Linnan juhlat antropologien kommenttiraidalla

Miltä Linnan juhlat näyttävät antropologien silmin? Suomen kenties tärkein valtiollinen rituaali on kansakunnan yhteisen historian rakentaja, politiikan estradi ja kansallisten ideaalien näyteikkuna.

Itsenäisyyspäivänä 2018 tar­jo­sim­me Twitterissä ant­ro­po­lo­gi­sen kom­ment­ti­rai­dan Linnan juhlien vas­taan­ot­toon. Tunnisteella #ant­ro­lin­na toteu­te­tus­sa ana­lyy­sis­sa innos­tuim­me tar­kas­te­le­maan Linnan juhlia val­tiol­li­se­na ritu­aa­li­na ja yhtei­ses­ti kuvi­tel­lun suo­ma­lai­suu­den historian raken­ta­mi­se­na. 

Tässä artik­ke­lis­sa tehdään itse­näi­syys­päi­vän kunniaksi paluu #ant­ro­lin­naan sum­maa­mal­la analyysin koho­koh­tia. Rituaaleille tyy­pil­li­ses­ti Linnan juhlat pysyvät suh­teel­li­sen samana vuodesta toiseen, joten artik­ke­lin havainnot ja päätelmät ovat käypää valuuttaa myös tänä vuonna. 

Presidentti valtiovallan symbolina

Linnan juhlien tärkein ohjel­ma­nu­me­ro on pre­si­dent­ti­pa­rin kättely. Kansakunnan inten­sii­vi­nen huomio kohdistuu tele­vi­sion väli­tyk­sel­lä verk­kai­seen ja itseään tois­ta­vaan tapah­tu­maan, jossa pre­si­dent­ti­pa­ri kättelee vieraat yksi ker­ral­laan. Muille kuin Suomessa kas­va­neil­le tämän sere­mo­nian joka­vuo­ti­nen innos­tu­nut media­seu­ran­ta on usein ihme­tyk­sen ja huvi­tuk­sen aihe. 

Kättely on eleenä tasa-arvoinen ja hyvän­tah­toi­nen. Toisin kuin kunin­kaal­li­set, joita ei usein ole sopivaa koskettaa, tasa-arvoa koros­ta­van kan­sa­kun­nan pre­si­dent­ti kohtaa alaisensa ritu­aa­lis­sa nime­no­maan kos­ke­tuk­sen kautta. Kättelyllä pre­si­den­tin voi nähdä antavan alai­sil­leen pre­si­dent­ti-ins­ti­tuu­tion hyväk­syn­nän ja siu­nauk­sen. Kansalainen puo­les­taan antaa ins­ti­tuu­tiol­le sym­bo­li­sen vah­vis­tuk­sen siitä, että valtio ja kansa liittyvät toisiinsa pre­si­den­tin henkilön kautta. Tämä on vält­tä­mä­tön linkki kan­sal­lis­val­tion toi­min­nal­le, kun vallan man­daat­ti­na toimii kan­sa­lais­ten vapaissa vaaleissa tarjoama luottamus, eikä perimys tai juma­lal­li­nen oikeutus.

Vaikka pre­si­dent­ti­pa­ri kättelee kär­si­väl­li­ses­ti ja tas­a­puo­li­ses­ti kaikki heidän pakeil­leen jonot­ta­vat ihmiset, voi eleellä nähdä hyvinkin erilaisia mer­ki­tyk­siä riippuen siitä, ketä kätellään. Vakiovieraat ja vuoden tee­ma­vie­raat ovat Linnassa eri syistä. 

Kun uuden ilmiön edustajia kutsutaan Linnaan, kyse on mer­kit­tä­väs­tä asiasta. Kutsun lähet­tä­mäl­lä pre­si­den­til­lä on valta ker­ta­hei­tol­la legi­ti­moi­da tuoreen, mar­gi­naa­li­sen tai ris­ti­rii­tai­sen ilmiön asema yhteis­kun­nas­sa. Vuonna 2018 tämä näkyi esi­mer­kik­si e‑urheilijoiden tapauk­ses­sa. Kutsu voi olla myös tapa ottaa kutsuttu haltuun ja kesyttää vaikea ihminen tai ilmiö, ja imaista nämä ikään kuin osaksi val­ta­ko­neis­ton agendaa. 

