Kun pakolliset kenttätyöjaksot ovat takanapäin, edessä on urakan aikana haalitun materiaalin työstäminen etnografiaksi. Tiedeyhteisö peräänkuuluttaa tuloksia. Tutkimusyhteisö kysyy, miten työni edistyy. Itse kaipaan selontekoa siitä, mitä viime vuosien aikana oikeastaan on tapahtunut. Miten sen kaiken voisi tiivistää? Miten muuntaa etnografinen aineisto tieteeksi?
Ajaton aika
Tammikuun kahta ensimmäistä viikkoa kutsutaan ”Siperian Jeesuksen”, Vissarionin, uususkonnollisessa yhteisössä ajattomaksi ajaksi. Virallisen uudenvuoden rakettisateen hiivuttua alkaa jakso, jonka aikana uuden messiaan seuraajat palaavat kuluneen vuoden tapahtumiin kysyäkseen itseltään: mitä elämässäni on tapahtunut? Millaista karmaa olen koonnut? Miten olen muuttunut? Mitä voin oppia virheistäni? Mihin suuntaan haluan kehittyä? Itsetutkiskelun ja henkisen puhdistautumisen periodi päättyy uskovien ”todellisen” joulun ja uudenvuoden koittaessa Vissarionin syntymäpäivänä 14. tammikuuta.
Ajattoman ajan konsepti on kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin siitä ensi kerran. Koska Vissarion-yhteisön jäsenet elävät jatkuvassa itsetarkkailun ja parannuksen tilassa, halusin selvittää, miten intensiiviseksi tuo elämäntapa voisi käydä. Minua kiinnosti myös, miten yksilölliset ja yhteisölliset pohdinnat, tunnetyö ja katumusharjoitukset nivoutuisivat yhteen. Päätin tutustua näihin mielen talkoisiin perinpohjaisesti.
Vissarionin muotokuva. Kuva: Minna Kulmala
Lähdin liikkeelle kyselemällä uskovilta, mitä ajaton aika itse kullekin merkitsi. Sain kuulla, että ajattomana aikana tilanteet ja kohtaamiset ovat intensiivisempiä ja päätökset merkityksekkäämpiä kuin tavallisesti. Ajattomana aikana tulee tarkasti pitää silmällä ympäristön tapahtumia ja omia reaktioita niihin. Karma tarjoaa juuri sitä, mitä ihminen on valinnoillaan tilannut – siten ajaton aika luo optimaaliset puitteet oppimiselle ja toiveiden uudelleenjärjestelylle. Jaksoon valmistavassa puheessaan Vissarion antoi seuraajilleen kaksi ohjetta: seuraavien kahden viikon aikana älkäätkö tuomitko, arvostelko tai pyytämättä neuvoko ketään. Jokainen pitäköön kirjaa vain omista virheistään.
Oma ajaton aikani on alkanut tavallaan vasta nyt, taigalta palattuani. Minussa on herännyt tarve tehdä yhteenveto siitä, mitä olen kohdannut ja mihin suuntaan toivon tutkimukseni kehittyvän. Tahdon myös ymmärtää, miten tutkimusyhteisöni jatkuva muutos ja oma kasvuni vaikuttavat siihen, millaista aineistoa olen saanut kokoon. Miten materiaalia voisi hedelmällisimmin työstää? Mistä tulisi päästää irti, mitä ajatuksia kehittää? Miten erotan omat tulkintani siitä, mikä on tutkittavilleni totta tai tieteellisesti relevanttia? Riittävätkö sanat kaiken tämän välittämiseen?
Emootioiden piirileikkiä
Tammikuun kynnyksellä ystäväni Ljuda pyysi minua mukaansa hiljattain perustetun psykologisen piirin tapaamisiin. ”Siellä on ihan mahtavaa”, Ljuda kehui. ”Olen oppinut itsestäni hirveän paljon.” Uteliaisuuteni heräsi; piiri tarjoaisi varmasti uusia näkökulmia ajattomaan aikaan.
Päiväkodin sivuhuoneessa kokoontuva piiri oli kaikille avoin, mutta edellytti sitoutumista. Parin tunnin mittaisia tapaamisia johti yhteisöön muutama vuosi takaperin muuttanut psykologi, Andrei. Piirin tarkoituksena oli avata osallistujien tunne-elämän lukkoja ja ihmissuhteiden solmuja sekä tukea heidän henkistä kasvuaan.
Huomautettakoon, että tunne-elämän ”harmonisoiminen” on yksi vissarionistien keskeisiä tavoitteita. Ihmisen tunne-elämä kielii sielun tilasta; mitä puhtaammat ajatukset ja positiivisemmat tunteet, sitä kehittyneempi henkilö on kyseessä. Vissarionistien mukaan maanpäällinen paratiisi syntyy vasta, kun yksikään ei kykene ajattelemaan pahaa muista. Ajattoman ajan ovella piirin jäsenet tekivät, kuinka ollakaan, listat positiivisista ja negatiivisista ominaisuuksistaan.
