Cultureels vie elokuvafestivaaleille pandemiasta huolimatta

Etnografinen elo­ku­va­fes­ti­vaa­li Cultureels siirtyy huh­ti­kuus­sa vir­tu­aa­li­sek­si. Millaisia elokuvia yhteis­kun­nal­li­sis­ta aiheista kiin­nos­tu­neel­le kat­so­jal­le on tarjolla? Millaisia ajatuksia niiden aiheet herät­tä­vät? Elokuvien suur­ku­lut­ta­ja esittää näke­myk­sen­sä festarin viidestä kiin­nos­ta­vim­mas­ta tärpistä. 

Valojen pimen­ty­mi­nen, puheen­so­ri­nan hil­je­ne­mi­nen, jän­ni­tyk­ses­tä lommolle puris­tet­tu käsinoja ja koko yön lef­fa­ma­ra­to­neis­sa puutunut takamus. Elokuvissa käyntiin liittyy luke­mat­to­mia hen­ki­lö­koh­tai­sia ritu­aa­le­ja ja enemmän tai vähemmän ääneen lausut­tu­ja käyt­täy­ty­mis­nor­me­ja. Suomessa pienikin sihahdus näytöksen aikana herättää pahek­sun­taa, kun muualla maa­il­mas­sa seisomaan nouse­mi­nen ja hur­raa­mi­nen voi olla olen­nai­nen osa kokemusta. 

Pandemia on kuitenkin hil­jen­tä­nyt katsomot paitsi Suomessa, myös ympäri maailmaa. Mitä tämä tar­koit­taa ihmisille, joille teatterit ovat hen­ki­rei­kä arjen keskellä? 

Omiin ritu­aa­lei­hi­ni ovat pitkään kuuluneet puolen litran makuvissy, ehdoton ajoissa paikalle saa­pu­mi­nen (kuka haluaisi jäädä paitsi trai­le­reis­ta?) ja pää­mää­rä­tön käve­les­ke­ly ympäri kaupunkia erityisen vai­kut­ta­van elokuvan jälkeen, mieluusti sen soundt­rac­kia kuun­nel­len. Usein koko­nai­suut­ta täydentää aina saman­lai­sia karkkeja sisältävä pussi – mutta ei kaik­kial­la. On myös teat­te­rei­ta, joissa on pitkään vallinnut pyhä kielto kai­ken­lai­seen rapis­te­luun ja mais­kut­te­luun. Vaikka säännöt olisivat nykyään höl­len­ty­neet, muistot aiemmin val­lin­neis­ta käy­tös­ta­vois­ta vai­kut­ta­vat yhä. 

Yhdelle elo­ku­va­ko­ke­mus on sosi­aa­li­nen, toiselle tilaisuus rau­hoit­tua yksin val­ko­kan­kaan äärellä ja unohtaa ulko­puo­li­nen maailma. Joitakin teat­te­ri­sa­lien kir­joit­ta­mat­to­mat säännöt ahdis­ta­vat, jolloin nyky­ti­lan­ne voi olla helpotus. Voiko teat­te­ri­ko­ke­mus­ta ja siihen liittyviä ritu­aa­le­ja toisintaa omassa olo­huo­nees­sa? Tarvitaanko inves­toin­te­ja video­tyk­kei­hin ja äänen­tois­toon, vai tavoit­taa­ko taian myös läppärin ruudulta? 

Monet suuret ja pienet fes­ti­vaa­lit ovat pandemian aikana hypänneet verkkoon. Jos et ole vielä kokenut vir­tu­aa­li­fes­ti­vaa­lia ja kehit­tä­nyt omaa ver­sio­ta­si kotoi­lu­ki­nos­ta, mah­dol­li­suu­te­si koittaa huhtikuun 12. päivä, jolloin etno­gra­fi­nen doku­ment­ti­fes­ti­vaa­li Cultureels pyörähtää käyntiin. Jos taas olet yksi heistä, jotka nauttivat elo­ku­va­ko­ke­muk­ses­ta parhaiten koti­soh­val­ta käsin, onneksi olkoon! Tämä on sinun festivaalisi. 

