Metsäpalot ja epävarma tulevaisuus

Ilmastonmuutoksen myötä laajoja tuhoja aiheuttavista metsäpaloista on tullut maailmanlaajuinen ongelma. Indonesian Keski-Kalimantanilla ne ovat aiheuttaneet toistuvan ympäristökriisin, joka näkyy paikallisten arjessa ja kyvyssä suunnitella tulevaisuuttaan. 

Vuosi 2019 herätti ihmiset kautta maailman huo­maa­maan, että ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fit voivat koskea meitä kaikkia. Laajat tulipalot Australiassa aiheut­ti­vat huolta ja pelkoa. Brasilian tulipalot nostivat esiin kysy­myk­sen siitä, kuinka isoja alueita sade­met­sää voi tuhoutua, ja mistä tulipalot saavat alkunsa.


Indonesian tulipalot jäivät mediassa vähem­mäl­le huomiolle, mutta myös siellä tulipalot hävit­ti­vät metsää laajoilta alueilta: arviolta yli miljoona hehtaaria paloi savuna ilmaan. Itse asiassa vuonna 2015 paloi vielä enemmän metsää, kun noin 2,6 miljoonaa hehtaaria tuhoutui palojen myötä.


Lokakuussa 2019 matkustin etno­gra­fi­sen tut­ki­muk­se­ni puit­teis­sa Keski-Kalimantanille, Indonesiaan, jossa olen käynyt eri­pi­tui­sil­la ant­ro­po­lo­gi­sil­la kent­tä­työ­mat­koil­la vuodesta 2012 lähtien. Tämä matka poikkesi aiemmista, koska alue oli kärsinyt tuli­pa­lois­ta hei­nä­kuus­ta lähtien.


Saapues­sa­ni suuren Kahayan-joen varrella sijait­se­vaan kylään, jota tutkin, ilma oli sakeana savusta. Sen haistoi jo alueen pää­kau­pun­gis­sa, mutta se tuntui pahem­mal­ta kylään päästyäni. Aamuisin päätä särki, ja silmät ja nenä vuotivat. Maastopaloista johtuva savu vaikutti kaikkien alueella asuvien ter­vey­teen. Mediassa näkyvät met­sä­pa­lo­krii­sit unohtuvat nopeasti. Ihmiset, jotka altis­tu­vat niiden vai­ku­tuk­sil­le tai joutuvat kokemaan ympä­ris­tö­tu­ho­ja koti­seu­dul­laan, voivat kuitenkin kokea muutoksen arki­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sään vielä pitkään.

Antropologi kent­tä­töis­sä Keski-Kalimantanilla. Kuva: Anu Lounela ©

Ympäristökatastrofien antropologiaa

Indonesian met­sä­pa­lot on usein yhdis­tet­ty vil­je­li­jöi­den yri­tyk­siin raivata maata öljy­pal­mul­le tai muulle vil­je­lyl­le. Indonesiassa on toisinaan myös syytetty kas­ki­rii­sin vil­je­li­jöi­tä tuli­pa­lois­ta, sillä menetelmä perustuu rii­sin­vil­je­lys­maan rai­vaa­mi­seen tulen avulla. Kalimantanilla maaseudun asukkaita on viety jopa oikeuteen, jossa he peri­aat­tees­sa voivat saada van­keus­tuo­mion kas­ki­vil­je­lys­tä syy­tet­ty­nä. Toisaalta on huomattu, että palot laa­je­ni­vat yritysten omis­ta­mil­la tai met­si­tyk­seen mer­ki­tyil­lä plan­taa­sia­lueil­la, joten palojen taustalla vai­kut­ta­vat­kin yritykset.


Monet tutkijat ja toi­mit­ta­jat ovat kes­kus­tel­leet palojen syt­ty­mi­sen poliit­ti­sis­ta tai eko­lo­gi­sis­ta syistä. Antropologinen näkökulma tuli­pa­loi­hin ja ympä­ris­tö­muu­tok­seen on tärkeä siksi, että se kiin­nit­tää huomiota laajoihin kysy­myk­siin ihmisen ja luonnon välisestä his­to­rial­li­ses­ta suhteesta tietyssä paikassa. Se voi samalla tutkia arki­päi­vän käy­tän­töi­hin liittyviä kos­mo­lo­gi­sia mer­ki­tyk­siä ja ottaa huomioon val­ta­suh­teet ja poli­tii­kan.


Ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fien tutkimus ei sinällään ole uutta yhteis­kun­ta­tie­teis­sä, mutta usein niissä on kes­ki­tyt­ty lähinnä mak­ro­ta­son poli­tii­kan mer­ki­tyk­seen ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fien synnyssä ja kor­jaa­mis­yri­tyk­sis­sä. Tällöin ymmärrys siitä, miten tuli­pa­loa­lueil­la asuvat ihmiset kokevat palot, voi jäädä ohueksi. Sama koskee kysy­myk­siä siitä, miten tuli on liittynyt ihmisten elämään laajemmin, tai miten val­ta­ky­sy­myk­set näkyvät tuli­pa­lo­jen syt­ty­mi­ses­sä ja tal­tut­ta­mis­yri­tyk­ses­sä myös pai­kal­lis­ta­sol­la.


Antro­po­lo­gia on tie­tee­na­la, jossa tut­ki­mus­ta on perin­tei­ses­ti tehty tietyssä kon­teks­tis­sa tai mai­se­mas­sa osal­lis­tu­van havain­noin­nin kautta. Tutkimuksen mene­tel­mäl­li­nen puoli on aiemmin tar­koit­ta­nut myös sitä, että ant­ro­po­lo­git ovat eläneet kuukausia tai vuosia tut­ki­musym­pä­ris­töis­sä, joissa luon­no­no­lo­suh­teet vai­kut­ta­vat suuresti ihmisten elämään ja toi­min­taan. Luonto-ihmis­suh­det­ta käsit­te­le­vä tutkimus on siis tavallaan ollut sisään­ra­ken­net­tu­na tie­tee­na­lan perin­tees­sä ja suku­lai­suut­ta, sosi­aa­li­suut­ta ja taloutta kos­ke­vas­sa tut­ki­muk­ses­sa.


Antro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fit ovat jääneet vähem­mäl­le huomiolle. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä monet ant­ro­po­lo­git ovat heränneet huo­maa­maan, että ympäristö muuttuu kiih­ty­väl­lä vauhdilla johtuen ilmas­ton­muu­tok­ses­ta, luon­non­va­ro­jen kas­va­vas­ta hyö­dyn­tä­mi­ses­tä tai vaikkapa raken­nus­pro­jek­teis­ta — kuten totean yhdessä Eeva Berglundin ja Timo Kallisen kanssa kir­joit­ta­ma­ni Dwelling in political landsca­pes ‑kirjan joh­dan­nos­sa.


Ääri-ilmiöt, kuten hal­lit­se­mat­to­mat ja laajat tulipalot tai tulvat, nouseva meren­pin­ta ja sulavat jäätiköt muuttavat ympä­ris­töä perus­ta­van­laa­tui­ses­ti. Antropologi Kirsten Hastrup onkin puhunut rajalla tai veit­sen­te­räl­lä olemisen ant­ro­po­lo­gias­ta. Antropologit kysyvät yhä ene­ne­väs­sä määrin, mikä on ihmisen ja luonnon välinen suhde, mitä on sosi­aa­li­suus, ja miten ne kie­tou­tu­vat yhteen esi­mer­kik­si moni­la­ji­suus­tut­ki­muk­ses­sa tai eri­tyyp­pi­siin onto­lo­gi­siin maa­il­man­ku­viin liit­ty­vis­sä keskusteluissa.

