Taustainfo: Huippuvuoret yhteiskuntana ja projektin tavoitteet
Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saaristo Pohjoisella jäämerellä (sijainti kartalla). Alueen ilmasto on arktinen, mutta Golf-virran vaikutuksesta hieman leudompi kuin muilla yhtä pohjoisilla alueilla.
Huippuvuorilla asuu noin 2600 ihmistä. Valtaosa heistä, noin 2100 henkeä, asuu hallinnollisessa keskuksessa Longyearbyenissä, joka on maailman pohjoisin kaupunkiasutus. Väestö koostuu tällä hetkellä noin 50:stä eri kansalaisuudesta. Valtaosa heistä, noin 70 %, on norjalaisia. Seuraavaksi yleisimpiä kansallisuuksia edustavat ukrainalaiset ja venäläiset. Väestörakenne on suhteellisen nuori. Suurimman ikäryhmän muodostavat noin 25–44-vuotiaat, ja yli 70-vuotiaita ei ole juuri lainkaan.
Huippuvuorilla ei ole alkuperäiskansoja tai -kulttuureita. Saariston löysi hollantilainen tutkimusmatkailija Willem Barentsz vuonna 1596. Seuraavien vuosisatojen ajan Huippuvuorten ihmishistoriaa kirjoittivat pääasiallisesti norjalaiset ja venäläiset valaanpyytäjät, metsästäjät ja ansastajat. Ensimmäinen merkittävä hiilikaivos perustettiin Huippuvuorille vuonna 1906. Sen oheen rakennettu asutuskeskus Longyearbyen oli hiilikaivoskaupunki aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1990 Longyearbyeniä alettiin “normalisoida” avoimemmaksi ja tavanomaisemmaksi yhteisöksi, ja etenkin matkailu alkoi yleistyä räjähdysmäisesti. Tänä päivänä kaivosala on lähes kuollut, ja turismi sekä kansainvälinen tieteellinen tutkimus muodostavat Huippuvuorten keskeisimmät toimialat.
Huippuvuoret ei ole paikka, jossa ihmiset viettäisivät koko elämänsä. Vakinaisella asukkaalla tarkoitetaan henkilöitä, jotka ovat asuneet tai aikovat asua Huippuvuorilla pidempään kuin kuusi kuukautta. Käytännössä väkeä tulee ja menee jatkuvasti, ja keskimäärin Huippuvuorilla asutaan noin kuusi vuotta. Väestö on hyvin vaihtuvaa ja monikulttuurista, ja paikalliset puhuvatkin paljon yhteisön väliaikaisuudesta ja jopa keinotekoisuudesta.
Ihmisten lisäksi Huippuvuoria asuttaa arviolta noin 3000 jääkarhun kanta. Jääkarhu on saariston symboli, jonka kuvat koristavat lähes kaikkea Huippuvuoriin liittyvää. Lajin läsnäolo luonnossa kietoutuu monin tavoin paikallisen ihmisyhteisön arkeen. AntroBlogin toimittajat lähtivät Huippuvuorille selvittämään etnografisin ottein:
- Millainen suhde paikallisilla on jääkarhuun ja ympäröivään arktiseen luontoon?
- Millainen on jääkarhun sosiokulttuurinen merkitys Huippuvuorten ihmisyhteisölle?
Lisätietoa projektin taustoista, tavoitteista ja toteutuksesta täällä.
Huippuvuorelaiset puhuvat paljon kunnioituksesta ja ihailusta jääkarhua kohtaan. Mikä tekee jääkarhusta niin keskeisen ja voimakkaita tunteita herättävän lajin?
Huippuvuorilla majaillessamme näimme muutamaa viikkoa aiemmin kaupungissa vierailleen jääkarhun jäljet rantamudassa. Kymmenet ihmiset olivat käyneet katsomassa niitä ja kävelleet niiden vierellä. Kukaan ei ollut kuitenkaan astunut jääkarhun jälkien päälle. Ne olivat täysin koskemattomat.
