Työn yksikkö on tunti ja hinnan yksikkö on euro. Mutta miten yhteisöllisyys, hengenpelastus tai onnellisuus muutetaan numeroiksi? Kysymys kuulostaa hölmöltä, koska emme ole tottuneet ajattelemaan sitä yhteensovittavaa tehtävää, joka mittayksiköillä on puhtaiden numeroiden ja ihmisten asuttaman maailman välissä. Mitattavuus samanaikaisesti sekä yksinkertaistaa maailmaa että rakentaa sitä uudelleen valittujen mittareiden pohjalta.
Matematiikassa numerot ovat puhtaita numeroita. Kun inhimillisiä arvoja muutetaan luvuiksi, tarvitaan avuksi jotakin muuta: perusyksiköitä, standardeja tai monimutkaisempia indikaattoreita. Niiden avulla myös erilaiset käsitykset siitä, mikä on hyvää tai arvokasta, muunnetaan numeroiksi.
Emme voi puhua ”yhdestä tiedosta”, ”kymmenestä ahkeruudesta” tai ”kymmenestätuhannesta terveydestä”, mutta voimme puhua yhdestä tutkimusartikkelista, kymmenestä työtunnista tai kymmenestätuhannesta askeleesta.
Samalla tapahtuu kuitenkin jotain muuta. Arvon merkkeinä toimivat tavarat tai ideat muuttuvat helposti toiminnan kohteiksi ja päämääriksi. Tällaiset mittayksiköt eivät ole enää neutraaleja mittareita, vaan ne rakentavat maailmaa uusiksi samalla kun mittaavat sitä.
Mittaaminen kesyttää monimuotoisuutta
Mitattavuus myös litistää todellisuuden yksiulotteiseksi tai ainakin yksittäisistä ominaisuuksista koostuviksi malleiksi. Jos mittaamme pituutta, ei painolla ole väliä; jos mittaamme vaihtoarvoa, ei sentimentaalisuudelle ole sijaa – ja niin edespäin.
Kaikesta tästä huolimatta on tärkeää muistaa, että arvojen mittaaminen tekee mahdolliseksi esimerkiksi vertailun ja vertailuun pohjautuvan päätöksenteon. Standardoitujen mittayksiköiden käyttö helpottaa erilaisten toimien yhteensovittamista ja koordinointia, puhuttiinpa sitten kaupankäynnistä, logistiikasta ja tuotannosta tai lääkäreiden määräämien lääkeannosten mittaamisesta.
En yritä sanoa, että numerot ovat pahasta – ainoastaan, että kykymme hahmottaa niiden seuraamuksia on rajallinen.
Sillä numeron ja yksikön suhde on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Joillakin yksiköillä on ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen, millaisia numeroita niiden avulla on mahdollista muodostaa: tietyt yksiköt toimivat vain tietyssä mittakaavassa, toiset tietyllä numeroasteikolla. Jotkut ovat niin erityisiä vaikkapa muodoltaan tai painoltaan, että niiden käyttöönotolla on muitakin kuin lukumäärään liittyviä seurauksia.
Ajatellaan esimerkiksi rahaa. Yksi rahan keskeisistä tehtävistä on toimia arvon mittana. Mutta raha ei ole ainoa arvon mittari, eikä kaikkien arvon mittareiden tarvitse olla rahaa. Karl Marx ehdotti 1800-luvun puolivälissä, että rahan virkaa voisivat yhtä hyvin toimittaa kenkälankkipurkit. Ovathan nekin tasakokoisia ja -laatuisia sekä vieläpä suhteellisen helposti mukana kannettavia esineitä.
Muuttuisiko maailma, jos rahan virkaa tekisivätkin kenkälankkipurkit? Varmasti ainakin lankkitehtailijat olisivat rikkaampia, ja ehkä kenkien kunto kärsisi, kun niiden kunnossapitoon tarkoitettu lankki pölyttyisi kassaholveissa. Ehkä saisimme myös aivan uudenlaisia juhlakenkiä. Ehkä ihmiset keksisivät uusia luotonannon muotoja välttyäkseen kanniskelemasta kassikaupalla purkkeja mukanaan ja rakentaisivat uudenlaisia taloja uudenlaisille kassaholveilleen?
