Siirry suoraan sisältöön

DocPoint 2022: Pettämistä, sieniä ja presidenttipeliä

Dokumenttielokuvia esittävä Docpoint-festivaali järjestetään koronasta johtuen tänä vuonna virtuaalisesti 31.1.–6.2.2022. Toimituksemme poimi festivaaliohjelmistosta kuusi elokuvaa ja arvioi ne antropologisin silmin. Toivotamme kaikille herkullisia leffahetkiä!

The Velvet Queen (2021)

Ohjaus: Marie Amiguet
Kesto: 92 minDokumentissa The Velvet Queen luontokuvaaja Vincent Munier ja kirjailija Sylvain Tesson jäljittävät uhanalaista, harvoin nähtyä lumileopardia Tiibetin henkeäsalpaavissa maisemissa. Jotta parivaljakolla olisi pienintäkään mahdollisuutta löytää etsimänsä, on heidän ensin opeteltava ympäristön lukemisen, piiloutumisen ja odottamisen taidot. Kyseessä ei ole mikä tahansa valokuvaussafari vaan meditatiivinen pyhiinvaellus kohti ihmisen ja muunlajisen maiseman yhteensulautumista.


Vuoristossa päähenkilöiden aistit virittäytyvät äärimmilleen heidän yrittäessään ymmärtää karua, vierasta maailmaa. Pikkuhiljaa katsojakin huomaa maiseman sykkivän kätkettyä elämää: jyrkänteillä on suojavärin kätkemiä silmäpareja, sileäksi hankautuneet kalliot osoittavat eläinten reittejä ja korppien huudot kertovat jonkin lähestyvän. Aluksi salaperäiset eläimet paljastavat samaistuttavat puolensa uteliaina, leikkivinä ja maailmasta kiinnostuneina kanssakulkijoina.


Dokumentissa tapahtuva kehollinen, moniaistinen oppimisprosessi maiseman osaksi tulemisesta tuo mieleen antropologi Tim Ingoldin käyttämän termin dwelling, jonka voi tässä yhteydessä suomentaa asuttamiseksi. Ingoldin mukaan ihminen ei ole kehoon rajattava kokonaisuus vaan toimiltaan ja olemukseltaan osa asuttamaansa maisemaa ja sen lukuisten asukkien – niin elollisten kuin elottomien – liikkeitä. Asuttamisen myötä ihmiset ja muunlajiset olennot tekevät maisemasta ei ainoastaan itsensä näköisen vaan osan itseään ja itsestään osan maisemaa.


Päähenkilöiden liikkuessa geologisten voimien runtelemassa maastossa heidän kehonsa mukautuvat maisemaan ja omaksuvat maaston muotoja seuraavan liikkumistavan. Eläinten liikkeitä, ääniä ja hajuja havainnoidessaan he tulevat hiljalleen tietoisemmin osaksi ympäristön asuttajien keskinäistä vuorovaikutusta. Koska lumileopardin koko raison d’être on olla erottumatta vuoristosta, voi sen saavuttaa vain vuoristoksi tulemalla.


Teksti: Eemi Nordström

President (2021)

Ohjaus: Camille Nielsson
Kesto: 130 minMarraskuussa 2017 Zimbabwea 37-vuotta johtanut Robert Mugabe syrjäytettiin oman puolueensa ZANU PF:n ja armeijan toimesta. Valtaan nousi Emmerson Mnangagwa, Mugaben entinen vasen käsi ja hiljattain erotettu varapresidentti.


Antropologi-elokuvaohjaaja Camille Nielssonin dokumentti President seuraa heinäkuussa 2018 järjestettyjä historiallisia, Zimbabwen itsenäisyyden ajan ensimmäisiä vaaleja, joissa Mugabe ei ollut ehdolla. Ne olivat myös ensimmäiset vaalit, joihin päästettiin kansainvälisiä vaalitarkkailijoita. Suurista lupauksista, varovaisista toiveista demokraattisesta käänteestä sekä kansainvälisistä vaalitarkkailijoista huolimatta vaalit olivat vilpilliset ja päättyivät väkivaltaan sekä Mnangagwan vallan lujittamiseen.


