J.M. Bergerin kirjoittama teos Ekstremismi tarjoaa ajankohtaisen näkökulman ekstremismiä koskevaan keskusteluun ja tutkimukseen. Berger esittää oman määritelmänsä sille, mitä ekstremismi on ja kuvailee niitä olosuhteita, jotka luovat pohjaa ääriajattelulle. Kirja on tiivis johdatus aihepiiriin. Mistä vastakkainasettelu ja ääriajattelu kumpuavat?
Tutkija J.M. Bergerin teos Ekstremismi antaa tiiviin johdatuksen ekstremismiä koskevaan keskusteluun. Teos lienee sisältönsä puolesta suunnattu ensisijaisesti yhdysvaltalaiselle lukijakunnalle, sillä monet esimerkit koskevat juuri anglo-amerikkalaista maailmaa. Silti sen suomentaminen on ollut perusteltua, sillä kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta myös suomalaiselle lukijalle.
Berger tuo kirjansa alussa esille sen, kuinka vaikeaa ekstremismin tarkka määrittely on. Määritelmistä tulee helposti kehämäisiä. On kuin ekstremismin kohdalla jokainen intuitiivisesti tietäisi, mistä on kyse, mutta ei kuitenkaan osaa määritellä asiaa tarpeeksi selkeästi.
Berger itse tarjoaa ekstremismille sanakirjamääritelmää, jonka mukaan “ekstremismi on uskomus, että sisäryhmän menestystä tai eloonjäämistä ei voida erottaa ulkoryhmään kohdistuvan vihamielisen toiminnan tarpeesta”.
Historian siipien havinaa
Kirjan ensimmäinen luku luo historiallisen katsauksen ekstremismiin. Bergerin esityksessä lähdetään liikkeelle Rooman ja Karthagon konfliktista. Berger kertoo tunnetun esimerkin senaattori Cato vanhemmasta, joka tarinan mukaan päätti jokaisen puheenvuoronsa Rooman senaatissa sanoihin Carthago delentam est (Karthago on tuhottava).
Lopulta, kolmannen puunilaissodan päätteeksi, roomalaiset tuhosivat Karthagon kaupungin ja surmasivat suuren osan sen asukkaista. Antiikista keskiajan kautta uudelle ajalle liikkuvien esimerkkien avulla Berger osoittaa, että ihmisellä on läpi historian ollut kyky ekstremistiseen ajatteluun ja toimintaan.
Missään nimessä ekstremismi ei ole ”toisten” yksinoikeus tai kulttuurinen erityispiirre. Berger huomauttaa, että tällainen ajattelu voi helposti jopa johtaa ekstremismiin: “jos uskoo, että vain ‘muut’ voivat tuottaa ekstremistejä ja että oma identiteettiryhmä ei sitä tee, voi hyvinkin olla itsekin ekstremisti”.
Näin ollen lukija saa jo kirjan alkuvaiheilla viitteitä Bergerin keskeisestä argumentista: ekstremismi ei ole vain yhden ideologian tai kulttuurin yksinoikeutta, vaan voi ilmentyä hyvin erilaisissa historiallisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Ekstremismissä on kyse ihmiselle mahdollisesta ryhmädynamiikasta, eikä tietystä kulttuurista tai ajatteluperinteestä.
Karthagon konflikti on historiallinen esimerkki ekstremismistä. Kuva: Antonio Marín Segovia (CC BY-NC-ND 2.0)
Siinä missä filosofi Hannah Arendt, johon Berger muutaman kerran viittaa, haluaa nähdä modernin ja esimodernin aikakauden välillä katkoksen, Berger korostaa jatkuvuutta. Ekstremistinen ajattelu ei ole modernin aikakauden ominaispiirre, vaan se on ollut aina riesanamme. Hitlerin Saksa juutalaisvainoineen ei siis ollut jotain aivan uudenlaista, vaan luku pitkässä jatkumossa. Tämän vuoksi Berger aloittaa aiheen tarkastelun historiallisella katsauksella.
Teoksen ensimmäinen luku on viihdyttävää luettavaa. Silti historialliset esimerkit, joita Berger käyttää, ovat toisinaan vähän kaukaa haettuja. Kenties ne saattaisivat toisinaan myös jopa tuoda tietynlaista punaa ammattihistorioitsijan kasvoille. Eräs toimija, jota Berger suomii yhä uudelleen, on keskiajan katolinen kirkko. Näin kirja osaltaan uudistaa tiettyjä valistusajalla syntyneitä historiallisia myyttejä. Eivät kaikki keskiajan paavit olleet pelkkiä kyynisiä machiavellisteja ja vallantavoittelijoita.
