Tavara on rakas vihollinen

Tuoko tavara onnen, vai piileekö omistamissamme esineissä taakka, josta on syytä pyristellä eroon? Mitä kaikkea tavarat merkitsevät meille, ja miksi suhteemme niihin on niin ristiriitainen?

Tavaran haa­li­mi­nen saattaa joskus mennä lii­al­li­suuk­siin. Jotkut keräi­le­vät kotinsa täyteen erilaisia esineitä, eivätkä osaa hank­kiu­tua eroon mistään. Toisilla mini­ma­lis­ti­nen elämä saavuttaa epä­ta­val­li­set mit­ta­suh­teet — he eivät omista kuin omasta mie­les­tään tar­peel­li­sen. Pyrkimys omistaa vain tar­peel­li­nen nostaa esille kysy­myk­sen siitä, mikä on tar­peel­lis­ta. Nykyisessä kulu­tusyh­teis­kun­nas­sa tar­peel­li­sen mää­rit­tä­mi­nen on yhä vai­keam­paa. Kehen pitäisi verrata? Mikä on tar­peel­li­sen mitta maa­il­mas­sa? Näitä teemoja poh­dit­tiin tämän­ker­tai­ses­sa Yle Radio 1:n Havaintoja ihmisestä ‑ohjel­mas­sa.

Olemme jat­ku­vas­ti esineiden ympä­röi­miä. Esineet kyl­läs­tä­vät elämämme ensi hen­käyk­sis­täm­me alkaen ja muo­dos­tu­vat into­hi­mom­me kohteiksi. Lapsi kapa­loi­daan kan­kaa­seen, hänelle annetaan loh­dut­ta­va lelu, huomio viedään pois ikävistä tun­te­muk­sis­ta antamalla jokin tavara käteen. 

Pidettiin tavaroita tar­peel­li­si­na tai ei, suu­rim­mal­le osalle ne pysyvät kuitenkin enim­mäk­seen itses­tään­sel­vi­nä ja näky­mät­tö­mi­nä. Ne tulevat näkyviksi vain eri­tyi­sis­sä tilan­teis­sa, kuten muutossa tai jonkun kuollessa, jolloin joudumme inven­toi­maan elämämme. Silloin monia esineitä tar­kas­te­lee pitkästä aikaa; miettii suh­det­taan niihin ja sitä mer­ki­tys­ten verkostoa, joka kuhunkin esi­nee­seen kutoutuu. Päätämme esineiden tulevan kohtalon. Näissä tilan­teis­sa esine irtaantuu hetkeksi käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­taan ja tulee sitä kautta näkyväksi, mer­ki­tyk­sel­li­sek­si, ehkä ainut­laa­tui­sek­si.

Samalla tavalla irro­tet­tu­na funk­tios­taan esine näyt­täy­tyy myös esi­mer­kik­si museo­vit­rii­nis­sä. Siinäkin esine on eri­tyis­laa­tui­sel­la tavalla tehty näkyväksi, laitettu hyllylle. Kirjailija Peter Cornellin mukaan olemme sanat­to­mia arkisista tava­rois­tam­me, mutta museossa meillä on käy­tet­tä­vis­sä rikas kieli esillä olevista esineistä. Tätä kuvastaa esi­mer­kik­si Marcel Duchampin kuuluisa teos Suihkulähde (1917), jossa pisuaari on irrotettu alku­pe­räi­ses­tä, arkisesta käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­taan ja tuotu museoon. Mitäpä sanot­ta­vaa pisu­aa­ris­ta olisi wc-tiloissa?

Tavarasta luopumisen vaikeus

Perintöesineitä, tai esineitä yli­pää­tään, on usein vaikea heittää pois. Kuten radio-ohjel­mas­sa todetaan, esi­nei­siin kiin­nit­tyy tunteita, ihmisten välisiä suhteita ja muistoja. Karsiessaan elä­mäs­tään esineitä karsii siis helposti osia itsestään tai jos­ta­kus­ta lähei­ses­tä. Esimerkiksi museoille tarjotaan val­ta­vas­ti esineitä, joita tarjoavat ihmiset pitävät tärkeinä ja mer­ki­tyk­sel­li­si­nä, mutta joille ei enää löydy paikkaa kodeista tai varas­tois­ta. 

Museot, nuo kult­tuu­rim­me muis­tior­ga­ni­saa­tiot, eivät kui­ten­kaan voi ottaa vastaan sitä sadatta mökiltä pelas­tet­tua mummon put­ki­ra­dio­ta tai lapsuuden lelua. Torjuessaan lah­joi­tuk­sen, kat­kais­tes­saan esineen kierron ja auto­ri­ta­tii­vi­sel­la äänellä kiel­täes­sään esineen arvon, museo tulee usein lou­kan­neek­si lah­joit­ta­jaa. Henkilökohtaista tarinaa kan­ta­val­le esineelle olisi kaivattu arvoi­sen­sa lepo­paik­ka. Lahjoittajat haluavat esineet säilöön ja näkyville. Toisaalta Cornell on kysynyt tai­tei­li­ja De Chiricoa mukaillen; “eikö modernia tuo­te­maa­il­maa voisi kuvailla suun­nat­to­mak­si, eri­koi­sek­si museoksi”? 

Kuva: Luca Laurence (CC0)

Syitä kulu­tuk­sen ja tava­ra­mää­rän vähen­tä­mi­seen on monia. Radio-ohjel­mas­sa­kin mainittu kon­ma­ri­tus, jossa ideana on luopua kaikesta turhasta, on yksi näistä syistä. Se, että valais­tu­mi­sen tie liitetään mate­ri­aa­li­ses­ta maa­il­mas­ta irtaan­tu­mi­seen ei ole uutta. Sosiaalinen maa­il­mam­me on kiin­nit­ty­nyt vahvasti materiaan. Siitä irtaan­tu­mal­la on kautta aikain pyritty jon­kin­lai­seen puh­dis­ta­vaan trans­sen­dens­siin. Samalla mah­dol­li­nen ongelma on tietysti juuri se, mihin pyritään. Irtaantuessaan mate­rias­ta irtaantuu nime­no­maan sosi­aa­li­ses­ta maa­il­mas­ta ja siten ihmi­syy­des­tään ja iden­ti­tee­tis­tään. 

Mieli ulottuu esineisiin

Monien tie­tee­na­lo­jen parissa on tultu siihen tulokseen, että kehon lisäksi ihmis­mie­li voi levittyä ympä­röi­vään maailmaan. Esineet ja asiat voidaan nähdä tietyissä tilan­teis­sa jatkeena itsel­lem­me. Olemme enemmän kuin vanha kar­te­sio­lai­nen cogito ergo sum antaa ymmärtää; ihminen on myös ruumiinsa ja eli­nym­pä­ris­tön­sä, ja niiden avulla saattaa yli­pää­tään ajatella. Aikuiseksi kehit­tyes­sä ajattelu mah­dol­lis­tuu ympä­röi­vän maailman, kuten tava­roi­den, kautta. Kognitiotieteen pro­fes­so­ri John Sutton on todennut, että esi­neil­lä­kin voi olla kog­ni­tii­vi­nen elämä. Tämän näke­myk­sen erästä puolta voi ilmentää muun muassa kaapista löytyvä, pölyyn­ty­nyt tavara, joka tuo mieleen tärkeän muiston vuosien jälkeen. Esine saattaa säilyttää osaa mielestä ruumiin ulko­puo­lel­la, toimia apu­vä­li­nee­nä muis­ta­mi­sel­le.

Tunnesiteen syn­ty­mi­nen esi­nee­seen ei vaadi, että se olisi yksi­löl­li­nen ja ainut­laa­tui­nen. Massatuotettu asia voi muodostua ihmiselle yhtä helposti tärkeäksi, jopa pyhäksi, mutta yhtä­lail­la se voi jäädä pro­faa­nik­si eli maal­li­sek­si, arkiseksi. Tärkeämpää lienevät konteksti ja esi­nee­seen lii­tet­tä­vä tarina. On kiehtovaa, että huo­li­mat­ta nykyi­ses­tä tavaran määrästä ja mas­sa­tuo­tet­tu­jen esineiden läs­nä­olos­ta lähes kaikilla elämän osa-alueilla, on siteemme tava­roi­hin edelleen vahva. 

