Linnan juhlat antropologien kommenttiraidalla

Miltä Linnan juhlat näyttävät antropologien silmin? Suomen kenties tärkein valtiollinen rituaali on kansakunnan yhteisen historian rakentaja, politiikan estradi ja kansallisten ideaalien näyteikkuna.

Itsenäisyyspäivänä 2018 tar­jo­sim­me Twitterissä ant­ro­po­lo­gi­sen kom­ment­ti­rai­dan Linnan juhlien vas­taan­ot­toon. Tunnisteella #ant­ro­lin­na toteu­te­tus­sa ana­lyy­sis­sa innos­tuim­me tar­kas­te­le­maan Linnan juhlia val­tiol­li­se­na ritu­aa­li­na ja yhtei­ses­ti kuvi­tel­lun suo­ma­lai­suu­den historian raken­ta­mi­se­na. 

Tässä artik­ke­lis­sa tehdään itse­näi­syys­päi­vän kunniaksi paluu #ant­ro­lin­naan sum­maa­mal­la analyysin koho­koh­tia. Rituaaleille tyy­pil­li­ses­ti Linnan juhlat pysyvät suh­teel­li­sen samana vuodesta toiseen, joten artik­ke­lin havainnot ja päätelmät ovat käypää valuuttaa myös tänä vuonna. 

Presidentti valtiovallan symbolina

Linnan juhlien tärkein ohjel­ma­nu­me­ro on pre­si­dent­ti­pa­rin kättely. Kansakunnan inten­sii­vi­nen huomio kohdistuu tele­vi­sion väli­tyk­sel­lä verk­kai­seen ja itseään tois­ta­vaan tapah­tu­maan, jossa pre­si­dent­ti­pa­ri kättelee vieraat yksi ker­ral­laan. Muille kuin Suomessa kas­va­neil­le tämän sere­mo­nian joka­vuo­ti­nen innos­tu­nut media­seu­ran­ta on usein ihme­tyk­sen ja huvi­tuk­sen aihe. 

Kättely on eleenä tasa-arvoinen ja hyvän­tah­toi­nen. Toisin kuin kunin­kaal­li­set, joita ei usein ole sopivaa koskettaa, tasa-arvoa koros­ta­van kan­sa­kun­nan pre­si­dent­ti kohtaa alaisensa ritu­aa­lis­sa nime­no­maan kos­ke­tuk­sen kautta. Kättelyllä pre­si­den­tin voi nähdä antavan alai­sil­leen pre­si­dent­ti-ins­ti­tuu­tion hyväk­syn­nän ja siu­nauk­sen. Kansalainen puo­les­taan antaa ins­ti­tuu­tiol­le sym­bo­li­sen vah­vis­tuk­sen siitä, että valtio ja kansa liittyvät toisiinsa pre­si­den­tin henkilön kautta. Tämä on vält­tä­mä­tön linkki kan­sal­lis­val­tion toi­min­nal­le, kun vallan man­daat­ti­na toimii kan­sa­lais­ten vapaissa vaaleissa tarjoama luottamus, eikä perimys tai juma­lal­li­nen oikeutus.

Vaikka pre­si­dent­ti­pa­ri kättelee kär­si­väl­li­ses­ti ja tas­a­puo­li­ses­ti kaikki heidän pakeil­leen jonot­ta­vat ihmiset, voi eleellä nähdä hyvinkin erilaisia mer­ki­tyk­siä riippuen siitä, ketä kätellään. Vakiovieraat ja vuoden tee­ma­vie­raat ovat Linnassa eri syistä. 

Kun uuden ilmiön edustajia kutsutaan Linnaan, kyse on mer­kit­tä­väs­tä asiasta. Kutsun lähet­tä­mäl­lä pre­si­den­til­lä on valta ker­ta­hei­tol­la legi­ti­moi­da tuoreen, mar­gi­naa­li­sen tai ris­ti­rii­tai­sen ilmiön asema yhteis­kun­nas­sa. Vuonna 2018 tämä näkyi esi­mer­kik­si e‑urheilijoiden tapauk­ses­sa. Kutsu voi olla myös tapa ottaa kutsuttu haltuun ja kesyttää vaikea ihminen tai ilmiö, ja imaista nämä ikään kuin osaksi val­ta­ko­neis­ton agendaa. 

Vuonna 2019 juhlien teemana on tieto. Mitä vuoden tee­ma­vie­raat, valtion näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na, läs­nä­olol­laan edustavat? 

Vieraat ter­veh­ti­vät pre­si­dent­ti­pa­ria lyhyesti kättelyn yhtey­des­sä. Tervehdykset ovat osa vies­tin­näl­lis­tä rituaalia, jossa tois­te­taan odo­tet­tu­ja lauseita. Rituaalin voi rikkoa ottamalla itselleen enemmän tilaa ja kom­men­toi­mal­la pre­si­dent­ti­pa­ril­le jotakin odo­tet­tu­jen lauseiden ulko­puo­lis­ta asiaa. Tilanteen harmonia kärsii, mutta rikkeet ovat sal­lit­tu­ja eri­tyi­ses­ti sota­ve­te­raa­nien ja muiden hyvin korkea-arvoisten vieraiden tapauk­ses­sa.

Kättelijänä toimii siis pre­si­dent­ti­pa­ri. Puolisot nos­te­taan­kin sere­mo­nias­sa pre­si­dent­tien rinnalle sama­nar­voi­sik­si toi­mi­joik­si. Tämän voi ajatella kertovan paitsi tasa-arvosta, myös siitä, miten kes­kei­se­nä yksikkönä paris­kun­nat yhteis­kun­nas­sam­me nähdään.

Pariskuntakeskeisyys koskee eri­tyi­ses­ti hete­ro­sek­su­aa­li­sia, yksia­vioi­sia ja avio­liit­toon joh­ta­nei­ta suhteita. Muun muotoiset pari­suh­teet ja liitot ovat yhä nor­ma­tii­vi­sen rakenteen mar­gi­naa­leis­sa, vaikka muita kuin hete­ro­pa­re­ja on nähty Linnassa jo pitkään. Kuitenkin vielä vuonna 2010 esi­mer­kik­si pahek­sut­tiin mies­pa­rien tans­si­mis­ta yhdessä. Pekka Haaviston pre­si­den­tin­vaa­li­kam­pan­jan aikana 2012 hänen kump­pa­nin­sa sukupuoli aiheutti runsaasti julkista kes­kus­te­lua. Avioliiton merkitys taas nousi esille pre­si­dent­ti Tarja Halosen kampanjan aikana. Halonen avioitui kump­pa­nin­sa Pentti Arajärven kanssa 2000, pian pre­si­den­tik­si valin­tan­sa jälkeen. Avioliitto poisti ongelman siitä, millä nimellä pre­si­den­tin puolisoa tulisi kutsua. 

Presidentti on kät­te­ly­se­re­mo­nian staat­ti­nen kes­ki­pis­te. Television väli­tyk­sel­lä “koko kansa” on kylässä pre­si­den­tin luona. Asetelma poikkeaa vahvasti esi­mer­kik­si siitä, jossa val­lan­pi­tä­jät jal­kau­tu­vat kansan pariin vaalien alla. Silloin pyritään vah­vis­ta­maan käsitystä val­lan­pi­tä­jis­tä osana kansaa: vallan mandaatti haetaan kaduilta ja toreilta. Linnassa pre­si­dent­ti-ins­ti­tuu­tio ja yhteis­kun­nal­li­nen eliitti ovat katseen kohteena, mutta “omassa tilassaan”. Kansa katselee mykkänä, ilman mah­dol­li­suut­ta osal­lis­tua tai vuo­ro­vai­kut­taa. Sosiaalinen media osaltaan rikkoo tätä asetelmaa. 

Presidentti on paitsi ins­ti­tuu­tio, myös henkilö. Linnan juhlissa nämä roolit sekoit­tu­vat ja kohtaavat. Presidenttinä toimiva henkilö tuo mukanaan oman per­soo­nan­sa ja jul­ki­suus­ku­van­sa. Sauli Niinistön jul­ki­suus­ku­vaan oli viime vuoden Linnan juhlien alla juuri liitetty tilanne, jossa pre­si­dent­ti istui muun yleisön joukossa Kirjamessujen por­tai­kos­sa kuun­te­le­mas­sa esitelmää. Julkisuudessa iloittiin, että Suomessa pre­si­dent­ti­kin on “vain yksi meistä”. Tämä eliitin ja rahvaan rajan häivytys on hyvin suo­ma­lais­ta. 

Suomalaisuuden kylänvanhimmat

Mutta mitä on tämä “suo­ma­lai­suus”? Korkean asemansa ja media-arvonsa vuoksi Linnan juhlia voi pitää näy­teik­ku­na­na siihen, millaista suo­ma­lai­suut­ta valtion taholta kullakin hetkellä halutaan rakentaa. 

Suomalaisuus on saman­lai­nen ver­rat­tain tuore käsite kuin muutkin kan­sal­lis­val­tioi­hin liitetyt iden­ti­tee­tit. Kansakunnan pysyminen yhte­näi­se­nä vaatii yhteisen iden­ti­tee­tin, jonka sym­bo­lei­ta Linnassa esi­tel­lään. Juhlan perus­teel­la “aito suo­ma­lai­suus” on vaurasta, rehtiä ja jää­rä­päis­tä, tasa-arvoista mutta suku­puo­li­nor­ma­tii­vis­ta, edelleen pitkälti valkoista, nöyryyttä ja vaa­ti­mat­to­muut­ta ihan­noi­vaa. 

Kuva: Ninaras (CC BY 4.0)

Linnan juhlat on Suomessa yhteis­kun­nal­li­ses­ti arvokkain ja osa­not­ta­jien sosi­aa­li­ses­ta asemasta eniten kertova juh­la­ta­pah­tu­ma. Silti se pyrkii ilmen­tä­mään kan­sal­lis­val­tio Suomen tarinalle keskeistä tasa-arvon ideaalia. Periaatteessa kuka tahansa saattaa saada kutsun Linnaan. Suurimmalle osalle kutsua ei tie­ten­kään koskaan tule, mutta hyvin monella joku tutun tuttu on joskus ollut paikalla. Tämän seu­rauk­se­na tapahtuma koskettaa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti “kaikkia”. 

Ylen juh­la­lä­he­tyk­sen juontajat käyttävät yhtenään ilmaisua “me suo­ma­lai­set”. Tämä puhetapa luo yhtei­söl­li­syyt­tä, iden­ti­teet­tiä ja kuu­lu­vuut­ta — mutta sulkee samalla monia ulko­puo­lel­le, koska suo­ma­lai­suu­den mää­ri­tel­mä on ahdas ja kiis­ta­na­lai­nen. 

Eri vähem­mis­töi­hin kuuluvia ja maa­han­muut­ta­jia kut­sut­tu­jen joukossa näyttää olevan edelleen varsin vähän. Heistä suuri osa on paikalla oman väes­tö­ryh­män­sä edus­ta­ja­na, esi­mer­kik­si saa­me­lais­kä­rä­jien jäsenenä tai “vuoden pako­lais­nai­nen” ‑tyyp­pi­sel­lä nimik­keel­lä. Pyrkimys inkluusioon välittää tois­tai­sek­si melko homo­gee­nis­ta kuvaa val­koi­ses­ta suo­ma­lai­suu­des­ta. Samalla se tulee esit­tä­neek­si vähem­mis­töi­hin kuuluvia vieraita valossa, jossa näiden tärkein mää­rit­te­le­vä tekijä on vähem­mis­tön jäsenyys. 

Vieraat tulevat sisään Linnaan ennalta mää­rä­tys­sä jär­jes­tyk­ses­sä, joka kertoo yhteis­kun­ta­hie­rar­kias­ta. Rituaali avataan elävällä linkillä men­nei­syy­teen, jonka päälle itse­näi­sen Suomen valtion tarina rakentuu: sota­ve­te­raa­nien sisään­tu­lol­la. Veteraanit ovat silta oppi­kir­jo­jen esit­tä­mään Suomen kan­sal­lis­val­tion syn­ty­his­to­ri­aan. Heidän uhrinsa men­nei­syy­des­sä, korkea ikänsä ja har­ve­ne­vat rivinsä edustavat sekä kuolemaa että elämää. Veteraanien läsnäolo heti rituaalin alussa on äärim­mäi­sen tärkeä symboli, jonka katoa­mi­nen tulee olemaan juhlalle suuri muutos. 

Juhlalähetyksessä usein kuultava “vete­raa­nin tarina” eli jonkun vete­raa­nin puheen­vuo­ro, pre­si­dent­ti­pa­rin kuun­nel­les­sa nyök­käil­len, on ritu­aa­liin kauniisti istuva yhteisön vanhimman puheen­vuo­ro. Itsenäisyyspäivän kuoleman ja mene­tyk­sen rituaalit ovat tärkeä osa valtion tarinaa ja kan­sal­li­si­den­ti­teet­tiä. Niiden merkitys korostuu enti­ses­tään lähes­tyes­säm­me hetkeä, jolloin vete­raa­nien koke­mus­asian­tun­ti­juus mene­te­tään viimeisen vete­raa­nin myötä. 

Veteraanien jälkeen kät­te­ly­jär­jes­tyk­ses­sä nähtiin vuonna 2018 seu­raa­vak­si urhei­li­joi­ta. Temaattisesti tämä on kiin­nos­ta­va linkki, sillä varsinkin jouk­kueur­hei­lua pidetään myös “sotana ilman sotimista”, tapana ratkoa konflik­te­ja rau­han­omai­ses­ti. Jälkimmäisessä kät­te­lys­sä taas nähdään niitä keskeisiä ele­ment­te­jä, joista yhteis­kun­nan nähdään koostuvan. Vaikka Suomi on varsin maal­lis­tu­nut valtio, piispat aloit­ta­vat tämän kier­rok­sen. 

Rituaaliruokia tasa-arvoisesta pöydästä

Linnan juhlien ruo­ka­tar­joi­luis­sa on jotakin anti-aris­to­kraat­tis­ta. Iltapukuloistosta huo­li­mat­ta juhlassa syödään sei­so­vas­ta pöydästä. Tässä tasa-arvon ideaali on jälleen näh­tä­vis­sä: seisova pöytä on suh­teel­li­sen tasa-arvoinen tapa järjestää juh­la­ruo­kai­lu. Kenenkään ei tarvitse miettiä tarkkoja hienoja pöy­tä­ta­po­ja, joissa voi olla varsin moni­mut­kai­nen etiketti. Seisova pöytä ede­saut­taa sitä, että kukaan ei erotu ikävällä tavalla joukosta, eikä kenenkään tarvitse kiusaan­tua vie­rus­to­ve­rin etiketin osaa­mat­to­muu­des­ta.

Pöydässä tarjolla on tietenkin kan­sal­li­sia ritu­aa­li­ruo­kia, kuten suo­ma­lais­ten arvok­kai­den juhlien periklas­sik­ko voi­lei­pä­kak­ku. Kuuluisa Linnan booli taas on tapa osoittaa ja vahvistaa sosi­aa­lis­ta statusta. Kyseessä ei ole mikä tahansa booli vaan erityinen juoma, jota ei tarjoilla missään muualla. Tämä ainut­laa­tui­sen arvokas liemi on tarjolla vain kerran vuodessa, ja sil­loin­kin ainoas­taan yhteis­kun­nan sen het­ki­sel­lä arvoas­tei­kol­la mitattuna korkea-arvoi­sim­mil­le mais­te­li­joil­le. Reseptin pitäminen salaisena on osa juoman ritua­li­soin­tia.

Kahvittelujen suhteen kuuluisaa kursailua ei Linnan kah­vi­pöy­däs­sä näy. Kahvi otetaan kiltisti ja muki­se­mat­ta, sillä “emännän” eli pre­si­dent­ti-ins­ti­tuu­tion — ja sitä kautta valtion — valtaa ei voi kysee­na­lais­taa. Samassa hengessä vieraat eivät saa antaa lahjoja pre­si­dent­ti­pa­ril­le. 

Antropologisesti aja­tel­tu­na lahja sitoo osa­not­ta­jia toisiinsa vas­ta­vuo­roi­suu­den nimissä. Hierarkian huipulla olevalle ihmiselle lahjojen antaminen on usein jollakin tavalla säädeltyä. Tällä ei asemansa vuoksi ole tavan­omais­ta vel­vol­li­suut­ta suostua lahjojen antamisen luomiin vas­ta­vuo­roi­suu­den ja kii­tol­li­suu­den­ve­lan moni­mut­kai­siin verk­koi­hin.

Kapinallinen ylläpitää normeja

Pukukoodi Linnassa on juhlava. Miehiltä odotetaan tummia pukuja, naisilta yleensä pitkää iltapukua. Puvut toimivat arvojen ja poliit­tis­ten viestien välit­tä­ji­nä. Kaikki vieraat eivät edusta juhlassa itseään, ja tämä näkyy myös ulkoi­ses­sa ole­muk­ses­sa. Esimerkiksi suur­lä­het­ti­läät maansa tai alueensa edus­ta­ji­na saapuvat usein perin­nea­suis­sa. Vastaava pätee uskon­to­kun­tien edus­ta­jiin. Kansallispuvut ovat myös yleisesti hyväk­syt­ty poikkeus puku­koo­diin. 

Etiketin tarkoitus on helpottaa pukeu­tu­mis­ta. Jos Linnaan pukeutuu täysin etiketin mukaan, ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä saa erityistä posi­tii­vis­ta huomiota. Etiketin tietoinen rik­ko­mi­nen on melko varma tapa kääntää kamera itseen. 

Yhteisölliseen ritu­aa­liin kuuluvat tietyt kari­ka­tyy­rit, kuten kapi­nal­li­nen. Linnassa kapi­nal­li­nen saattaa kohah­dut­taa sopi­mat­to­mal­la puvulla. Vaikka tästä voidaan seu­raa­va­na päivänä kir­joit­taa suurin otsikoin, ei kapi­nal­li­nen rituaalin kannalta ole lai­sin­kaan ei-toi­vot­ta­va, vaan hyvin tar­peel­li­nen hahmo. 

Rikkomalla normeja kapi­nal­li­nen tuo säännöt näkyväksi ja vahvistaa niitä kään­tei­sel­lä logii­kal­la. Kapinallista pukua saatetaan odottaa niin paljon, että siitä lyödään jopa vetoa. Aito eliitti osaakin valita sääntöjen rik­ko­mi­sen tasonsa: mikä viestii kiin­nos­ta­vuu­des­ta, ja mikä on vää­rän­lais­ta rik­ko­mis­ta. 

eskiai­kai­sia kar­ne­vaa­le­ja tutkinut Mihail Bahtin on todennut, että kar­ne­vaa­lis­sa val­lit­se­vat arvot ja sosi­aa­li­nen järjestys kumotaan — mutta vain jotta ne voidaan palauttaa entistä voi­mak­kaam­pi­na. Linnaan kut­su­taan­kin ihmisiä joilla ei sinne nor­maa­lis­ti olisi asiaa, seu­rus­te­le­maan val­tiol­li­sen eliitin kanssa. Juhlien jälkeen roolit palaavat ennalleen ja rahvaasta tulee taas rahvasta. Järjestys on palau­tet­tu. 

Antropologi Victor Turnerin mukaan ritu­aa­leis­sa pyritään häi­vyt­tä­mään yhteisön ris­ti­rii­to­ja, vaikka eroja ryhmien tai asemien välillä koros­tet­tai­siin. Se, että eliitti ei juhli keskenään kaikessa hil­jai­suu­des­sa vaan kansa pääs­te­tään kur­kis­te­le­maan tapah­tu­maa, lisää kunniaa mutta altistaa arvos­te­lul­le. 

Eliitin erot­tau­tu­mi­nen taval­li­ses­ta kansasta vaihtelee. Joissakin tapauk­sis­sa ylel­li­syy­den esil­le­tuon­ti on yhteis­kun­nan ylemmille luokille tärkeää, toisissa taas yli­mys­töl­tä odotetaan jopa päin­vas­tais­ta. Suomessa ja Pohjoismaissa eliitin käyt­täy­ty­mis­tä tutkineen Jean-Pascal Dalozin mukaan vaa­ti­mat­to­muus ja nöyryys koetaan Suomessa eliitin hyveiksi. 

Linnan juhlat lei­kit­te­le­vät vallalla monin tavoin. Pukujen arvostelu koti­kat­so­mois­sa voi olla kan­sa­lais­ten keino ottaa valtaa itselleen. Kättely ja juhlat myös kuvataan ylä­viis­tos­ta, ja koti­soh­val­ta vieraita katsotaan ylhäältä alas.

Kansa mukana maan tärkeimmässä poliittisessa rituaalissa

Itsenäisyyspäivällä on valtava sym­bo­li­nen merkitys kan­sal­lis­val­tio Suomen ja suo­ma­lai­suu­den his­to­rial­li­se­na ja myyt­ti­se­nä syn­nyt­tä­jä­nä. Linnan juhlissa onkin ute­li­aal­le kat­so­jal­le paljon enemmän nähtävää kuin kimal­te­le­via pukuja. 

Linnassa kiteytyy taval­li­suu­den ja juh­lal­li­suu­den erityinen sekoitus. Tapahtuma on yhteis­kun­nas­sam­me ainut­ker­tai­nen mit­ta­kaa­val­taan ja lois­tol­taan, mutta pyrkii silti yllä­pi­tä­mään tiettyjä nöyriä ideaaleja. Puoli Suomea tele­vi­sion ääreen liimaava juh­la­lä­he­tys perustuu ennen kaikkea pre­si­den­tin kättelyyn, jota voi arvokkaan sere­mo­nian lisäksi tar­kas­tel­la myös peri­suo­ma­lai­se­na miel­ty­myk­se­nä jonot­ta­mi­seen. 

Linnan juhlien ole­mas­sao­lon oikeu­tuk­sel­le koti­kat­so­mot ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin paikalle kutsutut vieraat. Kansan parissa juhlaa kuitenkin myös vas­tus­te­taan, ja kri­ti­soi­daan eli­tis­ti­se­nä mäs­säi­ly­nä ja vero­ra­ho­jen tuh­laa­mi­se­na. Juhlia pro­tes­toi­vat tahot ovat vaatineet vuosien varrella mie­le­no­soi­tuk­sis­sa esi­mer­kik­si mini­mi­palk­kaa ja koh­tuu­hin­tai­sia asuntoja.  

Mainituista nöyristä ide­aa­leis­ta huo­li­mat­ta Linnan juhlien kaltaiset sym­bo­li­set ja epätasa-arvoiset rituaalit sala­kul­jet­ta­vat ylempi- ja alem­piar­voi­suu­den statukset jär­jes­tel­mään, joka tees­ken­te­lee yhden­ver­tai­suut­ta. Tämä on kenties erityisen koros­tu­nut­ta tasa-arvoon pyr­ki­väs­sä ja siitä kan­sal­li­si­den­ti­teet­tin­sä keskeisiä raken­nus­pa­li­koi­ta löy­tä­väs­sä valtiossa. 

Linnan kaltaisia ritu­aa­le­ja saatetaan pitää turhina, sillä niissä ei tapahdu mitään “oikeaa”. Juhlan muo­dol­li­suus ja sym­bo­liik­ka kuitenkin sekä pal­jas­ta­vat että peittävät erilaisia vallan raken­tei­ta. Itsenäisyyspäivän vas­taan­o­ton ritu­aa­li­nen tois­tu­mi­nen vuodesta toiseen luo kan­sal­lis­val­tion yhte­näi­syy­del­le tärkeän vai­ku­tel­man jat­ku­vuu­des­ta ja muut­tu­mat­to­muu­des­ta.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Keskustelu cancel-kulttuurista keskittyy usein sen negatiivisiin vaikutuksiin kritisoitua osapuolta kohtaan. Cancel-kulttuurista onkin tullut demonisoiva termi, joka niputtaa yhteen henkilöiden ja yritysten vastuullisuutta peräänkuuluttavan somessa tapahtuvan aktivismin. Ilmiötä kritisoivat kokevat, että cancel-kulttuuri uhkaa sananvapautta, eikä “mitään voi enää sanoa”. Monelle vastuunkanto tuntuu vapauden rajoittamiselta.