DocPoint 2022: Pettämistä, sieniä ja presidenttipeliä

Dokumenttielokuvia esittävä Docpoint-fes­ti­vaa­li jär­jes­te­tään koronasta johtuen tänä vuonna vir­tu­aa­li­ses­ti 31.1. – 6.2.2022. Toimituksemme poimi fes­ti­vaa­lioh­jel­mis­tos­ta kuusi elokuvaa ja arvioi ne ant­ro­po­lo­gi­sin silmin. Toivotamme kaikille her­kul­li­sia leffahetkiä!

The Velvet Queen (2021)

Ohjaus: Marie Amiguet
Kesto: 92 min

Lumileopardi seisoo vuoristossa lumisella kielekkeellä.

Dokumentissa The Velvet Queen luon­to­ku­vaa­ja Vincent Munier ja kir­jai­li­ja Sylvain Tesson jäl­jit­tä­vät uha­na­lais­ta, harvoin nähtyä lumi­leo­par­dia Tiibetin hen­keä­sal­paa­vis­sa mai­se­mis­sa. Jotta pari­val­ja­kol­la olisi pie­nin­tä­kään mah­dol­li­suut­ta löytää etsimänsä, on heidän ensin ope­tel­ta­va ympä­ris­tön lukemisen, pii­lou­tu­mi­sen ja odot­ta­mi­sen taidot. Kyseessä ei ole mikä tahansa valo­ku­vaus­sa­fa­ri vaan medi­ta­tii­vi­nen pyhiin­vael­lus kohti ihmisen ja muun­la­ji­sen maiseman yhteen­su­lau­tu­mis­ta.


Vuoris­tos­sa pää­hen­ki­löi­den aistit virit­täy­ty­vät äärim­mil­leen heidän yrit­täes­sään ymmärtää karua, vierasta maailmaa. Pikkuhiljaa kat­so­ja­kin huomaa maiseman sykkivän kätkettyä elämää: jyr­kän­teil­lä on suo­ja­vä­rin kätkemiä sil­mä­pa­re­ja, sileäksi han­kau­tu­neet kalliot osoit­ta­vat eläinten reittejä ja korppien huudot kertovat jonkin lähes­ty­vän. Aluksi sala­pe­räi­set eläimet pal­jas­ta­vat samais­tut­ta­vat puolensa uteliaina, leik­ki­vi­nä ja maa­il­mas­ta kiin­nos­tu­nei­na kans­sa­kul­ki­joi­na.


Doku­men­tis­sa tapahtuva kehol­li­nen, moniais­ti­nen oppi­mis­pro­ses­si maiseman osaksi tule­mi­ses­ta tuo mieleen ant­ro­po­lo­gi Tim Ingoldin käyttämän termin dwelling, jonka voi tässä yhtey­des­sä suomentaa asut­ta­mi­sek­si. Ingoldin mukaan ihminen ei ole kehoon rajattava koko­nai­suus vaan toi­mil­taan ja ole­muk­sel­taan osa asut­ta­maan­sa maisemaa ja sen lukuisten asukkien – niin elol­lis­ten kuin elot­to­mien – liikkeitä. Asuttamisen myötä ihmiset ja muun­la­ji­set olennot tekevät mai­se­mas­ta ei ainoas­taan itsensä näköisen vaan osan itseään ja itsestään osan maisemaa.


Päähen­ki­löi­den liik­kues­sa geo­lo­gis­ten voimien run­te­le­mas­sa maastossa heidän kehonsa mukau­tu­vat maisemaan ja omaksuvat maaston muotoja seuraavan liik­ku­mis­ta­van. Eläinten liikkeitä, ääniä ja hajuja havain­noi­des­saan he tulevat hil­jal­leen tie­toi­sem­min osaksi ympä­ris­tön asut­ta­jien kes­ki­näis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Koska lumi­leo­par­din koko raison d’être on olla erot­tu­mat­ta vuo­ris­tos­ta, voi sen saavuttaa vain vuo­ris­tok­si tulemalla.


