Siirry suoraan sisältöön

Linnan juhlat antropologien kommenttiraidalla

Miltä Linnan juhlat näyttävät antropologien silmin? Suomen kenties tärkein valtiollinen rituaali on kansakunnan yhteisen historian rakentaja, politiikan estradi ja kansallisten ideaalien näyteikkuna.

Itsenäisyyspäivänä 2018 tarjosimme Twitterissä antropologisen kommenttiraidan Linnan juhlien vastaanottoon. Tunnisteella #antrolinna toteutetussa analyysissa innostuimme tarkastelemaan Linnan juhlia valtiollisena rituaalina ja yhteisesti kuvitellun suomalaisuuden historian rakentamisena. 

 

Tässä artikkelissa tehdään itsenäisyyspäivän kunniaksi paluu #antrolinnaan summaamalla analyysin kohokohtia. Rituaaleille tyypillisesti Linnan juhlat pysyvät suhteellisen samana vuodesta toiseen, joten artikkelin havainnot ja päätelmät ovat käypää valuuttaa myös tänä vuonna. 

Presidentti valtiovallan symbolina

Linnan juhlien tärkein ohjelmanumero on presidenttiparin kättely. Kansakunnan intensiivinen huomio kohdistuu television välityksellä verkkaiseen ja itseään toistavaan tapahtumaan, jossa presidenttipari kättelee vieraat yksi kerrallaan. Muille kuin Suomessa kasvaneille tämän seremonian jokavuotinen innostunut mediaseuranta on usein ihmetyksen ja huvituksen aihe. 

 

Kättely on eleenä tasa-arvoinen ja hyväntahtoinen. Toisin kuin kuninkaalliset, joita ei usein ole sopivaa koskettaa, tasa-arvoa korostavan kansakunnan presidentti kohtaa alaisensa rituaalissa nimenomaan kosketuksen kautta. Kättelyllä presidentin voi nähdä antavan alaisilleen presidentti-instituution hyväksynnän ja siunauksen. Kansalainen puolestaan antaa instituutiolle symbolisen vahvistuksen siitä, että valtio ja kansa liittyvät toisiinsa presidentin henkilön kautta. Tämä on välttämätön linkki kansallisvaltion toiminnalle, kun vallan mandaattina toimii kansalaisten vapaissa vaaleissa tarjoama luottamus, eikä perimys tai jumalallinen oikeutus. Vaikka presidenttipari kättelee kärsivällisesti ja tasapuolisesti kaikki heidän pakeilleen jonottavat ihmiset, voi eleellä nähdä hyvinkin erilaisia merkityksiä riippuen siitä, ketä kätellään. Vakiovieraat ja vuoden teemavieraat ovat Linnassa eri syistä. 

 

Kun uuden ilmiön edustajia kutsutaan Linnaan, kyse on merkittävästä asiasta. Kutsun lähettämällä presidentillä on valta kertaheitolla legitimoida tuoreen, marginaalisen tai ristiriitaisen ilmiön asema yhteiskunnassa. Vuonna 2018 tämä näkyi esimerkiksi e-urheilijoiden tapauksessa. Kutsu voi olla myös tapa ottaa kutsuttu haltuun ja kesyttää vaikea ihminen tai ilmiö, ja imaista nämä ikään kuin osaksi valtakoneiston agendaa. 

 

Vuonna 2019 juhlien teemana on tieto. Mitä vuoden teemavieraat, valtion näkökulmasta katsottuna, läsnäolollaan edustavat? 

 

Vieraat tervehtivät presidenttiparia lyhyesti kättelyn yhteydessä. Tervehdykset ovat osa viestinnällistä rituaalia, jossa toistetaan odotettuja lauseita. Rituaalin voi rikkoa ottamalla itselleen enemmän tilaa ja kommentoimalla presidenttiparille jotakin odotettujen lauseiden ulkopuolista asiaa. Tilanteen harmonia kärsii, mutta rikkeet ovat sallittuja erityisesti sotaveteraanien ja muiden hyvin korkea-arvoisten vieraiden tapauksessa.