Jääkarhun äärimmäinen kunnioitus näkyy saaristossa monella tapaa. Jos jääkarhu joudutaan ampumaan itsepuolustuksena, pyritään olemaan haaskaamatta sen ruhoa. Kun terveysviranomaiset ovat tarkastaneet lihan, luovutetaan se ainakin toisinaan paikallisen ravintolan tai päiväkodin tarpeisiin. Lähistöllä ammutut jääkarhut monesti myös täytetään ja asetetaan esille julkiselle paikalle, kyseisen karhun tarinan kera. Täytetty jääkarhu löytyy muun muassa lentokentän tuloaulasta, ruokakaupasta, hotelleista, kuvernöörin rakennuksesta ja sairaalasta. Kaataja ei saa mitään osaa karhusta itselleen, aivan kuin rangaistuksena. Kuulimme myös, että paikallisessa vuosittaisessa hyväntekeväisyyshuutokaupassa kaupataan usein yksi karhun talja, joka myydään aina kaikkein korkeimmalla hinnalla.
Jääkarhun kunnioitusta herättävät piirteet
Lajin erityinen asema ja kunnioitus sitä kohtaan pohjautuu jääkarhun monien ominaisuuksien summaan. Yksi niistä on lajin ruokavalio. Juliste Longyearbyenissä muistuttaa, että jääkarhu on ainoa nisäkäs maailmassa, joka aktiivisesti metsästää ihmisiä ruoaksi. Tästä aktiivisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta jääkarhu kykenee joka tapauksessa halutessaan tappamaan ja syömään ihmisen. Näin käy erittäin harvoin. Ihmiskeho ei sisällä lähes lainkaan jääkarhun herkkua: rasvaa, josta sen pääasiallinen ravinto, hylje, pitkälti koostuu.
“Kaipa se on se viehätys ainoaan eläimeen, joka metsästää ihmisiä. Normaalisti me metsästetään kaikkea muuta. Tää eläin katsoo meitä ruokana.”
Ihmiset tappavat jääkarhuja paljon enemmän kuin jääkarhut ihmisiä. Hyökkäävä jääkarhu on usein nuori ja kokematon tai nälkää näkevä, mutta kulttuuriset ennakkoluulot teemaan liittyen ovat tiukkaan juurtuneet. Antropologi Michael Engelhardin mukaan epätieteellinen näkemys jääkarhusta ihmissyöjähirviönä on edelleen voimissaan, vaikka tiedämme lajista yhä enemmän. Kansainvälinen media antaa suhteettoman paljon huomiota tapauksille, joissa jääkarhu on hyökännyt ihmisen kimppuun tai tappanut ihmisen. Engelhard huomauttaa, että ihmisiä kiinnostavat aina enemmän tarinat luonnon ja ihmisen vastakkainasettelusta kuin ihmisistä luonnossa. Media rahastaa pelolla villieläimen syömäksi joutumisesta. Myös Huippuvuorten asukkaat vaikuttivat hyvin tietoisilta siitä, että jääkarhu voi valmistaa heistä aterian.
Se, että me olemme ruokaa jollekulle muulle, tekee meistä alempiarvoisempia ja heikompia kuin syöjämme. Tämä on harvinainen asema ihmiselle, jolla on oman lajinsa ulkopuolella hyvin vähän, jos lainkaan, luontaisia vihollisia. Olemme normaalisti ravintoketjun huipulla. Emme kuitenkaan ole sitä kaikkialla, emmekä ole siellä aina yksin. Engelhard kirjoittaa, että jääkarhun tapaisten suurten ja karismaattisten lihansyöjien läsnäolo saa meidät tuntemaan elinvoimaa ja valppautta. Tunnemme elävämme, ja joudumme hämmästelemään omaa luontoamme.
Eläinlajeilla ja fiktiivisillä hahmoilla, jotka saattavat syödä meidät, on usein erityinen paikka kulttuureissa ja tarinoissa. Niitä pelätään, kunnioitetaan, palvotaan tai ihaillaan. On tiikereitä, vampyyreja ja ihmissusia. Se, että joku tai jokin voi popsia meidät suihinsa, asettaa kyseisen hahmon dominoivaan asemaan. Valtaa ja kiehtovuutta liittyy myös jääkarhuun, jonka valta-asemaa vahvistanee entisestään kulttuurinen mielikuva karhun kyvystä ajatella ja tehdä tietoisia päätöksiä. Jääkarhu ei raatele vaistonvaraisesti, vaan päättää tehdä niin.