Teksti: Eemi Nordström

President (2021)

Ohjaus: Camille Nielsson
Kesto: 130 min

Zimbabwen oppositiopuolue MDC:n presidenttiehdokas istuu pöydän ääressä ympärillään kampanjaväkeä.

Marraskuussa 2017 Zimbabwea 37-vuotta johtanut Robert Mugabe syr­jäy­tet­tiin oman puo­lu­een­sa ZANU PF:n ja armeijan toimesta. Valtaan nousi Emmerson Mnangagwa, Mugaben entinen vasen käsi ja hil­jat­tain erotettu varapre­si­dent­ti.


Antro­po­lo­gi-elo­ku­vaoh­jaa­ja Camille Nielssonin doku­ment­ti President seuraa hei­nä­kuus­sa 2018 jär­jes­tet­ty­jä his­to­rial­li­sia, Zimbabwen itse­näi­syy­den ajan ensim­mäi­siä vaaleja, joissa Mugabe ei ollut ehdolla. Ne olivat myös ensim­mäi­set vaalit, joihin pääs­tet­tiin kan­sain­vä­li­siä vaa­li­tark­kai­li­joi­ta. Suurista lupauk­sis­ta, varo­vai­sis­ta toiveista demo­kraat­ti­ses­ta kään­tees­tä sekä kan­sain­vä­li­sis­tä vaa­li­tark­kai­li­jois­ta huo­li­mat­ta vaalit olivat vil­pil­li­set ja päät­tyi­vät väki­val­taan sekä Mnangagwan vallan lujit­ta­mi­seen.


Elokuvan nimi viittaa suurimman oppo­si­tio­puo­lu­een MDC Alliancen pre­si­dent­tieh­dok­kaa­seen, 40-vuo­ti­aa­seen Nelson Chamisaan, jonka vaa­li­kam­pan­jaa ja taistelua demo­kraat­tis­ten vaalien puolesta Nielsson seuraa. Osallistuvan havain­noin­nin avulla syntyneen luot­ta­mus­suh­teen turvin hän taltioi vaa­li­ta­pah­tu­mia intii­mil­tä etäi­syy­del­tä. Nielsson kulkee mukana kam­pan­joi­den kulis­seis­sa ilman haas­tat­te­lu­ja ja nar­ra­toin­tia.


Elokuva on taitava doku­men­toin­ti ja kiehtova trilleri Zimbabwen poliit­ti­ses­ta nyky­ti­las­ta, demo­kra­tian ja ihmi­soi­keuk­sien louk­kauk­sis­ta: katu­vä­ki­val­las­ta, oppo­si­tion hil­jen­tä­mi­ses­tä ja vaa­li­tu­los­ten teh­tai­lus­ta. Se nostaa esille myös kan­sain­vä­li­sen yhteisön ham­paat­to­muu­den puuttua äänes­tys­lip­pu­jen ja äänten teh­tai­luun.


Nilssonin kes­kit­tyes­sä yhteen karis­maat­ti­seen polii­tik­koon sekä MDC:n että ZANU PF:n sisäinen jakau­tu­nei­suus jää huo­mioi­mat­ta ja tapah­tu­mien his­to­rial­li­nen kon­teks­toin­ti hataraksi. Suosittelen Zimbabwen poliit­tis­ta historiaa vähemmän tuntevia katsomaan myös Nielssonin aikai­sem­man Democrats-doku­men­tin. Mugabe asetti sen pannaan kunnes Nielsson työ­ryh­mi­neen voitti oikeu­den­käyn­nin vuonna 2018. Dokumentissa Nielsson seuraa lähie­täi­syy­del­tä Zimbabwen vuonna 2013 uusitun perus­tus­lain val­mis­te­lua sekä oppo­si­tion että ZANU PF:n näkö­kul­mas­ta.