Arvon mittaamiseen valjastetut yksiköt eivät toisin sanottuna ainoastaan mittaa arvoa vaan myös muuttavat maailmaa näköisekseen. Valaistaan asiaa historiallisella esimerkillä.
Energiatalous 1840-luvulla
Energia oli 1800-luvulla Skotlannin Glasgow’ssa tärkeä mittaamisen ja teoretisoinnin kohde. Yhteiskunnan ja erityisesti talouden käytössä olevan energian määrän ajateltiin kasvavan esimerkiksi vähentämällä vesivoimaloiden energiahävikkiä ja käyttämällä laadukkaampia hiililajikkeita sekä ottamalla joutomaata viljelykäyttöön ja ruokkimalla köyhää työväestöä paremmin.
Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa “paremmin”, jos hyvän mittapuuna toimi energia ja ”työ”, joka miellettiin keskeiseksi energian muodoksi?
1840-luvun Glasgow oli nopeasti kasvava teollisuuskaupunki, jossa elinajan odote oli karmaisevan alhainen 30,6 vuotta. Glasgow’n Filosofisen Seuran Proceedings–lehdessä julkaistut tutkimukset paljastavat, että seuran edistysuskoiset tutkijat ajattelivat energian maksimoinnin ja tehokkaan käytön olevan ilmeinen tie kohti kehitystä.
Seuraan kuului insinöörejä, kemistejä, fyysikoita ja muita tiedemiehiä, joita yhdisti ennen kaikkea liberaali edistysusko. Energian käytön rationalisoiminen edusti seuran jäsenille niin tieteellistä, teollista kuin yhteiskunnallistakin edistystä. Tuon edistysajatuksen mukaan koko inhimillisen elämän kirjon voi mieltää mitattavaksi energiaksi, jonka muodonmuutoksia ymmärtämällä maailma saadaan ikään kuin viritettyä aina vain tehokkaammaksi, hävikittömäksi systeemiksi.
Manner-Euroopassa harjoitetun “energiatalouden” hengessä nämä filosofit laskivat hiili- ja vesivoiman suhteellisia hyötyjä ja erilaisten voimansiirtoteknologioiden energiahävikkiä. Vertailukohtana oli usein hiili, sillä Glasgow sijaitsi suurten hiilikenttien välittömässä läheisyydessä, ja kaupungin teollisuuden menestyksen ajateltiin olevan sen hiili- ja rautaresurssien ansiota. Mutta koneiden lisäksi samojen mittausten piiriin laskettiin myös ihmiset, jotka glasgow’lainen energiataloudellinen ajattelu pelkisti työvoimaksi: ihmisvoimaksi.
(Ei muuten ole pelkkä sattuma, että myös hevosvoima – yhden hevosen työkykyä kuvastamaan kehitetty mittayksikkö – määritettiin alkujaan nimenomaan Glasgow’ssa. Myöhemmin kävi toki ilmi, että myös yhden ”hevosen voima” voidaan mitata monella eri tavalla.)
Maailman työenergiaksi pelkistävässä mittajärjestelmässä oli vain loogista, että koneiden mekaanisista vaikutuksista päästiin helposti leipään, papuihin ja turnipseihin. Maaperässä ilmenevää energiaa mitattiin tyypillisesti typpenä, jonka ajateltiin siirtyvän kasvistoon. Kotieläinten nauttima typpi prosessoitui lihakarjassa teollisuuden energialaskelmien kanssa yhteismitalliseksi energiaksi – hiileksi – jota ihmisten lihasvoiman katsottiin lopulta ilmentävän. Kyse oli taloustieteellistä laskelmointia peilaavasta mallista, mutta energiatalouden ajattelussa yhteismitallistavan rahan tehtävää näyttelikin työ.
