Pottatreeni Norsunluurannikolla

Jokaisen lapsen elämässä tulee vastaan aika, jolloin on opittava ves­sa­ta­voil­le. Meillä tämä tar­koit­taa vaipoista potalle siir­ty­mis­tä. Eri puolilla maailmaa tämäkin ritu­aa­li­nen elä­män­vai­he järjestyy monin eri tavoin.

Afrikan Norsunluurannikolla elävän beng-kansan lasten “pot­tat­ree­ni” jättää väliin sekä vaipat että potat. Treeni aloi­te­taan mah­dol­li­sim­man varhain, vain muutaman päivän ikäisenä, antamalla vauvalle suolen tyh­jen­tä­vä perä­ruis­ke kahdesti päivässä. Tavoitteena on, että vauva kakkaa ruis­kei­den avulla ainoas­taan ennalta mää­rät­tyi­nä aikoina. Tilanne saa­vu­te­taan yleensä 2 – 4 kuukauden ikään mennessä.

Mikä selittää tällaisen käytännön? Suuressa osassa maailmaa vaippojen käyttö ei ole mah­dol­lis­ta. Kertakäyttövaipat maksavat, eikä niitä ole aina saa­ta­vil­la. Kestovaippojen käyttö on mah­do­ton­ta, jos niitä ei pääse pesemään. Lisäksi sekä kult­tuu­ri­set arvot että työnjaon jär­jes­ty­mi­nen vai­kut­ta­vat siihen, mistä näkö­kul­mas­ta kysymystä lähes­ty­tään.

Beng-vauvat viettävät päivänsä kan­to­lii­nas­sa. Perheenäidit tekevät raskasta työtä pelloilla, ja vauvan mukana pitäminen on huonoksi sekä äidin selälle että työ­tah­dil­le. Vauvat ovatkin päivät nuorten tyttöjen hoivassa. Bengit pitävät ulosteita äärim­mäi­sen vas­ten­mie­li­si­nä, ja kan­ta­jan­sa selkään kakat päästävä vauva saa osakseen moraa­lis­ta pahek­sun­taa. Samalla äiti näyt­täy­tyy epä­on­nis­tu­nee­na kas­vat­ta­ja­na. Kukaan ei halua hoitaa vauvaa, joka saattaa ulostaa hänen päälleen. Jotta äidit saavat perheensä ruokittua, heidän on palattava mitä pikim­mi­ten syn­ny­tyk­sen jälkeen töihin, ja vauvojen ves­sat­ree­nin tilanne on rat­kais­ta­va mah­dol­li­sim­man nopeasti.

Eksoottiselta kuu­los­ta­va vauvojen perä­ruis­ke ei ole kult­tuu­ri­nen kurio­si­teet­ti. Se on ratkaisu ongelmaan, joka näyttää koskevan vain kakkaa, mutta liit­tyy­kin koko yhteisön toiminnan perus­pe­ri­aat­tei­siin.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Itsetyydytystä on luonnehdittu länsimaisen seksuaalikulttuurin pitkäkestoisimmaksi tabuksi, jota edes viime vuosikymmenten seksuaalinen vapautuminen ei ole kyennyt murtamaan. Vaikka itsetyydytys nykyään jo nähdäänkin osana seksuaaliterveyttä, harva puhuu siitä avoimesti – ainakaan ilman kiusaantuneita kuulijoita. Taustaa ja syitä tabun murtumattomuudelle voi etsiä itsetyydytyksen värikkäästä kulttuurihistoriasta.

Lapsen syntymässä on aina kyse yhteiskunnallisesti merkittävästä hetkestä, sillä perheet muodostavat yhteiskunnan perustan. Oli kyseessä suurperheen äiti tai vapaaehtoisesti lapseton, vaikuttaa lasten saaminen meidän kaikkien elämään joko suoraan tai välillisesti. Samalla synnytys itsessään on nykyisin pitkälle medikalisoitu tapahtuma, joka sijoittuu pääasiassa sairaalan seinien sisälle piiloon katseilta. Ulkopuolisella on siihen hyvin vähän kosketuspintaa ennen omakohtaista kokemusta. Lähdimme ottamaan selvää, miltä lastensaanti ja suomalainen synnytyskulttuuri näyttäytyvät ammattilaisen silmin. Elämän ensihetkistä kertomassa kätilö, doula ja antropologi Johanna Sarlio-Nieminen.