Arktiksen kuningas

Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jää­me­rel­lä (sijainti kartalla). Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vai­ku­tuk­ses­ta hieman leudompi kuin muilla yhtä poh­joi­sil­la alueilla.

Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä, noin 2100 henkeä, asuu hal­lin­nol­li­ses­sa kes­kuk­ses­sa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kau­pun­kia­su­tus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kan­sa­lai­suu­des­ta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on nor­ja­lai­sia. Seuraavaksi ylei­sim­piä kan­sal­li­suuk­sia edustavat ukrai­na­lai­set ja venä­läi­set. Väestörakenne on suh­teel­li­sen nuori. Suurimman ikäryhmän muo­dos­ta­vat noin 25 – 44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.

Huippuvuorilla ei ole alku­pe­räis­kan­so­ja tai -kult­tuu­rei­ta. Saariston löysi hol­lan­ti­lai­nen tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuo­si­sa­to­jen ajan Huippuvuorten ihmis­his­to­ri­aa kir­joit­ti­vat pää­asial­li­ses­ti nor­ja­lai­set ja venä­läi­set valaan­pyy­tä­jät, met­säs­tä­jät ja ansas­ta­jat. Ensimmäinen mer­kit­tä­vä hii­li­kai­vos perus­tet­tiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen raken­net­tu asu­tus­kes­kus Longyearbyen oli hii­li­kai­vos­kau­pun­ki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “nor­ma­li­soi­da” avoi­mem­mak­si ja tavan­omai­sem­mak­si yhtei­sök­si, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjäh­dys­mäi­ses­ti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kan­sain­vä­li­nen tie­teel­li­nen tutkimus muo­dos­ta­vat Huippuvuorten kes­kei­sim­mät toimialat.

Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viet­täi­si­vät koko elämänsä. Vakinaisella asuk­kaal­la tar­koi­te­taan hen­ki­löi­tä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua Huippuvuorilla pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jat­ku­vas­ti, ja kes­ki­mää­rin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja moni­kult­tuu­ris­ta, ja pai­kal­li­set puhu­vat­kin paljon yhteisön väliai­kai­suu­des­ta ja jopa kei­no­te­koi­suu­des­ta.

Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koris­ta­vat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin pai­kal­li­sen ihmi­syh­tei­sön arkeen. AntroBlogin toi­mit­ta­jat lähtivät Huippuvuorille sel­vit­tä­mään etno­gra­fi­sin ottein:

  • Millainen suhde pai­kal­li­sil­la on jää­kar­huun ja ympä­röi­vään arktiseen luontoon?
  • Millainen on jääkarhun sosio­kult­tuu­ri­nen merkitys Huippuvuorten ihmi­syh­tei­söl­le?

Lisätietoa projektin taus­tois­ta, tavoit­teis­ta ja toteu­tuk­ses­ta täällä.

Huippuvuorelaiset puhuvat paljon kunnioituksesta ja ihailusta jääkarhua kohtaan. Mikä tekee jääkarhusta niin keskeisen ja voimakkaita tunteita herättävän lajin?

Huippuvuorilla majail­les­sam­me näimme muutamaa viikkoa aiemmin kau­pun­gis­sa vie­rail­leen jääkarhun jäljet ran­ta­mu­das­sa. Kymmenet ihmiset olivat käyneet kat­so­mas­sa niitä ja kävelleet niiden vierellä. Kukaan ei ollut kui­ten­kaan astunut jääkarhun jälkien päälle. Ne olivat täysin kos­ke­mat­to­mat.

Jääkarhun äärim­mäi­nen kun­nioi­tus näkyy saa­ris­tos­sa monella tapaa. Jos jääkarhu joudutaan ampumaan itse­puo­lus­tuk­se­na, pyritään olemaan haas­kaa­mat­ta sen ruhoa. Kun ter­veys­vi­ran­omai­set ovat tar­kas­ta­neet lihan, luo­vu­te­taan se ainakin toisinaan pai­kal­li­sen ravin­to­lan tai päi­vä­ko­din tar­pei­siin. Lähistöllä ammutut jääkarhut monesti myös täytetään ja asetetaan esille jul­ki­sel­le paikalle, kyseisen karhun tarinan kera. Täytetty jääkarhu löytyy muun muassa len­to­ken­tän tuloau­las­ta, ruo­ka­kau­pas­ta, hotel­leis­ta, kuver­nöö­rin raken­nuk­ses­ta ja sai­raa­las­ta. Kaataja ei saa mitään osaa karhusta itselleen, aivan kuin ran­gais­tuk­se­na. Kuulimme myös, että pai­kal­li­ses­sa vuo­sit­tai­ses­sa hyvän­te­ke­väi­syys­huu­to­kau­pas­sa kaupataan usein yksi karhun talja, joka myydään aina kaikkein kor­keim­mal­la hinnalla.