 

Kättelijänä toimii siis presidenttipari. Puolisot nostetaankin seremoniassa presidenttien rinnalle samanarvoisiksi toimijoiksi. Tämän voi ajatella kertovan paitsi tasa-arvosta, myös siitä, miten keskeisenä yksikkönä pariskunnat yhteiskunnassamme nähdään. Pariskuntakeskeisyys koskee erityisesti heteroseksuaalisia, yksiavioisia ja avioliittoon johtaneita suhteita. Muun muotoiset parisuhteet ja liitot ovat yhä normatiivisen rakenteen marginaaleissa, vaikka muita kuin heteropareja on nähty Linnassa jo pitkään. Kuitenkin vielä vuonna 2010 esimerkiksi paheksuttiin miesparien tanssimista yhdessä. Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana 2012 hänen kumppaninsa sukupuoli aiheutti runsaasti  julkista keskustelua. Avioliiton merkitys taas nousi esille presidentti Tarja Halosen kampanjan aikana. Halonen avioitui kumppaninsa Pentti Arajärven kanssa 2000, pian presidentiksi valintansa jälkeen. Avioliitto poisti ongelman siitä, millä nimellä presidentin puolisoa tulisi kutsua. 

 

Presidentti on kättelyseremonian staattinen keskipiste. Television välityksellä “koko kansa” on kylässä presidentin luona. Asetelma poikkeaa vahvasti esimerkiksi siitä, jossa vallanpitäjät jalkautuvat kansan pariin vaalien alla. Silloin pyritään vahvistamaan käsitystä vallanpitäjistä osana kansaa: vallan mandaatti haetaan kaduilta ja toreilta. Linnassa presidentti-instituutio ja yhteiskunnallinen eliitti ovat katseen kohteena, mutta ”omassa tilassaan”. Kansa katselee mykkänä, ilman mahdollisuutta osallistua tai vuorovaikuttaa. Sosiaalinen media osaltaan rikkoo tätä asetelmaa. 

 

Presidentti on paitsi instituutio, myös henkilö. Linnan juhlissa nämä roolit sekoittuvat ja kohtaavat. Presidenttinä toimiva henkilö tuo mukanaan oman persoonansa ja julkisuuskuvansa. Sauli Niinistön julkisuuskuvaan oli viime vuoden Linnan juhlien alla juuri liitetty tilanne, jossa presidentti istui muun yleisön joukossa Kirjamessujen portaikossa kuuntelemassa esitelmää. Julkisuudessa iloittiin, että Suomessa presidenttikin on “vain yksi meistä”. Tämä eliitin ja rahvaan rajan häivytys on hyvin suomalaista. 

Suomalaisuuden kylänvanhimmat

Mutta mitä on tämä “suomalaisuus”? Korkean asemansa ja media-arvonsa vuoksi Linnan juhlia voi pitää näyteikkunana siihen, millaista suomalaisuutta valtion taholta kullakin hetkellä halutaan rakentaa. 

 

Suomalaisuus on samanlainen verrattain tuore käsite kuin muutkin kansallisvaltioihin liitetyt identiteetit. Kansakunnan pysyminen yhtenäisenä vaatii yhteisen identiteetin, jonka symboleita Linnassa esitellään. Juhlan perusteella “aito suomalaisuus” on vaurasta, rehtiä ja jääräpäistä, tasa-arvoista mutta sukupuolinormatiivista, edelleen pitkälti valkoista, nöyryyttä ja vaatimattomuutta ihannoivaa. 