“Se on uniikki ja paikallinen. Kaunis ja vaarallinen. Näyttää mukavalta, mutta voi tappaa sut. Kontrasti hyvän ulkonäön ja vaarallisuuden välillä viehättää ihmisiä.”
“Se on vaarallinen eläin. Mulla on täysi kunnioitus sitä kohtaan. Ihmiset kunnioittaa luontoa ja jääkarhu on arktiksen kuningas.”
Huippuvuorilla ammutut jääkarhut täytetään ja asetetaan esille julkisille paikoille, kuten kirkkoon, kuvernöörin toimistoon, sairaalaan tai hotelleihin.Jääkarhun ylhäisyyteen liittyy myös eräs ulkonäköseikka. Harvinaisuuden lumoa vahvistaa lajin puhtautta ja elinympäristöä symboloiva turkin väri. Antropologi Christa N. Selnicikin mukaan värin merkitys voi lisätä eläimen merkitystä, ja valkoiset eläimet nähdään lähes aina parempina, vahvempina ja yliluonnollisempina kuin muun väriset. Myös Engelhard muistuttaa, että valkoiset eläimet ja albiinot ovat aina viehättäneet ihmiskuntaa. Valkoiset eläimet ovat eri kulttuureissa olleet jumaluuksia, enteitä, suojelijoita tai oppaita tuonpuoleisesta.
Mielikuva lumivalkoisesta jääkarhusta on idealisoitu. Todellisuudessa aikuisen jääkarhun turkki on hieman kellertävä. Pennut syntyvät valkoisina, mutta ikääntyessä turkki tummenee ja muuttuu kahvin pinttämien hampaiden väriseksi. Jääkarhu kuitenkin halutaan nähdä valkoisena. Huippuvuorten postikorttivalikoimassa on kymmeniä ellei satoja erilaisia jääkarhukortteja. Silti bongasimme vain yhden, jossa oli mukana verta; kuvassa oli jääkarhu syömässä partahyljettä. Irvistäviä, verisiä tai raatelevia karhuja näki ajoittain myös näytillä olevissa luontokuvissa. Kuvat, joissa jääkarhu raatelee hylkeenpoikasta, ovat ristiriidassa karhun puhtautta ja jaloutta korostavien ajatusten kanssa. Luontokuvaus sallii poikkeuksen, sillä se esittää villin luonnon aidoimmillaan.
Jääkarhun maagista asemaa vahvistavat myös lajin anomaliset piirteet. Anomalialla tarkoitetaan eläintä tai muuta asiaa, jonka ominaisuudet rikkovat normaalit luokittelukategoriat. Jääkarhun latinankielininen nimi Ursus Maritimus tarkoittaa merikarhua. Laji elää niin maalla kuin meressä, ja yhdistää siten maa- ja merieläimet. Kenties juuri tästä syystä joidenkin alkuperäiskansojen kulttuureissa karhu toimi välittäjänä maanpäällisen ja tuonpuoleisen välillä.
Jääkarhu etenee taitavasti missä tahansa maastossa. Se kiipeilee vaikeakulkuisilla rinteillä, ui, sukeltaa, hyppii jäälautoilla ja nukkuu keskellä lumimyrskyä. Ihmiselle retkeily vaatii suuren määrän varusteita, ja sekä luonto että sääolosuhteet vaikuttavat mahdollisuuksiimme liikkua paikasta toiseen. Jääkarhu hallitsee täydellisesti sitä luonnonympäristöä, jota Huippuvuorilla asuvat ihmiset ihannoivat. Ihmisille äärimmäiset olosuhteet ovat karhulle normaaleja ja suotuisia.
“Ainut keino päästä viikonloppuna itärannikolle on moottorikelkka tai sitten oma koiravaljakko. Vene on kesäisin ainut keino päästä tästä kaupungista ulos, ellei sitten kävele omin jaloin.”