jäljet mudassa

Jääkarhun kunnioitusta herättävät piirteet

Lajin erityinen asema ja kun­nioi­tus sitä kohtaan pohjautuu jääkarhun monien omi­nai­suuk­sien summaan. Yksi niistä on lajin ruo­ka­va­lio. Juliste Longyearbyenissä muis­tut­taa, että jääkarhu on ainoa nisäkäs maa­il­mas­sa, joka aktii­vi­ses­ti metsästää ihmisiä ruoaksi. Tästä aktii­vi­suu­des­ta voi olla montaa mieltä, mutta jääkarhu kykenee joka tapauk­ses­sa halu­tes­saan tappamaan ja syömään ihmisen. Näin käy erittäin harvoin. Ihmiskeho ei sisällä lähes lainkaan jääkarhun herkkua: rasvaa, josta sen pää­asial­li­nen ravinto, hylje, pitkälti koostuu.

piirroskarhu

Kaipa se on se viehätys ainoaan eläimeen, joka metsästää ihmisiä. Normaalisti me metsästetään kaikkea muuta. Tää eläin katsoo meitä ruokana.”

Ihmiset tappavat jää­kar­hu­ja paljon enemmän kuin jääkarhut ihmisiä. Hyökkäävä jääkarhu on usein nuori ja kokematon tai nälkää näkevä, mutta kult­tuu­ri­set ennak­ko­luu­lot teemaan liittyen ovat tiukkaan juur­tu­neet. Antropologi Michael Engelhardin mukaan epä­tie­teel­li­nen näkemys jää­kar­hus­ta ihmis­syö­jä­hir­viö­nä on edelleen voi­mis­saan, vaikka tiedämme lajista yhä enemmän. Kansainvälinen media antaa suh­teet­to­man paljon huomiota tapauk­sil­le, joissa jääkarhu on hyökännyt ihmisen kimppuun tai tappanut ihmisen. Engelhard huo­maut­taa, että ihmisiä kiin­nos­ta­vat aina enemmän tarinat luonnon ja ihmisen vas­tak­kai­na­set­te­lus­ta kuin ihmisistä luonnossa. Media rahastaa pelolla vil­lie­läi­men syömäksi jou­tu­mi­ses­ta. Myös Huippuvuorten asukkaat vai­kut­ti­vat hyvin tie­toi­sil­ta siitä, että jääkarhu voi valmistaa heistä aterian. 

Se, että me olemme ruokaa jol­le­kul­le muulle, tekee meistä alem­piar­voi­sem­pia ja heikompia kuin syöjämme. Tämä on har­vi­nai­nen asema ihmiselle, jolla on oman lajinsa ulko­puo­lel­la hyvin vähän, jos lainkaan, luon­tai­sia vihol­li­sia. Olemme nor­maa­lis­ti ravin­to­ket­jun huipulla. Emme kui­ten­kaan ole sitä kaik­kial­la, emmekä ole siellä aina yksin. Engelhard kir­joit­taa, että jääkarhun tapaisten suurten ja karis­maat­tis­ten lihan­syö­jien läsnäolo saa meidät tuntemaan elin­voi­maa ja valp­paut­ta. Tunnemme elävämme, ja joudumme häm­mäs­te­le­mään omaa luon­toam­me.

Eläinlajeilla ja fik­tii­vi­sil­lä hahmoilla, jotka saattavat syödä meidät, on usein erityinen paikka kult­tuu­reis­sa ja tari­nois­sa. Niitä pelätään, kun­nioi­te­taan, palvotaan tai ihaillaan. On tii­ke­rei­tä, vam­pyy­re­ja ja ihmis­susia. Se, että joku tai jokin voi popsia meidät suihinsa, asettaa kyseisen hahmon domi­noi­vaan asemaan. Valtaa ja kieh­to­vuut­ta liittyy myös jää­kar­huun, jonka valta-asemaa vah­vis­ta­nee enti­ses­tään kult­tuu­ri­nen mielikuva karhun kyvystä ajatella ja tehdä tietoisia päätöksiä. Jääkarhu ei raatele vais­ton­va­rai­ses­ti, vaan päättää tehdä niin.

