Keho yksityisomaisuutena

Lihavuuden stig­ma­ti­soin­tia kri­ti­soi­va kehoak­ti­vis­mi näkyy ene­ne­väs­ti suo­ma­lai­ses­sa jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa. Hiljattain Ylen verk­ko­si­vuil­la julkaistu teksti korostaa, että kehutkin voivat vahvistaa ulko­nä­köön koh­dis­tu­vaa sosi­aa­lis­ta painetta.

Kehoihin koh­dis­tu­va moraa­li­nen huomio vaihtelee eri aikoina ja kon­teks­teis­sa. Ulkonäköön liitetyt kult­tuu­ri­set normit hei­jas­ta­vat val­lit­se­via sosi­aa­li­sia hie­rar­kioi­ta ja ideo­lo­gis­ta kon­sen­sus­ta. Kehoaktivismi korostaa, että kehoon koh­dis­tu­va arvostelu voidaan nähdä sosi­aa­li­sen kurin­pi­don keinona, ja se kohdistuu eri­tyi­ses­ti naisiin ja mar­gi­na­li­soi­tui­hin ryhmiin. Normien mukainen keho viestii yhteis­kun­ta­kel­poi­suut­ta ja menes­tys­tä — niistä poik­kea­vuus tulkitaan helposti päinvastaisesti.

Terveys- ja hyvin­voin­ti­dis­kurs­sien mukainen, kehon sisäinen ja ulkoinen opti­moin­ti on osa monen arkea. Uusliberalistisessa jär­jes­tel­mäs­sä oma keho voidaan nähdä yksilön tär­keim­pä­nä hyö­dyk­kee­nä. Yksilön arvo, kyvyt ja hyveet kul­mi­noi­tu­van tuolloin hänen kehossaan. Kehoon vaikuttaa kuitenkin gee­ni­pe­ri­män ohella sosi­aa­li­nen asema yhteis­kun­nas­sa. Ihminen pystyy vai­kut­ta­maan näihin teki­jöi­hin vain rajal­li­ses­ti, jos lainkaan, kuten liha­vuus­tut­ki­ja Hannele Harjunen on tuonut esille.

Ylen artikkeli alkaa lauseilla “oma keho on jokaisen yksi­tyi­so­mai­suut­ta. Siksi toisen kehon kom­men­toin­ti ilman lupaa ei ole missään muodossa tai tilan­teis­sa sopivaa”. Kapitalismissa yksilön ja yhteis­kun­nan välistä suhdetta on tapana hahmottaa omis­tus­suh­tei­den kautta. Yksityisomaisuuteen viit­taa­mi­nen vihjaa ettei ongelma niinkään ole ulkonäön kom­men­toin­nis­sa, vaan toisen yksi­tyi­so­mai­suu­teen kajoamisessa.

Kulutusyhteiskunnassa iso osa ihmisten välisestä kans­sa­käy­mi­ses­tä linkittyy yksi­tyi­so­mai­suu­teen. Kehosta puhuminen yksi­tyi­so­mai­suu­te­na viit­taa­kin sen esi­neel­lis­ty­mi­seen ja hyö­dyk­keel­lis­ty­mi­seen, mikä nivoutuu osaksi uus­li­be­ra­lis­ti­sen kapi­ta­lis­min ilmiötä. Luonteva jat­ko­ky­sy­mys kuuluu: kenellä on resurs­se­ja “hyvään” kehoon? Tai valtaa mää­ri­tel­lä millainen on “hyvä” keho? Kenellä ylipäänsä on pää­tän­tä­val­ta omaan kehoonsa?

Etenkin filosofi Michel Foucault’n vai­ku­tuk­ses­ta vallan voidaan nähdä ilmenevän kehoihin koh­dis­tu­vas­sa bio­po­li­tii­kas­sa. Ylen jutussa ei mainita sosi­aa­li­sia eroja suku­puol­ten, etnisten ryhmien, ikä­ryh­mien tai yhteis­kun­ta­luok­kien välillä. Patriarkaalisessa, uus­li­be­ra­lis­ti­ses­sa ja läpi­ko­tai­sin ableis­ti­ses­sa jär­jes­tel­mäs­sä naisten, eri­lais­ten vähem­mis­tö­jen ja työ­läis­ten oikeus päättää kehostaan, ja heidän “kehol­li­nen kos­ke­mat­to­muu­ten­sa”, on rajoi­tet­tua ja kyseenalaistettua.

Yksityisomistus on yhteis­kun­nal­li­nen luokka- ja val­ta­ky­sy­mys. Kärjistetysti, jos kehol­li­nen kos­ke­mat­to­muus nojaa aja­tuk­seen kehosta yksi­tyi­so­mai­suu­te­na, voidaan sillä oikeuttaa kehoihin koh­dis­tu­vaa kont­rol­lia etenkin niiden ryhmien kohdalla, joilla ei his­to­rial­li­ses­ti ole ollut pääsyä omis­ta­vaan luokkaan. Ruumiillista ja kehol­lis­ta työtä kotona tai työ­mark­ki­noil­la tekevät tai kehol­li­ses­ti rajoit­tu­neet henkilöt ovat tässä suhteessa erityisen haa­voit­tu­vas­sa asemassa.

Kehoaktivistit, kuten tutkija Saara Särmä tai Pehmee kol­lek­tii­vi, haastavat keho­nor­ma­tii­vi­suu­den ohella par­haim­mil­laan myös sosi­aa­li­sia hie­rar­kioi­ta ja yhteis­kun­nal­li­sia val­ta­ra­ken­tei­ta. Aktivistien esittämä kysymys “onko pakko laih­dut­taa?” on radikaali, koska se rikkoo val­lit­se­via moraa­li­kä­si­tyk­siä. Marginalisoitujen, ruu­miil­lis­ta työtä tekevien oikeuk­sien paran­ta­mi­sek­si tarvitaan myös kon­kreet­ti­sia raken­teel­li­sia muutoksia.

Hannele Harjusen tut­ki­muk­ses­ta ja hänen lukui­sis­ta aihetta käsit­te­le­vis­tä jul­kai­suis­taan löytyy tietoa Jyväskylän yli­opis­ton sivuilta.

Anna Puhakka: Rodullistettujen naisten liha­vuusak­ti­vis­mi inter­ne­tis­sä: Hypernäkyvyys ja hyper­nä­ky­mät­tö­myys keho­po­si­tii­vi­suus­kes­kus­te­luis­sa. Kulttuurintutkimus 2019.

Raisa Omaheimo ja Saara Särmä: Kuuma läs­ki­kes­kus­te­lu. Häiriköt päämaja 2017.

Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia. (Suom. Kaisa Sivenius). Tampere: Gaudeamus 2020 (1976 ensi painos ranskaksi).

Lotta Kähkönen ja Tiia Sudenkaarne: Queer, bio­po­li­tiik­ka ja bio­etiik­ka. Suomen Queer-tut­ki­muk­sen seuran lehti 2018.

Sanna Karkulehto: Foucault: Seksuaalisuuden historia. Filosofia​.fi 2010.

Kirjoittaja

Saara Toukolehto on AntroBlogin toimituspäällikkö. Saaran antropologisia kiinnostuksen kohteita ovat mm. maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteen tutkimus integraatiopolitiikan viitekehyksessä, joiden parissa hän tekee parhaillaan väitöskirjatutkimusta Groningenin yliopistolle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Huudot kaikuvat Berliinin keskustan läpi kulkevalla Unter den Lindenillä. Venäjän suurlähetystön kohdalla mielenosoitus hidastaa vauhtia, keskisormet nousevat ilmaan buuauksen säestämänä. Lauantaina 16.4.2022 Berliinissä järjestetty mielenilmaus on yksi esimerkki tavoista, joilla aktivistit ja kansalaisjärjestöt ovat yhdistäneet voimiaan.

Venäjän sosiaalisessa mediassa kiertää videoita, joissa Venäjän vähemmistöjen ja etnisten venäläisten yhteisöjen perinnettä esittävät tanssiryhmät kannustavat Ukrainassa taistelevia sotilaita. Performansseissa sotapropaganda yhdistyy keskusjohtoiseen mutta paikallisesti toteutettuun kulttuurituotantoon, jonka juuret ovat Neuvostoliitossa.