Teksti: Saana Hansen

Pettäminen tekee hyvää vaan (2021)

Ohjaus: Catarina Diehl
Kesto: 11 min

Nainen istuu sängyn laidalla hämärässä huoneessa selkä katsojaan päin.

Kokeellinen lyhy­te­lo­ku­va antaa äänen keski-ikäiselle suo­ma­lais­nai­sel­le, jolla on ollut vuo­si­kym­me­nien ajan salasuhde itseään varak­kaam­paan mieheen. Nainen kuvaa suhdetta piris­tyk­se­nä arkeen ja loik­kauk­se­na ylemmän sosi­aa­li­luo­kan yltä­kyl­läi­seen elämään. Samanaikaisesti ker­to­muk­ses­sa koros­tu­vat per­hear­vot ja avio­liit­toins­ti­tuu­tion jat­ku­vuu­den takaa­mi­nen, johon hän kuvaa sala­suh­teen vai­kut­ta­neen posi­tii­vi­ses­ti.


Tarinan voi nähdä suku­pol­vi­ku­vauk­se­na ajalta, jolloin hete­ro­nor­ma­tii­vi­nen isän, äidin ja lasten muo­dos­ta­ma ydinperhe ja koko elämän kestävä avio­liit­to olivat järk­ky­mät­tö­män sosi­aa­li­sen ins­ti­tuu­tion asemassa. Tilastojen mukaan asenteet uskot­to­muut­ta kohtaan olivat tuolloin suvait­se­vai­sem­mat kuin tänä päivänä.


Antro­po­lo­git ovat doku­men­toi­neet erilaisia suh­de­muo­to­ja ja sek­su­aa­lis-romant­ti­sia moraa­li­kä­si­tyk­siä eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Elokuvan kuvaamaa ilmiötä voi kutsua non-con­sen­sual non-mono­ga­myk­si, jossa näen­näi­ses­ti yksia­vioi­sen paris­kun­nan yksi tai molemmat osapuolet pettävät. Se on yksi ylei­sim­mis­tä suh­de­muo­dois­ta Suomessa, sillä noin kolmasosa kertoo olleensa uskoton.


Termi non-con­sen­sual non-monogamy juontaa juurensa poly­amo­ri­siin ja moni­suh­tei­siin piireihin, joissa avointa suh­de­mal­lia alettiin kutsua suos­tu­muk­seen kes­kit­tyen con­sen­sual non-mono­ga­myk­si. Sittemmin suostumus on käsit­tee­nä val­ta­vir­tais­tu­nut ja asenteet uskot­to­muut­ta kohtaan tiu­ken­tu­neet. Kumppanille valehtelu nähdään erityisen tuo­mit­ta­va­na nyt, kun syitä siihen (ainaki peri­aat­tees­sa) on yhä vähemmän. Saman logiikan mukai­ses­ti irto­suh­teet ja sek­su­aa­li­nen vapau­tu­nei­suus ovat Suomessa kult­tuu­ri­ses­ti suh­teel­li­sen hyväk­syt­ty­jä, kunhan ne perus­tu­vat suos­tu­muk­seen.


Pettäminen on vahva sosi­aa­li­nen ja kult­tuu­ri­nen tabu etenkin naisten kohdalla. Tästä näkö­kul­mas­ta elokuva on rohkea ja rehel­li­nen. Sen kertoja on ‘ihan taval­li­nen per­hee­näi­ti’, jonka valintoja silloin tällöin ohjaavat inhi­mil­li­set halut ja himot. Katsojista moni voi varmasti samaistua hänen koke­muk­seen­sa, vaikka siinä kuuluukin osittain jo rap­peu­tu­nut arvo­maa­il­ma.