Vuonna 2019 juhlien teemana on tieto. Mitä vuoden tee­ma­vie­raat, valtion näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na, läs­nä­olol­laan edustavat? 

Vieraat ter­veh­ti­vät pre­si­dent­ti­pa­ria lyhyesti kättelyn yhtey­des­sä. Tervehdykset ovat osa vies­tin­näl­lis­tä rituaalia, jossa tois­te­taan odo­tet­tu­ja lauseita. Rituaalin voi rikkoa ottamalla itselleen enemmän tilaa ja kom­men­toi­mal­la pre­si­dent­ti­pa­ril­le jotakin odo­tet­tu­jen lauseiden ulko­puo­lis­ta asiaa. Tilanteen harmonia kärsii, mutta rikkeet ovat sal­lit­tu­ja eri­tyi­ses­ti sota­ve­te­raa­nien ja muiden hyvin korkea-arvoisten vieraiden tapauk­ses­sa.

Kättelijänä toimii siis pre­si­dent­ti­pa­ri. Puolisot nos­te­taan­kin sere­mo­nias­sa pre­si­dent­tien rinnalle sama­nar­voi­sik­si toi­mi­joik­si. Tämän voi ajatella kertovan paitsi tasa-arvosta, myös siitä, miten kes­kei­se­nä yksikkönä paris­kun­nat yhteis­kun­nas­sam­me nähdään.

Pariskuntakeskeisyys koskee eri­tyi­ses­ti hete­ro­sek­su­aa­li­sia, yksia­vioi­sia ja avio­liit­toon joh­ta­nei­ta suhteita. Muun muotoiset pari­suh­teet ja liitot ovat yhä nor­ma­tii­vi­sen rakenteen mar­gi­naa­leis­sa, vaikka muita kuin hete­ro­pa­re­ja on nähty Linnassa jo pitkään. Kuitenkin vielä vuonna 2010 esi­mer­kik­si pahek­sut­tiin mies­pa­rien tans­si­mis­ta yhdessä. Pekka Haaviston pre­si­den­tin­vaa­li­kam­pan­jan aikana 2012 hänen kump­pa­nin­sa sukupuoli aiheutti runsaasti julkista kes­kus­te­lua. Avioliiton merkitys taas nousi esille pre­si­dent­ti Tarja Halosen kampanjan aikana. Halonen avioitui kump­pa­nin­sa Pentti Arajärven kanssa 2000, pian pre­si­den­tik­si valin­tan­sa jälkeen. Avioliitto poisti ongelman siitä, millä nimellä pre­si­den­tin puolisoa tulisi kutsua. 

Presidentti on kät­te­ly­se­re­mo­nian staat­ti­nen kes­ki­pis­te. Television väli­tyk­sel­lä “koko kansa” on kylässä pre­si­den­tin luona. Asetelma poikkeaa vahvasti esi­mer­kik­si siitä, jossa val­lan­pi­tä­jät jal­kau­tu­vat kansan pariin vaalien alla. Silloin pyritään vah­vis­ta­maan käsitystä val­lan­pi­tä­jis­tä osana kansaa: vallan mandaatti haetaan kaduilta ja toreilta. Linnassa pre­si­dent­ti-ins­ti­tuu­tio ja yhteis­kun­nal­li­nen eliitti ovat katseen kohteena, mutta “omassa tilassaan”. Kansa katselee mykkänä, ilman mah­dol­li­suut­ta osal­lis­tua tai vuo­ro­vai­kut­taa. Sosiaalinen media osaltaan rikkoo tätä asetelmaa. 

Presidentti on paitsi ins­ti­tuu­tio, myös henkilö. Linnan juhlissa nämä roolit sekoit­tu­vat ja kohtaavat. Presidenttinä toimiva henkilö tuo mukanaan oman per­soo­nan­sa ja jul­ki­suus­ku­van­sa. Sauli Niinistön jul­ki­suus­ku­vaan oli viime vuoden Linnan juhlien alla juuri liitetty tilanne, jossa pre­si­dent­ti istui muun yleisön joukossa Kirjamessujen por­tai­kos­sa kuun­te­le­mas­sa esitelmää. Julkisuudessa iloittiin, että Suomessa pre­si­dent­ti­kin on “vain yksi meistä”. Tämä eliitin ja rahvaan rajan häivytys on hyvin suo­ma­lais­ta. 

