Jokaisen lapsen elämässä tulee vastaan aika, jolloin on opittava vessatavoille. Meillä tämä tarkoittaa vaipoista potalle siirtymistä. Eri puolilla maailmaa tämäkin rituaalinen elämänvaihe järjestyy monin eri tavoin.
Afrikan Norsunluurannikolla elävän beng-kansan lasten “pottatreeni” jättää väliin sekä vaipat että potat. Treeni aloitetaan mahdollisimman varhain, vain muutaman päivän ikäisenä, antamalla vauvalle suolen tyhjentävä peräruiske kahdesti päivässä. Tavoitteena on, että vauva kakkaa ruiskeiden avulla ainoastaan ennalta määrättyinä aikoina. Tilanne saavutetaan yleensä 2-4 kuukauden ikään mennessä.
Mikä selittää tällaisen käytännön? Suuressa osassa maailmaa vaippojen käyttö ei ole mahdollista. Kertakäyttövaipat maksavat, eikä niitä ole aina saatavilla. Kestovaippojen käyttö on mahdotonta, jos niitä ei pääse pesemään. Lisäksi sekä kulttuuriset arvot että työnjaon järjestyminen vaikuttavat siihen, mistä näkökulmasta kysymystä lähestytään.
Beng-vauvat viettävät päivänsä kantoliinassa. Perheenäidit tekevät raskasta työtä pelloilla, ja vauvan mukana pitäminen on huonoksi sekä äidin selälle että työtahdille. Vauvat ovatkin päivät nuorten tyttöjen hoivassa. Bengit pitävät ulosteita äärimmäisen vastenmielisinä, ja kantajansa selkään kakat päästävä vauva saa osakseen moraalista paheksuntaa. Samalla äiti näyttäytyy epäonnistuneena kasvattajana. Kukaan ei halua hoitaa vauvaa, joka saattaa ulostaa hänen päälleen. Jotta äidit saavat perheensä ruokittua, heidän on palattava mitä pikimmiten synnytyksen jälkeen töihin, ja vauvojen vessatreenin tilanne on ratkaistava mahdollisimman nopeasti.
Eksoottiselta kuulostava vauvojen peräruiske ei ole kulttuurinen kuriositeetti. Se on ratkaisu ongelmaan, joka näyttää koskevan vain kakkaa, mutta liittyykin koko yhteisön toiminnan perusperiaatteisiin.