Se on uniikki ja paikallinen. Kaunis ja vaarallinen. Näyttää mukavalta, mutta voi tappaa sut. Kontrasti hyvän ulkonäön ja vaarallisuuden välillä viehättää ihmisiä.”

Se on vaarallinen eläin. Mulla on täysi kunnioitus sitä kohtaan. Ihmiset kunnioittaa luontoa ja jääkarhu on arktiksen kuningas.”

previous arrow
next arrow
Slider

Huippuvuorilla ammutut jääkarhut täytetään ja asetetaan esille jul­ki­sil­le paikoille, kuten kirkkoon, kuver­nöö­rin toi­mis­toon, sai­raa­laan tai hotel­lei­hin.

Jääkarhun ylhäi­syy­teen liittyy myös eräs ulko­nä­kö­seik­ka. Harvinaisuuden lumoa vahvistaa lajin puhtautta ja eli­nym­pä­ris­töä sym­bo­loi­va turkin väri. Antropologi Christa N. Selnicikin mukaan värin merkitys voi lisätä eläimen mer­ki­tys­tä, ja valkoiset eläimet nähdään lähes aina parempina, vah­vem­pi­na ja yli­luon­nol­li­sem­pi­na kuin muun väriset. Myös Engelhard muis­tut­taa, että valkoiset eläimet ja albiinot ovat aina vie­hät­tä­neet ihmis­kun­taa. Valkoiset eläimet ovat eri kult­tuu­reis­sa olleet juma­luuk­sia, enteitä, suo­je­li­joi­ta tai oppaita tuon­puo­lei­ses­ta.

Mielikuva lumi­val­koi­ses­ta jää­kar­hus­ta on idea­li­soi­tu. Todellisuudessa aikuisen jääkarhun turkki on hieman kel­ler­tä­vä. Pennut syntyvät val­koi­si­na, mutta ikään­tyes­sä turkki tummenee ja muuttuu kahvin pint­tä­mien hampaiden väriseksi. Jääkarhu kuitenkin halutaan nähdä val­koi­se­na. Huippuvuorten pos­ti­kort­ti­va­li­koi­mas­sa on kymmeniä ellei satoja erilaisia jää­kar­hu­kort­te­ja. Silti bon­ga­sim­me vain yhden, jossa oli mukana verta; kuvassa oli jääkarhu syömässä par­ta­hyl­jet­tä. Irvistäviä, verisiä tai raa­te­le­via karhuja näki ajoittain myös näytillä olevissa luon­to­ku­vis­sa. Kuvat, joissa jääkarhu raatelee hyl­keen­poi­kas­ta, ovat ris­ti­rii­das­sa karhun puhtautta ja jaloutta koros­ta­vien ajatusten kanssa. Luontokuvaus sallii poik­keuk­sen, sillä se esittää villin luonnon aidoim­mil­laan.

Jääkarhun maagista asemaa vah­vis­ta­vat myös lajin ano­ma­li­set piirteet. Anomalialla tar­koi­te­taan eläintä tai muuta asiaa, jonka omi­nai­suu­det rikkovat normaalit luo­kit­te­lu­ka­te­go­riat. Jääkarhun lati­nan­kie­li­ni­nen nimi Ursus Maritimus tar­koit­taa meri­kar­hua. Laji elää niin maalla kuin meressä, ja yhdistää siten maa- ja merie­läi­met. Kenties juuri tästä syystä joidenkin alku­pe­räis­kan­so­jen kult­tuu­reis­sa karhu toimi välit­tä­jä­nä maan­pääl­li­sen ja tuon­puo­lei­sen välillä.