Toisinaan Bergerin moraalinen närkästyneisyys menee täysin ohi maalin. Esimerkiksi inkvisition luonnehtiminen historian yhdeksi kammottavimpiin kuuluvaksi instituutioksi on heikosti perusteltua. Todellisuudessa inkvisitio oli mainettaan parempi. Lisäksi inkvisition myötä syntyi ajatus kuulustelusta tarkkaan säädeltynä ja dokumentoituna prosessina. Tarkoituksena oli syyllisyyden tai syyttömyyden selvittäminen rationaalisin keinoin.
Pienet virheet ja kyseenalaistettavissa olevat väitteet eivät kuitenkaan ole keskeisiä Bergerin kirjan varsinaisen argumentin kannalta. Bergerin kirja onkin siinä mielessä koherentti, että vaikka monet yksityiskohdat ovat kyseenalaistettavissa, teoksen perusargumentti pysyy kasassa yllättävän hyvin.
Sisä- ja ulkoryhmä
Bergerin mukaan ekstremistinen ajattelu nojaa voimakkaaseen jaotteluun sisä- ja ulkoryhmän välillä. Tällainen vastakkainasettelu on ihmisille hyvin tyypillistä. Ilmiö ei rajoitu vain historialliseen aikaan, johon Berger rajaa omat esimerkkinsä.
Myös valtiottomissa yhteiskunnissa tehdään ero “meihin” ja “heihin”. Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan monille kirjoituksettomille kansoille on tyypillistä kutsua oman heimon jäseniä ihmiseen viittaavalla sanalla, kun taas ulkopuolisia kutsutaan vähemmän imartelevilla ilmauksilla.
Ihmiskunnan historiassa moraalinen yhteisö on usein kattanut vain oman kansan, eli vain oman kansan jäseniä on kohdeltu täyden moraalisen arvon omaavina ihmisinä. Esimerkiksi antiikin aikana kreikkalaiset kohtelivat julmemmin oman kieliyhteisönsä ulkopuolisia, ”barbaareja”, kuin kreikkaa puhuneita. Toisaalta edelleen saatetaan tehdä ero esimerkiksi suomalaisen ja maahanmuuttajan välille.
Ekstremismi ei ole minkään yksittäisen kulttuurin erityispiirre
Arkiajattelussa ääriajattelu nähdään usein muiden kulttuurien ominaispiirteenä. Niin kutsutuissa länsimaissa usein juuri muslimimaat on mielletty ekstremismiin taipuvaisiksi. Vaikka Berger käsittelee kirjassaan varsin paljon islamilaista ekstremismiä, hän korostaa, ettei ekstremismiä pidä nähdä islamilaisen kulttuurin erityispiirteenä.
Opinkappaleiden ja sisällön analyysi vie ikään kuin harhaan. Juuri tämä on Bergerin kirjan eräs keskeinen sanoma. Opillisen ideologian analyysista pitäisi siirtyä analysoimaan niitä sosiaalisia ja psykologisia mekanismeja, jotka johtavat ryhmien ja yksilöiden radikalisoitumiseen.
Ekstremismissä on kyse universaalista ilmiöstä. Sen vuoksi ideologian julkilausuttujen opinkappaleiden sijasta olisi keskityttävä ekstremistisen ajattelun rakenteeseen ja ekstremististen ryhmien dynamiikan ja sosiaalipsykologian selvittelyyn. Vastakkainasettelu länsimaiden ja muslimimaiden välillä ei auta ymmärtämään ekstremismin todellista syntylogiikkaa.
Esimerkiksi, vaikka viime vuosikymmeninä ääri-islamilaisesta ajattelusta on länsimaissa luotu orientalistinen ja toiseutta edustava mörkö, historiallisesti islam ja kristinusko ovat eläneet myös sulassa sovussa. Radikalismi kumpuaa tietynlaisista sosiaalihistoriallisista olosuhteista.
Fundamentalismi on lopulta hyvin ohut kerros islamilaisessa ajattelussa. Lisäksi konfliktit Lähi-idän ja länsimaiden välillä voisivat olla aivan samanlaisia kuin nyt, vaikka islamia ei olisi ollenkaan. Tätä on pohtinut esimerkiksi tutkija Graham Fuller teoksessa A World Without Islam. Tähän kirjaan Berger ei kuitenkaan viittaa.
Joka tapauksessa Berger osoittaa, että ekstremismi ei ole sisäänrakennettuna esimerkiksi islamilaiseen ajatteluun. Bergerin ajatus on oikea, mutta sitä olisi kenties voinut vielä avata hieman lisää. Juuri tässä kohtaa historiallinen taustoitus olisi ollut paikallaan, sillä islamilainen fundamentalismi ja sitä kautta islamilainen ekstremismi ovat nykymuodossaan melko tuoreita asioita. Esimerkiksi al-Qaidan taustalla oleva wahhabilaisuus pohjautuu erään 1700-luvulla eläneen oppineen ajatuksiin.
