Kaksikielisyyttä on tutkittu paljon psykologiassa erityisesti lasten kehityksen, oppimisen ja kielten hyödyllisyyden näkökulmasta. On muun muassa pohdittu, menevätkö lapset sekaisin jos heille opettaa kahta kieltä, tuleeko heistä “puolikielisiä” tai viivästyykö kielellinen kehitys. Myös kaksikielisyyden positiivisia vaikutuksia on tutkittu ja kysytty, ovatko kaksikieliset älykkäämpiä, nopeampia oppimaan ja parempia keskittymään?
Olen itse suomi-ruotsi-kaksikielinen ja tätä juttua tehdessäni havahduin siihen, että kaksikielisyydestä on kirjoitettu yllättävän vähän. Tai oikeastaan siitä on kirjoitettu melko paljon, mutta iso osa tutkimuksista keskittyy siihen, kuinka kieli liittyy valtarakenteisiin, etnisyyteen, sukupuoleen ja hierarkioihin.
Suomi-ruotsi-kaksikielisenä (ja monin tavoin etuoikeutettuna valkoisena ihmisenä) minun kokemukseni kaksikielisyydestä eivät kuitenkaan liity ihonväriin ja yhteiskunnan valtarakenteisiin. Keskustelut rakenteellisesta eriarvoisuudesta koskevat meitä kaikkia, mutta omassa elämässäni kaksikielisyys liittyy ennemmin pohdintaan identiteetistä, kahden kielen vaikutuksesta ihmissuhteisiin, kommunikaatioon ja itsetuntemukseen.
Kasvoin kaksikielisessä perheessä, jossa puhuin sisarusteni ja äitini kanssa suomea ja suomenruotsalaisen isäni kanssa ruotsia. Koulut, kaveripiirit ja työpaikat ovat elämäni varrella olleet lähes yksinomaan suomeksi. Miellän itseni useimmiten kaksikieliseksi, en ainakaan suomenruotsalaiseksi.
Ruotsin kielellä on identiteetilleni iso merkitys. Olen silti usein kipuillut sen kanssa, voinko nimittää itseäni edes kaksikieliseksi? Puhun ja ymmärrän ruotsia sujuvasti, mutta kirjalliset kykyni eivät yllä samalle tasolle ja rajoittuvat lähinnä arkisiin Whatsapp-viesteihin. Sekoilen prepositioissa enkä tunne yhteiskunnallista sanastoa tai vastineita suomenkielisille sananlaskuille. 
Kuva: Joseph Two / Unsplash (CC BY 2.0)
Mikä lasketaan äidinkieleksi?
Mitkä ovat suomenruotsalaisuuden tai kaksikielisyyden kriteerit? Suomea ja ruotsia hyvin osaava ihminen voi luovia monen eri identiteetin ja määritelmän välillä sen mukaan, mikä hänen ympäristöönsä ja tavoitteisiinsa milloinkin sattuu sopivan. Sama ihminen voi siis töitä hakiessaan korostaa kielitaitoaan ja toisaalta vältellä julkisella paikalla ruotsin puhumista joukosta erottumisen pelossa.
Itse en erikseen mainosta kaksikielisyyttäni, mutta koen löytäväni uuteen tuttavuuteen astetta syvemmän yhteyden heti, jos voimme puhua keskenämme ruotsia. Ikään kuin pulahtaisimme yhdessä niin kutsuttuun “ankkalammikkoon”: eräänlaiseen suomenruotsalaisten suljettuun yhteisöön, jossa kaikki tuntevat toisensa.
Suomenruotsalaisuuden ja kaksikielisyyden kohdalla äidinkieli on tekijä, joka yleensä sanelee kieli-identiteetin määrittymisen. Sanakirjamääritelmien mukaan äidinkieli on kieli, jonka ihminen ensimmäiseksi lapsena oppii, siis ensikieli. Äidinkieli voi myös määrittyä sosiaalisesti periytyen: kieli, jota lapsen hoivaajat tai vanhemmat hänelle puhuvat ja jota lapsi alkaa käyttää varhain. Monikielisessä ympäristössä ensikieli ja sosiaalisesti periytyvä äidinkieli eivät välttämättä ole samat.