Jääkarhu etenee tai­ta­vas­ti missä tahansa maastossa. Se kiipeilee vai­kea­kul­kui­sil­la rinteillä, ui, sukeltaa, hyppii jää­lau­toil­la ja nukkuu keskellä lumi­myrs­kyä. Ihmiselle retkeily vaatii suuren määrän varus­tei­ta, ja sekä luonto että sää­olo­suh­teet vai­kut­ta­vat mah­dol­li­suuk­siim­me liikkua paikasta toiseen. Jääkarhu hallitsee täy­del­li­ses­ti sitä luon­no­nym­pä­ris­töä, jota Huippuvuorilla asuvat ihmiset ihan­noi­vat. Ihmisille äärim­mäi­set olo­suh­teet ovat karhulle nor­maa­le­ja ja suotuisia.

“Ainut keino päästä vii­kon­lop­pu­na itä­ran­ni­kol­le on moot­to­ri­kelk­ka tai sitten oma koi­ra­val­jak­ko. Vene on kesäisin ainut keino päästä tästä kau­pun­gis­ta ulos, ellei sitten kävele omin jaloin.”

lumiajoneuvo

Kuvaillessaan jääkarhun asemaa Huippuvuorilla pai­kal­li­set osoit­ti­vat usein sor­mel­laan ylöspäin. Niin Huippuvuorilla kuin muu­al­la­kin maa­il­mas­sa jää­kar­huun liitetään ylhäisiä tit­te­lei­tä, kuten arktiksen kuningas. Engelhard summaa, että jääkarhua on kutsuttu aikojen saatossa yleisesti mm. kunin­kaal­li­sek­si hal­lit­si­jak­si, pohjoisen monar­kik­si ja arktiksen lordiksi. Hänen mukaansa nimi­tyk­set tun­nus­ta­vat karhun aseman ravin­to­ket­jun huipulla ja kertovat sen jalou­des­ta, oma­nar­von­tun­nos­ta, sta­tuk­ses­ta ja tap­pa­vas­ta voimasta. Samoja omi­nai­suuk­sia on perin­tei­ses­ti liitetty kunin­kaal­li­siin. Antaessaan tit­te­lei­tä jää­kar­hul­le ihmiset hei­jas­ta­vat omia yhteis­kun­ta­hie­rar­kioi­taan luontoon.

“Täällä ei ole paljoa eläimiä. Karhu on jotain erityistä; se on majes­teet­ti­nen, se on kuningas, se on ravin­to­ket­jun huippu. Kun sä näet sen, se on erityinen hetki. Se on erityinen eläin ja sä huomaat sen kun näet sen.”

Huippuvuorten jääkarhukulttuurin globaali luonne

Jääkarhuja esiintyy viiden valtion alueella: Tanskan (Grönlanti), Norjan (Huippuvuoret), Venäjän, USA:n ja Kanadan. Huippuvuoret on näistä alueista ainoa, jossa ei ole ollut alku­pe­räis­kan­so­ja kult­tuu­rei­neen. Tämän vuoksi Huippuvuorten jää­kar­hu­kult­tuu­ri eroaa aika lailla lajin muiden esiin­ty­mi­sa­luei­den kar­hu­kult­tuu­reis­ta. Jääkarhuista ker­rot­ta­vat tarinat ovat enemmän tai vähemmän tosi­ta­ri­noi­ta tai tiedettä, eivät kan­san­pe­rin­tees­tä kumpuavia myyttejä. Koska ei ole alku­pe­räis­kult­tuu­rei­ta, ei ole myöskään niihin pohjaavaa kuvastoa karhuista — eikä sen kuvaston pohjalta val­mis­tet­tu­ja tuotteita. Monet pai­kal­li­set ilmai­si­vat asian totea­mal­la, että “täällä kaikki on kei­no­te­kois­ta”. Ainoa perin­tei­nen ja pai­kal­li­nen osa Huippuvuorten jää­kar­hu­kult­tuu­ria ovat historian huvi­met­säs­tys­kult­tuu­ris­ta peräisin olevat asenteet, joita ihmiset edelleen seuraavat — vaikka aseet ovatkin vaih­tu­neet kame­roi­hin.

Alkuperäiskulttuurin läsnäolo tai puute heijastuu esi­mer­kik­si jääkarhun kut­su­ma­ni­miin. Suomessa rus­kea­kar­hul­la on satoja eri kut­su­ma­ni­miä Metsänpekosta Kusiaistennuolijaan.

