sa ja subark­ti­sis­sa kai­vos­ta­pauk­sis­sa. Talvivaaran lisäksi olen pereh­ty­nyt kai­vos­keis­sei­hin ark­ti­ses­sa Kanadassa, Grönlannissa ja Peräpohjolan (Norrbotten) läänissä Ruotsissa.

Yhteistyö kan­sain­vä­li­ses­sä, moni­tie­teel­li­ses­sä tut­ki­mus­pro­jek­tis­sa on tuonut monen­lai­sia uusia koke­muk­sia ja näkö­kul­mia. Olen ollut luon­non­tie­tei­li­jöi­den apuna mit­taa­mas­sa his­to­rial­li­sen kaivoksen päästöjä järven poh­ja­se­di­men­teis­tä ja käynyt yhdessä Euroopan suu­rim­mis­ta kupa­ria­vo­lou­hok­sis­ta. Olen kuun­nel­lut sekä kai­vos­yh­tiöi­den esityksiä että taval­lis­ten ihmisten huolia ja toiveita. Olen lentänyt jäätikön yli heli­kop­te­rin kyydissä Ruotsissa ja syönyt valasta islan­ti­lai­ses­sa yli­opis­to­ruo­ka­las­sa. Olen mat­kus­ta­nut niin paljon työn puolesta, että vapaa-ajalla haluan harvoin enää mennä minnekään.

Samalla kiin­nos­tuk­sen­koh­tee­ni ovat laa­jen­tu­neet ja mieleni avartunut. Ymmärrän entistä paremmin, miksi monet arktisten alueiden alku­pe­räis­kan­sat suh­tau­tu­vat varau­tu­nees­ti ”eteläistä tulleiden” tut­ki­joi­den loput­to­maan virtaan. Pohdin usein, olenko​minäkin​vain​yksi heistä,​jotka​käännähtävät​paikan​päällä​,​”louhivat”​hiukan​hyödyllistä​tietoa​ja jatkavat sitten matkaansa kohti kon­fe­rens­se­ja ja muita areenoita? Vai osaanko olla pit­kä­jän­tei­sem­pi, paneu­tu­neem­pi ja osal­lis­ta­vam­pi? Jaksanko opetella uuden kielen, viipyä pidempään, solmia pit­kä­ai­kai­sia yhteis­työ­ku­vioi­ta ja palata samaan paikkaan yhä uudelleen?

Vanha kaivos. Kuva: Jasmiini Pylkkänen

Suomessa ihmis­tie­tei­li­jät voivat monesti lähteä arktisiin ja muihin kent­tä­töi­hin yleisten eettisten ohje­nuo­rien turvin. Muutaman perus­pe­ri­aat­teen (tut­kit­ta­vien ihmisten itse­mää­rää­mi­soi­keu­den kun­nioit­ta­mi­nen, eli toisin sanoen heiltä saatu tietoinen lupa, vahin­goit­ta­mi­sen vält­tä­mi­nen, sekä yksi­tyi­syy­den ja tie­to­suo­jan tur­vaa­mi­nen) ollessa kunnossa, yli­opis­ton eettisen toi­mi­kun­nan lausuntoa tai minkään erillisen viran­omais­ta­hon tut­ki­mus­lu­paa ei yleensä tarvita.

Arktisessa Kanadassa tilanne on sen sijaan hyvin erilainen. Lähes kaikkeen ihmis­tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen — lukuun ottamatta arkis­to­poh­jais­ta sekä pel­käs­tään julkisiin doku­ment­tei­hin ja tiloihin poh­jau­tu­vaa tut­ki­mus­ta — on Kanadassa han­kit­ta­va yli­opis­ton eettisen toi­mi­kun­nan ennak­ko­lausun­to. Vasta tämän jälkeen tutkija voi hakea var­si­nais­ta tut­ki­mus­lu­paa viral­li­sel­ta alu­eel­li­sel­ta tut­ki­mus­lu­pains­ti­tuu­til­ta. Kuten Suomessakin, tut­ki­mus­hank­keis­ta on tärkeää neu­vo­tel­la etukäteen yhdessä pai­kal­li­syh­tei­sö­jen kanssa. Suomessa nämä neu­vot­te­lut ovat kuitenkin pää­asias­sa tutkijan ja tut­kit­ta­vien välisiä ja niitä voi käydä paikan päällä. Kanadassa sitä vastoin tut­ki­mus­lu­pains­ti­tuu­tit ovat pro­ses­sis­sa kiin­teäs­ti mukana ja kentälle ei saisi mennä edes lyhyelle visii­til­le ennen kuin viral­li­set luvat ovat kunnossa. Yhtenä tärkeänä hyväk­syt­tä­vän projektin kri­tee­ri­nä on, että tutkimus hyödyttää tut­kit­ta­vaa yhteisöä suoraan tai välil­li­ses­ti. Kaiken kaikkiaan kent­tä­työ­tä edeltävän byro­kra­tian määrä on siis aivan toista luokkaa kuin Suomessa.