Berger ei kuitenkaan mainitse tätä, vaan vie islamilaisen ekstremismin historian aina kaukaiselle 600-luvulle asti. Kun islamilaisen maailman historiankirjoitus alkaa oikeastaan vasta 800-luvulta ja sitä aiemmat tapahtumat ovat lähinnä perimätiedon varassa, näin kauas historiaan sukeltaminen tuntuu tietokirjassa varsin heikosti perustellulta.
Nykyajan haasteet
Bergerin mukaan nykyaikainen tiedonvälitys ja sosiaalinen media voivat helpottaa ekstremististen ryhmien toimintaa ja uusien jäsenten rekrytointia. Esimerkiksi Isis kykeni sosiaalisessa mediassa levittämään tehokkaasti omaa propagandaansa, mikä ei olisi vielä parikymmentä vuotta sitten ollut mahdollista. Siinä missä Osama bin Laden joutui aikoinaan tyytymään huonolaatuisiin c-kasetteihin ja vhs-videoihin, Isis pystyi (ja pystyy edelleen) hyödyntämään monia sosiaalisen median kanavia.
Bergerin keskeinen teesi on, että ekstremismin tutkimuksessa olisi kiinnitettävä huomio pois uskomusten sisällöstä ja keskityttävä ryhmädynamiikkaan ja niihin tapoihin, joilla ääriajattelua oikeutetaan. Tämä ajatus on tällä hetkellä erittäin ajankohtainen. Jos ekstremismi nähdään toisten kulttuurisena erityispiirteenä, on kylvetty perusta tuleville vastakkainasettelulle.
Bergerin teoksen suomeksi julkaissut kustantamo Terra Cognita tekee erittäin tärkeää työtä suomalaisen kulttuurin ja sivistyksen eteen suomentamalla tietokirjoja, jotka mahdollisesti muuten jäisivät kokonaan suomenkielisen keskustelun ulkopuolelle. Lisäksi ilman suomeksi julkaistavia tietokirjoja suomen kielen ilmaisuvoima tietyiltä osin heikentyisi.
Pienen kustantamon rajalliset resurssit kuitenkin näkyvät, sillä kirjaa lukiessa silmiin osui muutama kirjoitusvirhe sekä myös muutama kielellisesti turhan vaikeaselkoinen kohta. Pääosin teksti on kuitenkin luettavaa ja sujuvaa.
Vastakkainasettelun ansa
Kirjan parasta antia on Bergerin pääargumentti, jonka mukaan ekstremististen liikkeiden ideologioiden sisältöjen tarkastelusta on siirryttävä liikkeiden toimintamekanismien tarkasteluun. Ekstremismi ei ole tietyn ideologian yksinoikeus.
Arkinen esimerkki koskee sitä, miten ääri-islamilainen ja äärioikeistolainen ideologia tukevat toisiaan, minkä myös Berger tuo esille. Ylipäänsä erilaisten konfliktien kohdalla vastakkainasettelun noidankehä on usein helposti havaittavissa.
Toisaalta joskus vastakkainasettelun todellisuus saattaa peittyä historian hämärään. Cato vanhemman sanat jäivät elämään, mutta Karthagon senaatissa mahdollisesti pidetyt tulikivenkatkuiset puheet ovat unohtuneet.
Ajankohtaisempi ja erityisen kuvaava esimerkki vastakkainasettelusta on Suomessa käyty keskustelu Isis-vangeista ja heidän kotiuttamisestaan. Kirjan perusteella voisi esittää, että mitä pidempään ihmisiä pidetään vankileireillä epäinhimillisissä oloissa, sitä enemmän heillä saattaa olla hampaankolossa. Siksi suomalaiset Isis-vangit olisi ollut syytä kotiuttaa mahdollisimman pian, ja ohjata heidät tarvitsemiensa sosiaalipalvelujen piiriin.
Ongelmana on juuri vastakkainasettelu. Juuttuminen vastakkainasetteluun sisä- ja ulkoryhmän välillä voi olla tuhoisaa. Samaan aikaan vastakkainasettelussa on kuitenkin jotain lähes universaalia. Se ei myöskään läheskään aina johda suoranaiseen väkivaltaan.
Kenties antropologinen tutkimus, joka toisinaan luo valoa vieraisiin tapoihin ja uskomuksiin, voi omalta osaltaan heikentää vastakkainasettelua ja luoda pohjaa inhimillisemmälle maailmalle.Julkaisija: Terra Cognita. J. M. Berger, Ekstremismi. 2019. Alkuteos: Extremism. Suomentaja Kimmo Pietiläinen. ISBN 978-952-5697-98-8.
Toimitus
- Podcast-lukija: Petra Niskanen
- Verkkotaitto: Sara Kettunen
- Artikkelikuva: Pixabay (CC0)
Lukemista
- Reference 1
- Reference 2
- Reference 3
- …
