Kirottu kauneus Kolumbiassa

Siirtomaa-ajoista lähtien kauneutta on pidetty Latinalaisessa Amerikassa naisen tärkeimpänä pääomana avioliitto- ja työmarkkinoilla. Melba Escobarin kirja Kauneussalonki paljastaa, kuinka rodullistetut kauneusihanteet ovat edelleen sidoksissa sosiaaliseen luokkaan. Teos pohtii, onko kauneus sittenkin kirous?

Melba Escobarin kirja Kauneussalonki nousi kir­jai­li­jan koti­maas­sa Kolumbiassa best­sel­le­rik­si vuonna 2016. Romaani on chickli­tik­si luo­ki­tel­tu trilleri. Sen pää­hen­ki­lö, salon­gis­sa työs­ken­te­le­vä köyhä kaunotar, joutuu keskelle mur­ha­mys­tee­riä. Tarina piirtää terävän kuvan Kolumbian yhteis­kun­nal­li­ses­ta tilasta: joka­päi­väi­ses­tä kor­rup­tios­ta, yläluokan ja eri­tyi­ses­ti miesten törkeästä val­lan­käy­tös­tä, sekä syvälle juur­tu­neis­ta suku­puo­lit­tu­neis­ta ja rodul­lis­te­tuis­ta kau­neusi­han­teis­ta.

Escobarin teoksen joh­dat­ta­ma­na tämä artikkeli käsit­te­lee naisiin koh­dis­tu­via ulko­nä­kö­pai­nei­ta ja niiden vai­ku­tus­ta naisten sosi­aa­li­seen asemaan Latinalaisessa Amerikassa. Kysymme, onko naisen kauneus sit­ten­kään voimavara, vai pelkkää lumetta näen­näi­ses­tä vallasta? Juttua varten olemme haas­ta­tel­leet Latinalaista Amerikkaa pitkään tut­ki­nut­ta kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi Peter Wadea.

Ryysyistä rikkauksiin

Kauneussalongin pää­hen­ki­lö Karen on monelle kolum­bia­lais­nai­sel­le helposti samais­tut­ta­va hahmo. Alempaan kes­ki­luok­kaan — niin kut­sut­tuun kol­mos­luok­kaan — kuuluva Karen muuttaa ran­nik­ko­seu­dul­ta pää­kau­pun­ki Bogotaan paremman elämän toivossa. Hän löytää työpaikan kau­neus­sa­lon­gis­ta. Karenin kal­tai­sel­le naiselle on tyy­pil­lis­tä herätä aamuyöstä, matkustaa kaksi tuntia töihin ja palata ilta­kym­me­nel­tä hoitamaan koti­ta­lous­työt.

Kolumbiassa on kuusi yhteis­kun­ta­luok­kaa, joista ylimpiin — eli vii­den­teen tai kuu­den­teen — naisten on helpointa kiivetä avioi­tu­mal­la ylempään luokkaan kuuluvan miehen kanssa. Avioliittomarkkinoilla köyhän naisen valt­ti­kort­ti on siis vie­hät­tä­vä ulkonäkö. Tällä tar­koi­te­taan usein mah­dol­li­sim­man vaaleaa hipiää ja suoria hiuksia.

Äiti on suo­ris­ta­nut hiuksensa niin kauan kuin minä muistan. Se on rituaali, joka tois­te­taan uskon­nol­li­sen tarkasti joka toinen kuukausi. Aivan kuten nämä naiset täällä käyvät kahden viikon välein vahauk­ses­sa, viikon välein huol­lat­ta­mas­sa kyntensä, kerran kuussa kas­von­puh­dis­tuk­ses­sa, kolmen viikon välein lai­tat­ta­mas­sa irto­rip­sen­sä… Enkä vielä edes maininnut esteet­ti­siä kor­jauk­sia, laser­kar­van­pois­toa, botox-pistoksia, nykyään on niin paljon eri hoitoja.” -Karen Kauneussalongissa

Melba Escobarin kirja Kauneussalonki. Kuva: Aula & Co

Kolonialismin perintö

Naisten kovista ulko­nä­kö­pai­neis­ta Latinalaisessa Amerikassa kertoo kau­neus­leik­kaus­ten huikea määrä. Kolumbia, Brasilia ja Meksiko ovat maailman kär­ki­mai­ta kau­neus­leik­kaustilas­tois­sa. Kolumbiassa kau­neu­des­ta kärsitään jopa kuolemaan saakka. Viime vuosina kymmeniä naisia on kuollut lait­to­mien plas­tiik­ka­ki­rur­gien käsissä.