Teksti: Saara Toukolehto

One Take Grace (2021)

Ohjaus: Lindiwe Matshikiza
Kesto: 90 min

Futuristisesti hopeisella eyelinerilla ja mustalla huulipunalla maskeerattu eteläafrikkalainen Grace katsoo alaviistoon.

One Take Grace kuvaa ete­lä­afrik­ka­lai­sen Mothiba Grace Bapelan arkea, jossa hän pal­lot­te­lee talou­den­hoi­ta­jan työn, näyt­te­li­jä­keik­ko­jen ja las­ten­las­ten hoi­ta­mi­sen välillä. Dokumentaarista kuvaa ryt­mit­tä­vät mer­kit­tä­vät tapah­tu­mat Gracen elämän varrelta. Niiden ker­ron­nas­sa ohjaaja Lindiwe Matshikiza rinnastaa ani­maa­tio­ta ja arkis­to­ku­vaa kokeel­li­sen ääni­maa­il­man säes­tyk­sel­lä. Matshikizan tausta mas­kee­ra­ja­na näkyy hänen suo­si­mis­saan kasvoja kehys­tä­vis­sä lähi­ku­vis­sa. Välillä Grace puhuu kameralle, mutta katsoja jää pohtimaan ovatko sanat sittenkin tar­koi­tet­tu Matshikizalle, jonka kanssa Grace on työstänyt doku­ment­tia yli kymmenen vuoden ajan.


Kahden naisen välisestä kuvat­ta­van ja kuvaajan suhteesta tulee mieleen ant­ro­po­lo­gi Ruth Beharin teos Translated Woman. Siinä kuubalais-ame­rik­ka­lai­nen Behar kir­joit­taa mek­si­ko­lai­sen Esperanzan elämästä ja haaveesta ylittää raja Yhdysvaltain puolelle. Myös Matshikizan doku­ment­ti tuo esille pyr­ki­myk­sen rajojen ylit­tä­mi­seen. Grace kulkee köy­hyy­des­tä rikkaiden taloja sii­voa­maan, haaveilee näyt­te­li­jän urasta ja muutosta maalle sekä kertoo mat­kas­taan tytöstä naiseksi, äidiksi ja lopulta iso­äi­dik­si.


Etelä­afrik­ka­lai­nen ihon­vä­riin ja rasismiin nojaava luok­kayh­teis­kun­ta, kapeat femi­nii­ni­set roolit sekä nai­seu­teen liittyvät siirtymät ovat doku­men­tin keskiössä, mutta niitä ei kuvata säälin tai sel­viy­ty­mi­sen näkö­kul­mas­ta. Gracen niin sanottu taval­li­nen elämä on kiin­nos­ta­vaa hyvinkin arkisten tapah­tu­mien läpi tar­kas­tel­tu­na.


Vaikka Matshikizan ja Gracen välistä suhdetta ei ana­ly­soi­da doku­men­tis­sa, on mie­len­kiin­tois­ta pohtia kuinka paljon itse doku­ment­ti tukee Gracen haavetta näyt­te­li­jän urasta. One Take Grace jatkaa myös tärkeää femi­nis­min yllä­pi­tä­mää yhteis­kun­nal­lis­ta kes­kus­te­lua, jonka keskiössä on naisten hen­ki­lö­koh­tai­nen kokemus. Gracen tapah­tu­ma­ri­kas elä­män­kaa­ri avaa samalla Etelä-Afrikan poliit­tis­ta historiaa viime vuo­si­kym­me­nien ajalta. Tiivistettynä One Take Grace on paitsi yhteis­kun­nal­li­ses­ti myös visu­aa­li­ses­ti kiin­nos­ta­va hen­ki­lö­koh­tai­nen potretti val­loit­ta­van Gracen elämästä.


Teksti: Suvi Lensu

The Mushroom Speaks (2021)

Ohjaus: Marion Neumann
Kesto: 90 min

Erilaisia sieniä esillä hyllykössä, josta henkilö poimii yhden.