Kuva: Ninaras (CC BY 4.0)

Linnan juhlat on Suomessa yhteiskunnallisesti arvokkain ja osanottajien sosiaalisesta asemasta eniten kertova juhlatapahtuma. Silti se pyrkii ilmentämään kansallisvaltio Suomen tarinalle keskeistä tasa-arvon ideaalia. Periaatteessa kuka tahansa saattaa saada kutsun Linnaan. Suurimmalle osalle kutsua ei tietenkään koskaan tule, mutta hyvin monella joku tutun tuttu on joskus ollut paikalla. Tämän seurauksena tapahtuma koskettaa henkilökohtaisesti ”kaikkia”. 

 

Ylen juhlalähetyksen juontajat käyttävät yhtenään ilmaisua ”me suomalaiset”. Tämä puhetapa luo yhteisöllisyyttä, identiteettiä ja kuuluvuutta – mutta sulkee samalla monia ulkopuolelle, koska suomalaisuuden määritelmä on ahdas ja kiistanalainen. 

 

Eri vähemmistöihin kuuluvia ja maahanmuuttajia kutsuttujen joukossa näyttää olevan edelleen varsin vähän. Heistä suuri osa on paikalla oman väestöryhmänsä edustajana, esimerkiksi saamelaiskäräjien jäsenenä tai ”vuoden pakolaisnainen” -tyyppisellä nimikkeellä. Pyrkimys inkluusioon välittää toistaiseksi melko homogeenista kuvaa valkoisesta suomalaisuudesta. Samalla se tulee esittäneeksi vähemmistöihin kuuluvia vieraita valossa, jossa näiden tärkein määrittelevä tekijä on vähemmistön jäsenyys. 

 

Vieraat tulevat sisään Linnaan ennalta määrätyssä järjestyksessä, joka kertoo yhteiskuntahierarkiasta. Rituaali avataan elävällä linkillä menneisyyteen, jonka päälle itsenäisen Suomen valtion tarina rakentuu: sotaveteraanien sisääntulolla. Veteraanit ovat silta oppikirjojen esittämään Suomen kansallisvaltion syntyhistoriaan. Heidän uhrinsa menneisyydessä, korkea ikänsä ja harvenevat rivinsä edustavat sekä kuolemaa että elämää. Veteraanien läsnäolo heti rituaalin alussa on äärimmäisen tärkeä symboli, jonka katoaminen tulee olemaan juhlalle suuri muutos. 

 

Juhlalähetyksessä usein kuultava “veteraanin tarina” eli jonkun veteraanin puheenvuoro, presidenttiparin kuunnellessa nyökkäillen, on rituaaliin kauniisti istuva yhteisön vanhimman puheenvuoro. Itsenäisyyspäivän kuoleman ja menetyksen rituaalit ovat tärkeä osa valtion tarinaa ja kansallisidentiteettiä. Niiden merkitys korostuu entisestään lähestyessämme hetkeä, jolloin veteraanien kokemusasiantuntijuus menetetään viimeisen veteraanin myötä. 

 

Veteraanien jälkeen kättelyjärjestyksessä nähtiin vuonna 2018 seuraavaksi urheilijoita. Temaattisesti tämä on kiinnostava linkki, sillä varsinkin joukkueurheilua pidetään myös “sotana ilman sotimista”, tapana ratkoa konflikteja rauhanomaisesti. Jälkimmäisessä kättelyssä taas nähdään niitä keskeisiä elementtejä, joista yhteiskunnan nähdään koostuvan. Vaikka Suomi on varsin maallistunut valtio, piispat aloittavat tämän kierroksen. 

Rituaaliruokia tasa-arvoisesta pöydästä

Linnan juhlien ruokatarjoiluissa on jotakin anti-aristokraattista. Iltapukuloistosta huolimatta juhlassa syödään seisovasta pöydästä. Tässä tasa-arvon ideaali on jälleen nähtävissä: seisova pöytä on suhteellisen tasa-arvoinen tapa järjestää juhlaruokailu. Kenenkään ei tarvitse miettiä tarkkoja hienoja pöytätapoja, joissa voi olla varsin monimutkainen etiketti. Seisova pöytä edesauttaa sitä, että kukaan ei erotu ikävällä tavalla joukosta, eikä kenenkään tarvitse kiusaantua vierustoverin etiketin osaamattomuudesta.

