Antropologit ja kehitysmaatutkijat jakavat usein tutkimuskentän. Antropologiselle osaamiselle on käyttöä kehitysyhteistyöprojekteissa, mutta toisinaan antropologit kääntävät tutkivan katseensa kohti kehitysyhteistyötä järjestelmänä ja toimijoina.
Koska antropologien tutkimuskohteet ovat perinteisesti sijainneet ”kaukana kotoa”, on alan edustajia ymmärrettävästi päätynyt työskentelemään myös niin sanotussa globaalissa etelässä kehitysyhteistyön parissa.
Antropologialla onkin yhteytensä kehitysmaatutkimuksen tieteenalaan. AntroBlogissa olemme aiheen tiimoilta käsitelleet muun muassa kehitysyhteistyön muuttuvaa käsitettä sekä haastatelleet suomalaisen kehitysmaatutkimuksen pioneeria, professori Marja-Liisa Swantzia.
Työelämätoimituksen tämänkertaista kehitysyhteistyön teemaa varten haastattelimme antropologi Upu Leppästä Suomen Lähetysseurasta. Tässä tekstissä teemme lyhyen katsauksen antropologien ja kehitystoimijoiden yhteistyötä koskevaan keskusteluun haasteineen ja mahdollisuuksineen.
Eettistä pohdintaa ja ecuadorilaisia marsuja
Kehitysyhteistyössä antropologit joutuvat jatkuvasti painimaan eettisten kysymysten kanssa: Kuinka varmistaa, ettei tutkimustietoa käytetä tutkittavaa yhteisöä vastaan? Entä kuinka paljon kehitysorganisaattoreiden menetelmiin voi ottaa kantaa? Etenkin kun kehitysyhteistyön alkuaikoina antropologeja värvättiin yleensä mukaan vasta kun kehitysprojekti ei toiminutkaan niin kuin piti.
Eräs tunnettu tapaus on Maailmanpankin rahoittama ja Ecuadorin maatalousministeriön toimeenpanema projekti 1980-luvun alussa. Projektin tarkoituksena oli tehostaa marsujen kasvatusta ihmisravinnoksi Ecuadorin ylänköalueilla antamalla paikallisille kasvatukseen tarkoitettuja marsuhäkkejä ja laadukasta eläinrehua. Pitkällä aikavälillä tämän ajateltiin parantavan paikallisten proteiininsaantia sekä antavan varsinkin naisille lisätuloja marsujen myymisestä.
Ylängön asukkaat eivät kuitenkaan osoittaneet kiinnostusta häkki-innovaatioon. Ministeriö lähetti Eduardo Archettin johtaman antropologisen tutkimusryhmän kartoittamaan ”projektin epäonnistumiseen johtaneita kulttuurillisia syitä”.Kenttätyön aikana tutkijoille selvisi, että marsuilla oli runsaasti rituaalisia ja symbolisia merkityksiä Ecuadorin ylänköalueen asukkaiden keskuudessa. Jyrsijöiden lihaa syötiin lähinnä juhlatilaisuuksissa. Pääasiallisina proteiininlähteinä toimivatkin valkuaisainepitoiset kasvikset sekä sianliha.
Marsuhäkkien menekki oli siis heikkoa, koska niille ei ollut tarvetta. Projektikoordinaatiosta oli kokonaan jäänyt puuttumaan keskustelu itse paikallisyhteisöjen kanssa.
Aikaa on kuitenkin kulunut, ja vastaavista projekteista on yhä enemmän otettu opiksi suhtautumalla paikalliskontekstiin vakavammin esimerkiksi kenttätyön merkitystä korostamalla. Maailmanpankkikin ehti kasvattaa työllistämiensä antropologien ja sosiologien määrää vuosien 1974 ja 1995 välillä yhdestä yli 50:een.
Silti alkuaikojen hankaluudet nostavat silloin tällöin päätään, sillä laadullisen tutkimuksen sovittaminen pääosin määrälliseen aineistoon nojaavien kehitystoimijoiden suunnitelmiin on yhä ongelmallista.
Antropologit ja kehitysyhteistyö
Kehitysmaatutkija Robert Chambers onkin luetellut neljä pääasiallista haastetta, jotka yhteiskuntatieteilijät kohtaavat kehitysprojekteissa. Nämä ovat (1.) yhteiskunnallisten ulottuvuuksien käsittelyyn suhtautuminen toissijaisena, (2.) alempien tuloluokkien haasteellisempi lähestyttävyys, (3.) yhteiskuntatieteellisten menetelmien tuotantotehokkuuden kritisointi ja (4.) ulkopuolisille toimijoille keskittynyt valta tiedon hankinnassa, hallussapidossa ja analysoinnissa.