Kanadan netsilik-inui­teil­la on oma sana esi­mer­kik­si aikui­sel­le uros­kar­hul­le (anguraq), aikui­sel­le naaralle ilman jäl­ke­läi­siä (tattaq), ja lähes emonsa kokoi­sel­le poi­ka­sel­le (namiaq). Jopa eri­lai­sil­le pesille löytyy omat termit. Siperian chukc­heil­la on pari­sen­kym­men­tä jää­kar­hu­ka­te­go­ri­aa, kuten “aikuinen uros jolla erityisen valkoiset hampaat”.

Huippuvuorilta puuttuu vastaava kie­lel­li­nen kult­tuu­ri­pe­rin­tö. Ihmiset käyttävät jää­kar­hus­ta useim­mi­ten termiä bjørn eli karhu. Sana isbjørn (jääkarhu) on tarpeeton, sillä alueella ei elä muita kar­hu­la­je­ja. Lempinimiäkin löytyy. Niistä ylei­sim­mäl­tä vaikutti bamse, joka tar­koit­taa nallea tai ted­dy­kar­hua. Bamse on tuon­ti­tuo­te Norjan man­te­reel­ta, jossa sitä sovel­le­taan rus­kea­kar­hui­hin, eikä sanan tausta liity mitenkään jää­kar­huun. Jääkarhuun viitataan usein myös tit­te­lil­lä kuningas tai arktiksen kuningas. Tämäkään titu­lee­raus ei kumpua yksi­no­maan Huippuvuorilta, vaan sen juuret ovat glo­baa­lis­sa jää­kar­hu­dis­kurs­sis­sa ja arktisen alueen tut­ki­muk­sen his­to­rias­sa.

Kulttuuriperinnön puut­tu­mi­nen näkyy myös siinä, miten monet perus­te­li­vat suh­tau­tu­mis­taan lajiin ratio­naa­li­ses­ti sen omi­nais­piir­tei­den, käytöksen ja laji­tyy­pil­li­sen luonteen kautta. Paikalliset ovat tietoisia siitä, että laji on paljon vaa­ral­li­sem­pi kuin Norjan man­te­reel­la ja Suomessa esiintyvä rus­kea­kar­hu, joka on pelokas eikä halua ihmis­kon­tak­tia. Jääkarhulta ei ole täysin turvassa mökis­sä­kään, sillä niin halu­tes­saan se tulee oven tai ikkunan läpi. Se tekee mitä haluaa, ja joskus se saattaa haluta popsia ihmisen.

Suomessa ja Huippuvuorilla karhua pelätään eri syistä. Huippuvuorilla tie­dos­te­taan lajin luonne, joka aiheuttaa vaaran ihmiselle. Eläimen käytös määrittää näiltä osin ihmisen ja jääkarhun välisen suhteen. Suomessa kar­hu­pel­ko ja kun­nioi­tus taasen pohjaavat pitkälti kan­san­pe­rin­tee­seen ja usko­muk­siin.

Sehän (ruskeakarhu) ei oo mitään verrattuna tähän nalleen. Tämä nalle ei välitä mistään mitään, jos se tulee sille päälle niin se popsii sut naamaan. Ruskeakarhu on pelokas otus verrattuna näihin.”

Se tulee eläimen luon­tees­ta, rus­kea­kar­hu lähtee, se ei halua ihmis­kon­tak­tia. Suhtautuminen on ihan eri, ei Suomen mettään tarvi mennä kiväärin kanssa. Kun tiedetään, että se jääkarhu on erilainen luon­teel­taan, ute­li­aam­pi. Se on niin eri luon­toi­nen se eläin.”

Ihmisasutus saa­ris­tos­sa on aina ollut luon­teel­taan väliai­kais­ta ja vaihtuvaa. Kukaan ei ole pai­kal­li­nen, vaan kaikki ovat muut­ta­neet väliai­kai­ses­ti Huippuvuorille asumaan. Tämän vuoksi ihmisillä ei ole ennalta määrättyä pai­kal­lis­ta, perin­teis­tä näkemystä jää­kar­hus­ta. Suomessa rus­kea­kar­hu on hahmo, jonka omi­nai­suuk­sis­ta tulemme tie­toi­sek­si jo varhain. Huippuvuorelaisten suhde jää­kar­huun ei kui­ten­kaan muodostu tyhjältä pöydältä. Saaristoon saapuvat kantavat mukanaan omaan kult­tuu­riin­sa ja glo­baa­liin kult­tuu­riin pohjaavia mer­ki­tyk­siä ja näke­myk­siä jää­kar­hus­ta.

