DocPoint 2022: Pettämistä, sieniä ja presidenttipeliä

Dokumenttielokuvia esittävä Docpoint-fes­ti­vaa­li jär­jes­te­tään koronasta johtuen tänä vuonna vir­tu­aa­li­ses­ti 31.1. – 6.2.2022. Toimituksemme poimi fes­ti­vaa­lioh­jel­mis­tos­ta kuusi elokuvaa ja arvioi ne ant­ro­po­lo­gi­sin silmin. Toivotamme kaikille her­kul­li­sia leffahetkiä!

The Velvet Queen (2021)

Ohjaus: Marie Amiguet
Kesto: 92 min

Lumileopardi seisoo vuoristossa lumisella kielekkeellä.

Dokumentissa The Velvet Queen luon­to­ku­vaa­ja Vincent Munier ja kir­jai­li­ja Sylvain Tesson jäl­jit­tä­vät uha­na­lais­ta, harvoin nähtyä lumi­leo­par­dia Tiibetin hen­keä­sal­paa­vis­sa mai­se­mis­sa. Jotta pari­val­ja­kol­la olisi pie­nin­tä­kään mah­dol­li­suut­ta löytää etsimänsä, on heidän ensin ope­tel­ta­va ympä­ris­tön lukemisen, pii­lou­tu­mi­sen ja odot­ta­mi­sen taidot. Kyseessä ei ole mikä tahansa valo­ku­vaus­sa­fa­ri vaan medi­ta­tii­vi­nen pyhiin­vael­lus kohti ihmisen ja muun­la­ji­sen maiseman yhteen­su­lau­tu­mis­ta.


Vuoris­tos­sa pää­hen­ki­löi­den aistit virit­täy­ty­vät äärim­mil­leen heidän yrit­täes­sään ymmärtää karua, vierasta maailmaa. Pikkuhiljaa kat­so­ja­kin huomaa maiseman sykkivän kätkettyä elämää: jyr­kän­teil­lä on suo­ja­vä­rin kätkemiä sil­mä­pa­re­ja, sileäksi han­kau­tu­neet kalliot osoit­ta­vat eläinten reittejä ja korppien huudot kertovat jonkin lähes­ty­vän. Aluksi sala­pe­räi­set eläimet pal­jas­ta­vat samais­tut­ta­vat puolensa uteliaina, leik­ki­vi­nä ja maa­il­mas­ta kiin­nos­tu­nei­na kans­sa­kul­ki­joi­na.


Doku­men­tis­sa tapahtuva kehol­li­nen, moniais­ti­nen oppi­mis­pro­ses­si maiseman osaksi tule­mi­ses­ta tuo mieleen ant­ro­po­lo­gi Tim Ingoldin käyttämän termin dwelling, jonka voi tässä yhtey­des­sä suomentaa asut­ta­mi­sek­si. Ingoldin mukaan ihminen ei ole kehoon rajattava koko­nai­suus vaan toi­mil­taan ja ole­muk­sel­taan osa asut­ta­maan­sa maisemaa ja sen lukuisten asukkien – niin elol­lis­ten kuin elot­to­mien – liikkeitä. Asuttamisen myötä ihmiset ja muun­la­ji­set olennot tekevät mai­se­mas­ta ei ainoas­taan itsensä näköisen vaan osan itseään ja itsestään osan maisemaa.


Päähen­ki­löi­den liik­kues­sa geo­lo­gis­ten voimien run­te­le­mas­sa maastossa heidän kehonsa mukau­tu­vat maisemaan ja omaksuvat maaston muotoja seuraavan liik­ku­mis­ta­van. Eläinten liikkeitä, ääniä ja hajuja havain­noi­des­saan he tulevat hil­jal­leen tie­toi­sem­min osaksi ympä­ris­tön asut­ta­jien kes­ki­näis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Koska lumi­leo­par­din koko raison d’être on olla erot­tu­mat­ta vuo­ris­tos­ta, voi sen saavuttaa vain vuo­ris­tok­si tulemalla.