Pöydässä tarjolla on tietenkin kansallisia rituaaliruokia, kuten suomalaisten arvokkaiden juhlien periklassikko voileipäkakku. Kuuluisa Linnan booli taas on tapa osoittaa ja vahvistaa sosiaalista statusta. Kyseessä ei ole mikä tahansa booli vaan erityinen juoma, jota ei tarjoilla missään muualla. Tämä ainutlaatuisen arvokas liemi on tarjolla vain kerran vuodessa, ja silloinkin ainoastaan yhteiskunnan sen hetkisellä arvoasteikolla mitattuna korkea-arvoisimmille maistelijoille. Reseptin pitäminen salaisena on osa juoman ritualisointia.

Kuva: Jaro Larnos (CC BY 2.0)

Kahvittelujen suhteen kuuluisaa kursailua ei Linnan kahvipöydässä näy. Kahvi otetaan kiltisti ja mukisematta, sillä “emännän” eli presidentti-instituution – ja sitä kautta valtion – valtaa ei voi kyseenalaistaa. Samassa hengessä vieraat eivät saa antaa lahjoja presidenttiparille. 

Antropologisesti ajateltuna lahja sitoo osanottajia toisiinsa vastavuoroisuuden nimissä. Hierarkian huipulla olevalle ihmiselle lahjojen antaminen on usein jollakin tavalla säädeltyä.  Tällä ei asemansa vuoksi ole tavanomaista velvollisuutta suostua lahjojen antamisen luomiin vastavuoroisuuden ja kiitollisuudenvelan monimutkaisiin verkkoihin.

Kapinallinen ylläpitää normeja

Pukukoodi Linnassa on juhlava. Miehiltä odotetaan tummia pukuja, naisilta yleensä pitkää iltapukua. Puvut toimivat arvojen ja poliittisten viestien välittäjinä. Kaikki vieraat eivät edusta juhlassa itseään, ja tämä näkyy myös ulkoisessa olemuksessa. Esimerkiksi suurlähettiläät maansa tai alueensa edustajina saapuvat usein perinneasuissa. Vastaava pätee uskontokuntien edustajiin. Kansallispuvut ovat myös yleisesti hyväksytty poikkeus pukukoodiin. 

 

Etiketin tarkoitus on helpottaa pukeutumista. Jos Linnaan pukeutuu täysin etiketin mukaan, ei kuitenkaan välttämättä saa erityistä positiivista huomiota. Etiketin tietoinen rikkominen on melko varma tapa kääntää kamera itseen. Yhteisölliseen rituaaliin kuuluvat tietyt karikatyyrit, kuten kapinallinen. Linnassa kapinallinen saattaa kohahduttaa sopimattomalla puvulla. Vaikka tästä voidaan seuraavana päivänä kirjoittaa suurin otsikoin, ei kapinallinen rituaalin kannalta ole laisinkaan ei-toivottava, vaan hyvin tarpeellinen hahmo. 

 

Rikkomalla normeja kapinallinen tuo säännöt näkyväksi ja vahvistaa niitä käänteisellä logiikalla. Kapinallista pukua saatetaan odottaa niin paljon, että siitä lyödään jopa vetoa. Aito eliitti osaakin valita sääntöjen rikkomisen tasonsa: mikä viestii kiinnostavuudesta, ja mikä on vääränlaista rikkomista. 

 

eskiaikaisia karnevaaleja tutkinut Mihail Bahtin on todennut, että karnevaalissa vallitsevat arvot ja sosiaalinen järjestys kumotaan – mutta vain jotta ne voidaan palauttaa entistä voimakkaampina. Linnaan kutsutaankin ihmisiä joilla ei sinne normaalisti olisi asiaa, seurustelemaan valtiollisen eliitin kanssa. Juhlien jälkeen roolit palaavat ennalleen ja rahvaasta tulee taas rahvasta. Järjestys on palautettu. 