Pylkkanen-active-copper-mine

Toiminnassa oleva kupa­ri­kai­vos. Kuva: Jasmiini Pylkkänen

Tällaisessa jär­jes­tel­mäs­sä on myös omat etunsa. Tutkija ei voi jumittua pohtimaan tut­ki­muk­sen tar­peel­li­suut­ta ja eet­ti­syyt­tä pel­käs­tään oman päänsä sisälle ja pienen piirin pariin. Projektin mie­lek­kyys ja tutkijan pit­kä­jän­tei­syys pääsevät kun­nol­li­seen testiin jo useita kuukausia kestävän neu­vot­te­lu- ja lupa­pro­ses­sin tii­mel­lyk­ses­sä. Jos kysei­ses­tä pro­ses­sis­ta selviää lävitse, tuskin tarvitsee enää paljoa aprikoida tut­ki­mus­mo­ti­vaa­tion ja -kisa­kun­non kantimia.

Lopuksi

Vanha viisaus taitaa kuulua niin, että kun jonkin projektin parissa viettää tarpeeksi aikaa, siihen kasvaa kiinni vaikka välillä pyris­te­li­si vastaan. Pala palalta ja päivä päivältä, pit­kä­kes­toi­sen panos­ta­mi­sen seu­rauk­se­na, projekti kyllä valmistuu — oli se väi­tös­kir­ja tai jotain aivan muuta. Näiden poh­din­to­jen jäl­ki­mai­nin­geis­sa olen luot­ta­vai­sin mielin seu­raa­vak­si suun­taa­mas­sa kohti kana­da­lais­ta lupa­vii­dak­koa. Väliraportin kysei­sis­tä tuok­si­nois­ta pääsette toi­vot­ta­vas­ti lukemaan seu­raa­vas­ta kolum­nis­ta­ni. Pysykää siis langoilla!

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Suvi Sillanpää
  • Artikkelikuva: Jasmiini Pylkkänen
  1. Blåfield, Martti 2016. Nordenskiöld – Suomalaissyntyisen tut­ki­mus­mat­kai­li­jan & tie­de­mie­hen tarina. Helsinki: Into.
  2. Joan Nymand Larsen and Gail Fondahl (eds.) 2015. Arctic Human Development Report. Regional Processes and Global Linkages. Copenhagen: Nordic Council of Ministers. Ladattavissa: http://norden.diva-portal.org/smash/record.jsf?pid=diva2%3A788965&dswid=-8833
  3. Inuit Tapiriit Kanatami and Nunavut Reserach Institute. 2007. Negotiating Research Relationships with Inuit Communities, a Guide for Researchers. Ladattavissa: https://​www​.itk​.ca/​n​e​g​o​t​i​a​t​i​n​g​-​r​e​s​e​a​r​c​h​-​r​e​l​a​t​i​o​n​s​h​i​p​s​-​g​u​i​de/
  4. MacCannon, J. 2012. A History of the Arctic — Nature, Exploration and Exploitation. London: Reaktion Books.

Kirjoittaja

Jasmiini Pylkkänen on tohtorikoulutettava, jonka ympäristöantropologinen tutkimus tarkastelee kaivosteollisuuteen liittyvien riskien hallintaa ja oikeuttamista eri toimijoiden näkökulmista. Hänen kenttänsä sijaitsee Pohjoismaiden ja Kanadan arktisilla ja subarktisilla alueilla. Pylkkäsen väitöstutkimus on osa monitieteellistä Resource Extraction and Sustainable Arctic Communities (REXSAC) -tutkimushanketta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ilmastonmuutos on luonnontieteellinen tosiasia. Se on elämäntapojemme ja kulttuuristen valintojemme tuote, jonka vaikutukset myös muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja kulttuuria. Lisäksi tapamme käsitteellistää ilmastonmuutosta ja etsiä ratkaisuja ilmaston lämpenemiseen ovat kulttuurisesti jäsentyneitä.

Kun palaa vanhaan kotikaupunkiinsa vuosien jälkeen, voi tietyssä kadunkulmassa mieleen juolahtaa unohduksissa olleita asioita. Jos kulkee tuttua reittiä ympäristöään havainnoiden, uudet ja vanhat aistimukset sekoittuvat osaksi samaa maisemaa. Muisti on jännittävällä tavalla kietoutunut aineelliseen ympäristöön. Näitä aiheita tutkii SENSOTRA-hanke.

Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä kuolemasta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.