Pääsin käsiksi Cultureelsin ohjel­mis­toon ennen sen viral­lis­ta jul­kai­su­päi­vää ja valitsin teille viisi ennak­ko­suo­sik­kia­ni. Popparit esiin, tämä on elokuvaa. 

Peiliin katsomista ja Helsingin katuja

Aloitetaan sieltä, mikä on lähimpänä: ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen tark­kai­lus­ta. The Anthropologist (2015) vaikuttaa tarjoavan har­vi­nais­laa­tui­sen kat­sauk­sen siihen, miltä ant­ro­po­lo­gin työ maa­il­mal­la näyttää jonkun toisen silmin. Dokumentti seuraa ame­rik­ka­lais­tut­ki­jan työtä tämän sel­vit­täes­sä, miten ilmas­to­krii­si vaikuttaa alku­pe­räis­kan­soi­hin ympäri maailmaa. Samalla se sukeltaa tie­tee­na­lan oppi­his­to­ri­aan ker­to­mal­la Margaret Meadin, 1900-luvun alun vai­ku­tus­val­tai­sen ant­ro­po­lo­gin, tarinaa. 

Erityisen mie­len­kiin­toi­sen doku­men­tis­ta tekee se, että tapah­tu­mia seurataan tutkijan teini-ikäisen tyttären silmin. Millaisia ajatuksia ilmas­to­krii­sin tar­kas­te­lu herättää nuoressa, joka tulee toden­nä­köi­ses­ti näkemään sen pahenevat vai­ku­tuk­set omin silmin? Antaako aiheen tar­kas­te­lu lähio­mai­sen tekemän tut­ki­muk­sen kautta työkaluja käsitellä sitä eri tavoin? Millaisena ant­ro­po­lo­gin työ sitä aktii­vi­ses­ti seu­raa­val­le, mutta silti ulko­puo­li­sel­le, näyttäytyy? 

Antropologeja käsit­te­le­vät doku­men­tit aiheut­ta­vat minussa nykyään paitsi innos­tus­ta, myös juuri raapimaan ylet­ty­mät­tö­mäs­sä paikassa kutiavaa ahdis­tus­ta. Joitakin vuosia sitten Rakkautta & Anarkiaa ‑fes­ti­vaa­leil­la näy­tet­tiin doku­ment­ti The Raft. Se kuvaa mek­si­ko­lai­sen ant­ro­po­lo­gin, Santiago Genovésin 1970-luvulla suo­rit­ta­maa tut­ki­mus­ta, joka tunnetaan “sek­si­laut­ta­na.” 

Sanaa “tutkimus” voinee nyky­päi­vän tut­ki­museet­ti­sen sil­mä­la­sien läpi käyttää hyvin löyhästi: Genovésin mene­tel­mät eivät enää kestäisi edes kau­ko­put­kel­la tar­kas­te­lua. Voidaan suh­teel­li­sen tur­val­li­ses­ti olettaa, että The Anthropologist ei tule tar­joa­maan kat­so­jal­leen yhtä suurta ammat­ti­kun­nal­lis­ta, vai­vaan­tu­nut­ta ja tyr­mis­ty­nyt­tä ähinää. Sen sijaan se toi­vot­ta­vas­ti antaa uusia pers­pek­tii­ve­jä ilmas­to­krii­sin glo­baa­lei­hin vaikutuksiin.

Koska olemme AntroBlogi, on nos­tet­ta­va esiin toi­mi­tuk­sem­me Suvi Jaakkolan ja Gennady Kurushinin tekemä Lauluja Helsingistä. Se sukeltaa pää­kau­pun­gis­tam­me kertovien laulujen ihmis- ja kau­pun­ki­ku­vaan ja pohtii, mitkä paikat, eläimet, ihmiset ja asiat ovat pyrkineet kuvaamaan kunkin aika­kau­den todel­li­suut­ta. Herättääkö Rööperin kuu­le­mi­nen sinussa voi­mak­kai­ta tun­te­muk­sia, vai kuljetko unissasi ennemmin Kolmatta Linjaa? Dokumentti tarttuu myös siihen, miksi jotkut laulut tuntuvat kuu­li­joil­leen erityisen merkityksellisiltä. 