Antropologien kasvanut kysyntä kehitysyhteistyössä yhdessä näiden neljän kiistakohteen kanssa on aiheuttanut kärkästäkin keskustelua myös tieteenalan sisällä. Kehitysantropologiseen keskusteluun onkin muodostunut kaksi kiistelevää koulukuntaa, joiden väliset erot näyttävät olevan – ironista kyllä – pääosin kulttuuripohjaisia.
Ensimmäinen on kehityksen käsitettä ja kehitysyhteistyötä tutkiva koulukunta, joka tunnetaan englanniksi nimellä anthropology of development. Toinen taas on kehitysyhteistyössä itsessään toimivien antropologien development anthropology.Nimien yhteneväisyys kertoo jo itsessään jokseenkin keinotekoisesta kahtiajaosta, mutta karkeasti ilmaistuna edellinen ryhmä profiloi itseään akateemisesti suuntautuvana. He kritisoivat kehitysyhteistyössä toimivia kollegoitaan löyhästä teoriapohjasta, tutkimusetiikkansa väitetystä neuvoteltavuudesta sekä kehitysjärjestelmän osana toimimisesta ilman, että siinä piileviä valtarakenteita tarkasteltaisiin kriittisesti.
Jälkimmäinen koulukunta puolestaan korostaa tekevänsä positiivista muutosta paikallisyhteisöissä arvostellen kehityksen tutkijoita elitistisestä suhtautumisesta ja tutkimustiedon pitämisestä yliopistomaailman sisällä.
Etnografinen kenttätyö on tässä yksi keskeisimpiä kiistakapuloita, sillä akateemisessa tutkimuksessa vaadittava, vähintään useita kuukausia kestävä kenttätyö ei ole useimmissa kehitysprojekteissa mahdollista. Vastaavasti kehitysyhteistyön toimiminen tiukoissa aikarajoissa voi lisätä hätiköityjen johtopäätösten riskiä.
Katse kohti kehitystoimijoita
Toisaalta tutkimuksen käsitteellä tarkoitetaan eri asioita eri toimijoiden keskuudessa. Tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöstä luennoiva Duncan Green esimerkiksi kuvailee kehitysprojekteissa tavoiteltavaa tietoa eräänlaiseksi todisteisiin pohjautuvaksi kertomukseksi, jonka ympärille projektia rakennetaan. Tällaisessa kontekstissa akateeminen ”tietoa tiedon vuoksi” -lähestymistapa voi kehitystoimijoiden mielestä keskittyä liikaa yksityiskohtiin kokonaiskuvan sijasta.
Oli kanta mikä hyvänsä, antropologien on mahdotonta eristäytyä pois kehityskeskustelusta, sillä tutkimuksia voidaan joka tapauksessa käyttää kehitysprojektien aineistona. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkijan on tiedostettava mahdollinen vaikutuksensa tutkittavaan yhteisöön entistä laajemmissa mittakaavoissa.Toisaalta keskusteluun vaikuttaa olennaisesti myös kehitystoimijoiden suhtautuminen antropologeihin yksinomaan kulttuurikonsultteina, aivan kuten Ecuadorin marsuprojektissa. Tällainen toimintatapa, jossa suunnitelmat tehdään etukäteen valmiissa ryhmissä, ja vasta sitten asetetaan tutkijoiden arvioitavaksi herättää ymmärrettävästi molemminpuolista turhautumista.
Ihanteellinen lähtökohta olisikin ottaa etnografinen kenttätyö mukaan jo suunnitteluvaiheessa. Tämä edesauttaisi keskustelua tutkijoiden, koordinaattoreiden sekä ennen kaikkea paikallisyhteisöjen välillä.
Siinä missä antropologit ovat paljastaneet projektikoordinaattoreilta huomaamatta jääneitä kulttuurisidonnaisia rakenteita paikallistasolla, voisi antropologeilla olla nyt aika suunnata katsettaan yhä enemmän kansainvälisten kehitystoimijoihin itsessään potentiaalisina tutkimuskohteina. Paikallistasolla toimivien tutkijoiden on puolestaan muistettava, että tutkimuksen helpompi saatavuus ja lähestyttävyys on jo itsessään vaikutuskeino.
Toimitus
Lukemista
- Eduardo P. Archetti 1987: An Anthropological Perspective on Cultural Change and Development: A case study from the highlands of Ecuador. Teoksessa P. Geschière & Bernard Schlemmer (toim.). Terrains et perspectives. Pariisi: Orstom
- Robert Chambers 1991: Shortcut and Participatory Methods for Gaining Social Information for Projects. Teoksessa M. M. Cernea (toim.). Putting People First: Sociological variables in rural development. 2nd edition. New York: Oxford University Press for the World Bank.
- Duncan Green 2016: Academics and NGOs can work together in partnership but must do so earlier and with genuine knowledge exchange. London School of Economics Impact Blog
- Jason Jacques Paiement 2007: Anthropology and Development. NAPA Bulletin 27