Kulttuuriantropologi Wade näkee latina-naisten aikaa ja varoja vievän kau­nis­tau­tu­mi­sen lähes pakon­omai­se­na toi­min­ta­na. Oikeanlaisen ulkonäön uskotaan olevan tae menes­tyk­ses­tä avio­liit­to-ja työ­mark­ki­noil­la. Mutta mistä naisten vahva ulko­nä­kö­kes­kei­syys on saanut alkunsa? Wade uskoo kau­neusi­han­tei­den olevan kolo­nia­lis­min perintöä.

Espanjan siirtomaa-aikainen hal­lin­to­jär­jes­tel­mä Latinalaisessa Amerikassa perustui pitkälti sek­su­aa­li­seen kont­rol­liin. Sukupuoli ja ”rotu” mää­rit­ti­vät sosi­aa­li­sen luokan ja aseman yhteis­kun­nas­sa. Valkoiset, euroop­pa­lais­ta alkuperää olevat miehet asettivat itsensä hie­rar­kian kor­keim­paan luokkaan. Alimpaan kastiin luettiin ryhmät, joilla oli afrik­ka­lais­ta tai alku­pe­räis­kan­so­jen perimää. Eurooppalaisten ja Amerikan alku­pe­rais­kan­so­jen tai afrik­ka­lais­ten jäl­ke­läi­set luo­ki­tel­tiin mes­tit­seik­si. He liik­kui­vat sosi­aa­li­ses­sa luokassa vapaammin ala- ja ylä­kas­tien välillä. 

Miehille suotiin sek­su­aa­li­nen vapaus peri­mä­taus­tas­ta huo­li­mat­ta. Naisten sek­su­aa­li­nen käyt­täy­ty­mi­nen taas määritti koko yhteisön maineen, ja siksi sen kont­rol­loin­ti oli vält­tä­mä­tön­tä. Valkoisen, ylä­luok­kai­sen naisen tuli olla puhdas ja siveä. Afroamerikkalaiseen ja alku­pe­räis­väes­töön kuuluvat naiset olivat siir­to­maa­her­ro­jen mielestä luon­nos­taan villejä ja viet­te­le­viä, jonka vuoksi miesten syr­jä­hy­pyt (usein väki­val­loin pakotetut) näiden naisten kanssa nähtiin oikeu­tet­tui­na.

Vaikka väestö lisääntyi täl­lais­ten sek­su­aa­lis­ten suhteiden kautta, vaimoksi kel­puu­tet­tiin vain val­koi­sek­si luo­ki­tel­tu nainen. Silti mestitsi-jäl­ke­läi­set saivat joitakin vapauksia, joten myös ala­luok­kiin kuuluvat naiset saat­toi­vat hakea parempaa asemaa omille lap­sil­leen suhteilla ylä­luok­kais­ten miesten kanssa.

Hääjuhla Kolumbiassa. Kuva: Juan Pablo Rodriguez /​Unspash (CC0)

Kansallisvaltioiden muo­tou­tues­sa 1800-luvulla rodul­li­sen hie­rar­kian lain­omai­suus purettiin hitaasti. Mestitsi-iden­ti­tee­tis­tä tuli kan­sal­li­nen normi, johon alku­pe­räis­ryh­mien ja afroa­me­rik­ka­lais­ten odo­tet­tiin ajan myötä integroi­tu­van. Yhteisen kan­sal­li­si­den­ti­tee­tin tähden toi­vot­tiin, että kaikki tun­nis­tai­si­vat itsensä mes­tit­seik­si.

Siirtomaavallan pur­ka­mi­sen jälkeen miehet pystyivät ansait­se­maan arvos­tus­ta myös työn­teol­la, eikä kunnia ollut enää pel­käs­tään perittyä. Silti naiseen liitetty kunnia on edelleen sidok­sis­sa hänen sek­su­aa­li­suu­teen­sa, eikä ajatus mustaksi rodul­lis­te­tuis­ta naisista hyper­sek­su­aa­li­si­na ja kevyt­ken­käi­si­nä ole juurikaan muuttunut. 