Elokuvan nimi viittaa suurimman oppositiopuolueen MDC Alliancen presidenttiehdokkaaseen, 40-vuotiaaseen Nelson Chamisaan, jonka vaalikampanjaa ja taistelua demokraattisten vaalien puolesta Nielsson seuraa. Osallistuvan havainnoinnin avulla syntyneen luottamussuhteen turvin hän taltioi vaalitapahtumia intiimiltä etäisyydeltä. Nielsson kulkee mukana kampanjoiden kulisseissa ilman haastatteluja ja narratointia.


Elokuva on taitava dokumentointi ja kiehtova trilleri Zimbabwen poliittisesta nykytilasta, demokratian ja ihmisoikeuksien loukkauksista: katuväkivallasta, opposition hiljentämisestä ja vaalitulosten tehtailusta. Se nostaa esille myös kansainvälisen yhteisön hampaattomuuden puuttua äänestyslippujen ja äänten tehtailuun.


Nilssonin keskittyessä yhteen karismaattiseen poliitikkoon sekä MDC:n että ZANU PF:n sisäinen jakautuneisuus jää huomioimatta ja tapahtumien historiallinen kontekstointi hataraksi. Suosittelen Zimbabwen poliittista historiaa vähemmän tuntevia katsomaan myös Nielssonin aikaisemman Democrats-dokumentin. Mugabe asetti sen pannaan kunnes Nielsson työryhmineen voitti oikeudenkäynnin vuonna 2018. Dokumentissa Nielsson seuraa lähietäisyydeltä Zimbabwen vuonna 2013 uusitun perustuslain valmistelua sekä opposition että ZANU PF:n näkökulmasta.


Teksti: Saana Hansen

Pettäminen tekee hyvää vaan (2021)

Ohjaus: Catarina Diehl
Kesto: 11 minKokeellinen lyhytelokuva antaa äänen keski-ikäiselle suomalaisnaiselle, jolla on ollut vuosikymmenien ajan salasuhde itseään varakkaampaan mieheen. Nainen kuvaa suhdetta piristyksenä arkeen ja loikkauksena ylemmän sosiaaliluokan yltäkylläiseen elämään. Samanaikaisesti kertomuksessa korostuvat perhearvot ja avioliittoinstituution jatkuvuuden takaaminen, johon hän kuvaa salasuhteen vaikuttaneen positiivisesti.


Tarinan voi nähdä sukupolvikuvauksena ajalta, jolloin heteronormatiivinen isän, äidin ja lasten muodostama ydinperhe ja koko elämän kestävä avioliitto olivat järkkymättömän sosiaalisen instituution asemassa. Tilastojen mukaan asenteet uskottomuutta kohtaan olivat tuolloin suvaitsevaisemmat kuin tänä päivänä.


Antropologit ovat dokumentoineet erilaisia suhdemuotoja ja seksuaalis-romanttisia moraalikäsityksiä eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Elokuvan kuvaamaa ilmiötä voi kutsua non-consensual non-monogamyksi, jossa näennäisesti yksiavioisen pariskunnan yksi tai molemmat osapuolet pettävät. Se on yksi yleisimmistä suhdemuodoista Suomessa, sillä noin kolmasosa kertoo olleensa uskoton.


Termi non-consensual non-monogamy juontaa juurensa polyamorisiin ja monisuhteisiin piireihin, joissa avointa suhdemallia alettiin kutsua suostumukseen keskittyen consensual non-monogamyksi. Sittemmin suostumus on käsitteenä valtavirtaistunut ja asenteet uskottomuutta kohtaan tiukentuneet. Kumppanille valehtelu nähdään erityisen tuomittavana nyt, kun syitä siihen (ainaki periaatteessa) on yhä vähemmän. Saman logiikan mukaisesti irtosuhteet ja seksuaalinen vapautuneisuus ovat Suomessa kulttuurisesti suhteellisen hyväksyttyjä, kunhan ne perustuvat suostumukseen.


Pettäminen on vahva sosiaalinen ja kulttuurinen tabu etenkin naisten kohdalla. Tästä näkökulmasta elokuva on rohkea ja rehellinen. Sen kertoja on ‘ihan tavallinen perheenäiti’, jonka valintoja silloin tällöin ohjaavat inhimilliset halut ja himot. Katsojista moni voi varmasti samaistua hänen kokemukseensa, vaikka siinä kuuluukin osittain jo rappeutunut arvomaailma.