Huippuvuorten nykyinen jää­kar­hu­kult­tuu­ri ja pai­kal­lis­ten suhde jää­kar­hui­hin pohjautuu huvi­met­säs­tyk­sen his­to­ri­aan, 1920-luvulta alkaen vähi­tel­len kehit­ty­nee­seen turis­mi­bis­nek­seen sekä tie­teel­li­sen ajat­te­luun ja glo­baa­liin luon­non­suo­je­lu­kes­kus­te­luun, jossa jääkarhu nousi valaiden kor­vaa­jak­si pari vuo­si­kym­men­tä sitten. Ihmisten ja jää­kar­hu­jen suhteessa ilmenee vahvasti myös manner-nor­ja­lai­suus. Mantereella asuvien nor­ja­lais­ten suhde luontoon pohjautuu paljolti rai­ti­sil­mae­lä­män (fri­lufts­liv) käsit­tee­seen. Saariston hal­lin­nol­li­nen keskus Longyerbyen on nor­ja­lais­ten pyö­rit­tä­mä kaupunki, ja sen kuver­nöö­rin asettamat lait ja säädökset luontoa kohtaan ovat hyvin saman­lai­sia kuin rai­ti­sil­mae­lä­mäs­tä tutut epä­vi­ral­li­set käyt­täy­ty­mis­sään­nöt.

Läpi historian jääkarhu on ollut suosituin arktisen alueen, sen luonnon ja vaarojen symboli. Lajiin liittyvää mys­tiik­kaa ja mie­len­kiin­toa on voi­mis­ta­nut valkoinen väri, karhun har­vi­nai­suus ja elo syr­jäi­sil­lä seuduilla, jotka pysyivät pitkään ihmisiltä tun­te­mat­to­mi­na. 1980-luvulla luon­non­suo­je­lu­jär­jes­töt tekivät jää­kar­hus­ta ympä­ris­tön rap­peu­tu­mi­sen ja toivon symbolin. Viime aikoina ilmas­ton­muu­tos on tuonut mukanaan yhä enemmän nostetta jääkarhun mer­ki­tyk­sel­li­syy­teen. Laji on myös ilmas­ton­muu­tos­ta ja sen vaaroja edustava hahmo.

Engelhardin mukaan viime vuo­si­kym­me­nen aikana jääkarhu on muuttunut voiman, itse­näi­syy­den ja äärim­mäi­sis­sä olo­suh­teis­sa sel­viy­ty­mi­sen ikonista haurauden, haa­voit­tu­vuu­den ja ympä­ris­tön kriisin keu­la­ku­vak­si. Norjalaisten luon­toa­sen­tei­den ohella tämä globaali tarina vaikuttaa suu­rim­mal­ta ihmisen ja jää­kar­hu­jen suhteen mää­rit­tä­jäl­tä Huippuvuorilla.

Luonto ja jääkarhu Huippuvuorten ihmiskirjon yhdistäjinä

Jääkarhun kun­nioi­tus­ta herät­tä­vät omi­nai­suu­det ja globaalin jää­kar­hu­kult­tuu­rin läsnäolo ovat tärkeitä ele­ment­te­jä ihmisten ja jää­kar­hu­jen välisessä suhteessa, mutta ne eivät yksistään riitä selit­tä­mään lajin vaalittua ja rakas­tet­tua asemaa Huippuvuorten yhteis­kun­nas­sa. Jääkarhun kes­kei­syys vaikuttaa poh­jau­tu­van myös pai­kal­li­sen ihmi­syh­tei­sön omi­nais­piir­tei­siin; moni­kult­tuu­ri­suu­teen, liik­ku­vuu­teen ja tie­tyn­lai­seen luon­to­suh­tee­seen.

previous arrow
next arrow
Slider

Kaikissa julkisissa rakennuksissa on täytetty karhu. Outoa, että kirkossakin on vaarallinen eläin. Se on täällä (kirkossa), koska se on osa Longyearbyeniä ja Svalbardia. Me ollaan ylpeitä siitä — se on kaunis ja mystinen eläin.”