Kahayan-joki aamulla savussa. Kuva: Anu Lounela ©

Toistuvat metsäpalot ja perustavanlaatuisesti muuttuva maisema

Kävelin Kahayan-joen varrella keski-kali­man­ta­ni­lai­ses­sa dajak­ki­ky­läs­sä loka­kuus­sa 2019. Dajakkiperhe kutsui minut puu­ta­lon­sa teras­sil­le istumaan. Perheenjäsenet kertoivat yhteen ääneen tuli­pa­lois­ta. Minulle valkeni nopeasti, että tulipalot kylässä olivat olleet miltei yhtä pahat kuin vain neljä vuotta aiemmin. Keski-ikäinen mies kertoi menet­tä­neen­sä kaikki vuoden 2015 tulipalon jälkeen istut­ta­man­sa puut. Itku silmässä hän sanoi olevansa olevansa tapah­tu­nees­ta niin pahoil­laan, että ei pysty käymään paikan päällä ollenkaan.


Olin käynyt kylässä myös vuonna 2016, melkein puoli vuotta suurten tuli­pa­lo­jen jälkeen. Tuolloin noin 40 pro­sent­tia kylä­läis­ten moni­muo­toi­sis­ta kumi- ja hedel­mä­puu­tar­hois­ta tai metsistä oli palanut. Sillä kertaa ihmiset olivat vielä toi­veik­kai­ta ja ajat­te­li­vat, että haluavat istuttaa nopea­kas­vuis­ta puuta.


Kävel­les­sä­ni kylässä vuonna 2019 kuulin vastaavia tarinoita yhä uudestaan. Ihmiset istuivat teras­seil­laan, kotona tai tien laidalla. He eivät tienneet mitä tehdä. He kysyivät minulta neuvoja. Käytin välillä hen­gi­tys­suo­jain­ta, koska savua oli edelleen paljon. Jotkut kävivät heit­tä­mäs­sä rii­sin­sie­me­niä pala­neel­le tur­ve­maal­le, mutta epäilivät ettei se kasvaisi kovin hyvin. Ei kan­nat­ta­nut nähdä vaivaa sen enempää. Paikalliset olivat kärsineet pahoista savuista jo useamman kuukauden. Jotkut olivat viet­tä­neet ainakin kuukauden vahtien savun ja tuli­pa­lo­jen ympä­röi­miä puu­tar­ho­jaan, jotta ne eivät palaisi.


Vielä alle kymmenen vuotta sitten istutetut kumipuut tai nopea­kas­vui­set puulajit kor­va­si­vat vuonna 2015 palaneita puu­tar­ho­ja. Kyläläiset kutsuivat näitäkin puu­tar­hoik­si, vaikka ne erosivat yksi­la­ji­suu­del­laan asuin­paik­ko­jen lähellä olevista vanhoista puu­tar­hois­ta, joissa kasvoi hedel­mä­pui­ta, kumipuita, rottinkia, bambua ja muita lajeja, niin että ne pysyivät suh­teel­li­sen kosteina ja siten harvoin paloivat.


Monet menet­ti­vät uudet puu­tar­han­sa, koska laajat tulipalot levisivät nyt rajusti aiemmin kuin kukaan olisi uskonut. ‘Sydäntä särkee’, minulle ker­rot­tiin. Kyläläiset olivat laskeneet, että neljän tai viiden vuoden välein tulipalot syttyvät uudestaan – joten kan­nat­taa­ko mitään tehdäkään? Toiset sanoivat, että luovuttaa ei saa.

Nainen hakee vettä Kahayan-joesta savusu­mus­sa. Kuva: Anu Lounela ©

Ympäristönmuutos, sade­met­sien häviä­mi­nen, luon­tais­ten eläin­la­jien katoa­mi­nen ja uusien lajien ilmaan­tu­mi­nen aiheut­ta­vat valtavia muutoksia eri yhtei­söis­sä. Tulipalot, jotka ovat mit­ta­kaa­val­taan suuria ja hal­lit­se­mat­to­mia, voivat johtaa pysyviin yhtei­sö­jen toi­meen­tu­lon ja elä­män­ta­van muu­tok­siin. Näin käy vaikkapa silloin, kun palaneet suo­sa­de­met­sät korvataan öljy­pal­mul­la tai uusilla nopea­kas­vui­sil­la puu­la­jeil­la tai vil­je­ly­kas­veil­la. Tällöin koko maisema ja ihminen sen osana muo­dos­ta­vat hyvin toi­sen­lai­sen koko­nai­suu­den.


Antro­po­lo­gi Anna Tsing on puhunut tut­ki­muk­ses­saan moni­la­ji­suu­des­ta. Ihmiset ja vaikkapa sienet tai tietyt eläimet muo­dos­ta­vat yhdessä sosi­aa­lis­ten suhteiden ver­kos­to­ja, jotka muuttuvat ympä­ris­tön muut­tues­sa. Jos metsät tuhou­tu­vat tuli­pa­los­sa, sienet voivat hävitä, mutta prosessi avaa paikan uusille sosi­aa­li­sil­le ver­kos­toil­le ja lajeille.


On kuitenkin ihmisten elä­män­ta­po­jen kannalta aivan eri asia viljellä nopea­kas­vuis­ta akaa­sia­puu­ta ja myydä se kaikki kerralla välit­tä­jän kautta tehtaalle kuin kerätä moni­muo­toi­ses­ta metsästä sen tuotteita ja metsästää siellä. Toiset yhdis­te­le­vät erilaisia toi­meen­tu­lon muotoja, joskus pakon edessä. Kuitenkin ihmisten kyky nähdä koko­nai­suuk­sia ja ymmärtää toi­min­tan­sa (ympäristö)rajat tuntuu tulevan usein vastaan.


Kent­tä­työ­ni aikana monet dajakit pohtivat ääneen, mitä heidän kan­nat­tai­si kasvattaa tur­ve­mail­le. Jotkut piirsivät vihkooni erilaisia turvemaan mah­dol­li­sia kos­teut­ta­mis­jär­jes­tel­miä – kan­nat­tai­si­ko se tehdä näin, kun asian­tun­ti­jat­kaan eivät näytä tietävän, ja heidän kokei­lun­sa epä­on­nis­tu­vat? Tuntui vaikealta, että ihmiset toivoivat minulta rat­kai­su­ja ja neuvoja. Heidän kapa­si­teet­tin­sa kuvitella tulevaa näytti kärsineen pahan kolauksen. Ihmiset halusivat varmistaa muilta mitä pitäisi tehdä. Tulipalojen kal­tai­sil­la luon­non­ka­ta­stro­feil­la on suuri vaikutus siihen, miten ihmiset kuvit­te­le­vat tule­vai­suu­ten­sa ja min­kä­lai­sia suun­ni­tel­mia he tekevät.

Palanut pato tur­ve­mai­den keskellä Keski-Kalimantanilla. Kuva: Anu Lounela ©

Tulipalojen ajalliset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet

Ympäristönmuutos liittyy usein siihen, että raha­ta­lou­den uskotaan tuovan parempaa toi­meen­tu­loa. Valtiot haluavat muuttaa suo­sa­de­met­sää vil­je­ly­maak­si, ja yritykset tai valtion ja kehi­tys­pro­jek­tien ennal­lis­ta­mis­hank­keet metsittää tur­ve­mai­ta puuplan­taa­seil­la. Monissa rat­kai­su­mal­leis­sa pyritään tuot­ta­maan talou­del­li­ses­ti arvokasta maisemaa, josta pai­kal­li­set ihmiset, valtio tai yritykset saisivat rahaa.


Kent­tä­ky­läs­sä­ni nämä hankkeet, joita ant­ro­po­lo­gi Tania Murray Lin kutsuu ”paran­ta­mis­yri­tyk­sik­si”, ovat johtaneet päin­vas­tai­seen. Metsät on kaadettu, suo­sa­de­met­sä­alu­eet kui­va­tet­tu ja kanavoitu, ja nyt tulipalot piinaavat vuodesta toiseen. Huonosti suun­ni­tel­lut met­sit­tä­mis­yri­tyk­set saattavat johtaa siihen, että uudet puulajit sopivat heikosti kyseiseen maaperään ja alueelle.


