Rakas, typistetty kaksikielisyyteni

Suurin osa maailman väestöstä on kaksi- tai moni­kie­li­siä. Miten hyvin kieliä pitää osata, jotta voi sanoa olevansa kak­si­kie­li­nen? Miten kahden kielen puhuminen pienestä pitäen voi olla iden­ti­tee­tin kannalta niin mer­kit­tä­vää? Olen poh­dis­kel­lut asiaa koko ikäni ja yritän vihdoin antaa itselleni oikeuden olla omalla tavallani kak­si­kie­li­nen — täy­del­li­ses­ti tai typistetysti.

Kaksikielisyyttä on tutkittu paljon psy­ko­lo­gias­sa eri­tyi­ses­ti lasten kehi­tyk­sen, oppimisen ja kielten hyö­dyl­li­syy­den näkö­kul­mas­ta. On muun muassa pohdittu, menevätkö lapset sekaisin jos heille opettaa kahta kieltä, tuleeko heistä “puo­li­kie­li­siä” tai vii­väs­tyy­kö kie­lel­li­nen kehitys. Myös kak­si­kie­li­syy­den posi­tii­vi­sia vai­ku­tuk­sia on tutkittu ja kysytty, ovatko kak­si­kie­li­set älyk­kääm­piä, nopeampia oppimaan ja parempia keskittymään? 

Olen itse suomi-ruotsi-kak­si­kie­li­nen ja tätä juttua teh­des­sä­ni havahduin siihen, että kak­si­kie­li­syy­des­tä on kir­joi­tet­tu yllät­tä­vän vähän. Tai oikeas­taan siitä on kir­joi­tet­tu melko paljon, mutta iso osa tut­ki­muk­sis­ta keskittyy siihen, kuinka kieli liittyy val­ta­ra­ken­tei­siin, etni­syy­teen, suku­puo­leen ja hierarkioihin. 

Suomi-ruotsi-kak­si­kie­li­se­nä (ja monin tavoin etuoi­keu­tet­tu­na val­koi­se­na ihmisenä) minun koke­muk­se­ni kak­si­kie­li­syy­des­tä eivät kui­ten­kaan liity ihon­vä­riin ja yhteis­kun­nan val­ta­ra­ken­tei­siin. Keskustelut raken­teel­li­ses­ta eriar­voi­suu­des­ta koskevat meitä kaikkia, mutta omassa elä­mäs­sä­ni kak­si­kie­li­syys liittyy ennemmin poh­din­taan iden­ti­tee­tis­tä, kahden kielen vai­ku­tuk­ses­ta ihmis­suh­tei­siin, kom­mu­ni­kaa­tioon ja itsetuntemukseen.

Kasvoin kak­si­kie­li­ses­sä perheessä, jossa puhuin sisa­rus­te­ni ja äitini kanssa suomea ja suo­men­ruot­sa­lai­sen isäni kanssa ruotsia. Koulut, kave­ri­pii­rit ja työpaikat ovat elämäni varrella olleet lähes yksi­no­maan suomeksi. Miellän itseni useim­mi­ten kak­si­kie­li­sek­si, en ainakaan suomenruotsalaiseksi. 

Ruotsin kielellä on iden­ti­tee­til­le­ni iso merkitys. Olen silti usein kipuillut sen kanssa, voinko nimittää itseäni edes kak­si­kie­li­sek­si? Puhun ja ymmärrän ruotsia sujuvasti, mutta kir­jal­li­set kykyni eivät yllä samalle tasolle ja rajoit­tu­vat lähinnä arkisiin Whatsapp-vies­tei­hin. Sekoilen pre­po­si­tiois­sa enkä tunne yhteis­kun­nal­lis­ta sanastoa tai vas­ti­nei­ta suo­men­kie­li­sil­le sananlaskuille. 

Mikä lasketaan äidinkieleksi?

Mitkä ovat suo­men­ruot­sa­lai­suu­den tai kak­si­kie­li­syy­den kriteerit? Suomea ja ruotsia hyvin osaava ihminen voi luovia monen eri iden­ti­tee­tin ja mää­ri­tel­män välillä sen mukaan, mikä hänen ympä­ris­töön­sä ja tavoit­tei­siin­sa mil­loin­kin sattuu sopivan. Sama ihminen voi siis töitä hakies­saan korostaa kie­li­tai­to­aan ja toisaalta vältellä jul­ki­sel­la paikalla ruotsin puhumista joukosta erot­tu­mi­sen pelossa. 

