Metsäpalot ja epävarma tulevaisuus

Ilmastonmuutoksen myötä laajoja tuhoja aiheuttavista metsäpaloista on tullut maailmanlaajuinen ongelma. Indonesian Keski-Kalimantanilla ne ovat aiheuttaneet toistuvan ympäristökriisin, joka näkyy paikallisten arjessa ja kyvyssä suunnitella tulevaisuuttaan.

Vuosi 2019 herätti ihmiset kautta maailman huo­maa­maan, että ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fit voivat koskea meitä kaikkia. Laajat tulipalot Australiassa aiheut­ti­vat huolta ja pelkoa. Brasilian tulipalot nostivat esiin kysy­myk­sen siitä, kuinka isoja alueita sade­met­sää voi tuhoutua, ja mistä tulipalot saavat alkunsa.


Indonesian tulipalot jäivät mediassa vähem­mäl­le huomiolle, mutta myös siellä tulipalot hävit­ti­vät metsää laajoilta alueilta: arviolta yli miljoona hehtaaria paloi savuna ilmaan. Itse asiassa vuonna 2015 paloi vielä enemmän metsää, kun noin 2,6 miljoonaa hehtaaria tuhoutui palojen myötä.


Lokakuussa 2019 matkustin etno­gra­fi­sen tut­ki­muk­se­ni puit­teis­sa Keski-Kalimantanille, Indonesiaan, jossa olen käynyt eri­pi­tui­sil­la ant­ro­po­lo­gi­sil­la kent­tä­työ­mat­koil­la vuodesta 2012 lähtien. Tämä matka poikkesi aiemmista, koska alue oli kärsinyt tuli­pa­lois­ta hei­nä­kuus­ta lähtien.


Saapues­sa­ni suuren Kahayan-joen varrella sijait­se­vaan kylään, jota tutkin, ilma oli sakeana savusta. Sen haistoi jo alueen pää­kau­pun­gis­sa, mutta se tuntui pahem­mal­ta kylään päästyäni. Aamuisin päätä särki, ja silmät ja nenä vuotivat. Maastopaloista johtuva savu vaikutti kaikkien alueella asuvien ter­vey­teen. Mediassa näkyvät met­sä­pa­lo­krii­sit unohtuvat nopeasti. Ihmiset, jotka altis­tu­vat niiden vai­ku­tuk­sil­le tai joutuvat kokemaan ympä­ris­tö­tu­ho­ja koti­seu­dul­laan, voivat kuitenkin kokea muutoksen arki­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sään vielä pitkään.

Antropologi kent­tä­töis­sä Keski-Kalimantanilla. Kuva: Anu Lounela ©

Ympäristökatastrofien antropologiaa

Indonesian met­sä­pa­lot on usein yhdis­tet­ty vil­je­li­jöi­den yri­tyk­siin raivata maata öljy­pal­mul­le tai muulle vil­je­lyl­le. Indonesiassa on toisinaan myös syytetty kas­ki­rii­sin vil­je­li­jöi­tä tuli­pa­lois­ta, sillä menetelmä perustuu rii­sin­vil­je­lys­maan rai­vaa­mi­seen tulen avulla. Kalimantanilla maaseudun asukkaita on viety jopa oikeuteen, jossa he peri­aat­tees­sa voivat saada van­keus­tuo­mion kas­ki­vil­je­lys­tä syy­tet­ty­nä. Toisaalta on huomattu, että palot laa­je­ni­vat yritysten omis­ta­mil­la tai met­si­tyk­seen mer­ki­tyil­lä plan­taa­sia­lueil­la, joten palojen taustalla vai­kut­ta­vat­kin yritykset.


Monet tutkijat ja toi­mit­ta­jat ovat kes­kus­tel­leet palojen syt­ty­mi­sen poliit­ti­sis­ta tai eko­lo­gi­sis­ta syistä. Antropologinen näkökulma tuli­pa­loi­hin ja ympä­ris­tö­muu­tok­seen on tärkeä siksi, että se kiin­nit­tää huomiota laajoihin kysy­myk­siin ihmisen ja luonnon välisestä his­to­rial­li­ses­ta suhteesta tietyssä paikassa. Se voi samalla tutkia arki­päi­vän käy­tän­töi­hin liittyviä kos­mo­lo­gi­sia mer­ki­tyk­siä ja ottaa huomioon val­ta­suh­teet ja poli­tii­kan.


Ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fien tutkimus ei sinällään ole uutta yhteis­kun­ta­tie­teis­sä, mutta usein niissä on kes­ki­tyt­ty lähinnä mak­ro­ta­son poli­tii­kan mer­ki­tyk­seen ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fien synnyssä ja kor­jaa­mis­yri­tyk­sis­sä. Tällöin ymmärrys siitä, miten tuli­pa­loa­lueil­la asuvat ihmiset kokevat palot, voi jäädä ohueksi. Sama koskee kysy­myk­siä siitä, miten tuli on liittynyt ihmisten elämään laajemmin, tai miten val­ta­ky­sy­myk­set näkyvät tuli­pa­lo­jen syt­ty­mi­ses­sä ja tal­tut­ta­mis­yri­tyk­ses­sä myös pai­kal­lis­ta­sol­la.


Antro­po­lo­gia on tie­tee­na­la, jossa tut­ki­mus­ta on perin­tei­ses­ti tehty tietyssä kon­teks­tis­sa tai mai­se­mas­sa osal­lis­tu­van havain­noin­nin kautta. Tutkimuksen mene­tel­mäl­li­nen puoli on aiemmin tar­koit­ta­nut myös sitä, että ant­ro­po­lo­git ovat eläneet kuukausia tai vuosia tut­ki­musym­pä­ris­töis­sä, joissa luon­no­no­lo­suh­teet vai­kut­ta­vat suuresti ihmisten elämään ja toi­min­taan. Luonto-ihmis­suh­det­ta käsit­te­le­vä tutkimus on siis tavallaan ollut sisään­ra­ken­net­tu­na tie­tee­na­lan perin­tees­sä ja suku­lai­suut­ta, sosi­aa­li­suut­ta ja taloutta kos­ke­vas­sa tut­ki­muk­ses­sa.


Antro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fit ovat jääneet vähem­mäl­le huomiolle. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä monet ant­ro­po­lo­git ovat heränneet huo­maa­maan, että ympäristö muuttuu kiih­ty­väl­lä vauhdilla johtuen ilmas­ton­muu­tok­ses­ta, luon­non­va­ro­jen kas­va­vas­ta hyö­dyn­tä­mi­ses­tä tai vaikkapa raken­nus­pro­jek­teis­ta — kuten totean yhdessä Eeva Berglundin ja Timo Kallisen kanssa kir­joit­ta­ma­ni Dwelling in political landsca­pes ‑kirjan joh­dan­nos­sa.


Ääri-ilmiöt, kuten hal­lit­se­mat­to­mat ja laajat tulipalot tai tulvat, nouseva meren­pin­ta ja sulavat jäätiköt muuttavat ympä­ris­töä perus­ta­van­laa­tui­ses­ti. Antropologi Kirsten Hastrup onkin puhunut rajalla tai veit­sen­te­räl­lä olemisen ant­ro­po­lo­gias­ta. Antropologit kysyvät yhä ene­ne­väs­sä määrin, mikä on ihmisen ja luonnon välinen suhde, mitä on sosi­aa­li­suus, ja miten ne kie­tou­tu­vat yhteen esi­mer­kik­si moni­la­ji­suus­tut­ki­muk­ses­sa tai eri­tyyp­pi­siin onto­lo­gi­siin maa­il­man­ku­viin liit­ty­vis­sä kes­kus­te­luis­sa.

Kahayan-joki aamulla savussa. Kuva: Anu Lounela ©

Toistuvat metsäpalot ja perustavanlaatuisesti muuttuva maisema

Kävelin Kahayan-joen varrella keski-kali­man­ta­ni­lai­ses­sa dajak­ki­ky­läs­sä loka­kuus­sa 2019. Dajakkiperhe kutsui minut puu­ta­lon­sa teras­sil­le istumaan. Perheenjäsenet kertoivat yhteen ääneen tuli­pa­lois­ta. Minulle valkeni nopeasti, että tulipalot kylässä olivat olleet miltei yhtä pahat kuin vain neljä vuotta aiemmin. Keski-ikäinen mies kertoi menet­tä­neen­sä kaikki vuoden 2015 tulipalon jälkeen istut­ta­man­sa puut. Itku silmässä hän sanoi olevansa olevansa tapah­tu­nees­ta niin pahoil­laan, että ei pysty käymään paikan päällä ollenkaan.


Olin käynyt kylässä myös vuonna 2016, melkein puoli vuotta suurten tuli­pa­lo­jen jälkeen. Tuolloin noin 40 pro­sent­tia kylä­läis­ten moni­muo­toi­sis­ta kumi- ja hedel­mä­puu­tar­hois­ta tai metsistä oli palanut. Sillä kertaa ihmiset olivat vielä toi­veik­kai­ta ja ajat­te­li­vat, että haluavat istuttaa nopea­kas­vuis­ta puuta.


Kävel­les­sä­ni kylässä vuonna 2019 kuulin vastaavia tarinoita yhä uudestaan. Ihmiset istuivat teras­seil­laan, kotona tai tien laidalla. He eivät tienneet mitä tehdä. He kysyivät minulta neuvoja. Käytin välillä hen­gi­tys­suo­jain­ta, koska savua oli edelleen paljon. Jotkut kävivät heit­tä­mäs­sä rii­sin­sie­me­niä pala­neel­le tur­ve­maal­le, mutta epäilivät ettei se kasvaisi kovin hyvin. Ei kan­nat­ta­nut nähdä vaivaa sen enempää. Paikalliset olivat kärsineet pahoista savuista jo useamman kuukauden. Jotkut olivat viet­tä­neet ainakin kuukauden vahtien savun ja tuli­pa­lo­jen ympä­röi­miä puu­tar­ho­jaan, jotta ne eivät palaisi.


Vielä alle kymmenen vuotta sitten istutetut kumipuut tai nopea­kas­vui­set puulajit kor­va­si­vat vuonna 2015 palaneita puu­tar­ho­ja. Kyläläiset kutsuivat näitäkin puu­tar­hoik­si, vaikka ne erosivat yksi­la­ji­suu­del­laan asuin­paik­ko­jen lähellä olevista vanhoista puu­tar­hois­ta, joissa kasvoi hedel­mä­pui­ta, kumipuita, rottinkia, bambua ja muita lajeja, niin että ne pysyivät suh­teel­li­sen kosteina ja siten harvoin paloivat.


Monet menet­ti­vät uudet puu­tar­han­sa, koska laajat tulipalot levisivät nyt rajusti aiemmin kuin kukaan olisi uskonut. ‘Sydäntä särkee’, minulle ker­rot­tiin. Kyläläiset olivat laskeneet, että neljän tai viiden vuoden välein tulipalot syttyvät uudestaan – joten kan­nat­taa­ko mitään tehdäkään? Toiset sanoivat, että luovuttaa ei saa.

Nainen hakee vettä Kahayan-joesta savusu­mus­sa. Kuva: Anu Lounela ©

Ympäristönmuutos, sade­met­sien häviä­mi­nen, luon­tais­ten eläin­la­jien katoa­mi­nen ja uusien lajien ilmaan­tu­mi­nen aiheut­ta­vat valtavia muutoksia eri yhtei­söis­sä. Tulipalot, jotka ovat mit­ta­kaa­val­taan suuria ja hal­lit­se­mat­to­mia, voivat johtaa pysyviin yhtei­sö­jen toi­meen­tu­lon ja elä­män­ta­van muu­tok­siin. Näin käy vaikkapa silloin, kun palaneet suo­sa­de­met­sät korvataan öljy­pal­mul­la tai uusilla nopea­kas­vui­sil­la puu­la­jeil­la tai vil­je­ly­kas­veil­la. Tällöin koko maisema ja ihminen sen osana muo­dos­ta­vat hyvin toi­sen­lai­sen koko­nai­suu­den.


Antro­po­lo­gi Anna Tsing on puhunut tut­ki­muk­ses­saan moni­la­ji­suu­des­ta. Ihmiset ja vaikkapa sienet tai tietyt eläimet muo­dos­ta­vat yhdessä sosi­aa­lis­ten suhteiden ver­kos­to­ja, jotka muuttuvat ympä­ris­tön muut­tues­sa. Jos metsät tuhou­tu­vat tuli­pa­los­sa, sienet voivat hävitä, mutta prosessi avaa paikan uusille sosi­aa­li­sil­le ver­kos­toil­le ja lajeille.


On kuitenkin ihmisten elä­män­ta­po­jen kannalta aivan eri asia viljellä nopea­kas­vuis­ta akaa­sia­puu­ta ja myydä se kaikki kerralla välit­tä­jän kautta tehtaalle kuin kerätä moni­muo­toi­ses­ta metsästä sen tuotteita ja metsästää siellä. Toiset yhdis­te­le­vät erilaisia toi­meen­tu­lon muotoja, joskus pakon edessä. Kuitenkin ihmisten kyky nähdä koko­nai­suuk­sia ja ymmärtää toi­min­tan­sa (ympäristö)rajat tuntuu tulevan usein vastaan.


Kent­tä­työ­ni aikana monet dajakit pohtivat ääneen, mitä heidän kan­nat­tai­si kasvattaa tur­ve­mail­le. Jotkut piirsivät vihkooni erilaisia turvemaan mah­dol­li­sia kos­teut­ta­mis­jär­jes­tel­miä – kan­nat­tai­si­ko se tehdä näin, kun asian­tun­ti­jat­kaan eivät näytä tietävän, ja heidän kokei­lun­sa epä­on­nis­tu­vat? Tuntui vaikealta, että ihmiset toivoivat minulta rat­kai­su­ja ja neuvoja. Heidän kapa­si­teet­tin­sa kuvitella tulevaa näytti kärsineen pahan kolauksen. Ihmiset halusivat varmistaa muilta mitä pitäisi tehdä. Tulipalojen kal­tai­sil­la luon­non­ka­ta­stro­feil­la on suuri vaikutus siihen, miten ihmiset kuvit­te­le­vat tule­vai­suu­ten­sa ja min­kä­lai­sia suun­ni­tel­mia he tekevät.

Palanut pato tur­ve­mai­den keskellä Keski-Kalimantanilla. Kuva: Anu Lounela ©

Tulipalojen ajalliset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet

Ympäristönmuutos liittyy usein siihen, että raha­ta­lou­den uskotaan tuovan parempaa toi­meen­tu­loa. Valtiot haluavat muuttaa suo­sa­de­met­sää vil­je­ly­maak­si, ja yritykset tai valtion ja kehi­tys­pro­jek­tien ennal­lis­ta­mis­hank­keet metsittää tur­ve­mai­ta puuplan­taa­seil­la. Monissa rat­kai­su­mal­leis­sa pyritään tuot­ta­maan talou­del­li­ses­ti arvokasta maisemaa, josta pai­kal­li­set ihmiset, valtio tai yritykset saisivat rahaa.


Kent­tä­ky­läs­sä­ni nämä hankkeet, joita ant­ro­po­lo­gi Tania Murray Lin kutsuu ”paran­ta­mis­yri­tyk­sik­si”, ovat johtaneet päin­vas­tai­seen. Metsät on kaadettu, suo­sa­de­met­sä­alu­eet kui­va­tet­tu ja kanavoitu, ja nyt tulipalot piinaavat vuodesta toiseen. Huonosti suun­ni­tel­lut met­sit­tä­mis­yri­tyk­set saattavat johtaa siihen, että uudet puulajit sopivat heikosti kyseiseen maaperään ja alueelle.