Kulttuurien ja emootioiden suhteita tutkineiden Jeanne Tsain, Brian Knutsonin ja Helene Fungin affect valuation -teorian mukaan kulttuuri muokkaa emootioita ja niiden kokemisen tapaa. Erityisesti heidän ”ideaalien affektien” (viiteyhteisössä toivotut ja hyväksytyt tuntemisen ja kokemisen tavat) ja ”aktuaalisten affektien” (se, mitä henkilö todellisuudessa tuntee tai kokee) käsitteensä ovat osoittautuneet tutkimukseni kannalta hyödyllisiksi työkaluiksi.
Kulttuurin ohella myös uskonnolliset järjestelmät esittävät, säätelevät ja vahvistavat emootioihin liittyviä standardeja. Vissarion-yhteisön uskonnollinen ja sosiokulttuurinen konteksti, jota Ole Riisiä ja Linda Woodheadia mukaillen voidaan kutsua ”emotionaaliseksi regiimiksi” (emotional regime), säätelee emootioiden muodostumista, laatua, intensiteettiä ja ilmaisutapoja. Regiimi muodostaa puitteet, joissa uskova kokee ja tulkitsee erilaiset tilanteet, ympäristöt sekä oman ja muiden toiminnan.
Liturgiakulkue Aurinkokaupungissa. Kuva: Minna Kulmala
Psykologisen piirimme jäsenet osallistuivat ahkerasti keskusteluun ja nimesivät epätoivotut tunteensa: tunnekartoilta löytyi pettymystä, mustasukkaisuutta, kateutta ja arvostelun halua. Niistä täytyisi ehdottomasti päästä eroon! Kielteiset aktuaaliset affektit tuotiin keskusteluun toisinaan katumuksen kyynelten saattamina; henkilö osoitti tietävänsä, että oli tuntenut ”väärin”.
Sen sijaan ideaaleja emootioita, kuten rakkautta, kiitollisuutta ja iloa, kerrottiin haluttavan kokea lisää. Uskallan väittää, että ”oikeat” tunnekokemukset tukevat vissarionisteja uskossaan, minkä vuoksi ulkomaailmasta erillään eläminen on heille tärkeää – ulkomaailman negatiiviseen ilmapiiriin viitataan jatkuvasti.
Andrei, itsekin Vissarionin seuraaja, vaikutti hyvin tiedostavan osallistujien tyypilliset tavat tutkia itseään, arvottaa tunteitaan ja tulkita elämänsä tapahtumia. Analysoiden vain sitä, mitä henkilö konkreettisesti sanoi tai teki, Andrein onnistui haarukoida esiin tunteita ja tunnustuksia, jotka uskovat olivat omien sanojensa mukaan kätkeneet vuosia jopa itseltään.
Positiivisuuden nimeen vannovassa yhteisössä uskovien tulisi voida myöntää itselleen myös kokemansa negatiiviset tunteet. Vaikka onnellinen paratiisimaa olisi uskovien unelma, muutokseen ei kävellä teeskentelemällä, faktoista piittaamatta. ”Ette edisty, ellette tunne lähtötilannettanne”, Andrei totesi. Emootioilla on pohjansa biologiassa, minkä vuoksi niitä ei voi paeta – pikemminkin ymmärtää niiden syntymekanismeja ja toimintaa.
Toisin kuin vissarionistit yleensä, Andrei kannusti kuulijoitaan kehittämään ajatteluaan, joka puolestaan kehittäisi tunne-elämää. ”Mitä Vissarion mahtaa tarkoittaa sanoessaan, että aivot ovat sielun temppeli?” hän penäsi. Toisaalta Andrei tohti jopa kyseenalaistaa Vissarionin: ”Opettaja kyllä kertoo päämäärän, muttei ole huomannut täsmentää, miten siihen konkreettisesti päästään. Kenties Vissarion haluaa ihmisten kehittävän tällaisen metodin itse, pohtivan asioita itsenäisesti?”
Liturgian jälkeen miehet jakavat siunattua leipää. Kuva: Minna Kulmala
Piirin tapaamisissa minua kiinnosti ennen kaikkea tapa, jolla osallistujat reagoivat Andrein pohdintoihin. Osallistujat kuuntelivat psykologia intensiivisesti. Voiko Vissarionin sanoja tulkita noinkin? he kysyivät yhtäältä epäuskoa, toisaalta toivoa ja oivallusta silmissään. Samalla tulin pohtineeksi, että uusiin tulkintoihin tarvittiin eräänlainen emotionaalinen lupa.