Vastaavia laskelmia tehtiin samaan aikaan esimerkiksi Ranskassa, missä energiatalouden lähtökohdista mietittiin teiden ja siltojen kantokykyä, kulumista ja matkustajamääriä, joiden pohjalta pyrittiin määrittämään esimerkiksi raideliikenteen perusyksikkö. Rahan arvo on yksinkertaisesti liian epävakaa, kuten eräs 1800-luvulla vaikuttanut energiataloustieteilijä sivuutti rahataloustieteen. “Insinöörit harjoittavat taloutta sillä aikaa kun muut puhuvat siitä”, toinen totesi.
Energiatalouden maailmankuva
Erään banaaleimmista muodoistaan tällaiset laskelmat saivat kuitenkin tohtori R. D. Thomsonin vuonna 1842 esittämässä raportissa, jossa kerrottiin Glasgow’n Filosofisen Seuran fysiologisen työryhmän ponnisteluista kohti ”parasta tapaa järjestää köyhille halpaa ja ravitsevaa ruokaa”.
Huolellisten kokeiden tuloksena Thomson suositteli painekeittimessä tunnin ajan keitetyistä luista valmistettua liivatekeittoa, johon kannattaisi ”tasapainon nimissä” lisätä kasviksia ja vähän lihaa. Tällaista lientä saattoi fysiologisen työryhmän laskelmien mukaan valmistaa 1500 annosta Glasgow’n asunnottomien yömajan asukkaiden nautittavaksi alle kymmenellä punnalla.
”Uskomme sen päivän nopeasti lähestyvän, jolloin tieteen valo sallii köyhäin kaitsijoiden hallita köyhyyden kurjistamia lähimmäisiämme selkeiden ja tarkkojen sääntöjen avulla, sekä opettaa kaikille yhteiskunnan luokille, että Luojan ihmisille tarjoaman ilman määrä pohjautuu kiinteille laeille, jotka myös edellyttävät tiettyjä ruokamääriä”, työryhmä päätti raporttinsa.
Erikoinen viittaus ”ilman määrään” ilmentää käsitystä, jonka mukaan eläinten lämpö (samoin kuin koneiden) syntyy ilmassa olevan hapen ja ruoassa olevan hiilen liittyessä yhteen. Raportti toisin sanottuna litistää ihmisen perustarpeet hapeksi ja eläinperäiseksi ravinnoksi.
Tässä on hyvä muistuttaa lukijoita, ettei yksikään tunnettu ihmisyhteisö ole koskaan käyttänyt hyväkseen kaikkea sen elinpiiristä löytynyttä ravintoa. Ihmiset syövät ruokaa, ja syömiskelpoiseksi ruoaksi valikoituviin ravinnon lähteisiin vaikuttavat myös maku ja koostumus sekä erilaiset käsitykset puhtaudesta, soveliaisuudesta ja niin edespäin. Edes konstailemattoman yksinkertaisella ruoallaan ylpeilevät suomalaiset eivät syö pelkkää ”ravintoa”.
Monet meistä ovat oppineet jo varhain kritisoimaan rahan yksioikoisuutta maailmaa hahmotettaessa. ”Rahalla ei saa kaikkea”, ”raha ei tuo onnea”, ”rahaa ei voi syödä”. Mutta rahassa mitattu sosiaalinen maailma mahdollistaa häikäisevän kirjon erilaisia ruokia – roskaruokaa ja perinneruokaa, hyvää makua ilmentävää ruokaa ja katuruokaa.
Maailma, jossa koneita, maata, ilmaa ja ruokaa arvioitaisiin ensisijaisesti energian perusteella, litistäisi ehkä ruoan ravinnoksi: tekisi hummereista, näkkileivästä ja hitaasti haudutetusta hirvipaistista keskenään vertailtavia numeroita. Samaan aikaan voimme vain spekuloida sillä, millaisia uusia ulottuvuuksia tällainen järjestelmä olisi voinut sosiaaliseen elämäämme rakentaa, jos sen puolestapuhujat olisivat olleet menestyksekkäämpiä.
Hyvän mitta?