Lauluja Helsingistä ‑näytöksen yhtey­des­sä nähdään myös Jaakkolan ja Kurushinin toinen doku­ment­ti Kappa, jokilapsi. Se kertoo suo­ma­lai­sen Näkin kau­kai­ses­ta japa­ni­lai­ses­ta suku­lai­ses­ta. Duon aiempi elokuva, Naapurina jääkarhu, sai ensi-iltansa Cultureels-fes­ti­vaa­lil­la 2019.

Kappa, jokilapsi- elokuvan tunnelmaa.

Kuva: Suvi Jaakkola & Gennedy Kurushin

Veden ja ihmisoikeuksien äärellä

Luonto, ympäristö ja vesi vai­kut­ta­vat olevan yksi ohjel­mis­ton tois­tu­vis­ta teemoista. Tämän vuoden tar­jon­nas­sa on yhty­mä­koh­tia vuoden 2021 DocPointiin. Yksi Suomen suurimman doku­ment­ti­fes­ti­vaa­lin kehuttuja elokuvia oli End of the Line — Women of Standing Rock (2021). Se kertoo siouxien tais­te­lus­ta puhtaan veden ja pyhien maidensa puolesta Missouri-joen alle suun­ni­tel­lun öljy­put­ken raken­nus­ta vastaan. 

Samaa taistelua kuvaa Cultureelsin AWAKE, A Dream From Standing Rock, joka valmistui 2017. Kuten The Anthropologist, se herättää kysy­myk­siä alku­pe­räis­kan­so­jen oikeuk­sis­ta ja niiden usein hävyt­tö­män julkeasta pol­ke­mi­ses­ta val­ta­väes­tön ehdoilla. 

Vaikka tuore Eatnameamet — Hiljainen tais­te­lum­me ei ole Cultureelsin ohjel­mis­tos­sa, voi sitä suo­si­tel­la kenelle tahansa kotimaan kon­teks­tis­sa samoista kysy­myk­sis­tä kiin­nos­tu­neel­le. Se pureutuu saa­me­lais­ten todel­li­suu­teen ja muis­tut­taa katsojaa siitä, ettei Suomi ole irral­li­nen kolo­nia­lis­min kysymyksistä. 

Sanoinko viisi elokuvaa? Tarkoitin viisi näytöstä, mikä sisältää kaksi double featurea: aiemmin mainitut Jaakkolan & Kurushinin doku­men­tit sekä meren aaltoihin sukel­ta­van tee­ma­ko­koel­man. Syy innos­tuk­sel­le­ni eri­tyi­ses­ti jäl­kim­mäi­sen elokuvan tapauk­ses­sa on äärim­mäi­sen epäakateeminen. 

Ensimmäinen näytöksen doku­men­teis­ta on La Madonna del Mare, meren morsian. Se seuraa vanhaa kalas­ta­ja­nais­ta, jonka elämä on yhtä meren rytmien kanssa. Baobabs between land and sea puo­les­taan kuvaa elämää yhdessä vii­mei­sis­tä merta kier­tä­vis­tä heimoista. Sattumalta sosi­aa­li­sen median muistoni kertovat minun astuneen täs­mäl­leen neljä vuotta sitten elo­ku­va­teat­te­ris­ta silmät itkusta tur­von­nei­na ja Disneyn Moanan meren­kul­ku­lau­lu­ja täyttä kurkkua seuraavat viikot — ja vuodet — hoilaten. 

Moana (euroop­pa­lai­sit­tain Vaiana) ei ole ongel­ma­ton. Se pyrkii poly­ne­sia­lai­sen kult­tuu­rin repre­sen­taa­tioon yhteen­mös­sä­tys­sä muodossa, mutta siinä sivussa tuot­teis­taa sitä. Silti sen teemat seik­kai­lus­ta, mat­kan­teos­ta ja meren hurjasta voimasta reso­noi­vat monissa kat­so­jis­sa ja herät­tä­vät kaipuuta siihen kuu­lui­saan Toisenlaiseen Elämään, joka pohjautuu kuvat­tu­jen elä­män­ta­po­jen eksotisointiin. 

Kuvauksen perus­teel­la odotan kokevani samaa kaipuuta myös vezojen elämää kuvaavaa doku­ment­tia kat­soes­sa­ni, höys­tet­ty­nä eko­lo­gi­sen kriisin ja kasvavan tie­dos­ta­vuu­den viestillä. 