Teksti: Eemi Nordström

President (2021)

Ohjaus: Camille Nielsson
Kesto: 130 min

Zimbabwen oppositiopuolue MDC:n presidenttiehdokas istuu pöydän ääressä ympärillään kampanjaväkeä.

Marraskuussa 2017 Zimbabwea 37-vuotta johtanut Robert Mugabe syr­jäy­tet­tiin oman puo­lu­een­sa ZANU PF:n ja armeijan toimesta. Valtaan nousi Emmerson Mnangagwa, Mugaben entinen vasen käsi ja hil­jat­tain erotettu varapre­si­dent­ti.


Antro­po­lo­gi-elo­ku­vaoh­jaa­ja Camille Nielssonin doku­ment­ti President seuraa hei­nä­kuus­sa 2018 jär­jes­tet­ty­jä his­to­rial­li­sia, Zimbabwen itse­näi­syy­den ajan ensim­mäi­siä vaaleja, joissa Mugabe ei ollut ehdolla. Ne olivat myös ensim­mäi­set vaalit, joihin pääs­tet­tiin kan­sain­vä­li­siä vaa­li­tark­kai­li­joi­ta. Suurista lupauk­sis­ta, varo­vai­sis­ta toiveista demo­kraat­ti­ses­ta kään­tees­tä sekä kan­sain­vä­li­sis­tä vaa­li­tark­kai­li­jois­ta huo­li­mat­ta vaalit olivat vil­pil­li­set ja päät­tyi­vät väki­val­taan sekä Mnangagwan vallan lujit­ta­mi­seen.


Elokuvan nimi viittaa suurimman oppo­si­tio­puo­lu­een MDC Alliancen pre­si­dent­tieh­dok­kaa­seen, 40-vuo­ti­aa­seen Nelson Chamisaan, jonka vaa­li­kam­pan­jaa ja taistelua demo­kraat­tis­ten vaalien puolesta Nielsson seuraa. Osallistuvan havain­noin­nin avulla syntyneen luot­ta­mus­suh­teen turvin hän taltioi vaa­li­ta­pah­tu­mia intii­mil­tä etäi­syy­del­tä. Nielsson kulkee mukana kam­pan­joi­den kulis­seis­sa ilman haas­tat­te­lu­ja ja nar­ra­toin­tia.


Elokuva on taitava doku­men­toin­ti ja kiehtova trilleri Zimbabwen poliit­ti­ses­ta nyky­ti­las­ta, demo­kra­tian ja ihmi­soi­keuk­sien louk­kauk­sis­ta: katu­vä­ki­val­las­ta, oppo­si­tion hil­jen­tä­mi­ses­tä ja vaa­li­tu­los­ten teh­tai­lus­ta. Se nostaa esille myös kan­sain­vä­li­sen yhteisön ham­paat­to­muu­den puuttua äänes­tys­lip­pu­jen ja äänten teh­tai­luun.


Nilssonin kes­kit­tyes­sä yhteen karis­maat­ti­seen polii­tik­koon sekä MDC:n että ZANU PF:n sisäinen jakau­tu­nei­suus jää huo­mioi­mat­ta ja tapah­tu­mien his­to­rial­li­nen kon­teks­toin­ti hataraksi. Suosittelen Zimbabwen poliit­tis­ta historiaa vähemmän tuntevia katsomaan myös Nielssonin aikai­sem­man Democrats-doku­men­tin. Mugabe asetti sen pannaan kunnes Nielsson työ­ryh­mi­neen voitti oikeu­den­käyn­nin vuonna 2018. Dokumentissa Nielsson seuraa lähie­täi­syy­del­tä Zimbabwen vuonna 2013 uusitun perus­tus­lain val­mis­te­lua sekä oppo­si­tion että ZANU PF:n näkö­kul­mas­ta.


Teksti: Saana Hansen

Pettäminen tekee hyvää vaan (2021)

Ohjaus: Catarina Diehl
Kesto: 11 min

Nainen istuu sängyn laidalla hämärässä huoneessa selkä katsojaan päin.