Kuvaillessaan jääkarhun asemaa Huippuvuorilla paikalliset osoittivat usein sormellaan ylöspäin. Niin Huippuvuorilla kuin muuallakin maailmassa jääkarhuun liitetään ylhäisiä titteleitä, kuten arktiksen kuningas. Engelhard summaa, että jääkarhua on kutsuttu aikojen saatossa yleisesti mm. kuninkaalliseksi hallitsijaksi, pohjoisen monarkiksi ja arktiksen lordiksi. Hänen mukaansa nimitykset tunnustavat karhun aseman ravintoketjun huipulla ja kertovat sen jaloudesta, omanarvontunnosta, statuksesta ja tappavasta voimasta. Samoja ominaisuuksia on perinteisesti liitetty kuninkaallisiin. Antaessaan titteleitä jääkarhulle ihmiset heijastavat omia yhteiskuntahierarkioitaan luontoon.
“Täällä ei ole paljoa eläimiä. Karhu on jotain erityistä; se on majesteettinen, se on kuningas, se on ravintoketjun huippu. Kun sä näet sen, se on erityinen hetki. Se on erityinen eläin ja sä huomaat sen kun näet sen.”
Huippuvuorten jääkarhukulttuurin globaali luonne
Jääkarhuja esiintyy viiden valtion alueella: Tanskan (Grönlanti), Norjan (Huippuvuoret), Venäjän, USA:n ja Kanadan. Huippuvuoret on näistä alueista ainoa, jossa ei ole ollut alkuperäiskansoja kulttuureineen. Tämän vuoksi Huippuvuorten jääkarhukulttuuri eroaa aika lailla lajin muiden esiintymisalueiden karhukulttuureista. Jääkarhuista kerrottavat tarinat ovat enemmän tai vähemmän tositarinoita tai tiedettä, eivät kansanperinteestä kumpuavia myyttejä. Koska ei ole alkuperäiskulttuureita, ei ole myöskään niihin pohjaavaa kuvastoa karhuista – eikä sen kuvaston pohjalta valmistettuja tuotteita. Monet paikalliset ilmaisivat asian toteamalla, että “täällä kaikki on keinotekoista”. Ainoa perinteinen ja paikallinen osa Huippuvuorten jääkarhukulttuuria ovat historian huvimetsästyskulttuurista peräisin olevat asenteet, joita ihmiset edelleen seuraavat – vaikka aseet ovatkin vaihtuneet kameroihin.Alkuperäiskulttuurin läsnäolo tai puute heijastuu esimerkiksi jääkarhun kutsumanimiin. Suomessa ruskeakarhulla on satoja eri kutsumanimiä Metsänpekosta Kusiaistennuolijaan.
Kanadan netsilik-inuiteilla on oma sana esimerkiksi aikuiselle uroskarhulle (anguraq), aikuiselle naaralle ilman jälkeläisiä (tattaq), ja lähes emonsa kokoiselle poikaselle (namiaq). Jopa erilaisille pesille löytyy omat termit. Siperian chukcheilla on parisenkymmentä jääkarhukategoriaa, kuten “aikuinen uros jolla erityisen valkoiset hampaat”.
Huippuvuorilta puuttuu vastaava kielellinen kulttuuriperintö. Ihmiset käyttävät jääkarhusta useimmiten termiä bjørn eli karhu. Sana isbjørn (jääkarhu) on tarpeeton, sillä alueella ei elä muita karhulajeja. Lempinimiäkin löytyy. Niistä yleisimmältä vaikutti bamse, joka tarkoittaa nallea tai teddykarhua. Bamse on tuontituote Norjan mantereelta, jossa sitä sovelletaan ruskeakarhuihin, eikä sanan tausta liity mitenkään jääkarhuun. Jääkarhuun viitataan usein myös tittelillä kuningas tai arktiksen kuningas. Tämäkään tituleeraus ei kumpua yksinomaan Huippuvuorilta, vaan sen juuret ovat globaalissa jääkarhudiskurssissa ja arktisen alueen tutkimuksen historiassa.