Ristiriitaisuus haluttuna olemisen ja ylemmän luokan kau­neusi­han­tei­den tavoit­te­le­mi­sen välillä painaa myös Kauneussalongin Karenin mieltä:

Tiedän olevani kaunis, tai ainakin haluttava, näen, miten miehet katsovat minua, miten he himoit­se­vat minua, mutta tiedän myös, että jos minulla olisi afro, samat miehet, jotka ylpei­le­vät minulla kuin milläkin arpa­jais­voi­tol­la, häpeäi­si­vät minua. Se minua ei niin haittaa, kun he kutsuvat minua inti­aa­nik­si. Olihan Pocahontaskin intiaani, ja hän oli kuitenkin kaunis, pääsi jopa Disneyn elokuvaan.”

Vaikka Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen edustajat ja afroa­me­rik­ka­lai­set ovat jakaneet alimman sijan siirtomaa-ajan hie­rar­kias­sa, heille on historian saatossa annettu eriar­voi­nen asema. Kolonialistisen hallinnon aikana kummatkin tekivät pak­ko­työ­tä. Silti alku­pe­räis­kan­saan kuuluvat yhteisöt saivat hallita heille mää­rät­ty­jä maita.

Koulutuksesta on tullut suosittu tapa kiivetä sosi­aa­li­ses­sa luok­ka­jär­jes­tel­mäs­sä. Esimerkiksi aiemmin “inti­aa­nik­si” luo­ki­tel­tu voi saada kou­lu­tuk­sen kautta mestitsin aseman. Sama jous­ta­vuus sallitaan myös mustille. Tämä myös tar­koit­taa että “inti­aa­ni­suu­teen” tai “mus­tuu­teen” liitetyt piirteet häi­vy­te­tään vaih­ta­mal­la vaatteita ja puhe­kiel­tä, joiden ei koeta sopivan kouluun. 

Yleneminen sosi­aa­li­ses­sa luokassa yhdis­te­tään “vaa­len­ta­mi­seen” (blanque­a­mien­to), eli tiettyjen ylä­luok­kais­ten piir­tei­den omak­su­mi­seen: esi­mer­kik­si suoriin tai vaa­lei­siin hiuksiin. Vaalentamisen vuoksi Latinalaisessa Amerikassa vaalea tai val­koi­sek­si rodul­lis­tet­tu henkilö voi olla erittäin suosittu avio­kump­pa­ni.

Escobarin novel­lis­sa rodun jous­ta­vuus tulee osuvasti esille siinä, kuinka pää­hen­ki­lö näkee itsensä. Vielä tänäkin päivänä tietyt rodul­lis­te­tut piirteet, kuten afro­hiuk­set, liitetään kou­lu­tuk­sen puut­tee­seen, köy­hyy­teen ja kan­sa­lai­suu­den ulko­puo­lel­la olemiseen.

Ettäkö minä musta? Ehei. Korkeintaan äitini, jolle itsekseni nau­res­ke­lin, kun hän selitti olevansa ”kane­lin­rus­kea”, vaikka hänen ihonsa on musta kuin piki. Mutta minä olen aivan eri­vä­ri­nen, minä todella olen kuta­kuin­kin kane­lin­rus­kea, mustinta minussa on var­maan­kin tämä omapäinen ja jäyhä tukka. Televisiossa puhutaan aina kiil­tä­vis­tä, sil­kin­peh­meis­tä hiuksista; mustat hiukset ovat kaikkea muuta. Äiti opetti minulle jo kun olin vasta pik­ku­tyt­tö, että afro on El Pozónin kal­tai­sis­sa slum­meis­sa asuville ihmisille – sel­lai­sil­le jotka asuvat jätteiden ja kura­lä­tä­köi­den seassa, joilla ei ole työtä, ei papereita eikä kun­nol­lis­ta taloa.”

afro

Kuva: Rawpixel /​Unsplah (CC0)

Mistä on kaunis latina tehty?

Sofía Vergara. Kuva: Yahoo News /​Flickr (CC BY 2.0)

Wade huo­maut­taa, ettei latina-naisten kau­neus­leik­kaus­ten ja yli­ko­ros­tu­neen lait­tau­tu­mi­sen takana ole kui­ten­kaan pyrkimys näyttää “län­si­maa­lai­sel­ta”. Modernisaatioprojektin myötä myös Latinalaisessa Amerikassa syntyi uusi, pai­kal­li­nen käsitys kauneuden este­tii­kas­ta.

Latina-kau­neusi­han­ne on osa uutta 1900-luvulla syn­ty­nyt­tä kan­sal­li­si­den­ti­teet­tiä, jonka avulla halutaan erottua siirtomaa-ajan kau­neus­kä­si­tyk­ses­tä. Liian ohuet huulet, liian vaalea iho tai lii­al­li­nen laihuus eivät ole enää muotia. Sen sijaan leteillä jatketut hius­li­säk­keet, oikean­lai­set kurvit tai kirurgin veitsen alla huolletut täy­te­läi­set huulet ovat merkki paitsi oman latina-iden­ti­tee­tin vaa­li­mi­ses­ta, myös varak­kuu­des­ta ja menes­tyk­ses­tä. Kansainvälisesti ihailtuja latina-kau­not­ta­ria ovat esi­mer­kik­si Jennifer Lopez, Shakira, Salma Hayek ja Sofía Vergara.

Kauneussalongin Karenin on pienestä pitäen annettu ymmärtää, että kaunis ja huo­li­tel­tu ulkonäkö on hänen suurin pääomansa. Ulkomuotonsa tähden hän saa osakseen paljon ihailua, ja lopulta myös työpaikan luksus-salon­gis­sa. Kuitenkin ylä­luok­kai­nen asiakas onnistuu muis­tut­ta­maan Karenia tämän todel­lis­ta paikasta yhteis­kun­nas­sa osoit­ta­mal­la hänen rodul­lis­tet­tu­ja piir­tei­tään:

Olen katsellut sinua nyt jo useamman kerran. Olet sel­lai­sel­la villillä tavalla kaunis, kuin lan­ne­vaat­tee­seen pukeu­tu­nut pieni inti­aa­ni­tyt­tö, hän sanoi ennen kuin päästi taas lap­sel­li­sen kimakan nau­rah­duk­sen. – Vaikka tuo suora tukka ei ole aito, eihän?”

Kun eräänä sateisena päivänä Karenin luon­nos­taan kihara tukka ei pysykään suorana, hän saa hys­tee­ri­sen itku­koh­tauk­sen. Kauneudesta tulee Karenille pak­ko­miel­le, sillä hän ei usko omis­ta­van­sa mitään muuta arvokasta kuin ulko­nä­kön­sä. Jatkuva miesten ihailu johtaa lopulta väki­val­tai­seen hyväk­si­käyt­töön, josta Karen syyttää itseään ja liian vie­hät­tä­vää ulko­nä­köään. Epätoivoinen ja rahaton Karen näkee ainoana vaih­toeh­to­na itsensä myymisen. Karenin kauneus koituukin kirouk­sek­si.

Naisten vuoro

Kauneussalonki on naisten yksi­tyi­nen tila, jonne naiset kaikista sosi­aa­li­sis­ta luokista kokoon­tu­vat. Vaikka naiset elävät rin­nak­kai­sis­sa todel­li­suuk­sis­sa, heitä yhdis­tä­vät samat odotukset kauneuden ja miesten miel­lyt­tä­mi­sen suhteen. Asiakkaidensa tari­noi­den kautta Karen ymmärtää, että yläluokan naiset kärsivät hekin sor­re­tus­ta ase­mas­taan suhteessa miehiin. Yksi pelkää tulevansa jätetyksi miehensä nuoren rakas­ta­jat­ta­ren tähden. Toinen on huo­lis­saan kehonsa ikään­ty­mi­sen vai­ku­tuk­sis­ta työ­elä­mäs­sä menes­ty­mi­seen.

Miehille kau­neus­sa­lon­ki näyt­täy­tyy naisten “juo­nit­te­lu­paik­ka­na”, jolle vähek­sy­väs­ti nau­res­kel­laan.

Aiemmin jour­na­lis­ti­na työs­ken­nel­lyt Escobar päätti vaihtaa genreä ja kokeilla siipiään viih­de­kir­jai­li­ja­na. Helsingin Sanomien haastattelussa vahvoista mie­li­pi­teis­tään tunnettu feministi kertoo, että mac­ho­kult­tuu­rin, luok­kayh­teis­kun­nan sekä Kolumbian valtion ja huu­me­kar­tel­lien har­joit­ta­man kor­rup­tion kri­tiik­kiin chicklit oli ainoa vaih­toeh­to. ”Naisten viih­de­kir­jal­li­suus ei ole mer­kit­tä­vää miesten mielestä.”

Miesten vähek­syn­näs­tä huo­li­mat­ta Kauneussalongin menestys on mer­kit­tä­vää. Escobar on teok­sel­laan tavoit­ta­nut mil­joo­nay­lei­sön. Sen joukossa on Karenin kaltaisia naisia, jotka kirjan ansioista jaksavat unelmoida naisten vuorosta kulkea kadulla ilman pelkoa, naisten vuorosta ansaita rahaa, naisten vuorosta päättää, naisten vuorosta tehdä kaikkea muuta kuin miel­lyt­tää miestä.

Heikkojen aseet

Antropologi James Scott on tutkinut hiljaista tapaa vastustaa ja kri­ti­soi­da yhteis­kun­nas­sa vallalla olevaa jär­jes­tel­mää. Niin kutsutut heikkojen aseet ovat juuri sellaisia mitä Escobar käyttää — kuten chicklit. Huolimatta omasta kuu­tos­luo­kan ase­mas­taan kir­jai­li­ja halusi tavoittaa ne naiset, joita rasismi, köyhyys ja väkivalta eniten kos­ket­ta­vat.

Kauneussalongissa tapahtuu myös luokkia rikkovaa naisten välistä soli­daa­ri­suut­ta, joskin ris­ti­rii­tais­ta sellaista. Yksi Karenin ihai­li­jois­ta on salongin asiakas Claire. Kun hyvä­us­koi­nen Karen joutuu han­ka­luuk­siin kovassa kau­pun­kiym­pä­ris­tös­sä, Claire yhdessä ystä­vät­tä­ren­sä Lucian kanssa ottaa teh­tä­väk­seen leikkiä hyviä hal­ti­jat­ta­ria ja auttaa köyhää Karenia. Karenin avus­ta­mi­nen antaa väliai­kai­sen suunnan ylä­luok­kai­seen elämään kyl­läs­ty­neil­le naisille. Kun Karen ei sitten käyt­täy­dy­kään nöyrän uhrin kal­tai­ses­ti, Claire pohtii, oliko Karenista huo­leh­ti­mi­nen järkevää. 

Ehkä suh­tau­duin häneen tietyllä tapaa alen­tu­vas­ti, säälin häntä tai tunsin syyl­li­syyt­tä, jota monet meistä parem­pio­sai­sis­ta tuntevat. Ei hän ollut muuta kuin minun näen­näi­sen parem­muu­te­ni uhri. Minua oli hivellyt olla vaa­ti­mat­to­mal­ta ja varau­tu­neel­ta vai­kut­ta­neen maa­lais­kau­not­ta­ren uskottu.”

37559659380_87b2323bc1_k

Laura González, Señorita Colombia 2017. Kuva: Policia Nacional de los colom­bia­nosFlickr (CC BY-SA 2.0)

Clairen tapaa auttaa voidaan verrata teol­lis­tu­neis­sa maissa yleiseen tapaan suhtautua kehit­ty­vien maiden asuk­kai­siin. Köyhyydestä kärsivät naiset ja lapset nähdään helposti hyvän­te­ke­väi­syy­den kohteina. Silti tällaiset pelas­tuso­pe­raa­tiot harvoin tähtäävät val­ta­suh­tei­den muut­ta­mi­seen. Clairekaan ei kysee­na­lais­ta etuoi­keuk­si­aan, mutta näkee yksit­täi­sen tytön aut­ta­mi­sen syn­nin­pääs­tö­nä. Kun Karen pal­jas­tuu­kin vähemmän viat­to­mak­si, kuin mitä naiset alunperin kuvit­te­li­vat, tulee hänestä Clairen ja Lucian mielissä juo­nit­te­le­va, itsekäs ja mani­pu­loi­va nainen. Hyväntekijät tuntevat itsensä hui­ja­tuk­si. Tämä paljastaa hyvän­te­ki­jän ja avus­tet­ta­van väliset irvokkaat val­ta­suh­teet.