Suomalaisuuden kylänvanhimmat

Mutta mitä on tämä “suo­ma­lai­suus”? Korkean asemansa ja media-arvonsa vuoksi Linnan juhlia voi pitää näy­teik­ku­na­na siihen, millaista suo­ma­lai­suut­ta valtion taholta kullakin hetkellä halutaan rakentaa. 

Suomalaisuus on saman­lai­nen ver­rat­tain tuore käsite kuin muutkin kan­sal­lis­val­tioi­hin liitetyt iden­ti­tee­tit. Kansakunnan pysyminen yhte­näi­se­nä vaatii yhteisen iden­ti­tee­tin, jonka sym­bo­lei­ta Linnassa esi­tel­lään. Juhlan perus­teel­la “aito suo­ma­lai­suus” on vaurasta, rehtiä ja jää­rä­päis­tä, tasa-arvoista mutta suku­puo­li­nor­ma­tii­vis­ta, edelleen pitkälti valkoista, nöyryyttä ja vaa­ti­mat­to­muut­ta ihan­noi­vaa. 

Linnan juhlat on Suomessa yhteis­kun­nal­li­ses­ti arvokkain ja osa­not­ta­jien sosi­aa­li­ses­ta asemasta eniten kertova juh­la­ta­pah­tu­ma. Silti se pyrkii ilmen­tä­mään kan­sal­lis­val­tio Suomen tarinalle keskeistä tasa-arvon ideaalia. Periaatteessa kuka tahansa saattaa saada kutsun Linnaan. Suurimmalle osalle kutsua ei tie­ten­kään koskaan tule, mutta hyvin monella joku tutun tuttu on joskus ollut paikalla. Tämän seu­rauk­se­na tapahtuma koskettaa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti “kaikkia”. 

Ylen juh­la­lä­he­tyk­sen juontajat käyttävät yhtenään ilmaisua “me suo­ma­lai­set”. Tämä puhetapa luo yhtei­söl­li­syyt­tä, iden­ti­teet­tiä ja kuu­lu­vuut­ta — mutta sulkee samalla monia ulko­puo­lel­le, koska suo­ma­lai­suu­den mää­ri­tel­mä on ahdas ja kiis­ta­na­lai­nen. 

Eri vähem­mis­töi­hin kuuluvia ja maa­han­muut­ta­jia kut­sut­tu­jen joukossa näyttää olevan edelleen varsin vähän. Heistä suuri osa on paikalla oman väes­tö­ryh­män­sä edus­ta­ja­na, esi­mer­kik­si saa­me­lais­kä­rä­jien jäsenenä tai “vuoden pako­lais­nai­nen” ‑tyyp­pi­sel­lä nimik­keel­lä. Pyrkimys inkluusioon välittää tois­tai­sek­si melko homo­gee­nis­ta kuvaa val­koi­ses­ta suo­ma­lai­suu­des­ta. Samalla se tulee esit­tä­neek­si vähem­mis­töi­hin kuuluvia vieraita valossa, jossa näiden tärkein mää­rit­te­le­vä tekijä on vähem­mis­tön jäsenyys. 

Vieraat tulevat sisään Linnaan ennalta mää­rä­tys­sä jär­jes­tyk­ses­sä, joka kertoo yhteis­kun­ta­hie­rar­kias­ta. Rituaali avataan elävällä linkillä men­nei­syy­teen, jonka päälle itse­näi­sen Suomen valtion tarina rakentuu: sota­ve­te­raa­nien sisään­tu­lol­la. Veteraanit ovat silta oppi­kir­jo­jen esit­tä­mään Suomen kan­sal­lis­val­tion syn­ty­his­to­ri­aan. Heidän uhrinsa men­nei­syy­des­sä, korkea ikänsä ja har­ve­ne­vat rivinsä edustavat sekä kuolemaa että elämää. Veteraanien läsnäolo heti rituaalin alussa on äärim­mäi­sen tärkeä symboli, jonka katoa­mi­nen tulee olemaan juhlalle suuri muutos. 