Myös nyky-Suomessa on lukuisia järjestelmiä, joiden avulla kesytämme sotkuista sosiaalista elämää muuntamalla sitä siisteiksi numeroiksi tuottaen siinä sivussa yhä uusia mittareita – sellaisia kuin ”geriatrinen depressioasteikko” (GDS) tai ”pelastustoimen resurssi- ja onnettomuustilastointijärjestelmä” (PRONTO).
Edellä mainitut on kehitetty päätöksenteon apuvälineiksi, mutta kummallakin on lisäksi kyky ohjata ihmisten tekemiä valintoja. Lukija itse miettiköön, millaisia vaikutuksia olisi esimerkiksi sillä, jos tulipalojen uhkaaman omaisuuden arvo nostettaisiin keskeiseksi pelastustoimen valintoja ohjaavaksi periaatteeksi.
Tarkoitukseni ei ole arvioida yksittäisiä mittareita tai arvostella niiden käyttämiä mitta-asteikkoja. Arvon vertailtavaan muotoon työstäminen ei ole teollisen eikä byrokraattisen sen enempää kuin uusliberalistisenkaan maailmanjärjestyksen tuote.
Toden totta, jos kritiikilläni on jokin selkeä kohde, on tuo kohde ikivanha oletus siitä, että olisi olemassa neutraalien, ominaisuuksia vailla olevien mittayksiköiden joukko. Mutta päästäksemme pelkän kritisoinnin tuolle puolen meidän on kyettävä hahmottamaan, mitä mittaaminen tekee ihmisten maailmoille.
Kirjoittaja Matti Eräsaari on vieraana 2.5.2023 ilmestyvässä Antropodi-jaksossa, jossa keskustellaan Hyvän mitta? -tutkimushankkeesta.
Hyvän mitta? -juttusarja
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaaren juttusarja esittelee Hyvän mitta? -tutkimushanketta. Hanke keskittyy tutkimaan erilaisia mittayksiköitä, joita otetaan käyttöön, kun pyritään antamaan numeroin mitattava muoto arvoille – erilaisille vastauksille kysymykseen ”mikä on tärkeää?”.
Sarjassa tarkastellaan arvon mittaamista ja sen erilaisia vaikutuksia mittaukseen käytettyjen yksiköiden näkökulmasta: millaisia numeroita voidaan muodostaa ihmisillä, kookospähkinöillä tai ”vatsoilla”? Entä millaisten yksiköiden avulla aikaa, maata tai mainetta voidaan muuntaa numeroiksi?
Neutraaleja, ominaisuuksia vailla olevia mittayksiköitä ei ole olemassa. Juttusarjan ja tutkimushankkeen tavoitteena on löytää arvon mittaamista käsittelevä näkökulma ja sanasto, joka mahdollistaa mitattavan tai laskettavan arvon käsittelemisen arkisena ilmiönä – jonakin sellaisena, mitä ihmisyhteisöt aina ja kaikkialla tekevät.
Sarja esittelee esimerkkejä niin Eteläiseltä Tyyneltämereltä kuin Euroopastakin. Sarjan seuraavissa osissa käsitellään sellaisia laajasti käytettyjä mittaamisen standardeja kuin ihmisruumis ja aika.
Toimitus
- Toimittaja: Emmi Huhtaniemi
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: Pauliina Mäkelä
Luettavaa
- Martha Lampland ja Susan Leigh Star (toim.) 2009: Standards and Their Stories – How Quantifying, Classifying, and Formalizing Practices Shape Everyday Life. Cornell University Press.
- Karl Marx 1970 [1859]: Kansantaloustieteen arvostelua (Zur Kritik der politischen Ökonomie, 1859.) Suomentanut Antero Tiusanen. Kansankulttuuri.
- Matthew Norton Wise 1990: Work and Waste – Political Economy and Natural Philosophy in Nineteenth Century Britain (III). Hist. Sci. XXVIII.
- Theodore M. Porter 1995: Trust in Numbers: The Pursuit of Objectivity in Science and Public Life. Princeton University Press.