Samalla kun luomme ja muok­kaam­me esineitä, ne muok­kaa­vat käyt­täy­ty­mis­tä ja ruu­miil­lis­ta kokemusta maa­il­mas­ta. Älypuhelin on tästä oiva esimerkki. Yläkouluikäisistä tytöistä on vaikea saada entisen kaltaisia valo­ku­va­pot­ret­te­ja, kun huulet pul­lis­tu­vat auto­maat­ti­ses­ti sel­fie­mut­ruun ja leuka laskee alaspäin, silmien katsoessa ylä­viis­toon kameraa kohti. Älypuhelimia käyt­tä­vien ihmisten habitus on muutoksen kourissa. 

Eräs erin­omai­nen esimerkki siitä, kuinka vahvasti maa­il­mam­me rakentuu esineiden kautta, on elokuva Goodbye Lenin. Elokuvassa Itä-Saksa kaatuu sillä aikaa, kun nainen on koomassa. Hänen herä­tes­sään perhe yrittää pitää yllä illuusio­ta kadon­nees­ta sosia­lis­ti­ses­ta valtiosta hank­ki­mal­la vanhoja esineitä: tuotteita, jotka ovat koomasta herän­neel­le naiselle yhtä kuin kadonnut DDR:n yhteis­kun­ta ja kulttuuri. Tavarat luovat todel­li­suu­den. 

Kuva: Vineeth Vinod (CC0)

Materia — minän ilmentäjä vai mielen turmio?

Esineitä on kaik­kial­la, ja suhteemme niihin on usein ris­ti­rii­tai­nen. Niiden status voi muuttua ja niiden sisältämä merkitys vaihdella. Eri tie­tee­na­lo­jen parista on viime vuosina noussut kasvava joukko mate­ri­aa­li­seen kult­tuu­riin kes­kit­ty­viä tut­ki­joi­ta, jotka ovat kiin­nit­tä­neet huomiota siihen, että esineet ovat muutakin kuin sym­bo­lei­ta muille asioille. Tavarat eivät pel­käs­tään edusta: ne ovat, ne tekevät.

Esimerkiksi län­si­mais­sa vaatetus ja muotiin kes­kit­ty­mi­nen nähdään usein pin­nal­li­se­na, koska todel­lis­ta minää pidetään sisäisenä omi­nai­suu­te­na ja ulkoisia asioita pelkkänä kuorena. Vaatemuoti voidaan kuitenkin nähdä muunakin kuin pin­nal­li­se­na itseil­mai­su­na ja kers­ka­ku­lu­tuk­se­na. Vaatteet voivat olla enemmän kuin sosi­aa­li­sen iden­ti­tee­tin osoit­ta­mis­ta. Ohjelmassakin mainittu ant­ro­po­lo­gi Daniel Miller on antanut hyvän esimerkin Trinidadista, jossa pai­kal­lis­ten maa­il­man­ku­vas­sa käsi­te­tään muun muassa muoti päin­vas­toin kuin meillä. 

Trinidadilaiset pitävät ihmisen sisäisiä omi­nai­suuk­sia val­heel­li­si­na, ja ulkoisia asioita todel­li­se­na minänä tai sen ilmen­tä­mi­se­nä. Millerin mukaan “sel­lai­ses­sa kon­teks­tis­sa vaatteet eivät pel­käs­tään tarkoita jotakin aivan muuta, ne ovat jotakin aivan muuta”. 

Ristiriitainen suhteemme tavaraan kumpuaa osittain ris­ti­rii­tai­ses­ta suh­tau­tu­mi­ses­tam­me kulu­tuk­seen yli­pää­tään. Kuten historian pro­fes­so­ri Frank Trentmann on huo­maut­ta­nut kulu­tuk­sen historiaa tut­kies­saan, Platonista renes­sans­sia­jat­te­li­joi­hin asti kulutus, tai esineiden ja omai­suu­den haa­li­mi­nen, nähtiin nega­tii­vi­se­na, mieltä kor­rup­toi­va­na ja yhteis­kun­nal­le vaa­ral­li­se­na. Vasta 1700-luvulla tämä alkoi muuttua. Esimerkiksi filosofi Adam Smith pani merkille jo vuonna 1759 teok­ses­saan The Theory of Moral Sentiments, että kulu­tuk­sen saattoi nähdä hyvänäkin asiana. Maailma oli tuolloin aut­ta­mat­to­mas­ti matkalla kohti nykyistä kulu­tusyh­teis­kun­taa, jonne sen sii­vit­ti­vät kolo­nia­lis­ti­nen impe­ria­lis­mi ja teollinen val­lan­ku­mous. 

Nyt ympyrä on ikään kuin sul­keu­tu­nut jälleen. Monet ovat sisäis­tä­neet, että kulutus on paha asia, joka tuhoaa maailman. Samalla se kuitenkin yhä luo työ­paik­ko­ja ja vero­tu­lo­ja, yllä­pi­täen yhteis­kun­taa ja talou­del­lis­ta jär­jes­tel­mää. Taloudellisen kasvun mantra on ja pysyy kulu­tus­kriit­ti­syy­den rinnalla. Ei ihme, että mielemme kuohuu jon­kin­lai­ses­sa kog­ni­tii­vi­ses­sa dis­so­nans­sis­sa tava­roi­den hank­ki­mi­sen suhteen. 

Joulu on esineiden juhla

Näin joulun alla, lasten eks­taat­tis­ta paket­ti­hur­mos­ta odo­tel­les­sa, monet meistä kiin­nit­tä­vät erityistä huomiota esi­ne­suh­tee­seem­me. Mitä hankkia lahjaksi, kun monilla on tavaraa jo liikaakin? Haluamme erilaisia tavaroita, mutta tar­vit­sem­me­ko niitä? Jos tuo hankkii minulle, minunkin pitää hankkia hänelle. 

Aineettomat lahjat ovat nousseet yhdeksi vaih­toeh­dok­si. Lahjaksi voi suojella palasen aar­nio­met­sää jonkun puolesta ja kuluttaa vas­tuul­li­ses­ti. Fyysinen lahja ajaa kuitenkin jotain, mihin aineeton lahja ei pysty. Fyysisellä lahjalla on tarttuva pinta: sen käsin­kos­ke­tel­ta­vuus itsessään on tärkeää. Vastavuoroisuus, muistot, sosi­aa­li­set suhteet, tunteet, kaikki leviävät kuin sie­ni­rih­mas­to elämämme tava­roi­hin. Meillä on mate­ri­aa­li­nen kulttuuri ja mate­ri­aa­li­nen mieli.

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: Matilda Gronow, Erikoismuseot-hanke
  1. Peter Cornell, 1993. Saker: om tingens synlighet.
  2. Frank Trentmann, 2016. Empire of things : how we became a world of consumers, from the fifteenth century to the twenty-first.
  3. Daniel Miller, 2010. Stuff.

Kirjoittaja

Bruno Gronow, VTK, on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Brunon erityinen kiinnostuksen kohde on kulttuuriperintöämme vaalivien instituutioiden tarkasteleminen antropologin silmin. Hänellä on työn alla Suomen erikoismuseoita käsittelevä tietokirja sekä etnografinen analyysi pro gradu -tutkielman muodossa samasta aiheesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Unisieppari on Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen suojeluesine, joka varjelee lapsia unien tuomilta sairauksilta ja pahoilta hengiltä. Pyöreään kehikkoon punottu verkko, josta roikkuu sulkia ja helmiä, on nykyään tuttu niin koruista, vaatteista kuin sisustuselementeistä.

Wc-paperin historia on yllättävän lyhyt ottaen huomioon, että tarpeiden tekeminen on yhteistä kaikille ihmisille. Suuressa osassa maailmaa suositaan vedellä puhdistautumista vessakäynnin jälkeen. Paperin käyttö on kuitenkin kasvussa vaurastuvissa maissa, joiden keskiluokka kasvaa. Vessapaperin kulutuksen kasvu heijastelee globaalien markkinavoimien ja kulutuskulttuurin leviämistä.

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.