A WAKE A Dream From Standing Rock- elokuva nostaa esille alku­pe­räis­kan­so­jen oikeudet.

Kuva: A WAKE A Dream From Standing Rock

Lyhytelokuvien taika

Lopuksi vahvin suo­si­tuk­se­ni, oli kyseessä mikä elo­ku­va­fes­ti­vaa­li tahansa: lyhy­te­lo­ku­va­näy­tök­set! Kuusi kokemusta yhden hinnalla! Lyhytelokuvat tavoit­ta­vat par­haim­mil­laan viidessä minuu­tis­sa jotain niin olen­nais­ta ihmisenä olemisen ytimestä, että tai­ta­vas­ti kura­toi­tu­na monta voi­ma­kas­ta kokemusta peräkkäin jättää kat­so­jas­ta jäljelle pelkän tunteista tutisevan hyytelökasan. 

Jos minun pitäisi valita, ottaisin kahdesta lyhy­te­lo­ku­va­näy­tök­ses­tä käsit­te­lyy­ni kokoelman numero kaksi. Se näyttää otteita muun muassa nyky­päi­vän noituuden sosi­aa­li­ses­ta todel­li­suu­des­ta Jamaikalla, roma­nia­lai­sen yksin­huol­ta­ja­nai­sen elämästä, Alzheimeria sai­ras­ta­van vanhuksen iden­ti­tee­tis­tä ja sosi­aa­li­sis­ta suhteista sekä Hong Kongin pro­tes­tien seu­rauk­sis­ta. Suosittelen kuitenkin katsomaan molemmat näytökset. Lyhytelokuvissa on myös se upea puoli, että jos ne ovat huonoja, kär­si­myk­se­si on hyvin lyhyt. 

Kaiken kaikkiaan luotan Cultureelsin jär­jes­tä­jien kykyyn tuoda näh­tä­väk­sen­ne etno­gra­fi­sen elokuvan par­haim­mis­to. Ehkä ensi vuonna tapaamme taas elo­ku­va­teat­te­rin hämärässä, penk­kei­hin upottautuen.

Etnografisen dokumenttielokuvan festivaali Cultureels verkossa 12. — 18. huhtikuuta 2021. Lisätietoja festivaalin sivustolla!

  • Podcast-lukija: Miia Martikainen
  • Verkkotaitto: Satu Myllymäki
  • Artikkelikuva: CULTUREELS- Etnografinen Elokuvafestivaali

Kirjoittaja

Sanna Rauhala on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteri Helsingin yliopistosta. Työkseen hän kehittää ihmislähtöisiä ratkaisuja antropologista osaamistaan hyödyntäen CGI Nextin palkkalistoilla. AntroBlogissa Sanna toimii AV-tuotantopäällikkönä, ideoi monimediaista sisältöä, esiintyy videokasvona YouTuben puolella ja on jonkinlainen toimituksen yleishärvääjä. Hän kirjoitti pro gradunsa hoivarobotiikasta vanhainkotiympäristöissä, ja hänen muita tutkimusmielenkiintojaan ovat tekoäly, ihmislähtöinen suunnittelu, pelit ja peliyhteisöt sekä koko laaja maailmankaikkeus - aina kaukaisia galakseja myöten.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Naiset ovat kauan olleet pelialan sokea piste. Koska oletettu pelaaja on heteromies, ovat naiset pelihahmoina aliedustettuja ja vääristyneesti kuvattuja. Peleistä alkaa kuitenkin pikkuhiljaa löytyä myös toisenlaisia naiseuden esitystapoja, kuten The Last of Us -pelisarja osoittaa.

Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.

Ortodoksijuutalaisissa yhteisöissä eruv on symbolinen raja. Sen sisäpuolella saa tehdä sapattina muuten kiellettyjä asioita, kuten kantaa tavaroita tai työntää lastenvaunuja. Laajentaessaan kodin piiriä julkiseen tilaan eruv tuo samalla esiin sapattisääntöjen noudattamista koskevat neuvottelut, mikä on kiinnostavana sivujuonteena Netflixin tuoreessa Unorthodox-sarjassa.