Valojen pimentyminen, puheensorinan hiljeneminen, jännityksestä lommolle puristettu käsinoja ja koko yön leffamaratoneissa puutunut takamus. Elokuvissa käyntiin liittyy lukemattomia henkilökohtaisia rituaaleja ja enemmän tai vähemmän ääneen lausuttuja käyttäytymisnormeja. Suomessa pienikin sihahdus näytöksen aikana herättää paheksuntaa, kun muualla maailmassa seisomaan nouseminen ja hurraaminen voi olla olennainen osa kokemusta.
Pandemia on kuitenkin hiljentänyt katsomot paitsi Suomessa, myös ympäri maailmaa. Mitä tämä tarkoittaa ihmisille, joille teatterit ovat henkireikä arjen keskellä?
Omiin rituaaleihini ovat pitkään kuuluneet puolen litran makuvissy, ehdoton ajoissa paikalle saapuminen (kuka haluaisi jäädä paitsi trailereista?) ja päämäärätön käveleskely ympäri kaupunkia erityisen vaikuttavan elokuvan jälkeen, mieluusti sen soundtrackia kuunnellen. Usein kokonaisuutta täydentää aina samanlaisia karkkeja sisältävä pussi – mutta ei kaikkialla. On myös teattereita, joissa on pitkään vallinnut pyhä kielto kaikenlaiseen rapisteluun ja maiskutteluun. Vaikka säännöt olisivat nykyään höllentyneet, muistot aiemmin vallinneista käytöstavoista vaikuttavat yhä.
Yhdelle elokuvakokemus on sosiaalinen, toiselle tilaisuus rauhoittua yksin valkokankaan äärellä ja unohtaa ulkopuolinen maailma. Joitakin teatterisalien kirjoittamattomat säännöt ahdistavat, jolloin nykytilanne voi olla helpotus. Voiko teatterikokemusta ja siihen liittyviä rituaaleja toisintaa omassa olohuoneessa? Tarvitaanko investointeja videotykkeihin ja äänentoistoon, vai tavoittaako taian myös läppärin ruudulta?
Monet suuret ja pienet festivaalit ovat pandemian aikana hypänneet verkkoon. Jos et ole vielä kokenut virtuaalifestivaalia ja kehittänyt omaa versiotasi kotoilukinosta, mahdollisuutesi koittaa huhtikuun 12. päivä, jolloin etnografinen dokumenttifestivaali Cultureels pyörähtää käyntiin. Jos taas olet yksi heistä, jotka nauttivat elokuvakokemuksesta parhaiten kotisohvalta käsin, onneksi olkoon! Tämä on sinun festivaalisi.
Pääsin käsiksi Cultureelsin ohjelmistoon ennen sen virallista julkaisupäivää ja valitsin teille viisi ennakkosuosikkiani. Popparit esiin, tämä on elokuvaa.
Peiliin katsomista ja Helsingin katuja
Aloitetaan sieltä, mikä on lähimpänä: antropologisen tutkimuksen tarkkailusta. The Anthropologist (2015) vaikuttaa tarjoavan harvinaislaatuisen katsauksen siihen, miltä antropologin työ maailmalla näyttää jonkun toisen silmin. Dokumentti seuraa amerikkalaistutkijan työtä tämän selvittäessä, miten ilmastokriisi vaikuttaa alkuperäiskansoihin ympäri maailmaa. Samalla se sukeltaa tieteenalan oppihistoriaan kertomalla Margaret Meadin, 1900-luvun alun vaikutusvaltaisen antropologin, tarinaa.
Erityisen mielenkiintoisen dokumentista tekee se, että tapahtumia seurataan tutkijan teini-ikäisen tyttären silmin. Millaisia ajatuksia ilmastokriisin tarkastelu herättää nuoressa, joka tulee todennäköisesti näkemään sen pahenevat vaikutukset omin silmin? Antaako aiheen tarkastelu lähiomaisen tekemän tutkimuksen kautta työkaluja käsitellä sitä eri tavoin? Millaisena antropologin työ sitä aktiivisesti seuraavalle, mutta silti ulkopuoliselle, näyttäytyy?
Antropologeja käsittelevät dokumentit aiheuttavat minussa nykyään paitsi innostusta, myös juuri raapimaan ylettymättömässä paikassa kutiavaa ahdistusta. Joitakin vuosia sitten Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla näytettiin dokumentti The Raft. Se kuvaa meksikolaisen antropologin, Santiago Genovésin 1970-luvulla suorittamaa tutkimusta, joka tunnetaan “seksilauttana.”
Sanaa “tutkimus” voinee nykypäivän tutkimuseettisen silmälasien läpi käyttää hyvin löyhästi: Genovésin menetelmät eivät enää kestäisi edes kaukoputkella tarkastelua. Voidaan suhteellisen turvallisesti olettaa, että The Anthropologist ei tule tarjoamaan katsojalleen yhtä suurta ammattikunnallista, vaivaantunutta ja tyrmistynyttä ähinää. Sen sijaan se toivottavasti antaa uusia perspektiivejä ilmastokriisin globaaleihin vaikutuksiin.
Koska olemme AntroBlogi, on nostettava esiin toimituksemme Suvi Jaakkolan ja Gennady Kurushinin tekemä Lauluja Helsingistä. Se sukeltaa pääkaupungistamme kertovien laulujen ihmis- ja kaupunkikuvaan ja pohtii, mitkä paikat, eläimet, ihmiset ja asiat ovat pyrkineet kuvaamaan kunkin aikakauden todellisuutta. Herättääkö Rööperin kuuleminen sinussa voimakkaita tuntemuksia, vai kuljetko unissasi ennemmin Kolmatta Linjaa? Dokumentti tarttuu myös siihen, miksi jotkut laulut tuntuvat kuulijoilleen erityisen merkityksellisiltä.