Ihmiset jotka tulee tänne kunnioittaa luontoa.”

Saariston imagoa hal­lit­se­va mielikuva pai­kal­li­sen luonnon aitou­des­ta heijastuu myös Huippuvuorten ihmi­syh­tei­sön koos­tu­muk­seen ja kult­tuu­riin. Huippuvuoret vetää puoleensa lähes yksi­no­maan väkeä, joiden elämässä luonnolla on tärkeä rooli. Tämä piirre näkyy ja kuuluu monin tavoin. Paikalliset valo­ku­vaa­vat paljon ympä­ris­töään, ja heidän Instagram-tilinsä täyttyvät rak­kau­den­täy­tei­sis­tä luon­to­ku­vis­ta. Facebookista löytyy paikallisryhmä, jossa jaetaan lähes päi­vit­täin luon­to­ha­vain­to­ja. Siellä täällä jul­ki­sis­sa ja asuin­ra­ken­nuk­sis­sa näkyy lintujen, kasvien ja valaiden tun­nis­tus­ta hel­pot­ta­via julis­tei­ta. Monet ovat innok­kai­ta huo­leh­ti­maan luonnosta, ja esi­mer­kik­si vapaa­eh­toi­set rantojen sii­vous­ta­pah­tu­mat ovat suo­sit­tu­ja. Luonto näkyy myös ihmisten vaa­te­tuk­ses­sa; urhei­lul­li­set, ulkoil­ma­työ­hön ja ret­kei­lyyn sopivat vaatteet hal­lit­se­vat katukuvaa.

Huippuvuorten luontoa rakastava väestö ei kui­ten­kaan ole kotoisin Huippuvuorilta. Saaristossa majailee noin 50:tä eri kan­sa­lai­suut­ta edustava, kirjava joukko ihmisiä. Vakinaisella asuk­kaal­la tar­koi­te­taan henkilöä, joka on asunut tai aikoo asua Huippuvuorilla pitempään kuin kuusi kuukautta. Keskimäärin Huippuvuorilla asutaan 6 – 7 vuotta.

Tätä alati vaihtuvaa ja moni­kult­tuu­ri­ses­ta yhteisöä yhdistää rakkaus luontoon ja usko sen kos­ke­mat­to­muu­teen. Luonto on tekijä, joka pysyy samana ihmisten tullessa ja mennessä. Sen olemus on vahvempi ja pysyvämpi kuin kult­tuu­ri­set elementit, jotka vai­kut­ta­vat haa­voit­tu­vil­ta ja väliai­kai­sil­ta. Etenkin suojeleva asenne jää­kar­hu­ja kohtaan sitoo pai­kal­li­sia toisiinsa. Jääkarhu on Huippuvuorten symboli, jonka puo­lus­ta­mi­nen on voi­mak­kai­ta tunteita herättävä sydä­me­na­sia pai­kal­li­sil­le. Sosiologi Adrian Franklin esittää, että kun eläinlaji val­jas­te­taan täl­lai­seen sym­bo­li­seen ja edus­tuk­sel­li­seen asemaan, jokainen posi­tii­vi­nen teko sitä kohtaan tukee ja rakentaa sen edustamaa kan­sa­kun­taa tai yhteisöä.

graffitikarhu

Eräs tapaa­mis­tam­me pai­kal­li­sis­ta pohti, miksi koiria ei ole nostettu eri­tyi­seen asemaan pai­kal­li­syh­tei­sös­sä. Huippuvuorilla kun on val­ta­vas­ti etenkin val­jak­ko­koi­ria, ja ne ovat paljon näkyvämpi ja kon­kreet­ti­sem­pi osa pai­kal­lis­ten elämää kuin jääkarhut. Tästä huo­li­mat­ta vain jääkarhun asema on ikoninen. Vastaus kysy­myk­seen piilee toden­nä­köi­ses­ti siinä, ettei koira voi kotie­läi­me­nä edustaa villiä luontoa, jota pai­kal­li­nen ihmi­syh­tei­sö tuntuu lähes palvovan.