Tässä kylässä puut paloivat ennen kuin niitä ehdittiin korjata ja ennen kuin nuorista kumi­puis­ta ehdittiin valuttaa kumia. Huomattiin, että uudet nopea­kas­vui­set puulajit kuolevat tuli­pa­los­sa saman tien, kun taas kumi­puil­la voi olla mah­dol­li­suus selvitä pienistä paloista. Mitä seu­raa­vak­si? Kun puut tuntuvat joka tapauk­ses­sa palavan, niiden kas­vat­ta­mi­seen tai istut­ta­mi­seen ei riitä hirveästi energiaa; se ei ole ihmisille enää niin arvokasta toimintaa, kuten ant­ro­po­lo­gi David Graeber ehkä sanoisi. Toisaalta pala­neil­le maille meneminen voi tuntua emo­tio­naa­li­ses­ti yli­voi­mai­sel­ta: suru mene­te­tys­tä on niin iso. Tämä voi johtaa myös maan myymiseen.


Antro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen kautta voidaan tar­kas­tel­la moni­mut­kai­sia pitkän aikavälin pro­ses­se­ja, jotka johtavat tuli­pa­lo­jen kal­tai­siin ympä­ris­tö­ka­ta­stro­fei­hin. Katsomalla luon­to­suh­det­ta sekä ihmisten että ihmisten ja luonnon välisen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tai ver­kos­toi­tu­mi­sen näkö­kul­mas­ta, löydetään uuden­lai­sia yhteyksiä ja koko­nai­suuk­sia.


Tällöin on ehkä helpompi ymmärtää, että suo­sa­de­met­sä­alu­een kui­vat­ta­mi­nen kanavilla ja muut­ta­mi­nen vil­je­ly­maak­si, tai sinne tiettyjen lajien istut­ta­mi­nen, voi troop­pi­sil­la alueilla johtaa kui­vuu­teen ja tuli­pa­loi­hin, kun ilmas­ton­muu­tos tuo tul­les­saan entistä pidempiä kuivia kausia.


Vaikka puhuminen ilmas­ton­muu­tok­ses­ta on hyvin tärkeää, on eri­tyi­ses­ti nos­tet­ta­va esiin talou­del­li­siin, poliit­ti­siin tai lyhyen tähtäimen int­res­sei­hin täh­tää­vien hank­kei­den ja toimien vai­ku­tuk­set. Suuret rakenteet mer­kit­se­vät. Samalla voimme ehkä ymmärtää senkin, ettei kaikkien ihmisten luon­to­suh­de ole saman­lai­nen, ja että pie­nil­lä­kin teoilla on mer­ki­tys­tä.

Taloja Kahayan-joen varrella savusu­mus­sa. Kuva: Anu Lounela ©
  1. David Graeber, 2001. Toward an anth­ro­po­lo­gical theory of value: the false coin of our own dreams.
  2. Kirsten Hastrup (toim.), 2015. Anthropology and Nature
  3. Tania Murray Li, 2007. The Will to Improve: Governmentality, Development and Political Practice.
  4. Anu Lounela, Eeva Berglund ja Timo Kallinen (toim.), 2019. Dwelling in Political Landscapes: Contemporary Anthropological Perspectives.
  5. Anna Tsing, 2014. More than human sociality: a call for critical desc­rip­tion. Teoksessa Anthropology and nature, toim. K. Hastrup.
  6. Anna Tsing, 2015. The mushroom at the end of the world: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins.
  7. Reuters: Area burned in 2019 forest fires in Indonesia exceeds 2018 
  8. NASA: Smoke Blankets Borneo
  9. RAN: PULP PRODUCTION, PEATLANDS, AND THE FUTURE OF FIRE RISK IN INDONESIA
  10. Science Mag: Wildfire researc­her deported amid growing rift between Indonesian govern­ment and scien­tists

Kirjoittaja

Anu Lounela on antropologi, yliopistotutkija kehitysmaatutkimuksessa ja projektinjohtaja sosiaali- ja kulttuuriantropologiassa Helsingin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.

Taloudellinen eriarvoisuus kasvaa maailmanlaajuisesti. Verotuksen kehittämistä eriarvoisuuden hillitsemiseksi vastustetaan argumenteilla, joiden mukaan ilmiö on luonnollinen tai sen korjaaminen vahingoittaa taloutta. Väitteissä on samoja piirteitä kuin niissä, joita tutkimustietoon epäilevästi suhtautuvat ilmastoskeptikot heittävät kapuloiksi ilmastopolitiikan tekemisen rattaisiin.