Äidinkieli voi määräytyä sen mukaan, mitä kieltä ihminen kokee parhaiten osaavansa. Äidinkieli voi myös olla se, jota puhuja käyttää eniten arjessaan. Vielä yksi tapa määritellä äidinkieli on kieleen samastuminen, identifioituminen ja kyseisen kielen yhteisöön kuuluminen. Lisäksi arkipuheessa äidinkieli rinnastetaan siihen kieleen, jolla ihminen ajattelee, uneksii tai laskee.
Mikä minä näiden määritelmien valossa olen? Mikä on (tai mitkä ovat) minun äidinkieleni? Jos äidinkieli määritellään sen mukaan, mitä kieltä käyttää eniten tai minkä osaa parhaiten, en todellakaan ole kaksikielinen. Silloin suomi-englanti-kaksikielisyys olisi kohdallani lähempänä oikeaa määritelmää. Osaisin esimerkiksi kääntää tämän artikkelin sujuvasti englanniksi, mutta hyvin kankeasti ruotsiksi. Jos taas otetaan huomioon edellä määritelty kieleen identifioituminen ja sosiaalisesti peritty kieli, olen hyvin vahvasti kaksikielinen.
Olenko oikeutettu kieli-identiteettiini?
Leni Sundman kirjoittaa kolumnissaan kieliin ja kansallisuuksiin liittyvistä määritelmistä, jotka etenkin sanakirjamaisen tarkasti otettuna voivat olla hyvinkin kapeita ja yksinkertaistavia. Suomalainen on kotoisin Suomesta ja puhuu suomea, ruotsalainen on Ruotsista ja puhuu ruotsia. Suomenruotsalainen on suomalainen, jonka äidinkieli on ruotsi. Siinä missä monet toiseen maahan muuttaneet pohtivat identiteettiään ja paikkaansa kielten ja kulttuurien välissä, myös kaksikielisten voi olla vaikea sovittaa itseään tiukkoihin määritelmiin.
Nuorempi veljeni ei puhu ruotsia läheskään yhtä hyvin kuin minä, mutta sanoo silti ihmisille olevansa suomenruotsalainen. Itse taas olen hyvin kriittinen kielitaitoni ja ”kulttuurisen perimäni” suhteen. En ole koskaan esimerkiksi osallistunut perinteisesti suomenruotsalaisille tyypillisiksi nähtyihin kulttuurisiin rientoihin ja epäilen ruotsin kielen taitoani tuon tuosta. Tietyllä tapaa en koe olevani “oikeutettu” suomenruotsalaiseen, tuskin edes kaksikieliseen identiteettiin.
Kokemukseeni luultavasti vaikuttaa tietoisuus siitä, ettei perhetaustani noudata stereotyyppistä mielikuvaa suomenruotsalaisuudesta. Myytti rikkaista valkokauluksisista elää yhä sitkeänä, mutta itse olen suomenruotsalaisen isäni puolelta pohjimmiltaan työväenluokkaisesta suvusta. Jos olisin saanut enemmän suomenruotsalaisuuteen liitettyä sivistyksellistä ja kulttuurista pääomaa, saattaisin ehkä identifioitua eri tavoin myös nykyisellä kielitaidollani.
Olen ylpeä, etuoikeutettu ja kiitollinen asemastani kaksikielisenä, mutta silti tunnen usein eläväni jonkinlaisessa välitilassa kaksikielisyyden ja suomenruotsalaisuuden rajalla. Omien kriteerieni mukaan ruotsin kielen taitoni tulisi olla monin verroin parempi, jotta voisin olla suomenruotsalainen.
Onko tarpeen tai edes mielekästä tehdä tarkkaa jakoa suomenruotsalaisuuden ja kaksikielisyyden välille? Ajatuspaja Magman tutkimuksen mukaan “suomenruotsalainen” ja “kaksikielinen” ovat määritelminä alkaneet lähentyä toisiaan. Tutkimukseen osallistui 1780 oppilasta ruotsinkielisistä kouluista ympäri Suomen. Tutkimuksessa iso osa kaksikielisen taustan omaavista oppilaista identifioitui suomenruotsalaisiksi, vaikka heidän ruotsin kielen taitonsa ei ollut erityisen vahva. Näin ollen kielellinen identiteetti näyttäisi pohjautuvan enemmän yhteisöön kuulumisen tunteeseen kuin kielellisiin kykyihin.
Monenlaista kaksikielisyyttä ja itsemääriteltyjä identiteettejä
Ruotsinsuomalaisia tutkinut, lingvistiseen antropologiaan perehtynyt FT Lotta Weckström käyttää tutkimuksessaan termiä, joka tuntuu istuvan tilanteeseeni ja tuntemuksiini täydellisesti: typistetty monikielisyys. Termillä tarkoitetaan sitä, että kaksi- ja monikieliset ihmiset käyttävät eri kieliä tietynlaisissa tilanteissa ja tiettyjen ihmisten seurassa, ja kielitaito kehittyy kontekstin mukaan.
Weckströmin mukaan typistettyä monikielisyyttä tutkittaessa ei keskitytä monikielisten kielitaidon vertailuun eikä siinä oleteta täydellistä kielten hallitsemista. Kieliä tarkastellaan niiden funktionaalisuuden eli käytännöllisyyden ja käyttötarkoituksen näkökulmasta: kieli välittää merkityksiä ja mahdollistaa kontaktin ihmisten välillä.
Weckströmin tutkimuksissa kielen funktionaalinen merkitys on tärkeä ja yhteydessä kielitaidon mukanaan tuomaan emotionaaliseen puoleen. Weckströmin haastattelemat ruotsinsuomalaiset kokivat, että pystyvät suomen kielen taitonsa avulla kommunikoimaan Suomessa asuvien sukulaistensa kanssa. Osa suomen kielen menettäneistä koki sen myötä menettäneensä myös yhteyden sukuunsa ja sukuhistoriaan. Näin olisi käynyt minullekin, jos vanhempani olisivat päättäneet puhua vain suomea minulle ja sisaruksilleni, enkä olisi koskaan pystynyt kommunikoimaan huonosti suomea osaavien isovanhempieni kanssa.
Suomenruotsalaisuutta ja kaksikielisyyttä on hyvin monenlaista. Yksi puhuu perheensä kanssa suomea, mutta on käynyt koulut ruotsiksi ja puhuu kaveripiirissään ruotsia. Toinen on muuttanut ruotsinkieliselle alueelle ja opetellut kielen vasta aikuisiällä. Kolmas käyttää ruotsin kieltä vain töissä ja matkoilla.
Koen vahvasti, että ruotsin kieli on minulle tärkeä sekä arjen kommunikoinnin että oman identiteettini takia. Minun ja veljeni erilaiset näkemykset kieli-identiteetin suhteen vahvistavat sen, että kielellinen identiteetti voi olla – ja ehkä sen myös tulisi olla – ennen kaikkea subjektiivinen itsemäärittelykysymys.
Ajattelenkin ennemmin niin, että identiteetin itsemäärittelyn lisäksi on olemassa lukuinen määrä erilaisia kaksikielisyyksiä ja kieli-identiteettejä, joista jokainen voi valita itselleen sopivan. Ehkä yksinkertaista “oletko vai etkö ole” -määrittelyä kiinnostavampaa olisikin kysyä, millä tavalla joku on suomenruotsalainen tai kaksikielinen ja mitä se hänelle merkitsee.
Suomenruotsalaisten lippu.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Paasovaara
- Artikkelikuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 4.0). Suomenruotsalaiset rapujuhlat Nauvossa 1965.