Itse en erikseen mainosta kak­si­kie­li­syyt­tä­ni, mutta koen löytäväni uuteen tut­ta­vuu­teen astetta syvemmän yhteyden heti, jos voimme puhua kes­ke­näm­me ruotsia. Ikään kuin pulah­tai­sim­me yhdessä niin kut­sut­tuun “ank­ka­lam­mik­koon”: erään­lai­seen suo­men­ruot­sa­lais­ten sul­jet­tuun yhteisöön, jossa kaikki tuntevat toisensa. 

Suomenruotsalaisuuden ja kak­si­kie­li­syy­den kohdalla äidin­kie­li on tekijä, joka yleensä sanelee kieli-iden­ti­tee­tin mää­rit­ty­mi­sen. Sanakirjamääritelmien mukaan äidin­kie­li on kieli, jonka ihminen ensim­mäi­sek­si lapsena oppii, siis ensikieli. Äidinkieli voi myös määrittyä sosi­aa­li­ses­ti periytyen: kieli, jota lapsen hoivaajat tai vanhemmat hänelle puhuvat ja jota lapsi alkaa käyttää varhain. Monikielisessä ympä­ris­tös­sä ensikieli ja sosi­aa­li­ses­ti periytyvä äidin­kie­li eivät vält­tä­mät­tä ole samat. 

Äidinkieli voi määräytyä sen mukaan, mitä kieltä ihminen kokee parhaiten osaavansa. Äidinkieli voi myös olla se, jota puhuja käyttää eniten arjessaan. Vielä yksi tapa mää­ri­tel­lä äidin­kie­li on kieleen samas­tu­mi­nen, iden­ti­fioi­tu­mi­nen ja kyseisen kielen yhteisöön kuu­lu­mi­nen. Lisäksi arki­pu­hees­sa äidin­kie­li rin­nas­te­taan siihen kieleen, jolla ihminen ajattelee, uneksii tai laskee.

Mikä minä näiden mää­ri­tel­mien valossa olen? Mikä on (tai mitkä ovat) minun äidin­kie­le­ni? Jos äidin­kie­li mää­ri­tel­lään sen mukaan, mitä kieltä käyttää eniten tai minkä osaa parhaiten, en todel­la­kaan ole kak­si­kie­li­nen. Silloin suomi-englanti-kak­si­kie­li­syys olisi koh­dal­la­ni lähempänä oikeaa mää­ri­tel­mää. Osaisin esi­mer­kik­si kääntää tämän artik­ke­lin sujuvasti englan­nik­si, mutta hyvin kankeasti ruotsiksi. Jos taas otetaan huomioon edellä mää­ri­tel­ty kieleen iden­ti­fioi­tu­mi­nen ja sosi­aa­li­ses­ti peritty kieli, olen hyvin vahvasti kaksikielinen. 

Olenko oikeutettu kieli-identiteettiini?

Leni Sundman kir­joit­taa kolum­nis­saan kieliin ja kan­sal­li­suuk­siin liit­ty­vis­tä mää­ri­tel­mis­tä, jotka etenkin sana­kir­ja­mai­sen tarkasti otettuna voivat olla hyvinkin kapeita ja yksin­ker­tais­ta­via. Suomalainen on kotoisin Suomesta ja puhuu suomea, ruot­sa­lai­nen on Ruotsista ja puhuu ruotsia. Suomenruotsalainen on suo­ma­lai­nen, jonka äidin­kie­li on ruotsi. Siinä missä monet toiseen maahan muut­ta­neet pohtivat iden­ti­teet­ti­ään ja paik­kaan­sa kielten ja kult­tuu­rien välissä, myös kak­si­kie­lis­ten voi olla vaikea sovittaa itseään tiuk­koi­hin määritelmiin. 