Kulttuuriperinnön puuttuminen näkyy myös siinä, miten monet perustelivat suhtautumistaan lajiin rationaalisesti sen ominaispiirteiden, käytöksen ja lajityypillisen luonteen kautta. Paikalliset ovat tietoisia siitä, että laji on paljon vaarallisempi kuin Norjan mantereella ja Suomessa esiintyvä ruskeakarhu, joka on pelokas eikä halua ihmiskontaktia. Jääkarhulta ei ole täysin turvassa mökissäkään, sillä niin halutessaan se tulee oven tai ikkunan läpi. Se tekee mitä haluaa, ja joskus se saattaa haluta popsia ihmisen.
Suomessa ja Huippuvuorilla karhua pelätään eri syistä. Huippuvuorilla tiedostetaan lajin luonne, joka aiheuttaa vaaran ihmiselle. Eläimen käytös määrittää näiltä osin ihmisen ja jääkarhun välisen suhteen. Suomessa karhupelko ja kunnioitus taasen pohjaavat pitkälti kansanperinteeseen ja uskomuksiin.
“Sehän (ruskeakarhu) ei oo mitään verrattuna tähän nalleen. Tämä nalle ei välitä mistään mitään, jos se tulee sille päälle niin se popsii sut naamaan. Ruskeakarhu on pelokas otus verrattuna näihin.”
“Se tulee eläimen luonteesta, ruskeakarhu lähtee, se ei halua ihmiskontaktia. Suhtautuminen on ihan eri, ei Suomen mettään tarvi mennä kiväärin kanssa. Kun tiedetään, että se jääkarhu on erilainen luonteeltaan, uteliaampi. Se on niin eri luontoinen se eläin.”
Ihmisasutus saaristossa on aina ollut luonteeltaan väliaikaista ja vaihtuvaa. Kukaan ei ole paikallinen, vaan kaikki ovat muuttaneet väliaikaisesti Huippuvuorille asumaan. Tämän vuoksi ihmisillä ei ole ennalta määrättyä paikallista, perinteistä näkemystä jääkarhusta. Suomessa ruskeakarhu on hahmo, jonka ominaisuuksista tulemme tietoiseksi jo varhain. Huippuvuorelaisten suhde jääkarhuun ei kuitenkaan muodostu tyhjältä pöydältä. Saaristoon saapuvat kantavat mukanaan omaan kulttuuriinsa ja globaaliin kulttuuriin pohjaavia merkityksiä ja näkemyksiä jääkarhusta. Huippuvuorten nykyinen jääkarhukulttuuri ja paikallisten suhde jääkarhuihin pohjautuu huvimetsästyksen historiaan, 1920-luvulta alkaen vähitellen kehittyneeseen turismibisnekseen sekä tieteellisen ajatteluun ja globaaliin luonnonsuojelukeskusteluun, jossa jääkarhu nousi valaiden korvaajaksi pari vuosikymmentä sitten. Ihmisten ja jääkarhujen suhteessa ilmenee vahvasti myös manner-norjalaisuus. Mantereella asuvien norjalaisten suhde luontoon pohjautuu paljolti raitisilmaelämän (friluftsliv) käsitteeseen. Saariston hallinnollinen keskus Longyerbyen on norjalaisten pyörittämä kaupunki, ja sen kuvernöörin asettamat lait ja säädökset luontoa kohtaan ovat hyvin samanlaisia kuin raitisilmaelämästä tutut epäviralliset käyttäytymissäännöt. 
Läpi historian jääkarhu on ollut suosituin arktisen alueen, sen luonnon ja vaarojen symboli. Lajiin liittyvää mystiikkaa ja mielenkiintoa on voimistanut valkoinen väri, karhun harvinaisuus ja elo syrjäisillä seuduilla, jotka pysyivät pitkään ihmisiltä tuntemattomina. 1980-luvulla luonnonsuojelujärjestöt tekivät jääkarhusta ympäristön rappeutumisen ja toivon symbolin. Viime aikoina ilmastonmuutos on tuonut mukanaan yhä enemmän nostetta jääkarhun merkityksellisyyteen. Laji on myös ilmastonmuutosta ja sen vaaroja edustava hahmo.
Engelhardin mukaan viime vuosikymmenen aikana jääkarhu on muuttunut voiman, itsenäisyyden ja äärimmäisissä olosuhteissa selviytymisen ikonista haurauden, haavoittuvuuden ja ympäristön kriisin keulakuvaksi. Norjalaisten luontoasenteiden ohella tämä globaali tarina vaikuttaa suurimmalta ihmisen ja jääkarhujen suhteen määrittäjältä Huippuvuorilla.
