Mikä on toimittajan vastuu taiteilijoiden urasta ja maineesta? Miten taidelaitosten johtajien sallitaan puhua työntekijöistään julkisesti ilman työntekijöiden mahdollisuutta tuoda esiin omaa näkemystään tai korjata faktoja – erityisesti, kun yhä useampi luovien alojen työläinen on pätkätöissä?
Nämä kysymykset nousivat pinnalle, kun Jonni Aromaa kirjoitti Helsingin kaupunginteatterin ammattilaistanssiryhmästä Helsinki Dance Companystä ja sen johtajasta Jyrki Karttusesta Ylen verkkosivuille. Kirjoituksen provokatiivisuutta lisää se, että se ilmestyi samana päivänä jolloin HDC:n tuorein teos – Ima Iduizeen ‘Bonfire’ – sai ensi-iltansa.
Aromaa toteaa tanssiryhmän olleen ’viime vuodet tuuliajolla’, ja profiloituneen ’esittämään pääasiassa Karttusen teoksia’ menettäen ’asemansa Suomen johtavana nykytanssiryhmänä.’ Teatterinjohtaja Kari Arfmannin kommentit vahvistavat, ettei tanssiryhmä vastaa sille asetettuja odotuksia. Karttunen taiteellisena johtajana ja tanssijat taiteilijoina ovat Arfmannin mukaan epäonnistuneet.
Artikkeli on taiteellista tasoa koskevissa arvioinneissaan vahvan subjektiivinen, mutta verhoutuu näennäisobjektiiviseen ’huippu’-retoriikkaan: ikään kuin erinomaisuuden voisi absoluuttisesti ja yksiselitteisesti määrittää.
Artikkeli välittää virheellisen kuvan HDC:n toiminnasta. FB-postauksessaan Karttunen summaa tanssiryhmän viime vuosien toiminnan olleen merkittävästi kuvattua laajempaa.
Artikkelissa sallitaan Arfmannille mahdollisuus tehdä tyrmäävä arvio työntekijän suoriutumisesta työtehtävistään, ilman työntekijän tasapuolista mahdollisuutta esittää näkemystään johtajan toiminnasta. Näin artikkeli pettää journalismin eettiset periaatteet tasapuolisesta ja objektiivisesta käsittelystä.
Samalla artikkeli näyttää vakavalta työpaikkakiusaamiselta, jonka käsittelyyn työpaikoissa puuttuvat tyystin mekanismit. Mediajulkisuus ei ole organisaation sisäisen toiminnan piiriin kuuluva osa-alue, eivätkä esimiehet joudu siitä automaattisesti vastuuseen. Organisaatioiden sisäiset keskustelut tai muut toimet eivät poista puolueellisen julkisuuden aiheuttamaa haittaa taiteilijan maineelle ja uralle.
Mitä haavoittuvammaksi luovien alojen työntekijöiden työolot muuttuvat pätkäsuhteiden yleistyessä, sitä tärkeämmäksi ammatillinen maine ja henkilöbrändi nousevat tietynlaisen jatkuvuuden luomisessa.
Tämä korostaa sekä instituutioiden johtajien että toimittajien vastuuta: heidän tulee ymmärtää, että ihmisen ammatillista toimintaa ruotiessaan he vaikuttavat jopa henkilön koko uraan. Samalla kasvaa vallan väärinkäytösten mahdollisuus. Negatiivisen ja tarkoitushakuisen julkisuuden kautta luovan pätkätyöläisen henkilöbrändiä voidaan vahingoittaa pitkäkestoisesti. Vaikka työsuhde päättyy, vahinko jatkuu.
Erityisesti Suomen kaltaisissa pienissä maissa – tai vaikkapa pienillä tieteenaloilla – tällainen valta on jatkuvasti kasvavaa, piilevää ja vahingollista.
Vähin, mitä toimittajan tulisi nykytilanteessa tehdä, on varmistaa eri osapuolten tasaveroinen mahdollisuus tuoda esiin näkökantansa. Muutoin media päätyy voimistamaan organisaatioiden sisäisiä valtarakenteita, erityisesti ongelmallista johtajuutta.
Tämä puolestaan on suuri ongelma erityisesti sellaisilla aloilla, joilla hierarkioita ei pitäisi olla – niin taiteessa kuin tieteessä – ja merkittävästi kaventaa näiden alojen ilmaisumahdollisuuksia ja vitaalisuutta.