Kokeellinen lyhy­te­lo­ku­va antaa äänen keski-ikäiselle suo­ma­lais­nai­sel­le, jolla on ollut vuo­si­kym­me­nien ajan salasuhde itseään varak­kaam­paan mieheen. Nainen kuvaa suhdetta piris­tyk­se­nä arkeen ja loik­kauk­se­na ylemmän sosi­aa­li­luo­kan yltä­kyl­läi­seen elämään. Samanaikaisesti ker­to­muk­ses­sa koros­tu­vat per­hear­vot ja avio­liit­toins­ti­tuu­tion jat­ku­vuu­den takaa­mi­nen, johon hän kuvaa sala­suh­teen vai­kut­ta­neen posi­tii­vi­ses­ti.


Tarinan voi nähdä suku­pol­vi­ku­vauk­se­na ajalta, jolloin hete­ro­nor­ma­tii­vi­nen isän, äidin ja lasten muo­dos­ta­ma ydinperhe ja koko elämän kestävä avio­liit­to olivat järk­ky­mät­tö­män sosi­aa­li­sen ins­ti­tuu­tion asemassa. Tilastojen mukaan asenteet uskot­to­muut­ta kohtaan olivat tuolloin suvait­se­vai­sem­mat kuin tänä päivänä.


Antro­po­lo­git ovat doku­men­toi­neet erilaisia suh­de­muo­to­ja ja sek­su­aa­lis-romant­ti­sia moraa­li­kä­si­tyk­siä eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Elokuvan kuvaamaa ilmiötä voi kutsua non-con­sen­sual non-mono­ga­myk­si, jossa näen­näi­ses­ti yksia­vioi­sen paris­kun­nan yksi tai molemmat osapuolet pettävät. Se on yksi ylei­sim­mis­tä suh­de­muo­dois­ta Suomessa, sillä noin kolmasosa kertoo olleensa uskoton.


Termi non-con­sen­sual non-monogamy juontaa juurensa poly­amo­ri­siin ja moni­suh­tei­siin piireihin, joissa avointa suh­de­mal­lia alettiin kutsua suos­tu­muk­seen kes­kit­tyen con­sen­sual non-mono­ga­myk­si. Sittemmin suostumus on käsit­tee­nä val­ta­vir­tais­tu­nut ja asenteet uskot­to­muut­ta kohtaan tiu­ken­tu­neet. Kumppanille valehtelu nähdään erityisen tuo­mit­ta­va­na nyt, kun syitä siihen (ainaki peri­aat­tees­sa) on yhä vähemmän. Saman logiikan mukai­ses­ti irto­suh­teet ja sek­su­aa­li­nen vapau­tu­nei­suus ovat Suomessa kult­tuu­ri­ses­ti suh­teel­li­sen hyväk­syt­ty­jä, kunhan ne perus­tu­vat suos­tu­muk­seen.


Pettäminen on vahva sosi­aa­li­nen ja kult­tuu­ri­nen tabu etenkin naisten kohdalla. Tästä näkö­kul­mas­ta elokuva on rohkea ja rehel­li­nen. Sen kertoja on ‘ihan taval­li­nen per­hee­näi­ti’, jonka valintoja silloin tällöin ohjaavat inhi­mil­li­set halut ja himot. Katsojista moni voi varmasti samaistua hänen koke­muk­seen­sa, vaikka siinä kuuluukin osittain jo rap­peu­tu­nut arvo­maa­il­ma.


Teksti: Saara Toukolehto

One Take Grace (2021)

Ohjaus: Lindiwe Matshikiza
Kesto: 90 min

Futuristisesti hopeisella eyelinerilla ja mustalla huulipunalla maskeerattu eteläafrikkalainen Grace katsoo alaviistoon.

One Take Grace kuvaa ete­lä­afrik­ka­lai­sen Mothiba Grace Bapelan arkea, jossa hän pal­lot­te­lee talou­den­hoi­ta­jan työn, näyt­te­li­jä­keik­ko­jen ja las­ten­las­ten hoi­ta­mi­sen välillä. Dokumentaarista kuvaa ryt­mit­tä­vät mer­kit­tä­vät tapah­tu­mat Gracen elämän varrelta. Niiden ker­ron­nas­sa ohjaaja Lindiwe Matshikiza rinnastaa ani­maa­tio­ta ja arkis­to­ku­vaa kokeel­li­sen ääni­maa­il­man säes­tyk­sel­lä. Matshikizan tausta mas­kee­ra­ja­na näkyy hänen suo­si­mis­saan kasvoja kehys­tä­vis­sä lähi­ku­vis­sa. Välillä Grace puhuu kameralle, mutta katsoja jää pohtimaan ovatko sanat sittenkin tar­koi­tet­tu Matshikizalle, jonka kanssa Grace on työstänyt doku­ment­tia yli kymmenen vuoden ajan.


Kahden naisen välisestä kuvat­ta­van ja kuvaajan suhteesta tulee mieleen ant­ro­po­lo­gi Ruth Beharin teos Translated Woman. Siinä kuubalais-ame­rik­ka­lai­nen Behar kir­joit­taa mek­si­ko­lai­sen Esperanzan elämästä ja haaveesta ylittää raja Yhdysvaltain puolelle. Myös Matshikizan doku­ment­ti tuo esille pyr­ki­myk­sen rajojen ylit­tä­mi­seen. Grace kulkee köy­hyy­des­tä rikkaiden taloja sii­voa­maan, haaveilee näyt­te­li­jän urasta ja muutosta maalle sekä kertoo mat­kas­taan tytöstä naiseksi, äidiksi ja lopulta iso­äi­dik­si.


Etelä­afrik­ka­lai­nen ihon­vä­riin ja rasismiin nojaava luok­kayh­teis­kun­ta, kapeat femi­nii­ni­set roolit sekä nai­seu­teen liittyvät siirtymät ovat doku­men­tin keskiössä, mutta niitä ei kuvata säälin tai sel­viy­ty­mi­sen näkö­kul­mas­ta. Gracen niin sanottu taval­li­nen elämä on kiin­nos­ta­vaa hyvinkin arkisten tapah­tu­mien läpi tar­kas­tel­tu­na.


Vaikka Matshikizan ja Gracen välistä suhdetta ei ana­ly­soi­da doku­men­tis­sa, on mie­len­kiin­tois­ta pohtia kuinka paljon itse doku­ment­ti tukee Gracen haavetta näyt­te­li­jän urasta. One Take Grace jatkaa myös tärkeää femi­nis­min yllä­pi­tä­mää yhteis­kun­nal­lis­ta kes­kus­te­lua, jonka keskiössä on naisten hen­ki­lö­koh­tai­nen kokemus. Gracen tapah­tu­ma­ri­kas elä­män­kaa­ri avaa samalla Etelä-Afrikan poliit­tis­ta historiaa viime vuo­si­kym­me­nien ajalta. Tiivistettynä One Take Grace on paitsi yhteis­kun­nal­li­ses­ti myös visu­aa­li­ses­ti kiin­nos­ta­va hen­ki­lö­koh­tai­nen potretti val­loit­ta­van Gracen elämästä.


Teksti: Suvi Lensu

The Mushroom Speaks (2021)

Ohjaus: Marion Neumann
Kesto: 90 min

Erilaisia sieniä esillä hyllykössä, josta henkilö poimii yhden.

Sientä on vaikea rajata. Lakista ja jalasta koostuva olento, jota usein sieneksi kutsutaan, on todel­li­suu­des­sa pelkkä itiöemä: pieni osa suurempaa orga­nis­mia, joka lui­ker­te­lee rih­mas­to­na maan alla ja leijuu ilmassa itiöinä. Sen moni­nai­set muodot ja oma­laa­tui­set elä­män­ta­vat häm­men­tä­vät tut­ki­joi­ta edelleen. Sienitutkija Alan Raynerin ja ant­ro­po­lo­gi Tim Ingoldin mukaan luon­non­tie­teel­li­nen maa­il­man­ku­va näyttäisi kovin eri­lai­sel­ta, jos eliö­maa­il­maa olisi lähdetty tutkimaan sienten eikä sel­keäm­min rajat­ta­vien kasvien ja eläinten läh­tö­koh­dis­ta.


Marion Neumannin ohjaama The Mushroom Speaks näkee sienten rajoja rik­ko­vas­sa ole­muk­ses­sa myös toivoa elämän jat­ku­mi­ses­ta ilmas­to­krii­sin ja lajikadon aika­kau­del­la. Se on mukaan­sa­tem­paa­va, unen­omai­nen tut­ki­mus­mat­ka sienten ja niistä innos­tu­nei­den ihmisten ihmeel­li­seen maailmaan. Tutkijat, akti­vis­tit, luon­to­har­ras­ta­jat ja perin­teen­tun­ti­jat vievät katsojan mukaansa tark­kai­le­maan sieniä ja niiden ympärille muo­dos­tu­nei­ta yhteisöjä muun muassa Sveitsissä, Yhdysvalloissa ja Japanissa. Nimensä mukai­ses­ti myös itse sienet saavat sanansa sanottua.


Dokumentti tuo luovasti esiin sienten moni­se­lit­tei­syyt­tä. Metsässä samoi­le­via sie­nes­tä­jiä tark­kail­laan sie­ni­pers­pek­tii­vis­tä ja asian­tun­ti­ja­lausun­to­ja tasa­pai­no­te­taan näyt­tä­vil­lä arkis­to­ku­vil­la, runoilla ja eso­tee­ri­seen muotoon puetuilla kuvauk­sil­la sienten elin­ta­vois­ta. Tuloksena on yhdis­tel­mä tiedettä ja mys­tiik­kaa, joka toisaalta esittää sienet kuin H.P. Lovecraftin novel­leis­ta karan­nei­na kosmisina hirviöinä, toisaalta taas samais­tut­ta­vi­na, jopa ihmis­mäi­si­nä eko­sys­tee­min pikku puu­has­te­li­joi­na.


Antro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta doku­men­tin kut­kut­ta­vin­ta antia ovatkin eri ihmisten tavat tehdä sienistä ymmär­ret­tä­väm­piä ja samais­tut­ta­vam­pia eri­näis­ten ritu­aa­lien ja kie­li­ku­vien keinoin. Kuten aktivisti ja kan­sa­lais­tie­tei­li­jä Peter McCoy doku­men­tis­sa toteaa, on sienten kanssa toi­mi­mi­ses­sa kyse yhteis­työn raken­ta­mi­ses­ta eikä pyr­ki­myk­ses­tä alistaa sienet ihmisen tahtoon.


Kiin­nos­ta­vas­ti doku­men­tis­sa eniten haas­ta­tel­tu tutkija on ant­ro­po­lo­gi Anna Lowenhaupt Tsing, jonka kanssa pohditaan sienten menes­ty­mis­tä ihmisen muok­kaa­mis­sa mai­se­mis­sa. Ennen kuin sie­ni­met­säl­le taas pääsee voi elo­ku­vas­ta mah­dol­li­ses­ti tarttuvaa sieni-intoa helpottaa lukemalla Tsingin kirjaa Lopun aikojen sieni. Sen englan­nin­kie­li­nen alkuteos nähdään doku­men­tis­sa.


Teksti: Eemi Nordström

Faya Dayi (2021)

Ohjaus: Jessica Beshir
Kesto: 118min

Kaksi poikaa makaa varjossa ja puhuu keskenään uneliaan tunnelman vallitessa..

Meksikolais-etio­pia­lai­sen Jessica Beshirin doku­ment­tie­lo­ku­va Faya Dayi kertoo elämästä itäe­tio­pia­lai­sen Hararin kaupungin liepeillä, mutta sen pääosaa esittää khat. Khat on pää­asias­sa Afrikan sarven alueella kas­va­tet­ta­va miedosti päih­dyt­tä­vä pensas, jonka lehtien pures­ke­lul­la on piristävä vaikutus. Muiden sti­mu­lant­tei­na käy­tet­tä­vien kasvien, kuten koka­leh­tien tai maten, tavoin khat on kokoava symboli, johon tiivistyy lukuisia mer­ki­tyk­siä ja jaettua sosi­aa­li­suut­ta.


Faya Dayi tuo hyvin esiin miten khatilla on paikkansa niin arjessa, sen auttaessa pitämään kuorma-auton­kul­jet­ta­jia hereillä öisillä teillä, kuin uskon­nol­li­sis­sa menoissa, joissa sitä käytetään medi­taa­tion apuna. Samalla khat on elinkeino ja kan­san­ta­lou­del­li­ses­ti mer­kit­tä­vä vien­ti­tuo­te, mikä saa sen kie­tou­tu­maan osaksi valtion har­joit­ta­maa poli­tiik­kaa, eikä khatin lie­veil­miöi­tä­kään jätetä elo­ku­vas­sa käsit­te­le­mät­tä.


Mutta kuten ant­ro­po­lo­gi Lisa Gezon on todennut, khatia suurempi syy lie­veil­miöi­den taustalla on yhteis­kun­nal­li­sis­sa olo­suh­teis­sa. Näköalattomuus saa myös monen doku­ment­tie­lo­ku­van seuraaman nuoren hai­kai­le­maan parem­mas­ta elämästä toisaalla tai pake­ne­maan todel­li­suut­ta khatin avulla. Mutta jos huu­mausai­neek­si luo­ki­tel­lun kasvin aiheut­ta­man moraa­li­pa­nii­kin yli katsoo, on khatin kas­va­tuk­sel­la hyvätkin puolensa. Se moni­puo­lis­taa vil­je­ly­kier­toa, tuottaa lisä­tu­lo­ja ja mah­dol­lis­taa tur­va­tum­man elintason monille yhteis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa eläville pien­vil­je­li­jöil­le.


Elokuvan suurin ansio on, ettei se pyri selit­tä­mään aihettaan puhki. Bashirin vii­pyi­le­vä ja toisiinsa löyhästi liit­ty­vis­tä tuo­kio­ku­vis­ta koostuva kerronta malttaa jättää tilaa katsojan tul­kin­nal­le. Vaikka moni kysymys jää vaille suoraa vastausta, olen­nai­nen välittyy silti. On harmi, että Docpoint jär­jes­te­tään tänä vuonna vir­tu­aa­li­ses­ti. Aisteja hivelevä Faya Dayi ansait­si­si tulla kat­so­tuk­si val­ko­kan­kaal­ta koti­soh­van sijaan.


Teksti: Niina Ahola

Kirjoittaja

AntroBlogin toimitus kirjoittaa lyhyempiä kommentteja toisinaan yhteisöllisen nimimerkin takaa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Osa vapaaehtoisesti lapsettomista henkilöistä haluaisi hakeutua pysyvän ehkäisykeinon tarjoavaan sterilisaatiotoimenpiteeseen. Suomen steriloimislaissa määriteltyjen kriteerien vuoksi he joutuvat kuitenkin yleensä odottamaan kolmenkymmenen vuoden ikärajan täyttymistä saadakseen lähetteen toimenpiteeseen. Toimenpiteen tiukka sääntely viestii siitä, että kulttuurissamme elää yhä vahvoja lisääntymiseen liittyviä normeja.

Erityisesti viimeisen 10 – 15 vuoden aikana pakolais- ja siirtolaisaktivismin kentällä on entistä voimakkaammin tuotu esille valtionrajojen ja rajateknologioiden vahingollista ja syrjivää perusluonnetta. Myös monet tutkijat ovat liittyneet mukaan vaatimuksiin näiden rajojen kaatamisesta.