Yhteisössä pidetty ja arvostettu psykologi, joka myös ammattinsa puolesta nautti auktoriteettia, pystyi vakuuttamaan kuulijansa siitä, että ajatteluaan avartava uskova ei eksyisi, vaan löytäisi vaellukseensa uudenlaista syvyyttä. Samaan olisi tuskin kyennyt yhteisön ulkopuolinen henkilö.
Hyväksyttyään saamansa luvan myöntää patoutuneet kielteiset tunteensa (aktuaaliset affektinsa), osallistujat helpottuivat silminnähden ja vapautuivat miettimään ongelmiaan uusista näkökulmista. Kummastuin siitä, miten voimakkaasti itsekin koin kyseiset kokoukset. Viimeisen matkani aikana kiinnostuinkin lisää emootioiden roolista paitsi uskonnossa, myös kenttätyössä.
Tutkimuksen uudelleenarviointia
Tunnetyö on ollut tutkimuksessani aina läsnä; toisaalta vissarionistit tekevät sitä päivittäin, toisaalta minun on ollut pakko harrastaa sitä jaksaakseni kentällä. Kentällä tiedostan olevani erilaisten affektien riepottelema. Paitsi että koulutukseni ohjailee sitä, miten ja millä intensiteetillä havainnoissani keskityn, myös henkilökohtainen taustani ja tutkimusyhteisön regiimit vaikuttavat työhöni.
Kenttä on emotionaalisesti puuskainen areena. Toisaalta, vaikka etnografia tuokin aineiston kuumottavan liki, ajan myötä tutkijan iho parkkiintuu. Siedän paremmin tilanteita ja puheenaiheita, joita aivoni aiemmin vastustivat liian piikikkäinä, tahmeina, sokerisina. Mietin, miten tämä tyyntyminen on tapahtunut.
Sopeutuminen lienee osittain tulosta psykologisesta tarpeesta säilyttää mielen tasapaino; olen halunnut ymmärtää toista. Toisaalta tajuan myös aidosti muuttuneeni. Monet kentällä vastaan tulleet raikkaat impulssit, joista Andrein piiri on vain yksi esimerkki, ovat muuttaneet ajatteluani kentästäni, minkä vuoksi se myös tuntuu nyt hiukan erilaiselta.
Aurinkokaupungin, Vissarionin kotikylän, puinen portti toivottaa kävijät tervetulleiksi. Kuva: Minna Kulmala
Tutkimuskohteeni on osoittautunut vikuroivaksi ja muuntautumiskykyiseksi, eikä vähiten sen vuoksi, että minun on ollut vaikea suitsia omaa suhtautumistani tutkimukseeni. Toisaalta ajatusten ja emootioiden jäillä liukastelu voi olla myös etnografisesti terveellistä. Suljetun mielen on vaikea pysyä avoimena uusille oivalluksille ja monisyisten syy-yhteyksien ymmärtämiselle. Usein huomaan, että tunnetasolla haluaisin pitää kiinni niistä käsityksistä, joita olen itselleni jo muodostanut. Olin kuvitellut viimeisen matkani ikään kuin todistavan minun olevan asioista jo jyvällä, olevani riittävän varma viilatakseni väitöskirjani valmiiksi.
Kirjoittaja Minusinkin kaupungissa, jossa vissarionistit asuivat yhteisön perustamisen aikaan. Kaupungissa voi vielä aistia neuvostohenkeä. Kuva: Minna Kulmalan arkisto
Nyt, kenttätöiden loputtua, olen uuden haasteen edessä. Etnografiseen työskentelytapaan kuuluu kylläkin yksityiskohtaisten muistiinpanojen tekeminen kentällä ja myöhemmin havaintojen raportointi sellaisina kuin ne olisivat olleet periaatteessa kenen tahansa muun havaittavissa. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, sillä tieteessä on kyse myös perustelluista analyyseistä. Andrein tapaus muistutti minua siitä, että niiden “tavallisimpienkin” havaintojen sisältö, merkityssuhteet ja mahdollisuudet voi – ja pitää – ajatella toistuvasti uusiksi.
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
- Kuvat: Minna Kulmala, ellei toisin mainita.
- Artikkelikuva: Elijah Hiett/ Unsplash
Lukemista
- Corrigan, John 2007/2009. The Study of Religion and Emotion.
- Riis, Ole & Woodhead, Linda 2010. A Sociology of Religious Emotions. Oxford: Oxford University Press.
- Tsai, Jeanne L., Knutson, Brian & Fung, Helene H. 2006. Personality Processes and Individual
Differences: Cultural Variation in Affect Valuation. Journal of Personality and Social Psychology, 90 (2): 288–307.