Luonto ja jääkarhu Huippuvuorten ihmiskirjon yhdistäjinä
Jääkarhun kunnioitusta herättävät ominaisuudet ja globaalin jääkarhukulttuurin läsnäolo ovat tärkeitä elementtejä ihmisten ja jääkarhujen välisessä suhteessa, mutta ne eivät yksistään riitä selittämään lajin vaalittua ja rakastettua asemaa Huippuvuorten yhteiskunnassa. Jääkarhun keskeisyys vaikuttaa pohjautuvan myös paikallisen ihmisyhteisön ominaispiirteisiin; monikulttuurisuuteen, liikkuvuuteen ja tietynlaiseen luontosuhteeseen.
“Kaikissa julkisissa rakennuksissa on täytetty karhu. Outoa, että kirkossakin on vaarallinen eläin. Se on täällä (kirkossa), koska se on osa Longyearbyeniä ja Svalbardia. Me ollaan ylpeitä siitä – se on kaunis ja mystinen eläin.”
“Ihmiset jotka tulee tänne kunnioittaa luontoa.”
Saariston imagoa hallitseva mielikuva paikallisen luonnon aitoudesta heijastuu myös Huippuvuorten ihmisyhteisön koostumukseen ja kulttuuriin. Huippuvuoret vetää puoleensa lähes yksinomaan väkeä, joiden elämässä luonnolla on tärkeä rooli. Tämä piirre näkyy ja kuuluu monin tavoin. Paikalliset valokuvaavat paljon ympäristöään, ja heidän Instagram-tilinsä täyttyvät rakkaudentäyteisistä luontokuvista. Facebookista löytyy paikallisryhmä, jossa jaetaan lähes päivittäin luontohavaintoja. Siellä täällä julkisissa ja asuinrakennuksissa näkyy lintujen, kasvien ja valaiden tunnistusta helpottavia julisteita. Monet ovat innokkaita huolehtimaan luonnosta, ja esimerkiksi vapaaehtoiset rantojen siivoustapahtumat ovat suosittuja. Luonto näkyy myös ihmisten vaatetuksessa; urheilulliset, ulkoilmatyöhön ja retkeilyyn sopivat vaatteet hallitsevat katukuvaa.
Huippuvuorten luontoa rakastava väestö ei kuitenkaan ole kotoisin Huippuvuorilta. Saaristossa majailee noin 50:tä eri kansalaisuutta edustava, kirjava joukko ihmisiä. Vakinaisella asukkaalla tarkoitetaan henkilöä, joka on asunut tai aikoo asua Huippuvuorilla pitempään kuin kuusi kuukautta. Keskimäärin Huippuvuorilla asutaan 6-7 vuotta.
Tätä alati vaihtuvaa ja monikulttuurisesta yhteisöä yhdistää rakkaus luontoon ja usko sen koskemattomuuteen. Luonto on tekijä, joka pysyy samana ihmisten tullessa ja mennessä. Sen olemus on vahvempi ja pysyvämpi kuin kulttuuriset elementit, jotka vaikuttavat haavoittuvilta ja väliaikaisilta. Etenkin suojeleva asenne jääkarhuja kohtaan sitoo paikallisia toisiinsa. Jääkarhu on Huippuvuorten symboli, jonka puolustaminen on voimakkaita tunteita herättävä sydämenasia paikallisille. Sosiologi Adrian Franklin esittää, että kun eläinlaji valjastetaan tällaiseen symboliseen ja edustukselliseen asemaan, jokainen positiivinen teko sitä kohtaan tukee ja rakentaa sen edustamaa kansakuntaa tai yhteisöä. Eräs tapaamistamme paikallisista pohti, miksi koiria ei ole nostettu erityiseen asemaan paikallisyhteisössä. Huippuvuorilla kun on valtavasti etenkin valjakkokoiria, ja ne ovat paljon näkyvämpi ja konkreettisempi osa paikallisten elämää kuin jääkarhut. Tästä huolimatta vain jääkarhun asema on ikoninen. Vastaus kysymykseen piilee todennäköisesti siinä, ettei koira voi kotieläimenä edustaa villiä luontoa, jota paikallinen ihmisyhteisö tuntuu lähes palvovan. Engelhard kuvailee filosofii Ludwig Feuerbachiin nojaten, että ihmisten käsitys jumalasta on kuvitteelliseen olentoon liitetty projektio idealisoiduista ihmisten ominaisuuksista. Hänen mukaansa sama pätee mielikuvaan jääkarhusta. Siitä rakennetaan ulkoinen, moraalinen tietoisuus, suojeleva isoveli, hoivaava äiti, voimakas kumppani tai vaikkapa tiukka isähahmo. Maailmassa, jossa on paljon välinpitämättömyyttä, ihmiset kaipaavat lohtua ja tyynnyttelyä korkeammilta voimilta, Engelhard pohtii. Hänen mielestään jääkarhu on tähän rooliin juuri sopiva.