Lauluja Helsingistä -näytöksen yhteydessä nähdään myös Jaakkolan ja Kurushinin toinen dokumentti Kappa, jokilapsi. Se kertoo suomalaisen Näkin kaukaisesta japanilaisesta sukulaisesta. Duon aiempi elokuva, Naapurina jääkarhu, sai ensi-iltansa Cultureels-festivaalilla 2019.
Kappa, jokilapsi- elokuvan tunnelmaa.
Kuva: Suvi Jaakkola & Gennedy Kurushin
Veden ja ihmisoikeuksien äärellä
Luonto, ympäristö ja vesi vaikuttavat olevan yksi ohjelmiston toistuvista teemoista. Tämän vuoden tarjonnassa on yhtymäkohtia vuoden 2021 DocPointiin. Yksi Suomen suurimman dokumenttifestivaalin kehuttuja elokuvia oli End of the Line – Women of Standing Rock (2021). Se kertoo siouxien taistelusta puhtaan veden ja pyhien maidensa puolesta Missouri-joen alle suunnitellun öljyputken rakennusta vastaan.
Samaa taistelua kuvaa Cultureelsin AWAKE, A Dream From Standing Rock, joka valmistui 2017. Kuten The Anthropologist, se herättää kysymyksiä alkuperäiskansojen oikeuksista ja niiden usein hävyttömän julkeasta polkemisesta valtaväestön ehdoilla.
Vaikka tuore Eatnameamet – Hiljainen taistelumme ei ole Cultureelsin ohjelmistossa, voi sitä suositella kenelle tahansa kotimaan kontekstissa samoista kysymyksistä kiinnostuneelle. Se pureutuu saamelaisten todellisuuteen ja muistuttaa katsojaa siitä, ettei Suomi ole irrallinen kolonialismin kysymyksistä.
Sanoinko viisi elokuvaa? Tarkoitin viisi näytöstä, mikä sisältää kaksi double featurea: aiemmin mainitut Jaakkolan & Kurushinin dokumentit sekä meren aaltoihin sukeltavan teemakokoelman. Syy innostukselleni erityisesti jälkimmäisen elokuvan tapauksessa on äärimmäisen epäakateeminen.
Ensimmäinen näytöksen dokumenteista on La Madonna del Mare, meren morsian. Se seuraa vanhaa kalastajanaista, jonka elämä on yhtä meren rytmien kanssa. Baobabs between land and sea puolestaan kuvaa elämää yhdessä viimeisistä merta kiertävistä heimoista. Sattumalta sosiaalisen median muistoni kertovat minun astuneen täsmälleen neljä vuotta sitten elokuvateatterista silmät itkusta turvonneina ja Disneyn Moanan merenkulkulauluja täyttä kurkkua seuraavat viikot – ja vuodet – hoilaten.
Moana (eurooppalaisittain Vaiana) ei ole ongelmaton. Se pyrkii polynesialaisen kulttuurin representaatioon yhteenmössätyssä muodossa, mutta siinä sivussa tuotteistaa sitä. Silti sen teemat seikkailusta, matkanteosta ja meren hurjasta voimasta resonoivat monissa katsojissa ja herättävät kaipuuta siihen kuuluisaan Toisenlaiseen Elämään, joka pohjautuu kuvattujen elämäntapojen eksotisointiin.
Kuvauksen perusteella odotan kokevani samaa kaipuuta myös vezojen elämää kuvaavaa dokumenttia katsoessani, höystettynä ekologisen kriisin ja kasvavan tiedostavuuden viestillä. 
A WAKE A Dream From Standing Rock- elokuva nostaa esille alkuperäiskansojen oikeudet.
Kuva: A WAKE A Dream From Standing Rock
Lyhytelokuvien taika
Lopuksi vahvin suositukseni, oli kyseessä mikä elokuvafestivaali tahansa: lyhytelokuvanäytökset! Kuusi kokemusta yhden hinnalla! Lyhytelokuvat tavoittavat parhaimmillaan viidessä minuutissa jotain niin olennaista ihmisenä olemisen ytimestä, että taitavasti kuratoituna monta voimakasta kokemusta peräkkäin jättää katsojasta jäljelle pelkän tunteista tutisevan hyytelökasan.
Jos minun pitäisi valita, ottaisin kahdesta lyhytelokuvanäytöksestä käsittelyyni kokoelman numero kaksi. Se näyttää otteita muun muassa nykypäivän noituuden sosiaalisesta todellisuudesta Jamaikalla, romanialaisen yksinhuoltajanaisen elämästä, Alzheimeria sairastavan vanhuksen identiteetistä ja sosiaalisista suhteista sekä Hong Kongin protestien seurauksista. Suosittelen kuitenkin katsomaan molemmat näytökset. Lyhytelokuvissa on myös se upea puoli, että jos ne ovat huonoja, kärsimyksesi on hyvin lyhyt.
Kaiken kaikkiaan luotan Cultureelsin järjestäjien kykyyn tuoda nähtäväksenne etnografisen elokuvan parhaimmisto. Ehkä ensi vuonna tapaamme taas elokuvateatterin hämärässä, penkkeihin upottautuen.
Etnografisen dokumenttielokuvan festivaali Cultureels verkossa 12. – 18. huhtikuuta 2021. Lisätietoja festivaalin sivustolla!
Toimitus
- Podcast-lukija: Miia Martikainen
- Verkkotaitto: Satu Myllymäki
- Artikkelikuva: CULTUREELS- Etnografinen Elokuvafestivaali