Juhlalähetyksessä usein kuultava “vete­raa­nin tarina” eli jonkun vete­raa­nin puheen­vuo­ro, pre­si­dent­ti­pa­rin kuun­nel­les­sa nyök­käil­len, on ritu­aa­liin kauniisti istuva yhteisön vanhimman puheen­vuo­ro. Itsenäisyyspäivän kuoleman ja mene­tyk­sen rituaalit ovat tärkeä osa valtion tarinaa ja kan­sal­li­si­den­ti­teet­tiä. Niiden merkitys korostuu enti­ses­tään lähes­tyes­säm­me hetkeä, jolloin vete­raa­nien koke­mus­asian­tun­ti­juus mene­te­tään viimeisen vete­raa­nin myötä. 

Veteraanien jälkeen kät­te­ly­jär­jes­tyk­ses­sä nähtiin vuonna 2018 seu­raa­vak­si urhei­li­joi­ta. Temaattisesti tämä on kiin­nos­ta­va linkki, sillä varsinkin jouk­kueur­hei­lua pidetään myös “sotana ilman sotimista”, tapana ratkoa konflik­te­ja rau­han­omai­ses­ti. Jälkimmäisessä kät­te­lys­sä taas nähdään niitä keskeisiä ele­ment­te­jä, joista yhteis­kun­nan nähdään koostuvan. Vaikka Suomi on varsin maal­lis­tu­nut valtio, piispat aloit­ta­vat tämän kier­rok­sen. 

Rituaaliruokia tasa-arvoisesta pöydästä

Linnan juhlien ruo­ka­tar­joi­luis­sa on jotakin anti-aris­to­kraat­tis­ta. Iltapukuloistosta huo­li­mat­ta juhlassa syödään sei­so­vas­ta pöydästä. Tässä tasa-arvon ideaali on jälleen näh­tä­vis­sä: seisova pöytä on suh­teel­li­sen tasa-arvoinen tapa järjestää juh­la­ruo­kai­lu. Kenenkään ei tarvitse miettiä tarkkoja hienoja pöy­tä­ta­po­ja, joissa voi olla varsin moni­mut­kai­nen etiketti. Seisova pöytä ede­saut­taa sitä, että kukaan ei erotu ikävällä tavalla joukosta, eikä kenenkään tarvitse kiusaan­tua vie­rus­to­ve­rin etiketin osaa­mat­to­muu­des­ta.

Pöydässä tarjolla on tietenkin kan­sal­li­sia ritu­aa­li­ruo­kia, kuten suo­ma­lais­ten arvok­kai­den juhlien periklas­sik­ko voi­lei­pä­kak­ku. Kuuluisa Linnan booli taas on tapa osoittaa ja vahvistaa sosi­aa­lis­ta statusta. Kyseessä ei ole mikä tahansa booli vaan erityinen juoma, jota ei tarjoilla missään muualla. Tämä ainut­laa­tui­sen arvokas liemi on tarjolla vain kerran vuodessa, ja sil­loin­kin ainoas­taan yhteis­kun­nan sen het­ki­sel­lä arvoas­tei­kol­la mitattuna korkea-arvoi­sim­mil­le mais­te­li­joil­le. Reseptin pitäminen salaisena on osa juoman ritua­li­soin­tia.

Kahvittelujen suhteen kuuluisaa kursailua ei Linnan kah­vi­pöy­däs­sä näy. Kahvi otetaan kiltisti ja muki­se­mat­ta, sillä “emännän” eli pre­si­dent­ti-ins­ti­tuu­tion — ja sitä kautta valtion — valtaa ei voi kysee­na­lais­taa. Samassa hengessä vieraat eivät saa antaa lahjoja pre­si­dent­ti­pa­ril­le. 