 

Antropologi Victor Turnerin mukaan rituaaleissa pyritään häivyttämään yhteisön ristiriitoja, vaikka eroja ryhmien tai asemien välillä korostettaisiin. Se, että eliitti ei juhli keskenään kaikessa hiljaisuudessa vaan kansa päästetään kurkistelemaan tapahtumaa, lisää kunniaa mutta altistaa arvostelulle. 

 

Eliitin erottautuminen tavallisesta kansasta vaihtelee. Joissakin tapauksissa ylellisyyden esilletuonti on yhteiskunnan ylemmille luokille tärkeää, toisissa taas ylimystöltä odotetaan jopa päinvastaista. Suomessa ja Pohjoismaissa eliitin käyttäytymistä tutkineen Jean-Pascal Dalozin mukaan vaatimattomuus ja nöyryys koetaan Suomessa eliitin hyveiksi. 

 

Linnan juhlat leikittelevät vallalla monin tavoin. Pukujen arvostelu kotikatsomoissa voi olla kansalaisten keino ottaa valtaa itselleen. Kättely ja juhlat myös kuvataan yläviistosta, ja kotisohvalta vieraita katsotaan ylhäältä alas.

Kansa mukana maan tärkeimmässä poliittisessa rituaalissa

Itsenäisyyspäivällä on valtava symbolinen merkitys kansallisvaltio Suomen ja suomalaisuuden historiallisena ja myyttisenä synnyttäjänä. Linnan juhlissa onkin uteliaalle katsojalle paljon enemmän nähtävää kuin kimaltelevia pukuja. 

 

Linnassa kiteytyy tavallisuuden ja juhlallisuuden erityinen sekoitus. Tapahtuma on yhteiskunnassamme ainutkertainen mittakaavaltaan ja loistoltaan, mutta pyrkii silti ylläpitämään tiettyjä nöyriä ideaaleja. Puoli Suomea television ääreen liimaava juhlalähetys perustuu ennen kaikkea presidentin kättelyyn, jota voi arvokkaan seremonian lisäksi tarkastella myös perisuomalaisena mieltymyksenä jonottamiseen. 

 

Linnan juhlien olemassaolon oikeutukselle kotikatsomot ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin paikalle kutsutut vieraat. Kansan parissa juhlaa kuitenkin myös vastustetaan, ja kritisoidaan elitistisenä mässäilynä ja verorahojen tuhlaamisena. Juhlia protestoivat tahot ovat vaatineet vuosien varrella mielenosoituksissa esimerkiksi minimipalkkaa ja kohtuuhintaisia asuntoja.  Mainituista nöyristä ideaaleista huolimatta Linnan juhlien kaltaiset symboliset ja epätasa-arvoiset rituaalit salakuljettavat ylempi- ja alempiarvoisuuden statukset järjestelmään, joka teeskentelee yhdenvertaisuutta. Tämä on kenties erityisen korostunutta tasa-arvoon pyrkivässä ja siitä kansallisidentiteettinsä keskeisiä rakennuspalikoita löytävässä valtiossa. 

 

Linnan kaltaisia rituaaleja saatetaan pitää turhina, sillä niissä ei tapahdu mitään ”oikeaa”. Juhlan muodollisuus ja symboliikka kuitenkin sekä paljastavat että peittävät erilaisia vallan rakenteita. Itsenäisyyspäivän vastaanoton rituaalinen toistuminen vuodesta toiseen luo kansallisvaltion yhtenäisyydelle tärkeän vaikutelman jatkuvuudesta ja muuttumattomuudesta.

Kuva: Visit Lakeland (CC BY-ND 2.0)

Toimitus

Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Ninnu Koskenalho

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *