Tuoko tavara onnen, vai piileekö omistamissamme esineissä taakka, josta on syytä pyristellä eroon? Mitä kaikkea tavarat merkitsevät meille, ja miksi suhteemme niihin on niin ristiriitainen?
Tavaran haaliminen saattaa joskus mennä liiallisuuksiin. Jotkut keräilevät kotinsa täyteen erilaisia esineitä, eivätkä osaa hankkiutua eroon mistään. Toisilla minimalistinen elämä saavuttaa epätavalliset mittasuhteet – he eivät omista kuin omasta mielestään tarpeellisen. Pyrkimys omistaa vain tarpeellinen nostaa esille kysymyksen siitä, mikä on tarpeellista. Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa tarpeellisen määrittäminen on yhä vaikeampaa. Kehen pitäisi verrata? Mikä on tarpeellisen mitta maailmassa? Näitä teemoja pohdittiin tämänkertaisessa Yle Radio 1:n Havaintoja ihmisestä -ohjelmassa.
Olemme jatkuvasti esineiden ympäröimiä. Esineet kyllästävät elämämme ensi henkäyksistämme alkaen ja muodostuvat intohimomme kohteiksi. Lapsi kapaloidaan kankaaseen, hänelle annetaan lohduttava lelu, huomio viedään pois ikävistä tuntemuksista antamalla jokin tavara käteen.
Pidettiin tavaroita tarpeellisina tai ei, suurimmalle osalle ne pysyvät kuitenkin enimmäkseen itsestäänselvinä ja näkymättöminä. Ne tulevat näkyviksi vain erityisissä tilanteissa, kuten muutossa tai jonkun kuollessa, jolloin joudumme inventoimaan elämämme. Silloin monia esineitä tarkastelee pitkästä aikaa; miettii suhdettaan niihin ja sitä merkitysten verkostoa, joka kuhunkin esineeseen kutoutuu. Päätämme esineiden tulevan kohtalon. Näissä tilanteissa esine irtaantuu hetkeksi käyttötarkoituksestaan ja tulee sitä kautta näkyväksi, merkitykselliseksi, ehkä ainutlaatuiseksi.
Samalla tavalla irrotettuna funktiostaan esine näyttäytyy myös esimerkiksi museovitriinissä. Siinäkin esine on erityislaatuisella tavalla tehty näkyväksi, laitettu hyllylle. Kirjailija Peter Cornellin mukaan olemme sanattomia arkisista tavaroistamme, mutta museossa meillä on käytettävissä rikas kieli esillä olevista esineistä. Tätä kuvastaa esimerkiksi Marcel Duchampin kuuluisa teos Suihkulähde (1917), jossa pisuaari on irrotettu alkuperäisestä, arkisesta käyttötarkoituksestaan ja tuotu museoon. Mitäpä sanottavaa pisuaarista olisi wc-tiloissa?
Tavarasta luopumisen vaikeus
Perintöesineitä, tai esineitä ylipäätään, on usein vaikea heittää pois. Kuten radio-ohjelmassa todetaan, esineisiin kiinnittyy tunteita, ihmisten välisiä suhteita ja muistoja. Karsiessaan elämästään esineitä karsii siis helposti osia itsestään tai jostakusta läheisestä. Esimerkiksi museoille tarjotaan valtavasti esineitä, joita tarjoavat ihmiset pitävät tärkeinä ja merkityksellisinä, mutta joille ei enää löydy paikkaa kodeista tai varastoista.
Museot, nuo kulttuurimme muistiorganisaatiot, eivät kuitenkaan voi ottaa vastaan sitä sadatta mökiltä pelastettua mummon putkiradiota tai lapsuuden lelua. Torjuessaan lahjoituksen, katkaistessaan esineen kierron ja autoritatiivisella äänellä kieltäessään esineen arvon, museo tulee usein loukanneeksi lahjoittajaa. Henkilökohtaista tarinaa kantavalle esineelle olisi kaivattu arvoisensa lepopaikka. Lahjoittajat haluavat esineet säilöön ja näkyville. Toisaalta Cornell on kysynyt taiteilija De Chiricoa mukaillen; “eikö modernia tuotemaailmaa voisi kuvailla suunnattomaksi, erikoiseksi museoksi”? 
Kuva: Luca Laurence (CC0)
Syitä kulutuksen ja tavaramäärän vähentämiseen on monia. Radio-ohjelmassakin mainittu konmaritus, jossa ideana on luopua kaikesta turhasta, on yksi näistä syistä. Se, että valaistumisen tie liitetään materiaalisesta maailmasta irtaantumiseen ei ole uutta. Sosiaalinen maailmamme on kiinnittynyt vahvasti materiaan. Siitä irtaantumalla on kautta aikain pyritty jonkinlaiseen puhdistavaan transsendenssiin. Samalla mahdollinen ongelma on tietysti juuri se, mihin pyritään. Irtaantuessaan materiasta irtaantuu nimenomaan sosiaalisesta maailmasta ja siten ihmisyydestään ja identiteetistään.
Mieli ulottuu esineisiin
Monien tieteenalojen parissa on tultu siihen tulokseen, että kehon lisäksi ihmismieli voi levittyä ympäröivään maailmaan. Esineet ja asiat voidaan nähdä tietyissä tilanteissa jatkeena itsellemme. Olemme enemmän kuin vanha kartesiolainen cogito ergo sum antaa ymmärtää; ihminen on myös ruumiinsa ja elinympäristönsä, ja niiden avulla saattaa ylipäätään ajatella. Aikuiseksi kehittyessä ajattelu mahdollistuu ympäröivän maailman, kuten tavaroiden, kautta. Kognitiotieteen professori John Sutton on todennut, että esineilläkin voi olla kognitiivinen elämä. Tämän näkemyksen erästä puolta voi ilmentää muun muassa kaapista löytyvä, pölyyntynyt tavara, joka tuo mieleen tärkeän muiston vuosien jälkeen. Esine saattaa säilyttää osaa mielestä ruumiin ulkopuolella, toimia apuvälineenä muistamiselle.
Tunnesiteen syntyminen esineeseen ei vaadi, että se olisi yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Massatuotettu asia voi muodostua ihmiselle yhtä helposti tärkeäksi, jopa pyhäksi, mutta yhtälailla se voi jäädä profaaniksi eli maalliseksi, arkiseksi. Tärkeämpää lienevät konteksti ja esineeseen liitettävä tarina. On kiehtovaa, että huolimatta nykyisestä tavaran määrästä ja massatuotettujen esineiden läsnäolosta lähes kaikilla elämän osa-alueilla, on siteemme tavaroihin edelleen vahva.
Samalla kun luomme ja muokkaamme esineitä, ne muokkaavat käyttäytymistä ja ruumiillista kokemusta maailmasta. Älypuhelin on tästä oiva esimerkki. Yläkouluikäisistä tytöistä on vaikea saada entisen kaltaisia valokuvapotretteja, kun huulet pullistuvat automaattisesti selfiemutruun ja leuka laskee alaspäin, silmien katsoessa yläviistoon kameraa kohti. Älypuhelimia käyttävien ihmisten habitus on muutoksen kourissa.
Eräs erinomainen esimerkki siitä, kuinka vahvasti maailmamme rakentuu esineiden kautta, on elokuva Goodbye Lenin. Elokuvassa Itä-Saksa kaatuu sillä aikaa, kun nainen on koomassa. Hänen herätessään perhe yrittää pitää yllä illuusiota kadonneesta sosialistisesta valtiosta hankkimalla vanhoja esineitä: tuotteita, jotka ovat koomasta heränneelle naiselle yhtä kuin kadonnut DDR:n yhteiskunta ja kulttuuri. Tavarat luovat todellisuuden. 
Kuva: Vineeth Vinod (CC0)
Materia – minän ilmentäjä vai mielen turmio?
Esineitä on kaikkialla, ja suhteemme niihin on usein ristiriitainen. Niiden status voi muuttua ja niiden sisältämä merkitys vaihdella. Eri tieteenalojen parista on viime vuosina noussut kasvava joukko materiaaliseen kulttuuriin keskittyviä tutkijoita, jotka ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että esineet ovat muutakin kuin symboleita muille asioille. Tavarat eivät pelkästään edusta: ne ovat, ne tekevät.
Esimerkiksi länsimaissa vaatetus ja muotiin keskittyminen nähdään usein pinnallisena, koska todellista minää pidetään sisäisenä ominaisuutena ja ulkoisia asioita pelkkänä kuorena. Vaatemuoti voidaan kuitenkin nähdä muunakin kuin pinnallisena itseilmaisuna ja kerskakulutuksena. Vaatteet voivat olla enemmän kuin sosiaalisen identiteetin osoittamista. Ohjelmassakin mainittu antropologi Daniel Miller on antanut hyvän esimerkin Trinidadista, jossa paikallisten maailmankuvassa käsitetään muun muassa muoti päinvastoin kuin meillä.
Trinidadilaiset pitävät ihmisen sisäisiä ominaisuuksia valheellisina, ja ulkoisia asioita todellisena minänä tai sen ilmentämisenä. Millerin mukaan “sellaisessa kontekstissa vaatteet eivät pelkästään tarkoita jotakin aivan muuta, ne ovat jotakin aivan muuta”.
Ristiriitainen suhteemme tavaraan kumpuaa osittain ristiriitaisesta suhtautumisestamme kulutukseen ylipäätään. Kuten historian professori Frank Trentmann on huomauttanut kulutuksen historiaa tutkiessaan, Platonista renessanssiajattelijoihin asti kulutus, tai esineiden ja omaisuuden haaliminen, nähtiin negatiivisena, mieltä korruptoivana ja yhteiskunnalle vaarallisena. Vasta 1700-luvulla tämä alkoi muuttua. Esimerkiksi filosofi Adam Smith pani merkille jo vuonna 1759 teoksessaan The Theory of Moral Sentiments, että kulutuksen saattoi nähdä hyvänäkin asiana. Maailma oli tuolloin auttamattomasti matkalla kohti nykyistä kulutusyhteiskuntaa, jonne sen siivittivät kolonialistinen imperialismi ja teollinen vallankumous.
Nyt ympyrä on ikään kuin sulkeutunut jälleen. Monet ovat sisäistäneet, että kulutus on paha asia, joka tuhoaa maailman. Samalla se kuitenkin yhä luo työpaikkoja ja verotuloja, ylläpitäen yhteiskuntaa ja taloudellista järjestelmää. Taloudellisen kasvun mantra on ja pysyy kulutuskriittisyyden rinnalla. Ei ihme, että mielemme kuohuu jonkinlaisessa kognitiivisessa dissonanssissa tavaroiden hankkimisen suhteen.
Joulu on esineiden juhla
Näin joulun alla, lasten ekstaattista pakettihurmosta odotellessa, monet meistä kiinnittävät erityistä huomiota esinesuhteeseemme. Mitä hankkia lahjaksi, kun monilla on tavaraa jo liikaakin? Haluamme erilaisia tavaroita, mutta tarvitsemmeko niitä? Jos tuo hankkii minulle, minunkin pitää hankkia hänelle.
Aineettomat lahjat ovat nousseet yhdeksi vaihtoehdoksi. Lahjaksi voi suojella palasen aarniometsää jonkun puolesta ja kuluttaa vastuullisesti. Fyysinen lahja ajaa kuitenkin jotain, mihin aineeton lahja ei pysty. Fyysisellä lahjalla on tarttuva pinta: sen käsinkosketeltavuus itsessään on tärkeää. Vastavuoroisuus, muistot, sosiaaliset suhteet, tunteet, kaikki leviävät kuin sienirihmasto elämämme tavaroihin. Meillä on materiaalinen kulttuuri ja materiaalinen mieli.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: Matilda Gronow, Erikoismuseot-hanke
Lukemista
- Peter Cornell, 1993. Saker: om tingens synlighet.
- Frank Trentmann, 2016. Empire of things : how we became a world of consumers, from the fifteenth century to the twenty-first.
- Daniel Miller, 2010. Stuff.