Engelhard kuvailee filosofii Ludwig Feuerbachiin nojaten, että ihmisten käsitys jumalasta on kuvit­teel­li­seen olentoon liitetty projektio idea­li­soi­duis­ta ihmisten omi­nai­suuk­sis­ta. Hänen mukaansa sama pätee mie­li­ku­vaan jää­kar­hus­ta. Siitä raken­ne­taan ulkoinen, moraa­li­nen tie­toi­suus, suojeleva isoveli, hoivaava äiti, voimakas kumppani tai vaikkapa tiukka isähahmo. Maailmassa, jossa on paljon välin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä, ihmiset kaipaavat lohtua ja tyyn­nyt­te­lyä kor­keam­mil­ta voimilta, Engelhard pohtii. Hänen mie­les­tään jääkarhu on tähän rooliin juuri sopiva. 

Huippuvuorilla jääkarhu vaikuttaa voi­mak­kaas­ti pai­kal­li­suu­den raken­tu­mi­seen ja ihmisten iden­ti­teet­tei­hin. Ihminen puo­les­taan vaikuttaa jääkarhun iden­ti­teet­tiin ker­to­mal­la lajista sellaista tarinaa, joka sopii ihmisen kult­tuu­ri­siin tar­koi­tus­pe­riin. Alkuperäiskulttuurien lois­taes­sa pois­sao­lol­laan Huippuvuorten moni­kult­tuu­ri­ses­sa ja “kei­no­te­koi­ses­sa” ihmi­syh­tei­sös­sä, pai­kal­li­set tar­vit­se­vat yhteisen nimit­tä­jän, joka löytyy ihmisten suhteesta luontoon sekä luonnon huipulla tal­lus­te­le­vas­ta karis­maat­ti­ses­ta villien kunin­kaas­ta, jää­kar­hus­ta. 



Tämä artikkeli on viimeinen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena jul­kais­ta­vaa nelio­sais­ta repor­taa­sia, joka käsit­te­lee ihmisten ja jää­kar­hu­jen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taus­tois­ta, tavoit­teis­ta ja toteu­tuk­ses­ta löytyy täältä.

Osa 1: Maailman aidoim­mas­sa luonnossa

Osa 2: Ihminen osana jääkarhua

Osa 3: Jääkarhu osana ihmistä

  • Verkkotaitto: Nelly Staff /​Suvi Jaakkola
  • Valokuvat: Gennady Kurushin ja Suvi Jaakkola

Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and mascu­li­ni­ties, 1827 – 1914.

Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.

Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.

Cassidy R. 2007. Where the wild things are.

Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domes­tica­tion, pas­to­ra­lism and predation.

Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.

Douglas, M. 1966. Purity and Danger.

Ducos, P. 1989. Defining domes­tica­tion: A cla­ri­fica­tion.

Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.

Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus ant­ro­po­lo­gi­aan.

Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.

Guha, R. 1997. The aut­ho­ri­ta­rian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife con­ser­va­tion in the Third World.

Ingold, T. 1980. Hunters, pas­to­ra­lists, and ranchers: Reindeer economies and their trans­for­ma­tions.

Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.

Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.

Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal rela­tions­hips.

Schweitzer, P. 2017. Polar anth­ro­po­lo­gy, or why we need to study more than humans in order to unders­tand people.

Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.

Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domes­tica­tion and the taming of the wild.

Tilasto: Population of Svalbard 2018.

Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.

Kirjoittajat

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.


Valokuva- ja videomateriaalien tallennuksesta ja jälkituotannosta sekä visuaalisista elementeistä hankkeessa vastasi ammattivalokuvaaja ja graafinen suunnittelija Gennady Kurushin (https://gkurushin.com/) AntroBlogi-verkkojulkaisun toimituksesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ilmastonmuutos on luonnontieteellinen tosiasia. Se on elämäntapojemme ja kulttuuristen valintojemme tuote, jonka vaikutukset myös muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja kulttuuria. Lisäksi tapamme käsitteellistää ilmastonmuutosta ja etsiä ratkaisuja ilmaston lämpenemiseen ovat kulttuurisesti jäsentyneitä.

Kun palaa vanhaan kotikaupunkiinsa vuosien jälkeen, voi tietyssä kadunkulmassa mieleen juolahtaa unohduksissa olleita asioita. Jos kulkee tuttua reittiä ympäristöään havainnoiden, uudet ja vanhat aistimukset sekoittuvat osaksi samaa maisemaa. Muisti on jännittävällä tavalla kietoutunut aineelliseen ympäristöön. Näitä aiheita tutkii SENSOTRA-hanke.