Antropologisesti aja­tel­tu­na lahja sitoo osa­not­ta­jia toisiinsa vas­ta­vuo­roi­suu­den nimissä. Hierarkian huipulla olevalle ihmiselle lahjojen antaminen on usein jollakin tavalla säädeltyä. Tällä ei asemansa vuoksi ole tavan­omais­ta vel­vol­li­suut­ta suostua lahjojen antamisen luomiin vas­ta­vuo­roi­suu­den ja kii­tol­li­suu­den­ve­lan moni­mut­kai­siin verk­koi­hin.

Kapinallinen ylläpitää normeja

Pukukoodi Linnassa on juhlava. Miehiltä odotetaan tummia pukuja, naisilta yleensä pitkää iltapukua. Puvut toimivat arvojen ja poliit­tis­ten viestien välit­tä­ji­nä. Kaikki vieraat eivät edusta juhlassa itseään, ja tämä näkyy myös ulkoi­ses­sa ole­muk­ses­sa. Esimerkiksi suur­lä­het­ti­läät maansa tai alueensa edus­ta­ji­na saapuvat usein perin­nea­suis­sa. Vastaava pätee uskon­to­kun­tien edus­ta­jiin. Kansallispuvut ovat myös yleisesti hyväk­syt­ty poikkeus puku­koo­diin. 

Etiketin tarkoitus on helpottaa pukeu­tu­mis­ta. Jos Linnaan pukeutuu täysin etiketin mukaan, ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä saa erityistä posi­tii­vis­ta huomiota. Etiketin tietoinen rik­ko­mi­nen on melko varma tapa kääntää kamera itseen. 

Yhteisölliseen ritu­aa­liin kuuluvat tietyt kari­ka­tyy­rit, kuten kapi­nal­li­nen. Linnassa kapi­nal­li­nen saattaa kohah­dut­taa sopi­mat­to­mal­la puvulla. Vaikka tästä voidaan seu­raa­va­na päivänä kir­joit­taa suurin otsikoin, ei kapi­nal­li­nen rituaalin kannalta ole lai­sin­kaan ei-toi­vot­ta­va, vaan hyvin tar­peel­li­nen hahmo. 

Rikkomalla normeja kapi­nal­li­nen tuo säännöt näkyväksi ja vahvistaa niitä kään­tei­sel­lä logii­kal­la. Kapinallista pukua saatetaan odottaa niin paljon, että siitä lyödään jopa vetoa. Aito eliitti osaakin valita sääntöjen rik­ko­mi­sen tasonsa: mikä viestii kiin­nos­ta­vuu­des­ta, ja mikä on vää­rän­lais­ta rik­ko­mis­ta. 

eskiai­kai­sia kar­ne­vaa­le­ja tutkinut Mihail Bahtin on todennut, että kar­ne­vaa­lis­sa val­lit­se­vat arvot ja sosi­aa­li­nen järjestys kumotaan — mutta vain jotta ne voidaan palauttaa entistä voi­mak­kaam­pi­na. Linnaan kut­su­taan­kin ihmisiä joilla ei sinne nor­maa­lis­ti olisi asiaa, seu­rus­te­le­maan val­tiol­li­sen eliitin kanssa. Juhlien jälkeen roolit palaavat ennalleen ja rahvaasta tulee taas rahvasta. Järjestys on palau­tet­tu. 

Antropologi Victor Turnerin mukaan ritu­aa­leis­sa pyritään häi­vyt­tä­mään yhteisön ris­ti­rii­to­ja, vaikka eroja ryhmien tai asemien välillä koros­tet­tai­siin. Se, että eliitti ei juhli keskenään kaikessa hil­jai­suu­des­sa vaan kansa pääs­te­tään kur­kis­te­le­maan tapah­tu­maa, lisää kunniaa mutta altistaa arvos­te­lul­le. 

Eliitin erot­tau­tu­mi­nen taval­li­ses­ta kansasta vaihtelee. Joissakin tapauk­sis­sa ylel­li­syy­den esil­le­tuon­ti on yhteis­kun­nan ylemmille luokille tärkeää, toisissa taas yli­mys­töl­tä odotetaan jopa päin­vas­tais­ta. Suomessa ja Pohjoismaissa eliitin käyt­täy­ty­mis­tä tutkineen Jean-Pascal Dalozin mukaan vaa­ti­mat­to­muus ja nöyryys koetaan Suomessa eliitin hyveiksi. 