Tässä kylässä puut paloivat ennen kuin niitä ehdittiin korjata ja ennen kuin nuorista kumi­puis­ta ehdittiin valuttaa kumia. Huomattiin, että uudet nopea­kas­vui­set puulajit kuolevat tuli­pa­los­sa saman tien, kun taas kumi­puil­la voi olla mah­dol­li­suus selvitä pienistä paloista. Mitä seu­raa­vak­si? Kun puut tuntuvat joka tapauk­ses­sa palavan, niiden kas­vat­ta­mi­seen tai istut­ta­mi­seen ei riitä hirveästi energiaa; se ei ole ihmisille enää niin arvokasta toimintaa, kuten ant­ro­po­lo­gi David Graeber ehkä sanoisi. Toisaalta pala­neil­le maille meneminen voi tuntua emo­tio­naa­li­ses­ti yli­voi­mai­sel­ta: suru mene­te­tys­tä on niin iso. Tämä voi johtaa myös maan myymiseen.


Antro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen kautta voidaan tar­kas­tel­la moni­mut­kai­sia pitkän aikavälin pro­ses­se­ja, jotka johtavat tuli­pa­lo­jen kal­tai­siin ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fei­hin. Katsomalla luon­to­suh­det­ta sekä ihmisten että ihmisten ja luonnon välisen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tai ver­kos­toi­tu­mi­sen näkö­kul­mas­ta, löydetään uuden­lai­sia yhteyksiä ja koko­nai­suuk­sia.


Tällöin on ehkä helpompi ymmärtää, että suo­sa­de­met­sä­alu­een kui­vat­ta­mi­nen kanavilla ja muut­ta­mi­nen vil­je­ly­maak­si, tai sinne tiettyjen lajien istut­ta­mi­nen, voi troop­pi­sil­la alueilla johtaa kui­vuu­teen ja tuli­pa­loi­hin, kun ilmas­ton­muu­tos tuo tul­les­saan entistä pidempiä kuivia kausia.


Vaikka puhuminen ilmas­ton­muu­tok­ses­ta on hyvin tärkeää, on eri­tyi­ses­ti nos­tet­ta­va esiin talou­del­li­siin, poliit­ti­siin tai lyhyen tähtäimen int­res­sei­hin täh­tää­vien hank­kei­den ja toimien vai­ku­tuk­set. Suuret rakenteet mer­kit­se­vät. Samalla voimme ehkä ymmärtää senkin, ettei kaikkien ihmisten luon­to­suh­de ole saman­lai­nen, ja että pie­nil­lä­kin teoilla on merkitystä.

Taloja Kahayan-joen varrella savusu­mus­sa. Kuva: Anu Lounela © 
  1. David Graeber, 2001. Toward an anth­ro­po­lo­gical theory of value: the false coin of our own dreams. 
  2. Kirsten Hastrup (toim.), 2015. Anthropology and Nature
  3. Tania Murray Li, 2007. The Will to Improve: Governmentality, Development and Political Practice.
  4. Anu Lounela, Eeva Berglund ja Timo Kallinen (toim.), 2019. Dwelling in Political Landscapes: Contemporary Anthropological Perspectives.
  5. Anna Tsing, 2014. More than human sociality: a call for critical desc­rip­tion. Teoksessa Anthropology and nature, toim. K. Hastrup.
  6. Anna Tsing, 2015. The mushroom at the end of the world: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins.
  7. Reuters: Area burned in 2019 forest fires in Indonesia exceeds 2018 
  8. NASA: Smoke Blankets Borneo
  9. RAN: PULP PRODUCTION, PEATLANDS, AND THE FUTURE OF FIRE RISK IN INDONESIA
  10. Science Mag: Wildfire researc­her deported amid growing rift between Indonesian govern­ment and scientists

Kirjoittaja

Anu Lounela on antropologi, yliopistotutkija kehitysmaatutkimuksessa ja projektinjohtaja sosiaali- ja kulttuuriantropologiassa Helsingin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Verotus on valtion asettama mittausjärjestelmä, jonka avulla punnitaan asioiden arvoa. Miksi maksamme veroja juuri rahassa? Voisiko verotuksen perusyksikkö olla euron sijasta kerta-annos ruokaa? Muun muassa näitä kysymyksiä voi tarkastella uppoutumalla arvon mittaamisen ideologisiin ulottuvuuksiin suomalaisessa ja fidžiläisessä valtionverotuksessa.