Huippuvuorilla jääkarhu vaikuttaa voimakkaasti paikallisuuden rakentumiseen ja ihmisten identiteetteihin. Ihminen puolestaan vaikuttaa jääkarhun identiteettiin kertomalla lajista sellaista tarinaa, joka sopii ihmisen kulttuurisiin tarkoitusperiin. Alkuperäiskulttuurien loistaessa poissaolollaan Huippuvuorten monikulttuurisessa ja ”keinotekoisessa” ihmisyhteisössä, paikalliset tarvitsevat yhteisen nimittäjän, joka löytyy ihmisten suhteesta luontoon sekä luonnon huipulla tallustelevasta karismaattisesta villien kuninkaasta, jääkarhusta. 
Tämä artikkeli on viimeinen osa Naapurina jääkarhu -projektin tuloksena julkaistavaa neliosaista reportaasia, joka käsittelee ihmisten ja jääkarhujen suhdetta Norjan Huippuvuorilla. Lisätietoa projektin taustoista, tavoitteista ja toteutuksesta löytyy täältä.
Osa 1: Maailman aidoimmassa luonnossa
Osa 2: Ihminen osana jääkarhua
Osa 3: Jääkarhu osana ihmistä
Toimitus
- Verkkotaitto: Nelly Staff / Suvi Jaakkola
- Valokuvat: Gennady Kurushin ja Suvi Jaakkola
Lukemista
Aarekol, L. 2016. Arctic trophy hunters, tourism and masculinities, 1827–1914.
Bonner, R. 1993. At the hand of man: Peril and hope for Africa’s wildlife.
Carpenter, E. 2011. Upside Down: Arctic Realities.
Cassidy R. 2007. Where the wild things are.
Clutton-Brock, J., ed. 1989. The walking larder: Patterns of domestication, pastoralism and predation.
Diprose, R. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas.
Douglas, M. 1966. Purity and Danger.
Ducos, P. 1989. Defining domestication: A clarification.
Engelhard, M. 2016. Ice Bear: The Cultural History of an Arctic Icon.
Eriksen, T.H. 2013. Toista maata: Johdatus antropologiaan.
Franklin, A. 2006. Animal Nation: the True Story of Animals in Australia.
Guha, R. 1997. The authoritarian biologist and the arrogance of anti-humanism: Wildlife conservation in the Third World.
Ingold, T. 1980. Hunters, pastoralists, and ranchers: Reindeer economies and their transformations.
Leopold, A. 1938. Conservation Esthetic.
Marvin, G. 2006. Perpetuating Polar Bears: The Cultural Life of Dead Animals.
Mullin, M. 1999. Mirrors and windows: Sociocultural studies of human– animal relationships.
Schweitzer, P. 2017. Polar anthropology, or why we need to study more than humans in order to understand people.
Selnick, C.N. 2012. White Sow, White Stag, and White Buffalo: The Evolution of White Animal Myths from Personal Belief to Public Policy.
Suzuki, Y. 2007. Putting the lion out at night: domestication and the taming of the wild.
Tilasto: Population of Svalbard 2018.
Tsing, A. 2012. Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species.
Hyviä kirjoituksia jääkarhuista, näitä oli ilo lukea! Lisää tälläistä.