Linnan juhlat lei­kit­te­le­vät vallalla monin tavoin. Pukujen arvostelu koti­kat­so­mois­sa voi olla kan­sa­lais­ten keino ottaa valtaa itselleen. Kättely ja juhlat myös kuvataan ylä­viis­tos­ta, ja koti­soh­val­ta vieraita katsotaan ylhäältä alas.

Kansa mukana maan tärkeimmässä poliittisessa rituaalissa

Itsenäisyyspäivällä on valtava sym­bo­li­nen merkitys kan­sal­lis­val­tio Suomen ja suo­ma­lai­suu­den his­to­rial­li­se­na ja myyt­ti­se­nä syn­nyt­tä­jä­nä. Linnan juhlissa onkin ute­li­aal­le kat­so­jal­le paljon enemmän nähtävää kuin kimal­te­le­via pukuja. 

Linnassa kiteytyy taval­li­suu­den ja juh­lal­li­suu­den erityinen sekoitus. Tapahtuma on yhteis­kun­nas­sam­me ainut­ker­tai­nen mit­ta­kaa­val­taan ja lois­tol­taan, mutta pyrkii silti yllä­pi­tä­mään tiettyjä nöyriä ideaaleja. Puoli Suomea tele­vi­sion ääreen liimaava juh­la­lä­he­tys perustuu ennen kaikkea pre­si­den­tin kättelyyn, jota voi arvokkaan sere­mo­nian lisäksi tar­kas­tel­la myös peri­suo­ma­lai­se­na miel­ty­myk­se­nä jonot­ta­mi­seen. 

Linnan juhlien ole­mas­sao­lon oikeu­tuk­sel­le koti­kat­so­mot ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin paikalle kutsutut vieraat. Kansan parissa juhlaa kuitenkin myös vas­tus­te­taan, ja kri­ti­soi­daan eli­tis­ti­se­nä mäs­säi­ly­nä ja vero­ra­ho­jen tuh­laa­mi­se­na. Juhlia pro­tes­toi­vat tahot ovat vaatineet vuosien varrella mie­le­no­soi­tuk­sis­sa esi­mer­kik­si mini­mi­palk­kaa ja koh­tuu­hin­tai­sia asuntoja.  

Mainituista nöyristä ide­aa­leis­ta huo­li­mat­ta Linnan juhlien kaltaiset sym­bo­li­set ja epätasa-arvoiset rituaalit sala­kul­jet­ta­vat ylempi- ja alem­piar­voi­suu­den statukset jär­jes­tel­mään, joka tees­ken­te­lee yhden­ver­tai­suut­ta. Tämä on kenties erityisen koros­tu­nut­ta tasa-arvoon pyr­ki­väs­sä ja siitä kan­sal­li­si­den­ti­teet­tin­sä keskeisiä raken­nus­pa­li­koi­ta löy­tä­väs­sä valtiossa. 

Linnan kaltaisia ritu­aa­le­ja saatetaan pitää turhina, sillä niissä ei tapahdu mitään “oikeaa”. Juhlan muo­dol­li­suus ja sym­bo­liik­ka kuitenkin sekä pal­jas­ta­vat että peittävät erilaisia vallan raken­tei­ta. Itsenäisyyspäivän vas­taan­o­ton ritu­aa­li­nen tois­tu­mi­nen vuodesta toiseen luo kan­sal­lis­val­tion yhte­näi­syy­del­le tärkeän vai­ku­tel­man jat­ku­vuu­des­ta ja muut­tu­mat­to­muu­des­ta.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Lopettaako Libanonin "lokakuun vallankumous" sisällissodan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua korruptiolle, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea vallankumoukselliset vaativat maan uskonkuntien väliselle vallanjaolle perustuvan järjestelmän kaatamista.

Valtioiden rajat ylittävä matkustus on usein riippuvaista siitä, minkä valtion passi kulkijalla on kourassa. Ilman passia ei yleensä saa matkustaa, mutta jotkut meistä eivät eivät tarvitse passia ollenkaan. Jumalallisella mandaatilla varustetut hallitsijat eivät välttämättä joudu noudattamaan maallisia sääntöjä.