Peter Wade on silti toiveikas puhues­saan Kolumbian yhteis­kun­ta­luok­kien välisestä soli­daa­ri­suu­des­ta naisten kes­kuu­des­sa. Viime vuo­si­kym­me­nien aikana Amerikan alku­pe­räis­kan­so­ja ja afroa­me­rik­ka­lai­sia vähem­mis­tö­jä edustavat nais­liik­keet ovat liit­tou­tu­neet tais­te­le­maan naisten tasa-arvon puolesta. Silti juuret ja arvet luok­ka­jär­jes­tel­mäs­sä ovat niin syvässä, että yhtei­sym­mär­ryk­sen saa­vut­ta­mi­nen on haastavaa. “Olen todis­ta­nut jär­jes­tö­jen tapaa­mi­sia, joissa eri­mie­li­syyk­siä voi syntyä jo siitä kuka keittää kahvit”, sanoo Wade. Kukaan ei halua olla alimmassa luokassa.

Muutoksen tuulet

Latinalaisessa Amerikassa naisiin koh­dis­tu­vat kau­neusi­han­teet juontavat juurensa siirtomaa-ajan istut­ta­mas­ta hie­rar­kias­ta suku­puol­ten ja luokkien välille. Eurooppalaisiksi mielletyt piirteet olivat pitkään merkki parem­mas­ta, ylä­luok­kai­ses­ta asemasta. Vaikka siir­to­maa­hal­lin­non jäl­kei­sel­lä ajalla kan­sal­lis­val­tioi­den synty ja modernin latino-iden­ti­tee­tin luominen ovat häi­vyt­tä­neet rodul­lis­tet­tua luok­ka­ja­koa, naiset kokevat silti suurta painetta näyttää ja käyt­täy­tyä tietyn mallin mukai­ses­ti. Patriarkaalisessa kult­tuu­ris­sa tämän mallin määrää mies.

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Kauneussalongin menestys on merkki siitä, että luokkien ja suku­puol­ten epätasa-arvoon puut­tu­vil­le teoksille on kysyntää.

Viihdekirjallisuus, sosi­aa­li­nen media tai vaikkapa itse kau­neus­sa­lon­ki ovat hyviä paikkoja aloittaa kapina rodul­lis­tet­tu­ja kau­neus­kä­si­tyk­siä vastaan. Tärkeintä on löytää alusta, joka saavuttaa ja sisäl­lyt­tää kaikki ne naiset joita vallalla olevat kovat kau­neus­kä­si­tyk­set vahin­goit­ta­vat.

  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Noora Viitala
  1. AntroBlogi: Mistä on kauniit soma­li­nai­set tehty?
  2. AntroBlogi: Korealainen feminismi vastustaa normeja
  3. AntroBlogi: Kauneus on katsojan silmässä
  4. Ginetta E.B. Candelari, 2007. Black behind the Ears: Dominican Racial Identity from Museums to Beauty Shops.
  5. Marisol De la Cadena, 2000. Indigenous Mestizos.
  6. Melba Escobar, 2018. Kauneussalonki — mani­kyy­re­jä, muta­naa­mioi­ta & murhia.
  7. Helsingin Sanomat: Kolumbiassa yhteis­kun­ta­luok­kien 1 ja 2 naisille ainoa tie ulos on ulkonäkö – Melba Escobar kirjoitti viih­de­kir­jan herät­tääk­seen naisia femi­nis­miin mac­ho­kult­tuu­rin maassa
  8. James C. Scott, 1985. Weapons of the weak: Everyday forms of peasant resis­tance.
  9. Peter Wade, 2009. Race and Sex in Latin America.

Kirjoittajat

Suvi Lensu on tohtorikoulutettava Edinburghin yliopistossa ja tutkijana ANTHUSIA-nimisessä antropologisessa tutkimusprojektissa. Hänen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat erityisesti sukupuolentutkimus Etelä-Amerikassa ja Itä-Afrikassa sekä siihen liittyvä seksuaali- ja identiteettipolitiikka.


Jasmin Immonen on Goldsmithin yliopistolta väitellyt sosiaaliantropologian tohtori. Hänen väitöksensä käsitteli koulunkäyntiä ja maapolitiikkaa, ja niihin liittyviä ajatuksia kansalaisuudesta Perussa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?