Nuorempi veljeni ei puhu ruotsia läheskään yhtä hyvin kuin minä, mutta sanoo silti ihmisille olevansa suo­men­ruot­sa­lai­nen. Itse taas olen hyvin kriit­ti­nen kie­li­tai­to­ni ja “kult­tuu­ri­sen perimäni” suhteen. En ole koskaan esi­mer­kik­si osal­lis­tu­nut perin­tei­ses­ti suo­men­ruot­sa­lai­sil­le tyy­pil­li­sik­si nähtyihin kult­tuu­ri­siin rien­toi­hin ja epäilen ruotsin kielen taitoani tuon tuosta. Tietyllä tapaa en koe olevani “oikeu­tet­tu” suo­men­ruot­sa­lai­seen, tuskin edes kak­si­kie­li­seen identiteettiin. 

Kokemukseeni luul­ta­vas­ti vaikuttaa tie­toi­suus siitä, ettei per­he­taus­ta­ni noudata ste­reo­tyyp­pis­tä mie­li­ku­vaa suo­men­ruot­sa­lai­suu­des­ta. Myytti rikkaista val­ko­kau­luk­si­sis­ta elää yhä sitkeänä, mutta itse olen suo­men­ruot­sa­lai­sen isäni puolelta poh­jim­mil­taan työ­väen­luok­kai­ses­ta suvusta. Jos olisin saanut enemmän suo­men­ruot­sa­lai­suu­teen liitettyä sivis­tyk­sel­lis­tä ja kult­tuu­ris­ta pääomaa, saat­tai­sin ehkä iden­ti­fioi­tua eri tavoin myös nykyi­sel­lä kielitaidollani. 

Olen ylpeä, etuoi­keu­tet­tu ja kii­tol­li­nen ase­mas­ta­ni kak­si­kie­li­se­nä, mutta silti tunnen usein eläväni jon­kin­lai­ses­sa väli­ti­las­sa kak­si­kie­li­syy­den ja suo­men­ruot­sa­lai­suu­den rajalla. Omien kri­tee­rie­ni mukaan ruotsin kielen taitoni tulisi olla monin verroin parempi, jotta voisin olla suomenruotsalainen. 

Onko tarpeen tai edes mie­le­käs­tä tehdä tarkkaa jakoa suo­men­ruot­sa­lai­suu­den ja kak­si­kie­li­syy­den välille? Ajatuspaja Magman tut­ki­muk­sen mukaan “suo­men­ruot­sa­lai­nen” ja “kak­si­kie­li­nen” ovat mää­ri­tel­mi­nä alkaneet lähentyä toisiaan. Tutkimukseen osal­lis­tui 1780 oppilasta ruot­sin­kie­li­sis­tä kouluista ympäri Suomen. Tutkimuksessa iso osa kak­si­kie­li­sen taustan omaavista oppi­lais­ta iden­ti­fioi­tui suo­men­ruot­sa­lai­sik­si, vaikka heidän ruotsin kielen taitonsa ei ollut erityisen vahva. Näin ollen kie­lel­li­nen iden­ti­teet­ti näyttäisi poh­jau­tu­van enemmän yhteisöön kuu­lu­mi­sen tun­tee­seen kuin kie­lel­li­siin kykyihin.

Monenlaista kaksikielisyyttä ja itsemääriteltyjä identiteettejä

Ruotsinsuomalaisia tutkinut, ling­vis­ti­seen ant­ro­po­lo­gi­aan pereh­ty­nyt FT Lotta Weckström käyttää tut­ki­muk­ses­saan termiä, joka tuntuu istuvan tilan­tee­see­ni ja tun­te­muk­sii­ni täy­del­li­ses­ti: typis­tet­ty moni­kie­li­syys. Termillä tar­koi­te­taan sitä, että kaksi- ja moni­kie­li­set ihmiset käyttävät eri kieliä tie­tyn­lai­sis­sa tilan­teis­sa ja tiettyjen ihmisten seurassa, ja kie­li­tai­to kehittyy kon­teks­tin mukaan. 

Weckströmin mukaan typis­tet­tyä moni­kie­li­syyt­tä tut­kit­taes­sa ei keskitytä moni­kie­lis­ten kie­li­tai­don ver­tai­luun eikä siinä oleteta täy­del­lis­tä kielten hal­lit­se­mis­ta. Kieliä tar­kas­tel­laan niiden funk­tio­naa­li­suu­den eli käy­tän­nöl­li­syy­den ja käyt­tö­tar­koi­tuk­sen näkö­kul­mas­ta: kieli välittää mer­ki­tyk­siä ja mah­dol­lis­taa kontaktin ihmisten välillä.

Weckströmin tut­ki­muk­sis­sa kielen funk­tio­naa­li­nen merkitys on tärkeä ja yhtey­des­sä kie­li­tai­don mukanaan tuomaan emo­tio­naa­li­seen puoleen. Weckströmin haas­tat­te­le­mat ruot­sin­suo­ma­lai­set kokivat, että pystyvät suomen kielen taitonsa avulla kom­mu­ni­koi­maan Suomessa asuvien suku­lais­ten­sa kanssa. Osa suomen kielen menet­tä­neis­tä koki sen myötä menet­tä­neen­sä myös yhteyden sukuunsa ja suku­his­to­ri­aan. Näin olisi käynyt minul­le­kin, jos van­hem­pa­ni olisivat päät­tä­neet puhua vain suomea minulle ja sisa­ruk­sil­le­ni, enkä olisi koskaan pystynyt kom­mu­ni­koi­maan huonosti suomea osaavien iso­van­hem­pie­ni kanssa. 

Suomenruotsalaisuutta ja kak­si­kie­li­syyt­tä on hyvin monen­lais­ta. Yksi puhuu perheensä kanssa suomea, mutta on käynyt koulut ruotsiksi ja puhuu kave­ri­pii­ris­sään ruotsia. Toinen on muuttanut ruot­sin­kie­li­sel­le alueelle ja opetellut kielen vasta aikui­siäl­lä. Kolmas käyttää ruotsin kieltä vain töissä ja matkoilla. 

Koen vahvasti, että ruotsin kieli on minulle tärkeä sekä arjen kom­mu­ni­koin­nin että oman iden­ti­teet­ti­ni takia. Minun ja veljeni erilaiset näke­myk­set kieli-iden­ti­tee­tin suhteen vah­vis­ta­vat sen, että kie­lel­li­nen iden­ti­teet­ti voi olla — ja ehkä sen myös tulisi olla — ennen kaikkea sub­jek­tii­vi­nen itsemäärittelykysymys. 

Ajattelenkin ennemmin niin, että iden­ti­tee­tin itse­mää­rit­te­lyn lisäksi on olemassa lukuinen määrä erilaisia kak­si­kie­li­syyk­siä ja kieli-iden­ti­teet­te­jä, joista jokainen voi valita itselleen sopivan. Ehkä yksin­ker­tais­ta “oletko vai etkö ole” ‑mää­rit­te­lyä kiin­nos­ta­vam­paa olisikin kysyä, millä tavalla joku on suo­men­ruot­sa­lai­nen tai kak­si­kie­li­nen ja mitä se hänelle merkitsee.

Suomenruotsalaisten lippu.

  • Podcast-lukija: Eemi Nordström
  • Verkkotaitto: Niina Paasovaara
  • Artikkelikuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 4.0). Suomenruotsalaiset rapu­juh­lat Nauvossa 1965. 

Kirjoittaja

Bea Bergholm on valtiotieteiden maisteri joka työskentelee AntroBlogin digitaalisessa sisällöntuotannossa. Bean kiinnostuksen kohteita (antropologisesti ja muutenkin) ovat muun muassa globaalit ympäristöongelmat ja ilmastonmuutos, kuoleman rituaalit ja nuorten hyvinvointi.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Yksikielisyys ja kielten erottelu toisistaan ovat kouluissa vaikuttavan kielipolitiikan lähtökohtia. Kasvatustieteiden tohtori Tuuli From tutki etnografisessa väitöskirjassaan kysymyksiä kielipolitiikasta, tilasta ja vallasta kaksikielisissä kouluympäristöissä Suomessa ja Ruotsissa. Fromia kiinnostivat erityisesti koulujen toimintaa ohjaavan virallisen kielipolitiikan päämäärät ja miten ne heijastuvat koulujen arkisiin tiloihin.