Teksti: Saara Toukolehto

One Take Grace (2021)

Ohjaus: Lindiwe Matshikiza
Kesto: 90 minOne Take Grace kuvaa eteläafrikkalaisen Mothiba Grace Bapelan arkea, jossa hän pallottelee taloudenhoitajan työn, näyttelijäkeikkojen ja lastenlasten hoitamisen välillä. Dokumentaarista kuvaa rytmittävät merkittävät tapahtumat Gracen elämän varrelta. Niiden kerronnassa ohjaaja Lindiwe Matshikiza rinnastaa animaatiota ja arkistokuvaa kokeellisen äänimaailman säestyksellä. Matshikizan tausta maskeerajana näkyy hänen suosimissaan kasvoja kehystävissä lähikuvissa. Välillä Grace puhuu kameralle, mutta katsoja jää pohtimaan ovatko sanat sittenkin tarkoitettu Matshikizalle, jonka kanssa Grace on työstänyt dokumenttia yli kymmenen vuoden ajan.


Kahden naisen välisestä kuvattavan ja kuvaajan suhteesta tulee mieleen antropologi Ruth Beharin teos Translated Woman. Siinä kuubalais-amerikkalainen Behar kirjoittaa meksikolaisen Esperanzan elämästä ja haaveesta ylittää raja Yhdysvaltain puolelle. Myös Matshikizan dokumentti tuo esille pyrkimyksen rajojen ylittämiseen. Grace kulkee köyhyydestä rikkaiden taloja siivoamaan, haaveilee näyttelijän urasta ja muutosta maalle sekä kertoo matkastaan tytöstä naiseksi, äidiksi ja lopulta isoäidiksi.


Eteläafrikkalainen ihonväriin ja rasismiin nojaava luokkayhteiskunta, kapeat feminiiniset roolit sekä naiseuteen liittyvät siirtymät ovat dokumentin keskiössä, mutta niitä ei kuvata säälin tai selviytymisen näkökulmasta. Gracen niin sanottu tavallinen elämä on kiinnostavaa hyvinkin arkisten tapahtumien läpi tarkasteltuna.


Vaikka Matshikizan ja Gracen välistä suhdetta ei analysoida dokumentissa, on mielenkiintoista pohtia kuinka paljon itse dokumentti tukee Gracen haavetta näyttelijän urasta. One Take Grace jatkaa myös tärkeää feminismin ylläpitämää yhteiskunnallista keskustelua, jonka keskiössä on naisten henkilökohtainen kokemus. Gracen tapahtumarikas elämänkaari avaa samalla Etelä-Afrikan poliittista historiaa viime vuosikymmenien ajalta. Tiivistettynä One Take Grace on paitsi yhteiskunnallisesti myös visuaalisesti kiinnostava henkilökohtainen potretti valloittavan Gracen elämästä.


Teksti: Suvi Lensu

The Mushroom Speaks (2021)

Ohjaus: Marion Neumann
Kesto: 90 minSientä on vaikea rajata. Lakista ja jalasta koostuva olento, jota usein sieneksi kutsutaan, on todellisuudessa pelkkä itiöemä: pieni osa suurempaa organismia, joka luikertelee rihmastona maan alla ja leijuu ilmassa itiöinä. Sen moninaiset muodot ja omalaatuiset elämäntavat hämmentävät tutkijoita edelleen. Sienitutkija Alan Raynerin ja antropologi Tim Ingoldin mukaan luonnontieteellinen maailmankuva näyttäisi kovin erilaiselta, jos eliömaailmaa olisi lähdetty tutkimaan sienten eikä selkeämmin rajattavien kasvien ja eläinten lähtökohdista.


Marion Neumannin ohjaama The Mushroom Speaks näkee sienten rajoja rikkovassa olemuksessa myös toivoa elämän jatkumisesta ilmastokriisin ja lajikadon aikakaudella. Se on mukaansatempaava, unenomainen tutkimusmatka sienten ja niistä innostuneiden ihmisten ihmeelliseen maailmaan. Tutkijat, aktivistit, luontoharrastajat ja perinteentuntijat vievät katsojan mukaansa tarkkailemaan sieniä ja niiden ympärille muodostuneita yhteisöjä muun muassa Sveitsissä, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Nimensä mukaisesti myös itse sienet saavat sanansa sanottua.


