Länsimaisessa kulttuurissa ”itse” on ainutlaatuinen, muista erillinen tietoisuuden keskus. Mielen sisältö on yksityinen ja kokemusmaailma pohjimmiltaan muiden tavoittamattomissa. Kaksoset, varsinkin identtiset, rikkovat tätä käsitystä.
Donald Trumpin nousu rakennusalalla miljardiomaisuutensa luoneesta liikemiehestä erääksi maailman vaikutusvaltaisimmista johtajista on ehtinyt herättää valtavasti epäuskoa ja toivoa, katsojasta riippuen. Historialliseksi nimitettyä vaalitulosta tullaan analysoimaan vielä pitkään. Trumpin suosiota on selitetty ennen kaikkea USA:n talouden kriisillä ja muukalaispelon ruokkimalla rasismilla. Ilmiö henkilöityy kouluttamattomiin, vähävaraisiin valkoisiin miehiin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.
Mobiili- ja videopelit ovat parissa vuosikymmenessä nousseet valtavirtailmiöksi. Suomessa peliteollisuutta pidetään uuden taloudellisen nousun symbolina. Pelinkehittäjistä maalataan uuden ajan intohimotyön airuita, jotka tekevät työtä koko ajan, kokematta kuitenkaan olevansa töissä. Pelien pelaaminen taas nähdään yhäkin usein vain lasten ja nuorten turhana ajankuluna. Harvemmin kuulee puhuttavan siitä, miksi pelit ovat pelaajille ja tekijöilleen tärkeitä. Mitä pelit pelaajille ja pelien tekijöille merkitsevät?
Tiistainen Arman Pohjantähden alla käsitteli aihetta, joka on jokaiselle läheinen: ravintoa. Keskustelun ytimessä oli se, voiko ruokavaliolla ennaltaehkäistä tai parantaa sairauksia. Siitä, mikä on ihmiselle hyvää ja oikeaa ravintoa on olemassa valtava määrä mielipiteitä. Niin on myös siitä, millä kriteereillä hyvä ravinto määritellään. Länsimaiselle ajattelulle tyypillinen tapa tarkastella ravintoa fyysisen terveyden ja mitattavien, fysiologisten prosessien kautta ei ole ainoa tapa hahmottaa ravinnon ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä.
Moni 2010-luvun suomalaiskristitty harjoittaa uskoaan useiden uskonyhteisöjen tilaisuuksissa, yhteiskristillisissä tapahtumissa tai eri tunnustuskuntiin kuuluvien uskovien keskenään järjestämissä kotikokouksissa sen sijaan, että osallistuisi vain oman kirkkonsa toimintaan. Nämä kristityt eivät kutsu itseään uskovaisiksi vaan uskoviksi ja katsovat, ettei heillä ole uskontoa vaan usko. Seurakunnan he käsittävät omaa tunnustuskuntaa laajemmaksi kristittyjen yhteisöksi, johon kuuluvat kaikki jokseenkin samoin uskovat. Kutsun tällaisia uskovia poikkikristillisiksi, sillä he toimivat kristillisten yhteisöjen perinteisten käyttäytymismallien vastaisesti.
AntroBlogi pääsi 30.3.2016 kuuntelemaan yliopistonlehtori Marko Juntusen esitelmää “Muslimiväestöä jakavat konfliktit ja islamia ympäröivä turvallisuuteen ja sosiaalisiin uhkiin kytkeytyvä keskustelu monikulttuurisessa lähiössä” Suomen Antropologisen Seuran vuosikokoukseen Tieteiden Talolla. Esitelmä perustuu hänen meneillään olevaan kenttätyöhönsä Varissuon lähiössä Turussa. Juntunen tutkii lähiöiden sosiaalista monimuotoisuutta Suomessa, keskittyen etenkin muslimidiasporiin. Häntä kiinnostavat lähiöt julkisena tilana ja niissä tapahtuvat sosiokulttuuriset muutokset. Tutkimuksessaan Juntunen peilaa kentällä tekemiään havaintoja Suomessa aikaisemmin tehdyn lähiö-tutkimuksen huomioihin.