Sientä on vaikea rajata. Lakista ja jalasta koostuva olento, jota usein sieneksi kutsutaan, on todel­li­suu­des­sa pelkkä itiöemä: pieni osa suurempaa orga­nis­mia, joka lui­ker­te­lee rih­mas­to­na maan alla ja leijuu ilmassa itiöinä. Sen moni­nai­set muodot ja oma­laa­tui­set elä­män­ta­vat häm­men­tä­vät tut­ki­joi­ta edelleen. Sienitutkija Alan Raynerin ja ant­ro­po­lo­gi Tim Ingoldin mukaan luon­non­tie­teel­li­nen maa­il­man­ku­va näyttäisi kovin eri­lai­sel­ta, jos eliö­maa­il­maa olisi lähdetty tutkimaan sienten eikä sel­keäm­min rajat­ta­vien kasvien ja eläinten läh­tö­koh­dis­ta.


Marion Neumannin ohjaama The Mushroom Speaks näkee sienten rajoja rik­ko­vas­sa ole­muk­ses­sa myös toivoa elämän jat­ku­mi­ses­ta ilmas­to­krii­sin ja lajikadon aika­kau­del­la. Se on mukaan­sa­tem­paa­va, unen­omai­nen tut­ki­mus­mat­ka sienten ja niistä innos­tu­nei­den ihmisten ihmeel­li­seen maailmaan. Tutkijat, akti­vis­tit, luon­to­har­ras­ta­jat ja perin­teen­tun­ti­jat vievät katsojan mukaansa tark­kai­le­maan sieniä ja niiden ympärille muo­dos­tu­nei­ta yhteisöjä muun muassa Sveitsissä, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Nimensä mukai­ses­ti myös itse sienet saavat sanansa sanottua.


Dokumentti tuo luovasti esiin sienten moni­se­lit­tei­syyt­tä. Metsässä samoi­le­via sie­nes­tä­jiä tark­kail­laan sie­ni­pers­pek­tii­vis­tä ja asian­tun­ti­ja­lausun­to­ja tasa­pai­no­te­taan näyt­tä­vil­lä arkis­to­ku­vil­la, runoilla ja eso­tee­ri­seen muotoon puetuilla kuvauk­sil­la sienten elin­ta­vois­ta. Tuloksena on yhdis­tel­mä tiedettä ja mys­tiik­kaa, joka toisaalta esittää sienet kuin H.P. Lovecraftin novel­leis­ta karan­nei­na kosmisina hirviöinä, toisaalta taas samais­tut­ta­vi­na, jopa ihmis­mäi­si­nä eko­sys­tee­min pikku puu­has­te­li­joi­na.


Antro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta doku­men­tin kut­kut­ta­vin­ta antia ovatkin eri ihmisten tavat tehdä sienistä ymmär­ret­tä­väm­piä ja samais­tut­ta­vam­pia eri­näis­ten ritu­aa­lien ja kie­li­ku­vien keinoin. Kuten aktivisti ja kan­sa­lais­tie­tei­li­jä Peter McCoy doku­men­tis­sa toteaa, on sienten kanssa toi­mi­mi­ses­sa kyse yhteis­työn raken­ta­mi­ses­ta eikä pyr­ki­myk­ses­tä alistaa sienet ihmisen tahtoon.


Kiin­nos­ta­vas­ti doku­men­tis­sa eniten haas­ta­tel­tu tutkija on ant­ro­po­lo­gi Anna Lowenhaupt Tsing, jonka kanssa pohditaan sienten menes­ty­mis­tä ihmisen muok­kaa­mis­sa mai­se­mis­sa. Ennen kuin sie­ni­met­säl­le taas pääsee voi elo­ku­vas­ta mah­dol­li­ses­ti tarttuvaa sieni-intoa helpottaa lukemalla Tsingin kirjaa Lopun aikojen sieni. Sen englan­nin­kie­li­nen alkuteos nähdään doku­men­tis­sa.


Teksti: Eemi Nordström

Faya Dayi (2021)

Ohjaus: Jessica Beshir
Kesto: 118min

Kaksi poikaa makaa varjossa ja puhuu keskenään uneliaan tunnelman vallitessa..

Meksikolais-etio­pia­lai­sen Jessica Beshirin doku­ment­tie­lo­ku­va Faya Dayi kertoo elämästä itäe­tio­pia­lai­sen Hararin kaupungin liepeillä, mutta sen pääosaa esittää khat. Khat on pää­asias­sa Afrikan sarven alueella kas­va­tet­ta­va miedosti päih­dyt­tä­vä pensas, jonka lehtien pures­ke­lul­la on piristävä vaikutus. Muiden sti­mu­lant­tei­na käy­tet­tä­vien kasvien, kuten koka­leh­tien tai maten, tavoin khat on kokoava symboli, johon tiivistyy lukuisia mer­ki­tyk­siä ja jaettua sosi­aa­li­suut­ta.


Faya Dayi tuo hyvin esiin miten khatilla on paikkansa niin arjessa, sen auttaessa pitämään kuorma-auton­kul­jet­ta­jia hereillä öisillä teillä, kuin uskon­nol­li­sis­sa menoissa, joissa sitä käytetään medi­taa­tion apuna. Samalla khat on elinkeino ja kan­san­ta­lou­del­li­ses­ti mer­kit­tä­vä vien­ti­tuo­te, mikä saa sen kie­tou­tu­maan osaksi valtion har­joit­ta­maa poli­tiik­kaa, eikä khatin lie­veil­miöi­tä­kään jätetä elo­ku­vas­sa käsit­te­le­mät­tä.


Mutta kuten ant­ro­po­lo­gi Lisa Gezon on todennut, khatia suurempi syy lie­veil­miöi­den taustalla on yhteis­kun­nal­li­sis­sa olo­suh­teis­sa. Näköalattomuus saa myös monen doku­ment­tie­lo­ku­van seuraaman nuoren hai­kai­le­maan parem­mas­ta elämästä toisaalla tai pake­ne­maan todel­li­suut­ta khatin avulla. Mutta jos huu­mausai­neek­si luo­ki­tel­lun kasvin aiheut­ta­man moraa­li­pa­nii­kin yli katsoo, on khatin kas­va­tuk­sel­la hyvätkin puolensa. Se moni­puo­lis­taa vil­je­ly­kier­toa, tuottaa lisä­tu­lo­ja ja mah­dol­lis­taa tur­va­tum­man elintason monille yhteis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa eläville pien­vil­je­li­jöil­le.


Elokuvan suurin ansio on, ettei se pyri selit­tä­mään aihettaan puhki. Bashirin vii­pyi­le­vä ja toisiinsa löyhästi liit­ty­vis­tä tuo­kio­ku­vis­ta koostuva kerronta malttaa jättää tilaa katsojan tul­kin­nal­le. Vaikka moni kysymys jää vaille suoraa vastausta, olen­nai­nen välittyy silti. On harmi, että Docpoint jär­jes­te­tään tänä vuonna vir­tu­aa­li­ses­ti. Aisteja hivelevä Faya Dayi ansait­si­si tulla kat­so­tuk­si val­ko­kan­kaal­ta koti­soh­van sijaan.


Teksti: Niina Ahola

Kirjoittaja

AntroBlogin toimitus kirjoittaa lyhyempiä kommentteja toisinaan yhteisöllisen nimimerkin takaa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Mitä merkitystä hauskanpidolla, aistillisuudella ja nautinnolla on etnografisessa kenttätyössä? Antropologi Siru Auran esikoisromaani Myötäjäiset haastaa kaikkivoipaisen sankaritutkijan myyttiä ja ohjaa lukijaa näkemään nautinnon poliittisuuden.