Dokumentti tuo luovasti esiin sienten moniselitteisyyttä. Metsässä samoilevia sienestäjiä tarkkaillaan sieniperspektiivistä ja asiantuntijalausuntoja tasapainotetaan näyttävillä arkistokuvilla, runoilla ja esoteeriseen muotoon puetuilla kuvauksilla sienten elintavoista. Tuloksena on yhdistelmä tiedettä ja mystiikkaa, joka toisaalta esittää sienet kuin H.P. Lovecraftin novelleista karanneina kosmisina hirviöinä, toisaalta taas samaistuttavina, jopa ihmismäisinä ekosysteemin pikku puuhastelijoina.


Antropologisesta näkökulmasta dokumentin kutkuttavinta antia ovatkin eri ihmisten tavat tehdä sienistä ymmärrettävämpiä ja samaistuttavampia erinäisten rituaalien ja kielikuvien keinoin. Kuten aktivisti ja kansalaistieteilijä Peter McCoy dokumentissa toteaa, on sienten kanssa toimimisessa kyse yhteistyön rakentamisesta eikä pyrkimyksestä alistaa sienet ihmisen tahtoon.


Kiinnostavasti dokumentissa eniten haastateltu tutkija on antropologi Anna Lowenhaupt Tsing, jonka kanssa pohditaan sienten menestymistä ihmisen muokkaamissa maisemissa. Ennen kuin sienimetsälle taas pääsee voi elokuvasta mahdollisesti tarttuvaa sieni-intoa helpottaa lukemalla Tsingin kirjaa Lopun aikojen sieni. Sen englanninkielinen alkuteos nähdään dokumentissa.


Teksti: Eemi Nordström

Faya Dayi (2021)

Ohjaus: Jessica Beshir
Kesto: 118minMeksikolais-etiopialaisen Jessica Beshirin dokumenttielokuva Faya Dayi kertoo elämästä itäetiopialaisen Hararin kaupungin liepeillä, mutta sen pääosaa esittää khat. Khat on pääasiassa Afrikan sarven alueella kasvatettava miedosti päihdyttävä pensas, jonka lehtien pureskelulla on piristävä vaikutus. Muiden stimulantteina käytettävien kasvien, kuten kokalehtien tai maten, tavoin khat on kokoava symboli, johon tiivistyy lukuisia merkityksiä ja jaettua sosiaalisuutta.


Faya Dayi tuo hyvin esiin miten khatilla on paikkansa niin arjessa, sen auttaessa pitämään kuorma-autonkuljettajia hereillä öisillä teillä, kuin uskonnollisissa menoissa, joissa sitä käytetään meditaation apuna. Samalla khat on elinkeino ja kansantaloudellisesti merkittävä vientituote, mikä saa sen kietoutumaan osaksi valtion harjoittamaa politiikkaa, eikä khatin lieveilmiöitäkään jätetä elokuvassa käsittelemättä.


Mutta kuten antropologi Lisa Gezon on todennut, khatia suurempi syy lieveilmiöiden taustalla on yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Näköalattomuus saa myös monen dokumenttielokuvan seuraaman nuoren haikailemaan paremmasta elämästä toisaalla tai pakenemaan todellisuutta khatin avulla. Mutta jos huumausaineeksi luokitellun kasvin aiheuttaman moraalipaniikin yli katsoo, on khatin kasvatuksella hyvätkin puolensa. Se monipuolistaa viljelykiertoa, tuottaa lisätuloja ja mahdollistaa turvatumman elintason monille yhteiskunnan marginaalissa eläville pienviljelijöille.


Elokuvan suurin ansio on, ettei se pyri selittämään aihettaan puhki. Bashirin viipyilevä ja toisiinsa löyhästi liittyvistä tuokiokuvista koostuva kerronta malttaa jättää tilaa katsojan tulkinnalle. Vaikka moni kysymys jää vaille suoraa vastausta, olennainen välittyy silti. On harmi, että Docpoint järjestetään tänä vuonna virtuaalisesti. Aisteja hivelevä Faya Dayi ansaitsisi tulla katsotuksi valkokankaalta kotisohvan sijaan.


Teksti: Niina Ahola

Toimitus

Jaa tämä artikkeli:
AntroBlogi

AntroBlogi

AntroBlogin toimitus kirjoittaa tekstejä toisinaan yhteisöllisen nimimerkin takaa.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *